kuvailija.fi

Ville Lumière, päivä 2

Sääennuste lupasi illalla Pariisiin pilvistä. Ikkunaverhon raosta kurkattuani totesin, että jos nyt kerran on pilvistä, niin kuinkahan kirkasta olisikaan aurinkoisella säällä! Siinä vaiheessa tiesin edessämme olevan varsin lämmin päivä.

Maanantai 22.5.2017

Kauaa emme hotellissa notkuneet, vaan sonnustauduimme hellevarusteisiimme ja suuntasimme aamupalalle Les Antiquairesiin. Paitsi että paikka oli jo todettu oivalliseksi, sattui se vieläpä olemaan juuri oikealla suunnalla päivän tutustumiskohteitamme silmällä pitäen. Aamun menumme koostui ns. kansainvälisestä aamiaisesta, joka piti sisällään perinteisten patonkien, croissanttien, mehun ja kahvin lisäksi tuhdin omeletin. Jos ei tällä annoksella jaksa ainakin puoleen päivään, niin ei sitten millään!

Hitaasti kiiruhtaen ja vatsat pömpöttäen lähdimme etenemään lämpimässä kesäsäässä kohti länttä. Pariisilaisillekin oli jo koittanut arki ja niinpä puistoissa oli selvästi sunnuntaita vähemmän väkeä. Katu- ja siivoustyöt puolestaan olivat alkaneet ja jouduimmekin väistelemään tämän tästä monenlaista työmaata. Koululaiset olivat kouluissaan ja toimistorotat koloissaan. Bisneshenkilöt kiiruhtivat huolitelluissa puvuissaan määrätietoisen ja tärkeän näköisinä jostain, jonnekin. Autojen määrä tuntui muuten olevan vakio, mutta raskasta liikennettä  oli selkeästi edellispäivää enemmän. Taitavia ja lujahermoisia täytyy moisten kuljettajien olla tällaisessa ympäristössä! Pariisin liikenne vaikutti silti varsin sivistyneeltä, vaikkakin  ripeäliikkeiseltä. Jokainen tiellä liikkuva tuntui tietävän paikkansa ja vastuunsa. Sellainen olisi ihan mukavaa täällä Suomessakin.

Les Invalides

Gps-laite oppaanamme ja kätkö kiintotähtenämme suunnistimme sujuvasti kohti Les Invalidesin keskikohtaa. Tuon rakennuskompleksin nimi juontaa juurensa sotaveteraaneista, joille kuningas Ludwig XIV, eli tuttavallisemmin Aurinkokuningas, halusi rakentaa vanhainkodin ja sairaalan. Hanke hieman paisui ja pian veteraanit saivat nauttia myös Invalidikirkosta, jonka kultaista kupolia ei todellakaan voi olla huomaamatta. Tuohon kirkkoon on haudattu runsaslukuisesti ranskalaisia sotasankareita (kyllä, heitäkin on!), itse Napoleon Bonaparte etunenässä. Ludwigilla tuntui siis olleen rahaa, makua ja luontaista vaatimattomuutta, kuten niin monella Ranskan kuninkaalla. Joten miksi ihmeessä ranskalaiset halusivat sittemmin ryhtyä kapinoimaan ja perustamaan tasavaltaa? Oli miten oli, noita rakennuksia ihailimme hyvällä syyllä mekin, tällä kertaa kylläkin vain ulkoisesti. Suomen suurlähetystö muuten sijaitsee Place des Invalides -aukion reunalla aivan Seinen rannan tuntumassa.

