Ville Lumière, päivät 3 ja 4

Varoituksen sanat: tämä pidennetystä viikonlopusta Pariisisissa kertova teksti on tarkoitettu lähinnä kirjoittajan omaksi iloksi ja muistin virkistykseksi. Jos satunnainen lukija kuitenkin, syystä tai toisesta, löytää siitä iloa tai hyötyä myös itselleen, olkoon se molempien osapuolten iloksi ja onneksi.

23.5.2017

Toiseksi viimeinen Pariisin aamumme valkeni ennusteiden uhittelusta huolimatta jälleen aurinkoisena. Emme siis jääneet nytkään hotelliin venymään, vaan suuntasimme kohti päivän seikkailuja. Aamiaisen nautimme eiliseen tapaan Les Antiquairesissa, joka tälläkin kertaa oli sopivasti matkamme varrella. Itse hotkaisin tutun "kansainvälisen aamiaisen", nyt kuitenkin englantilaiseen tyyliin pekonin ja kananmunan kera.

Metro

Hieman jänskätti. Ei kuitenkaan niin paljoa, kuin eräässä Jennyn nappaamassa kuvassa, jossa näyttää aivan siltä kuin puristaisin laukkuani rystyset valkoisina. Maalaispojalle metro ei nimittän ole ihan jokapäiväinen liikkumismuoto. Lentokonekin on  paljon tutumpi, tai vaikkapa laiva. Vain kerran aikaisimmin olen matkustanut metrolla ja silloinkin Helsingissä. Siitäkin on jo niin kauan, että muistikuvat ovat hataria. Lisäksi Pariisin metro taitaa olla ihan eri juttu.

Laskeuduimme Rue du Bacin metron portaat alas maankamaran poveen. Metroasema vaikutti rauhalliselta, vain pari ihmistä pujahti läpi portin ja aseman kassöörikin vain tuijotteli ruutuaan. Meidän piti kuitenkin saada lippu. Sellaiset saisi varmastikin seinän vierustan automaateista. Onni, että olivat saaneet ne käännettyä ranskan lisäksi myös muutamalle muulle. Meille riitti englanti. Rullaus, enter. Seinällä olevasta taulukosta totesimme, että meille riittäisi molemmille vain yksi kertalippu. Ajettelimme nimittäin kävellä takaisin. Rullaus, Single journey ticket, enter. Rullaus, kaksi kappaletta, enter. Yhteensä 3,80 €. No ei yhtään paha hinta. Kolikoille oli nyt käyttöä. Rahat luukkuun ja tiketit räpsähtivät esille. Kuitti ja molempien matkaliput tuli säilyttää aina siihen saakka, että pääsisimme metrosta ulos. Muutoin saattaisi tulla sanomista ja turhan kallis reissu. Tallessa ne ovat vieläkin.

Seuraava haaste oli päästä laiturille. Edessämme oli monista elokuvista tutun näköinen portti, josta tuli päästä läpi. Vilkaisin lasin takana istuvaa kassööriä, joka nyökkäsi hyväksyvästi puolen sekunnin mittaiselle pantomiimilleni: "Näinkö?". Lippu aukkoon, jonne se suorastaan imeytyi, hyvä ettei sormia vienyt mennessään, ja tupsahti vajaan puolen metrin päästä toisesta aukosta ulos. Näin pääsimme portista sisään. Selkeitä opasteita seuraten pääsimme oikeaan suuntaan vievän metron laiturille.

Sitten pitäisi päästä sisään itse kulkuneuvoon. Päättelimme tunnelin päässä näkyvästä kellosta, että seuraava juna saapuisi parin minuutin kuluttua. Niinhän se sitten tulikin, ja aivan ajallaan. Jäimme odottelemaan oven avautumista paikoillemme, mutta mitään ei tapahtunut. Eikö tämä pitäisi aueta automaattisesti? Äkkiä viereiselle ovelle, jonka alkuasukkaat olivat saaneet jollain konstilla avattua. Sisään pääsimme ja istuuduimme aloillemme.

