kuvailija.fi

Tour de Tuntsa 28.6.2012

Aamu valkeni harmaana, tuulisena ja sateisena Savukosken Tanhuan ydinkeskustassa. Lämpötila hipoi nollarajaa ollen n. +3 astetta. Heräsimme tapamme mukaan myöhään, vaikka olimme laittaneet puhelimet herättämään jo kahdeksalta. Levollisen heräilemisen ja runsaan aamupalan takia lähtö koitti vasta n. klo 12.30.

Pysähdyimme välillä maalikylässä tankkaamaan auton tankki piripintaan ja viemässä Jenkan Joulumuorin tupa -kätkö paikoilleen, minnekäs muualle kuin Joulumuorin tuvalle. Kuistilla meitä oli vastaanottamassa itse muori puolisoineen ja pari Lakelan Nikon lapinkoiraa sekä joku turistinoloinen rouvashenkilö, joka valitteli kylmyyttä, vaikka oli kesä.

Loppumatka Tuntsalle meni väliin kuivassa ja väliin märässä säässä. Naruskantielle oli annettu 47 km:n mittainen kelirikkovaroitus, joka onneksi loppui yleisen tien päättyessä ja sen muuttuessa metsäautotieksi. Molemmat tiet olivat kuitenkin vaurioistaan huolimatta vallan hyvin ajettavissa tavallisella geomobiililla.

Päätimme aloittaa kätköjen etsimisen aivan kauimmaisista kätköistä ja haeskella niitä paluumatkalla. Näin matkat molempiin suuntiin kuluisivat rattoisammin. Ajatuskatkoksen vuoksi Jenkka päätteli kauimmaisen kätkön olevan Nuoluskurulla ja niinpä käännyimme sinne johtavalle tielle.

Hieman nieleskelytti, kun vastaamme tuli koskena kohisevia, tulvivia puroja, mutta niinpä vain ne vaivatta ylitimme.  Väliin tie muuttui lieväksi kivikoksi, mutta pysyi kuitenkin aivan ajettavana. Maisemat vain paranivat koko ajan ja Koloraadon osoittaessa pariakymmentä metriä eteemme avautui komea rakkamaisema kohti 540 metrin korkeudella siintävän Kuskoivan huippua. Vesisade piiskasi sen verran lujasti, että parit kuvat otettuamme kiiruhdimme kodan suojiin, jossa purkin piti piilotella. Vihjeen mukaan kovin montaa piilopaikkaa sille ei voinut ollakaan ja niinpä Jenkka löysi sen varsin pian. Edelliset kävijät olivat olosuhteiden pakosta joutuneet paljastamaan sen paikan paikalla olleille jästeille, mutta purkki paljastui meille vahingoittumattomana.

Palailimme samaa reittiä takaisin ja jatkoimme matkaamme niille todellisuudessa kauimmaisille purkeille. Kaukaisin oli Piimäkuru, joka oli hyvin varustettu ja komealla paikalla sijaitseva taukopaikka Tuntsajoen rantamailla. Paikalle pääsi autolla. Kerokin taisi kätkön kuononsa avustuksella löytää, mutta eihän meistä kumpikaan sitä taaskaan uskonut, vaan pyörähdimme laavun ympäri täyden kierroksen, ennenkuin Jenkka yhytti purkin. Vettä ripsautteli jälleen kerran, joten kiiruhdimme loggaustoimiamme ja lähdimme hitaalle paluumatkallemme kohti Tuntsajoen sillan kätköä.

Sillan maastossa oli asuntoauto, mutta ihmiselämää ei seudulla tuntunut silti olevan. Aurinkokin tuntui lämmittävän ohentuneen pilvikerroksen takaa. Sääilmiö osoittautui sittemmin hyvin väliaikaiseksi. Jätimme auton parkkiin sillan tuolle puolen ja tallustelimme sillalle ilman Keroa. Koloraato osoitti nollapisteeksi sillan toisen reunan ja koska silta oli rakenteeltaan hieman tavallisuudesta poikkeava monipuolisten rautarakennelmiensa takia, siirryin suosiolla sillan alle, vaikka joki tuntui tulvivan runsaiden kesäsateiden ansiosta jylisevänä kuohuna. Vain pieni lipsahdus liukkailla kivillä ja Jussia olisi viety. Tutkin vihjeen mukaisia paikkoja yksi kerrallaan ja päästyäni lähes sillan toiselle reunalle tunsivat sormeni jotain muovista ja irtonaista metallin seassa. Siellähän se, sievä pieni purkki! Loggailut suoritin sillan alla ja palasin tielle samaa reittiä mitä paikalle saavuinkin. Lompsiessamme autolle huomasimme pusikkoon ilmestyneen onkimiehen, mutta epäilimme, ettei hän tiennyt puuhistamme mitään huolimatta lyhyestä, n. 20 metrin välimatkasta.