Aukion ja Musée de l'Arméen väliin jäävän idyllisen puiston lähettyvillä pääsimme todistamaan ilmeisesti pientä mielenosoitustakin. Näin ainakin päättelimme joukon banderollien ja paikalla olevan virkavallan perusteella. Mielenilmauksen aihe jäi meille epäselväksi, sillä käytetty kieli oli vain ranskaa, emmekä jääneet keneltäkään utelemaan asiasta. Uutisten perusteella voisin väittää, että mikäpä Ranskan matka se sellainen olisi, missä ei edes hitusen hulinoitaisi! Samaisessa puistossa oli myös kiintotähtenämme ollut kätkö, mutta juurikin nollapisteessä istuskeli varsin kiireettömän tuntuinen ranskatar kirjansa kera. Ei sitten, mutta ehkäpä joskus toiste. Jatkoimme matkaamme sotamuseon aitaa seuraillen, kadunvarsilta katsomorakenteita purkavia työmiehiä ja jalkakäytävälle telttassa leiriytyvää koditonta väistellen. Monenlaiset ovat Pariisin kasvot.

Sen verran alkoi hikeä jo pukata, että huokosten kautta poistuneen nesteen tilalle tuli saada lisäystä. Käännähdimme kadulta lähimpään kahvilaan, joka sattui tällä kertaa olemaan Le Bistrot des Gascons. Tarjoilijatar ehdotteli meille aurinkoista ulkopöytää, joten meidän oli tunnustettava olevamme suomalaisia, emmekä näin ollen kestäisi kovin korkeita lämpötiloja. Naurahtaen hän sanoi kyllä ymmärtävänsä. Mutta kylmä olut maistuisi, kuten myös appelsiinimehu ja "kivennäisvesi kaasulla". Hetken hengähtämisen jälkeen matka jatkui jälleen uusin voimin. Kellokin käveli vasta puoltapäivää.

Unescon päämajan ja Ecole Militaire välistä yritimme jälleen löytää kätkön, mutta monikielinen ja monenkirjava diplomaattikeskittymä pienessä puistikossa esti aikeemme. Seuraava kätkö sijaitsi näennäisen helpossa ja rauhallisessa paikassa seuraavan kadunkulman takana, mutta aikamme siinä teutaroituamme alkoi jostakin valua väkeä. Neljän hengen sotilaspartion lähestyessä päätimme jättää leikin sikseen, ettemme vain saisi asemiehiltä liikaa huomiota osaksemme. Eikä onnistunut vielä seuraavassakaan kohteessa: muutoin rauhallisella sivukadulla toimintaamme häiritsi puhelimessa läyryävä naisihminen, joten jatkoimme matkaamme. Jotain jännittävää alkoi pilkottamaan puitten oksistojen läpi.

Eiffel-torni

Eiffel-torni. Madamoiselle. Valurautatorni. Sehän sieltä oksistossa pilkahteli ja paljastui lopulta koko rujossa kauneudessaan astellessamme Champ de Marsin, tuon vakinaisesta palveluksesta vapautetun sulkeiskentän, nurmelle. Mutta sen toisessa päässä 324 metrin korkeuteen kurkottelevan ikonisen maamerkin olen nähnyt kuvissa niin monesti, että sen kummempaa vaikutusta se ei  tehnyt. Aivan kuin itsekin olisin astunut sisään kuvaan. Tilanteessa olikin jotain epätodellista. Minä tässä ja Eiffel tuossa. Minä. Eiffel.

Jotta rajapinta toden ja epätoden välillä hieman selkiytyisi, piti meidän tuijotella gps:nkin ruutua. Kätköjä alueella toki oli, mutta joko niiden ympärille oli rakennettu aita turkmenistanilaisia etnofestareita rajaamaan tai väkeä liikkui liikaa ja liki. Kyllähän sen toki tiesimme jo etukäteen, että toivotonta on kätköily tällaisen turistimagneetin läheisyydessä. Moinen ei kuitenkaan ehtinyt harmittamaan, siitä piti Madamoiselle huolen. Onhan se upea, on se. Ei siitä mihinkään pääse.