Muutoin niin puheliaat pariisilaiset tuntuivat olevan aivan ääneti. Kukaan ei puhunut mitään. Ainoa puhe taisi kuulua meistä. Olisikohan meidänkin kuulunut olla hiljaa? Onko täällä jotain käytösetikettejä, joita pitäisi noudattaa? Asemien välillä juna ei kauaa viivytellyt: minuutti, pari ja olimme taas seuraavalla asemalla. Niitä Pariisissa kartan perusteella riittää! Junan kiihdyttäessä suhteellisen rivakasti kuului vain hentoa volinaa ja kalketta. Taas jarrutettiin ja ikkunoista näkyvä mustuus muuttui aseman valoiksi. Aseman nimi luki suurin kirjaimin sen seinällä. Seurasin sivusilmälläni ihmisiä, miten he avaavat oven. Ai, tuo pieni nuppiko toimitti kahvan virkaa? Kiireisimmät nostivat nuppia ylöspäin junan ollessa vielä liikkeellä, mutta onneksi ovet avautuivat vasta junan seisahduttua. Jotain automatiikkaa sentään! Jokaisen oven päällä näkyi reitin kartta ja sitä seuraamalla tiesimme missä olimme. Jäämme ulos seuraavalla pysäkillä, nimeltään Abbesses.

Sacré-Cœur

Muutama muukin jäi pois samalla asemalla. Nupin käytännön kokeileminen jäi tällä kertaa tekemättä, mutta teoriaosuus on suoritettu. Siispä Sortie / Exit -kylttien osoittamaan suuntaan ja portaita ylös. Ja ylös. Ja ylös. Ylös. Ylös. "Eivätkö nämä lopu?" Ylös. Vieressä kivunnut madam jäi puuskuttamaan portaisiin. Ylös. "Voi helkkari, tässähän tulee hiki ja päivä on vasta aluillaan..." Ylös. Vielä kerran ylös ja tunnelin päässä näkyi auringon valo. Kyllä huomasi, että jos metrojunat kerran kulkevat kaikki samassa tasossa, niin olimme tulleet jonnekin maastonmuodoltaan korkeampaan paikkaan.

Lempeä tuuli ja suurten puitten varjot hälvensivät pian ylimääräisen ruumiinlämmön. Karttaa tutkittuamme päätimme lähteä seuraamaan ilmeisesti luokkaretkellä olleita koululaisia. Kohteemme oli selkeästi sama: Montmartre, "Marttyyrien vuori", Pariisin korkein kohta, taiteen ja turmeltuneisuuden tyyssija. Matkalla pysähdyimme ostamaan hieman juotavaa päivän varalle pienestä Minimarketista, jonka leveästi hymyilevä kauppias muistutti aivan Jean Renota. Jospa vaikka olikin hän, kun tuntuu viettäneen hiljaiseloa viime aikoina?

Aivan hetken kuluttua saavuimme Square Louise Michelin -nimisen puistoalueen eteläreunaan. Näkymä oli upea: hyvin hoidetun nurmialueen reunoissa kulkevien portaiden yläpäässä komeili koko Pariisia ylhäisestä yksinäisyydestään tarkkaileva basilika, Sacré-Cœur. Kirkko on yksi Pariisin suosituimmista nähtävyyksistä ja sen saatoimme todeta todeksi. Kukkulan rinteissä risteili runsaasti pieniä turistiryppäitä ja niiden keskellä työskentelivät myös katukauppiaat. He olivat useimmiten afrikkalaistaustaisia maahanmuuttajia, jotka välillä suorastaan tyrkyttivät tuotteitaan ohikulkijoille. Lujassa on heidän leipänsä, ja ajoittain tunsin suorastaan häpeää hyväosaisuudestani. Emme kuitenkaan ostaneet mitään, edes säälistä.

Valitsimme aivan oikeanpuoleiset portaat ja lähdimme nousemaan ylös. Ne olivat toki mutkaisemmat kuin keskempänä kulkevat, mutta myös loivemmat. Ennen kaikkea ne kulkivat varjossa suurten puitten suojassa. Huomiomme kiinnitti nuoripari, ainakin oletettu sellainen, joka konttasi ja ryömi viinipullo kädessään pitkin ja poikin heinikkoa puistoalueen ulkopuolella. Selkeästikin he halusivat liikkua näkösuojassa, mutta ääneti se ei tapahtunut. Sen verran kovaa oli pusikoiden kahina.