Ajeltuamme kymmenkunta kilometriä takaisin Naruskaa kohti jätimme auton parkkiin tien ja UKK-reitin risteyskohtaan, nappasimme porokoiran perälunkasta ja suuntasimme kulkumme polkua myöten kohti Tuntsan pirunkirkkoa. Vastaavanlaisen nimen omaavia paikkojahan on pilvinpimein, mutta tälle, oletettavasti vanhalle seitapaikalle oli helppo saapua leveitä pitkoksia myöten. Myötätuuli saatteli matkalaisia, ja hieman sai varoa sateen liukastamia lankkuja. Kommelluksitta saavuimme Koloraadon osoittamaan nollapisteeseen ja parin silmäyksen jälkeen piilopaikkakin oli jo selvillä. Löysipä Keronkin tarkka kuono purkin, joka oli suojaisen piilonsa ansiosta säilynyt hyväkuntoisena. Pistimme logivihkon pussiin kuitenkin varalta hieman lisää Silicaa. Kauaa emme mustana jängästä nousevaa äkkijyrkkää kalliokkoa jääneet ihailemaan, vaan palasimme samaa reittiä takaisin autolle. Tällä kertaa vastatuuli piiskasi vetisenä vasten kasvoja, eikä huppukaan pysynyt ilman apua pään suojana.

Palasimme tämän jälkeen taas ihmiselämän pariin ja käännyimme jo tulomatkalla tiedustelemastamme risteyksestä kohti Rantimmaisen Aitatsivaaran mastoa. Alkuun tie vietti loivasti kohti vaaran huippua, mutta aivan viimeiset kymmenet metrit piti autoa hieman syöksäyttää. Vesi oli vienyt osan tien sorapinnasta mennessään ja paljastanut sen alta isompia kiviä, joissa Geo-Pietu joutui hieman väläyttämään luistonestoakin. Kommelluksitta pääsimme kuitenkin aivan maston juurelle, joka oli koko vaaran huipun tavoin kietoutunut harmaan räntäsadepilven sisään. Räntää ropisi päällemme vallan vimmalla ja se toi etsintäpuuhiimme vauhtia. Purkki löytyikin lopulta nopeasti ja sen saattoi logata nätisti mastokopin yhdellä seinustalla, joka ihme kyllä pysyi kuivana. Läksimme paikalta nopeasti, sillä maisemistakaan ei ollut tuolla säällä juuri illoa. Hyvällä kelilllä vaaran huipulta olisi varmasti nähnyt kauas!

Päivän viimeiseksi kohteeksi jäi Naruskan tammi, jonne piti tehdä pieni koukkaus päätieltä. Liikennemerkki varoitteli meitä ajamasta tiellä ilman lupaa, mutta koska emme tienneet mikä lupa meillä olisi tullut olla, jatkoimme matkaamme. Ilmeisesti kalalupa olisi riittänyt, sillä tammen ympäristö oli kuin tehty kalastajien leiripaikaksi. Niinpä se oli taidettu kyllä tehdäkin. Pyöräytimme Pietun parkkiin tien laitaan, jätimme Keron autoon ja kävelimme Koloraadon osoittamaan suuntaan. Olimme ihmetelleet kätkölle annettua vihjettä ja nyt Jenkka sen viimein tajusi ja sen mukaisesta paikasta osasimme sitten purkkia etsiä. Kauaa emme ehtineet siinä puuhassa vanheta, kun bongasin sen selvääkin selvemmän sijainnin. Nimi vihkoon ja paluumatka saattoi jälleen jatkua.

Tämä päivä oli kurjasta säästä ollut todella mukava. Missään vaiheessa emme ehtineet siltikään kovin pahasti kastua. Kilometrejä kertyi n. 370, joka oli meillekin pienoinen yllätys. Olemmehan kuitenkin tottuneet Lapin pitkiin etäisyyksiin. Jonkin verran ehti myös tulla ikävä entistä Kätkö-Kunkkua, eli nelivetoista King Cabiamme, jollainen meillä oli ennen Octaviaa. Nähtäväksi jää millainen on seuraava kulkineemme, kunhan se aika koittaa. Reissaajia emme tohtineet näille purkeille jättää, kun seuraavista kävijöistä ei ole mitään varmuutta.