Päätimme käydä tarkastelemassa tornia lähempää. Jennylle se oli tuttu jo entuudestaan, minulle taas aivan uutta. Alueelle tuli mennä turvatarkastuksen läpi, kuten näinä aikoina tapana on. Ojensin laukkuni tarkastukseen ja kohtelias nuori mies ryhtyi etsimään vaaralliseksi luokiteltuja asioita. Kunnes hän äkkäsi laukustani alumiinirunkoisen taskulampun. Hieman yllättyneen näköisenä hän pyöritteli sitä hetken käsissään ja sai lopulta valonkin syttymään. Hän katsoi minua epäuskoisena ja laittoi lampun takaisin laukkuun. Jotain huvittavaa tilanteessa koin, sillä en vain pystynyt pidättelemään nauruani. Ilmeisesti Ranskassa ei ole tapana kanniskella taskulamppua olkalaukussaan keskellä kirkkainta päivää. Kummallista.

Sen suuremmitta vaivoitta pääsimme sisäpihalle. Kai sitä voi sisäpihaksi sanoa, tornin alapuolella sijaitsevaa asfalttikenttää, jota reunustaa turva-aita, neljä massiivisen betoniperustuksen päälle rakennettua valtavaa valurautajalkaa ja kaksi turvatarkastusrakennusta? Vaiko kenties alapiha? Siinä sitä kuitenkin nyt niskat jäykkinä tuijottelimme ylös kaukaisuuteen, tornin kakkoskerroksen lattiaan. Rakennelman koko alkoi vasta nyt hahmottua. Jos minulla olisi ollut ilmakivääri, niin olisin kokeillut ampua tuota lattiaa. Luulenpa, että aivan tavallisella impparilla pati ei olisi kuunaan sitä edes saavuttanut. Tuskinpa olisi kantanut edes jalkaosaan. Maratonin voisi juosta sisäalapihaa kiertämällä noin 250 kertaa. Tekeeköhän kukaan tuolla tiedolla mitään? Minä en, vaikka sen aivan itse laskin.

Ylös emme lähteneet. Jotenkin nimittäin tuntui, että ne muutoin upeat maisemat mitä ylhäältä näkisi, olisivat jotain merkittävää vailla: Eiffel-tornia itseään. Ennemmin nousisin Tour Montparnasseen, Pariisin kantakaupungin ainoaan pilvenpiirtäjään. Vaikka se on yli 100 metriä matalampi, voisin ihailla sieltä Eiffel-tornia. Se, jos jokin, olisi käytetyn vaivan ja rahan arvoista.

Paljon ylös oli menijöitä ilman meitäkin. Ihmisiä kipusi ja hissisteli ylös päin jatkuvana virtana, mutta me jatkoimme matkaamme. Tälläkin kertaa oppaanamme toimi satelliittisuunnin ja kohteenamme oli läheisen Pulman-hotellin lähitienoot. Oikaisimme aivan upean puiston läpi, täyteen ahdettujen terassien, matkamuistokojujen ja loistoautorivistöjen viereitse ja saavuimme oletetulle nollapisteelle. Ei kätkö siinä ollutkaan, kuten gps ensin väitti, vaan viereisen jalkapallokentän huoltorakennuksen kupeessa. Silmäiltyämme hetken seutua totesimme sielläkin olevan väkeä sen verran, että päätimme hieman pettyneenä jatkaa taivallustamme. Tai ainakin minä olin hieman pettynyt.

Jotenkin tällaisessa paikassa pienet pettymykset vain katoavat jonnekin. Tälle kertaa ne katosivat Seinen varrelle tallustellessamme pariisilaiseen tyyliin, eli hyvin hiljakseen, suorastaan nautiskellen yli Pont d'lénan kohti Pont d l'Almaa. Jossain siellä pitäisi olla kätkö, jota ei voisi olla löytämättä. Kyseessä oli Flamme de la Liberté, täysikokoinen Vapaudenpatsaan soihdun kopio. Tämän äärellä ei tarvinnut etsiskellä purkkeja tai mitään muutakaan. Riitti, että otti tai otatti itsestään valokuvan todisteeksi käynnistään. Kuvat räpsittyämme alkoi tuntumaan siltä, että murkinointi olisi paikoillaan. Ja johan nuo jalatkin hieman kaipasivat hetken lepoa.