Viimein saavutimme ylimmäisen tasanteen. Olimme nyt Sacré-Cœurin vieressä. Tämä vuonna 1914 valmistunut ja 83 metrin korkeuteen (maanpinnan tasosta) kohoava kirkko on rakennettu ns. lutetialaista kalkkikivestä, jonka voisi sanoa olevan luonnollisesti itsepuhdistuva rakennusmateriaalia. Vähäinenkin vesisade riittää pesemään kiven pinnan puhtaaksi epäpuhtauksista ja niinpä kirkko loistaakin kirkkaan valkoisena kelillä kuin kelillä. Kirkon sivupihalla käyskenteli suurikokoinen saksanpaimenkoira, joka yhtäkkiä rähähti äänekkääseen varoitushaukkuun. Lieköhän joku turistiparka eksynyt liian lähelle sen aluetta? Ainakaan ei tehnyt mieli mennä aidan toiselle puolelle!

Aikoinaan basilikan paikalla sijainnut luostari on tarun mukaan rakennettu Pariisin ensimmäisen piispan, Pyhän Dionysiuksen mestauspaikalle. Pään irrottua ruumiista äijän torso oli kuulemma napannut nupin kainaloonsa ja tallustellut se muassaan muutaman kilometrin pohjoiseen. Hengen viimein kaikottua ja ruumiin rojahdettua niille sijoilleen rakennettiin paikalle kaupunki nimeltään Saint Denis. Tämä tapahtuma on antanut nimensä myös seuraavalle tutustumiskohteellemme.

Montmartre

Suoritimme Montmartrella käyntimme aikana kahden eri earth-kätkön vaatimat tehtävät, jotka molemmat liittyivät edellä mainittuun kalkkikiveen. Tuota kiveä saa vain Pariisin alueelta ja sitä louhittaessa kaupungin alle on syntynyt satojen kilometrien verran luolia. Niitä on aikojen saatossa käytetty tavalla kuin toisellakin. Muun muassa miljoonat pariisilaiset on haudattu niistä muodostuneisiin katakombeihin. Luolastoissa liikkuminen on lain nimessä kiellettyä, mutta siitä huolimatta, tai juuri sen takia, niissä liikkumisesta on tullut joillekin jopa harrastus. Niiden suojissa tapahtuu myös paljon muutakin laittomuutta.

Turmeluksen, mutta ennenkaikkea taiteen tyyssijana tunnetaan myös Montmartre. Niiden lisäksi se on pieni kylä keskellä suurkaupunkia. Matalat kerrostalot ja kapeat, mutkaiset kadut muodostavat viehättävän kokonaisuuden. Aivan kuin olisi saapunut kokonaan eri kaupunkiin. Vain ympärillä vellova turistimassa muistutti Pariisista. Ajoittain huipulta alaspäin johtavia katuja myöten näki kauas horisonttiin ja vilahtelipa siellä myös itse Madamoiselle. Välillä pysähdyimme näyteikkunaostoksille tai tuoksuttelimme lukuisista pienistä ravintoloista kantautuvia sulotuoksuja. Tai seisahduimme ihan muuten vain.

Matkantekomme keskeytyi hetkeksi saapuessamme kahdesta tuulimyllystä koostuvan Moulin de la Galetten luo. Yksityisomistuksessa olevan Blute-fin -nimisestä myllystä näimme tullessamme vain sen siivet. Sanovat sen olevan Pariisin ainoa toimintakuntoinen tuulimylly. Kadunkulmassa kohoava Radet-niminen mylly on kaikessa sinisyydessään varsin virkistävä yksityiskohta sinällään viehättävien kivitalojen keskellä. Myllyjä on kuvannut moni taiteen harrastaja teoksissaan. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa sellaiset nimet kuin Renoir, Van Gogh ja Picasso. Myllyn ohessa olisi ollut myös kahvila, mutta tyydyimme ihailemaan läheisellä sivukujalla vastakulttuurin tuotteena syntynyttä katutaidetta. Matkamme alaspäin jatkui ja nappasimmepa väliltä aivan ehdan tradi-kätkönkin!

Moulin Rouge

Helteiseksi lämpenevä sää tuntui alkavan jo vaikuttaa meihin jalankulkijoihin. Onneksi pieni Minimarket soi meille hieman virkistystä kaappikylmän kivennäisveden muodossa, joten saatoimme jatkaa matkaamme kohti turmelluksen pesää, Moulin Rougea ja sitä ympäröivää paheksuttavaa tienoota. Boulevard de Clichy oli suorastaan läkähdyttävän kuuma astellessamme toinen toistaan mielikuvituksellisempia seksikapistuksia tai elokuvanäytöksiä tarjoavien putiikkien ohi. Vakaumuksen konservatiiveina vain tuhahdimme niille halveksuvasti ja pian olimme tämän synninpesän keskipisteessä. Tuota ikonista kabareeta voikin helposti luonnehtia keskipisteeksi; sen verran monta elokuvaa siitä on tehty ja moni aikuisviihdepaikka on siltä nimensä lainannut.

Täytyy myöntää, että olisihan siellä jokin kabaree hienoa kokea. Nyt tyydyimme kuitenkin ihailemaan tuota Pariisin yhtä kuuluisinta maamerkkiä vain etäältä, keskeltä tienjakajaa. Hauska paikka sinällään; sillä sijaitsi ilmeisesti metrotunnelin tuuletustunnelin pää, josta vyöryi viileää ilmaa ylös taivaalle. Monikohan onkaan käväissyt sen suojaritilän päällä hulmauttamassa hameenhelmojaan Marilyn Monroe esikuvanaan? Harmillisesti kabareen eteen oli pysäköity sorakuormassa oleva vihreä kuorma-auto, joka hieman pilasi tunnelmaa. Olikohan kuljettajalle tullut akuutti kabareentarve?

Kyllästyimme pian näpsimään kuvia ja lähdimme taivaltamaan bulevardia. Välillä pysähdyimme läheiseen tupakkakauppaan postimerkkiostoksille. Hassua, että näin suuresta kaupungista ei saa postimerkkejä muualta kuin tupakkakaupasta. Sai sieltä toki paljon muutakin, joten sitä ehkäpä voisi kuitenkin sanoa kioskiksi. Päästyämme viimein istumaan varjoisaan paikkaan bulevardin päähän ryhdyimme suunnittelemaan matkamme jatkoa.

Halki 2. kaupunginosan

Otimme gps:ään kohteeksi erään mysteerikätkön loppupisteen 11. kaupunginosassa. Se saavuttaaksemme meidän tuli kävellä läpi 2. kaupunginosan. Väkeä oli nyt liikkeellä entistäkin enemmän, ilmeisesti lounasajan vaikutuksesta. Osa oli jo päässyt töistäkin, sillä Ranskassa työpäivä on vain seitsemän tunnin mittainen. On kyllä kurjaa moinen! Siitä huolimatta ihmiset vaikuttivat paitsi iloisilta ja stressittömiltä, myös varsin hyvin toimeentulevilta.

Viimein oli pysähdyttävä johonkin hieman virkistäytymään. Valitsimme hieman syrjemmässä kadunkulmassa sijaitsevan Le Podium -nimisen kahvilan ja jäimme ulos kahville ja "kaasuvedelle". Aika kului rattoisasti postikortteja kirjoitellessa ja varjosta nauttiessa. Unohtipa tarjoilijana toimiva vanhempi herra meidät kokonaan ja häntä piti ihan muistuttaa läsnäolostamme, tai pikemminkin katoavasta sellaisesta. Hupaisa herra hän kuitenkin oli ja soipa vanhana kunnon ranskalaisena herrasmiehenä runsaasti positiivista huomiotaan Jennyä kohtaan.

Iltapäivä alkoi olla jo niin pitkällä, että koulupäivätkin tulivat päätökseensä. Kotiin vilistäviä muksuja piti väistellä vallan olan takaa, mutta kummemmitta kommelluksitta matkamme eteni vääjäämättä. Välillä poikkesimme katetulla ja viihtyisällä, jopa vilpoisalla, kauppakadulla, Passage du Grand-Cerfillä. Seudulta löytyi myös muistoja Ranskan kolonialismin kulta-ajoista, joista kumpuaa vieläkin paljon tyytymättömyyttä, vihaa ja katkeruutta. Yritimme löytää taipaleemme varrelta useita kätköjä, mutta ihmisvilinässä ne jäivätkin vain yrityksiksi.

Page 35

Nälkä murisi kulkijoiden suolen mutkassa ja niinpä pidimme silmämme avoinna potentiaalisten ruokapaikkojen suhteen. Jotkut olivat liian fiinejä, toiset liian kalliita, kolmannessa ei ollut sopivaa tarjottavaan, neljäs oli liian täynnä. Viimein eteemme sattui Page 35 -niminen, viihtyisän oloinen ja rauhallinen ravintola vain kivenheiton päässä kohteenamme olleesta kätköstä. Hinnatkin näyttivät asiallisilta. Astuimme avoimesta ovesta ja totesimme saavamme itse valita paikkamme, ravintolassa ei nimittäin ollut ainoatakaan asiakasta. Hieman kummeksutti, sillä paikka oli kuitenkin ihan viihtyisä ja vilpoisa, seinilläkin roikkui myytävänä jonkun paikallisen ITE-taiteilijan varsin hauskaa taidetta. Stereoista raikaava pianonpimputus pisti vain hieman rasittamaan, vaikka pianosta muutoin instrumenttina pidänkin.