Päätimme olla etsimättä ruokapaikkaa näin läheltä vilkkaimpia turistivirtoja ja suuntasimme kulkumme pitkin Avenue Marceauta kohti Riemukaarta, eli Arc de Triomphea. Edelleen hitaasti kiiruhtaen taivalsimme juuri ja juuri tunnistettavaa ylämäkeä ylöspäin. Väki tuntuikin hieman välillä vähenevän ja muuttuvan enemmän kanta-ranskalaiseksi. Seutu tuntui muutenkin varsin hyvinvoipalta ja ehdimmekin jo luopumaan toivosta löytää hinta-laatusuhteeltaan käypä päivällispaikka. Yllättäin erään ravintolan luona tartuimme mainoskyltin syöttiin, jossa luvattiin huokeasti päivän ateria. Kuten tapana tuntuu olevan, ajan hermolla elävä tarjoilija singahti viereemme ja kuin taikaiskusta istuimme terassilla auliisti palveltavana.

Boulangerie Josephine

Paikan nimi oli Boulangerie Josephine. Päivän annokseen kuului kanaa, herneitä ja papuja sekä kevyt salaatti. Eihän se kuulosta tällaiselle keski-ikäiselle, pohjois-suomalaiselle hiilihydraatteja huvikseen mättävälle mieshenkilölle oikein miltään. Ei oikeastaan yhtään miltään. Höpöhöpö-hommia moinen, ihan kuin akkojen puhetta.

Siitäkin huolimatta jaksan edelleenkin ihmetellä, että millä helkkarin tavalla ranskalaiset kokit saavat tuiki tavalliset herneetkin maistumaan niin jumalaisen hyviltä? Eikä saa unohtaa sitä kanaa! En ikinä ole syönyt niin hyvää kanaa, en missään enkä koskaan!

Kunnes tuli jälkiruoan aika. Tarjoilija ei tuonutkaan meille mitään paperista menua, vaan suuren, hopeisen lautasellisen erilaisia leivoksia, joista saimme valita mieleisemme. Itse valitsin sellaisen suklaisen, kun kerran Ranskassa oltiin. Siitä lautasen keskeltä. Pala haarukkaan, haarukka suuhun.

Tajuntani räjähti.

En voi siitä kertoa sen enempää liikuttumatta.

Olen joskus kuullut, että ruoka voi tuottaa henkistäkin mielihyvää. Nyt tiedän sen.

Olin niin onnellinen, että annoin tarjoilijalle reilun tipin, vaikka se ei Ranskassa ole välttämätöntä, eikä aina edes suotavaa. Niine hyvinemme jatkoimme matkaamme kohti Riemukaarta. Jalat olivat hieman kangistuneet istuskellessamme, mutta vertyivät kuitenkin pian jotakuinkin normaaliin käyttökuntoon.

Arc de Triomphe & Les Champs-Élysées

Riemukaari jotenkin tupsahti eteemme. Siinä se tökötti, neljällä jalalla seisova kivinen kuutio, jonka suurin aukko näytti haukkovan elinvoimaa Avenue des Champs-Élysées'ltä. Tuo Pariisin pääkatu on kuin kohiseva koski, jota myöten metalliset aallot kiiruhtavat ylös ja alas joutuen välillä akanvirtaan kaarta kiertämään, vapautuen lopulta jonnekin kahdestatoista mahdollisesta suunnasta. Ja me ihmiset siinä virran varrella olemme kuin lehtiä laineilla, ihan kaikki.

Etenimme hiljalleen leveääkin leveämpiä jalkakäytäviä myöten kohti Place de la Concordea. Vauhtimme oli sen verran hidasta, että näyteikkunaostoksille ei tarvinnut pysähtyä, vaan ne saattoi suorittaa vauhdista. Sisään ei tehnyt yhteenkään liikkeeseen mieli, ja olisimmekohan edes päässeet? Kuitenkin solmiopakko tai vähintäänkin likviditeettikapeikko olisi erottanut meidät ja auliin - sekä hyvin palkatun - henkilökunnan tarjoamat annit. Silti katua oli mukavaa käyskennellä ja seurata ohi kulkevia ihmisiä. Parin viikon takainen ampuvälikohtauskin, jossa kuoli poliisi ja pari ihmistä haavoittui, tuntui niin kaukaiselta. Välillä pysähdyimme hieman kätköilemäänkin, välillä onnistuen, mutta useammin epäonnistuen. Kadun loppupäässä pyrimme etsimään hieman varjoa viereisistä puistoista, sillä lämpötila tuntui iltapäivän edetessä vain kohoavan.

Place de la Concorde

Kylläpä kurkkua kuivasi ja aurinko raastoi. Puistosta oli kuitenkin mentävä tuolle valtavalle asfaltti- ja kivipintaiselle aukiolle. Kuin aavikolle olisi syöksynyt.

Place de la Concordella on varsin verinen menneisyys. Se oli paikka, jossa vallankumoukselliset opettelivat menestyksellä käyttämään kaikkien ainakin nimeltä tuntemaa mestauslaitetta, giljotiinia. Aukiolla on menettänyt päänsä kuningas Ludwig XVI ja vaimonsa Maria Antoinette sekä moni muu kuuluisuus, mutta ennen kaikkea moni syytön. Voi vain kuvitella hurmeen kuparisen tuoksun sen virratessa laineina kohti lähintä viemäriä ja sitä myöten Seineä. Alunperin aukion on mahtikäskyllään perustanut edellä mainitun aristokraatin isä, kuningas Ludwig XV ihan vain omaksi kunniakseen.

Keskellä aukiota on aiemmin sijainnut aukion perustajan näköispatsas, mutta sattuneesta syystä se kaatui ja meni rikki. Nyt siinä töröttää pystyssä valtava obeliski. Obeliskeja tulikin nähtyä yhden elämän tarpeiksi viimevuotisen Rooman reissun aikana, mutta tämä oli hieman erilainen. Luxorin obeliskiksi nimetyn kivipaaden jalustassa on selostettu kultaisin kuvin obeliskin pystytyksen vaiheet ja siinä käytetyt menetelmät. Kivipaaden huippukin on kullattu. Kaiken muun lisäksi obeliski on tuotu nykyiselle paikalleen pari vuosituhatta myöhemmin kuin Rooman vastaavat, tarkalleen ottaen 1836. Täällä tuntuu tuota lehtikultaa riittävän enemmän kuin keskisuurella valtiolla.

Tuileriesin puisto

Selviydyttyämme tuosta karusta erämaasta kohtasimme varsinaisen keitaan, Tuileriesin puiston. Pariisilaiset viettävät näköjään mielellään vapaa-aikaansa puistoissa, eikä tämä todellakaan tehnyt poikkeusta. Tuileriesin puistossa riittää kävijöiden, katseltavan ja viihtyisyyden lisäksi myös istumapaikkoja; kaupungin puolesta puistoissa on runsaasti vapaassa käytössä olevia tuoleja, jotka ihme kyllä tuntuvat säilyvän paitsi ehyinä myös omistussuhteiltaan oikeina.

Puiston on alunperin perustanut italialaissyntyinen Katarina de'Medici, kuningas Henrik II:n leski vuonna 1564 entisen tiilitehtaan paikalle. Siitä on puisto saanut nimensäkin. Vuosisatojen aikana puistoa on muokattu monin tavoin. Nykyisen muotonsa se sai vuonna 1672 ja viimeisimmät suuremmat muutokset on tehty 1990-luvulla.