Tarjoilija oli kenties pakistanista alkuperää ja puheenparresta päätellen niin oli myös talon kokki. Tarjoilija oli selvästi opetellut omat manööverinsä, jotka ilmenivät liioiteltuna kohteliaisuutena, jossa ei ollut tippaakaan luonnollisuutta. Toisin sanoen hänen käytöksensä oli mielestäni imelää. Tilasimme kuitenkin naudanpihvit mediumina paistinperunoiden ja salaatin kera. Lisäksi otimme viiniä, runsaasti vettä sekä leipää.

Pihvi näytti päälle päin varsin asiallisesti pinnaltaan umpeenpaistetulta. Tarjoilija pippuroikin sen vasta pöydässä ja pääsimme viimein nauttimaan ateriaamme. Liha oli myös asiallisen veristä, aivan kuten täkäläisen mediumin tuli ollakin. Mutta olivatkohan veitsemme tylsät, vai mistäköhän johtui, että pihvistä ei tahtonut saada palasta? Ja se suutuntuma ja se maku: kuin kumia olisi järsinyt. Ei ole tämä pihvi tuoreutta nähnytkään sitten toisen maailmansodan. Lieköhän ollut jo Dietrich von Choltitzin pakastimessa? Salaattikin oli tainnut lojua huoneenlämmössä tunnin liian pitkään. Perunat olivat kuitenkin ihan hyviä, eikä punaviinikastikkeessakaan ollut valittamista. Jälkiruoaksi ottamamme crêpet, suomalaisittain "lätyt", sen sijaan olivat suorastaan herkullisia ja jälkeenpäin saimmekin selville, että paikka on erikoistunut nimenomaan niihin. Jos olisimme sen silloin tienneet, olisimme unohtaneet pihvit ja nauttiineet crêpet suolaisilla täytteillä. Nälkä olisi taatusti siirtynyt niilläkin, joskin siirtyihän se toki nytkin. Piheinä kulkijoina kun emme jättäneet annoksistamme paljoakaan syömättä. Emmekä noista pihveistä mitään vatsatautia silti saaneet.

Kätkölle kävellessämme koimme absurdihkon kokemuksen: reilun parinkymmenen ikäinen, nörtinomainen mieshenkilö seisoi keskellä katua muistaakseni suuren roskapöntön päällä ja karjui täyttä hönkää. Yritin ottaa hänestä kuvankin, mutta tilanteen äkillisyyden takia kameran säädöt menivät pyllylleen ja kuva epäonnistui surkeasti. Sain tällä tavalla kuitenkin kiinnitettyä hänen huomionsa ja päästyämme hänen ohitseen takaamme kuului: "Monsieur, monsieur!". Emme vilkaisseetkaan olkaimme ylitse, vaan jatkoimme matkaamme. Olisikohan hän kaivannut apua?

Île Saint-Louis

Kätkö löytyi pieniä epätoivon pilkahduksia lukuunottamatta lopulta varsin helposti. Tämä ihmisten seassa kätköileminen kun ei vain oikein ole meidän juttumme. Koska se kuitenkin oli kohteenamme jo Montmartrelta saakka ja tehtävä oli näin suoritettu, saatoimme suunnata kulkumme kohti hotellia. Reittimme halusimme kulkevan läpi île de la Citen pienemmän naapurisaaren, Île Saint-Louisin. Se kun jäi ensimmäisenä päivänä tutkimatta.

Ihan odottamatta tulimme kauniille aukiolle, jota reunusti jokaiselta reunaltaan iäkkäät talot. Aukiolla oli paljon ihmisiä, suurin osa heistä nuoria. Aukiolla oli runsaasti varjostavia puita ja suihkulähteitä, taivaalla kaartelivat pääskyset hyvin kotoisan näköisesti. Kuin ylikansoitettu keidas erämaassa! Olen muistaakseni joskus nähnyt tästä kauniista paikasta televisiodokumentinkin. Kyseessä oli vuonna 1612 valmistunut Place des Vosges, kuningas Henrik IV:n määräyksestä ja Ranskan hovielämän tarpeisiin rakennetusta "asuinkorttelista". Yksikään kuningas ei ole siellä koskaan kuitenkaan asunut, vaikka miljöö onkin todella upea. Aukion sanotaan olevan Pariisin vanhin ja mikseipä olisikaan, Hausmann kun ei ole siihen kuunaan kajonnut. Jos minulla olisi muutama miljoona euroa ylimääräistä valuuttaa, voisin vallan hyvin ostaa täältä asunto-osakkeen.

Vain parin korttelin kuluttua saavuimme jokirantaan. Virtaavan veden näkeminen tuo minulle jotenkin lohdullisen ja turvallisen olon. Jokimaisema onkin tainnut piirtyä paksulla punakynällä taiteiltuna suomalaiseen sielunmaisemaani. Pont de Sullyn ylitettyämme päädyimme seuraamaan gps:ää Île Saint-Louisin kaakkoispäässä sijaitsevaan vehmaaseen puistoon. Paikalla oli runsaasti perheitä sekä nuorisoa pienempiä sisaruksiaan kaitsemassa. Ääntä ja vilskettä riitti pienen pitäjän tarpeiksi. Kohteenamme olleen kätkön piti kuitenkin onneksi sijaita aivan saaren rannassa, pois muiden liikkujien silmistä. Vaan mitäpä vielä, myös rannassa oli väkeä aivan yhtälailla aurinkoa palvomassa ja jätimmekin leikin kesken.

Poistuimme puistosta ja kuljimme pitkin saaren vasenta rantaa aina siihen saakka, että poikkesimme saaren poikki kulkevalle Rue des Deux Pontille, "Kahden sillan kadulle". Sen varrelta löysimme varsin asiallisen matkamuistomyymälän, Eva Baz'Art'n. Ostokset ottivat aikansa ja minun oli hiki. Johtuiko se lämpimästä ilmasta vai henkisestä tuskasta, sitä en osaa sanoa. Viimein kuitenkin saimme ostoksemme tehtyä ja jatkoimme kantamuksinemme matkaa saaren oikealle reunalle. Jälleen yritimme löytää kätkön, mutta ne ihmiset! Niitä on joka paikassa, myös niissä kaikkein kummallisimmissa.

Matkanteko alkoi olla jo hieman tuskaisaa kuumasta ilmasta johtuen. Siirryimme île de la Citelle Pont Saint-Louis'n ylittämällä. Suuremmalle saarelle päästyäni totesin kamerani etsimensuojan kadonneen. Etsimään sitä ei lähdettäisi, kuten kerran talvisella hiihtoretkellämme jouduimme tekemään. Rämiältä se löytyi, mutta nyt suurkaupunkiolosuhteissa ei ollut pienintäkään toivoa. Kameran käyttöä sen puute ei onneksi haittaisi ja hintaakin on vain pari kymppiä. Kyllähän se silti hieman harmitti. Kaiken muun mukavan lisäksi paidastani lennähti yhtäkkiä alimmainen nappi katukiveykselle. Nappi taskuun ja matkamme jatkui Notre Damen ohitse kohti hotellia.

Sunnuntaina katedraalin etupihalla ollut leipomoteltta oli kadonnut, joten saimme ottaa valokuvia Notre Damesta au naturel. Lisäksi tuolloin paikallistamamme kätkö oli nyt helposti logattavissa. Lähes laahustavin askelin, mutta päämäärätietoisina etenimme joen vasenta rantaa seuraillen kohti hotellia. Poikkesimme välillä pienen mutkan Fontaine Saint-Michelillä näppäämässä earth-kätköä varten yhteispotretin, joka jäi sunnuntaina kaikessa hötäkässä ottamatta. Edetessämme huomasin jalkakäytävään upotetun pyöreän, messinkisen laatan, jossa luki Arago sekä kirjaimet N ja S. Kirjaimista päättelin sen liittyvän jotenkin Pariisin meridiaaniin ja jälkeenpäin otin selville, että vastaavia on istutettu Pariisin kaduille kaiken kaikkiaan 135 kappaletta ranskalaisen tiedemiehen François Aragon kunniaksi.