Mikä onkaan pariisilaisten viihtyessä puistossaan. Joka paikassa on hyvin hoidettuja viheralueita, istutuksia, patsaita ja muita taideteoksia, vesialueita ja varjoisia kahviloita. Paikalliset tuntuivatkin ottavan lämpimästä säästä kaiken irti. Pidempäänkin siellä olisimme varmasti viihtyneet, mutta väsymys alkoi jo hieman painaa. Onneksi hotellimme oli niin lähellä, lähes suoraan puiston vieressä virtaavan joen toisella puolen.

Iltapalalla

Hetken levähdettyämme lähdimme etsimään illallispaikkaa. Päätimme tällä kertaa olla käymättä vakiopaikaksemme tulleessa Les Antiquairesissa, joten pyörähdimme parin korttelin ympäri sopivaa paikka etsien. Lopulta päädyimme aivan vakiopaikkamme naapuriin, Cafe de L´Empireen.

Vanhemman ja nuoremman rouvan toimiessa ravintolan ystävällisenä henkilöstönä istahdimme sisälle ikkunapaikalle. Hetken listaa tavattuamme päädyimme suomalaisittain hyvin perinteiseen ateriaan, pottumuussiin ja makkaraan. Tiesimme kyllä, että aivan Suomessa totuttua tavaraa se ei varmasti tule olemaan, emmekä erehtyneet. Makkara oli ohuehko, mutta lihaisa ja maukas. Siis todella maukas! Vertaisisin sitä ehkä Chorizoon, mutta tätä ei oltu ryyditetty liian tuhdeilla mausteilla. Perunamuusikaan ei ollut sitä perinteisintä; muutama ripaus tuoretta persiljaa antoi sille mukavasti terävyyttä, eikä voita oltu säästelty. Tätä aion tehdä joskus kotonakin! Jälkiruoaksi hotkaisimme Crème brûléen ja omenapiirakkaa mangojäätelöllä, jossa oli säväys sitruunaa. Ei yhtään pöllömpi iltapala! Sinällään mainiota ravintolakokemusta jäi hieman varjostamaan se, että meidät tavallaan unohdettiin pöytäämme ja jouduin vallan huikkaamaan tarjoilijan tuomaan meille laskun. Vaan eipä siinä mitään: paikka oli mukava, ruoka maistuvaa ja henkilökunta ystävällistä. Merci beaucoup!

Pyörimme lähes suorinta tietä vatsojemme viereen köllölleen. Valon kaupungista piti toki ensin saada pari kuvaa pimeälläkin. Bonne nuit!

_5220201
_5220203
_5220204
_5220207
_5220214
_5220215
_5220217
_5220218
_5220224
_5220226
_5220229
_5220232
_5220235
_5220237
_5220240
_5220242
_5220251
_5220253
_5220254
_5220262
_5220266
_5220267
_5220276
_5220277
_5220279
_5220281
_5220286
_5220289
_5220290
_5220293
_5220295
_5220297
_5220301
_5220305
_5220308
_5220313
_5220316
_5220321
_5220324
_5220331
_5220338
_5220345
_5220347
_5220348
_5220353
_5220355
_5220360
_5220364
_5220365
_5220367
_5220370
_5220373
_5220379
_5220381
_5220382
  • _5220201
  • _5220203
  • _5220204
  • _5220207
  • _5220214
  • _5220215
  • _5220217
  • _5220218
  • _5220224
  • _5220226
  • _5220229
  • _5220232
  • _5220235
  • _5220237
  • _5220240
  • _5220242
  • _5220251
  • _5220253
  • _5220254
  • _5220262
  • _5220266
  • _5220267
  • _5220276
  • _5220277
  • _5220279
  • _5220281
  • _5220286
  • _5220289
  • _5220290
  • _5220293
  • _5220295
  • _5220297
  • _5220301
  • _5220305
  • _5220308
  • _5220313
  • _5220316
  • _5220321
  • _5220324
  • _5220331
  • _5220338
  • _5220345
  • _5220347
  • _5220348
  • _5220353
  • _5220355
  • _5220360
  • _5220364
  • _5220365
  • _5220367
  • _5220370
  • _5220373
  • _5220379
  • _5220381
  • _5220382