Yritimme vielä löytää Seinen rannan lehtimyyntikojuista jotain kivaa kotiinvietävää, ikävä kyllä tuloksetta. Tarjontaan taisikin iskeä runsaudenpula ja rajallinen kuljetuskapasiteettikin loi omat ongelmansa. Ilman noita tummanvihreiksi maalattuja laatikoita Seinen rantamaisemaa ei kohta tunnistaisikaan. 1800-luvun lopusta lähtien bouquinistit ovat kaupanneet niistä vanhaa kirjallisuutta ja graafiikkaa. Mitä lähempänä Notre Damea myyntikoju sijaitsee, sitä ylempänä kauppias on heidän keskinäisessä nokkimisjärjestyksessään. Hotellimme edessä kojuaan pitäneet bouquinistit taitanevat olla oikein pahnanpohjimmaisia; matkaa katedraalille kun kertyy lähes kilometrin.

Pääsimme viimein huoneeseemme. Voipuneina, mutta sitäkin onnellisimpina. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, mutta päätimme silti yrittää löytää jonkin passelin ravintolan hieman kauempaa. Muutaman korttelin kierrettyämme löysimme itsemme jälleen kerran vanhasta kunnon Les Antiquairesista. Tilauksemme käsitti tällä kertaa ankanrintaa paistinperunoiden kera. Täytyyhän sitä kerran Ranskan reissullansa nyt ankkaa syödä. Ja herkullista se olikin, toki en muuta osannut odottaakaan! Jenny valitsi jälkiruoakseen coulant chocolat'n, sulaa suklaata sisältävän ja vaniljakastikkeessa uiskentelevan leivoksen. Itse otin tarjoilijan yllyttämänä "illan viimeisen" mansikka-melban, joka oli minulle aivan uusi ja herkullinen tuttavuus. Samaisen, mainion afrikkalaistaustaisen tarjoilijan kanssa tuli vaihdettua muutama sananenkin, jonka yhteydessä hän osoitti yllättävää tuntemustaan suomalaiseen moottoriurheiluun: ainakin Jari-Matti Latvala oli hänelle tuttu, jos ei muuten, niin nimenä. Ravintolassa oli väkeä tuona iltana pilvin pimein, mutta asiakkaat otettiin silti huomioon kaikin mahdollisin tavoin. Mieleeni jäikin, kuinka neljä henkilökunnan jäsentä hyvästelee meidät tiskin takaa käsiään huiskuttaen ja lähes yhteen ääneen toivottaen "Au revoir, bonne nuit!" Suorastaan liikuttavaa moinen!

Päivä oli upea. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan.

24.5.2017

Kuinka ollakaan, kävimme syömässä aamiaisen Les Antiquairesissa. Tuhtien omelettien suoman energian turvin meidän tuli pahimmillaan pärjätä Kemiin saakka. Aamiaisen jälkeen palasimme takaisin hotelliin ja pakkasimme tavaramme. Kaksi aikuista ihmistä selviytyi tehtävästä nopeasti ja niinpä ehdimme tekemään vielä pienen kävelykierroksen lähisilloilla ja siltojen vieressä. Kuin lähtömme takia mieltään osoittaen sää oli muuttunut pilviseksi, pysyen kuitenkin poutaisena.

Taksin oli tarkoitus tulla noutamaan meitä kello 11.15. Noudimme laukkumme huoneestamme ja jäimme aulabaarin sivuhuoneeseen odottelemaan. Siirryttyämme viimein ulos lähes samaan aikaan oven eteen pysäköi tumma tilataksi ja kotimatkamme alkoi. Kuljettajan lisäksi kyydissä oli ilmeisesti joku hänen tuttunsa ja kolmihenkinen, murteesta päätellen amerikkalainen perhe. Matkasimme läpi ruuhkaisen keskustan ja läpi epämääräisen näköisen laitakaupungin, kunnes viimein saavuimme paikalliselle kehätielle. Tämän jälkeen ei mennytkään kuin vilaus, kun olimme jo Charles de Gaullen lentokentällä. Nyt vasta kunnolla pääsimme toteamaan sen valtavuuden! Oma, kotoinen Helsinki-Vantaamme on suorastaan suloisen pieni siihen verrattuna.

Muodollisuudet menivät mutkattomasti, vaikka tullihenkilöstö kovasti tivasikin käsimatkatavaralaukkuni sisältöä ja halusivat lopulta myös tutkia sitä tarkemmin. Kysyivätkin vielä, että voivatko katsoa sinne sisään. "Of course!" Mitähän olisikaan tapahtunut, jos olisin kieltänyt? Kun kapsäkistä ei mitään epäilyttävää löytynyt, oli meillä vielä runsaasti aikaa kierrellä tax-free -myymälöitä. Näin suureksi lentoasemaksi niitä oli mielestäni yllättävän vähän vaikkapa edes Helsinki-Vantaaseen verrattuna. Mieleisemme ostokset saimme kuitenkin tehtyä ja hiukopalatkin syötyä, eikä aikaakaan, kun putken läpi käveltyämme kuulimme kauniilla kielellä lausutut kauniit sanat: "Tervetuloa, mukavaa matkaa!" Kuin kotiin olisi tullut.

Matka Helsinkiin kesti vajaan kolme tuntia. Jatkolentoa Kemi-Torniolle ei tarvinnut odotella kuin tunti ja sekin kului nätisti vessassa asioidessa ja kanelipullaa espresson kanssa nautiskellen.

Kuin taikaiskusta olimme Kemissä, jossa meidät vastaanotti suloisen pieni ja virttynyt lentoasema vähine väkineen. Matkatavaratkin saapuivat kommelluksitta perille saakka. Pysäytin EasyParkin, lastasimme tavaramme autoon ja käänsimme Skodan keulan kohti kotia. Neste Lapintuulessa pidimme lyhen Panini- ja kahvitauon. En vain lakkaa ihmettelemästä sen huonoa opastusta: moottoritieltä ei ole opasteita huoltoasemalle, eikä huoltoasemalta pois. Lieköhän byrokratiaähkyään poteva ELY-keskus asian näin päättäny?

Joka tapauksessa matkamme jatkui. Kuivaniemi-Siuruankylä-Kurenalus -pikataipaleella meidät vastaanotti turvallisen etäisyyden päästä kohdatut kaksi hirveä, useat kauriit, joutsenet, kurjet sekä yksinäiset teeri ja jänis. Myös täällä pohjoisen perukoilla on elämää, se on vain eri muotoista. Kotona olimme hieman puolen yön jälkeen.

Sellainen oli minun silmissäni Valon kaupunki, jonne tulemme varmasti palaamaan. Kenties pikemmin kuin osaamme vielä kuvitellakaan!

Summa summarum

Matkustaminen Pariisiin on helppoa, nopeaa ja edullistakin. Todella edullista matkustustapaa etsivälle löytyy huokeita vaihtoehtoja, me taas tällaisina turvallisuutta, vaivattomuutta ja luotettavuutta etsivinä luotamme Finnairin ja sen yhteistyökumppanien tarjontaan.

Majoituspaikkoja on kenties enemmän kuin missään muualla maailmassa, joten valinnan varaa riittää. Ruokapaikoistakaan ei ole pulaa: lähes jokaisen kadunkulman takaa näet jo seuraavat viisi paikkaa. Vaikka se kuulostaakin todella tylsältä, meille siunaantui oma vakiopaikkamme, jossa aterioimme aamuisin ja iltaisin. Se helpotti elämää kummasti, kun ei tarvinnut jokaista ateriaa varten etsiä uutta paikkaa ja aikaa jäi näin aivan muuhun.

Pariisi ei välttämättä ole budjettimatkailijan valinta. Hinnat ovat samaa tasoa ja paikoin kalliimmatkin kuin Suomessa. Mutta hinnalle saa useimmiten myös enemmän vastinetta: ruoka on niin hyvää, että se voi sammuttaa heikoimmilta järjen valon ja palvelu on jotain käsittämättömän huomioonottavaa. Asiakas on Pariisissa kuningas! Varasimme käteistä rahaa noin satasen päivää kohti ja se oli ihan sopivasti. Tippejä ei Pariisissa tavata jättää, mutta pyöristimme yleensä laskut vähintään seuraavaan euroon.

Nähtävää on paljon. Senpä vuoksi kunnolliset kengät tai kahdet ovat ensiarvoisen tärkeät. Myyjän minulle kehumat Eccot aiheuttivat pikkuvarpaiden kynsien mustumisen, mutta samalta myyjältä ostamani Björn Borgin nahkaiset tenniskengät taas olivat aivan loistavat. Meille sattuivat lämpimät ja poutaiset säät, joten kaljuuntuva kuupani vaati mukavan ja kevyen lakin. Shortsit olisivat olleet poikaa, joskaan niitä ei paikallisen aikuisväestön yllä juuri nähnyt. Paljon puhuttua pariisilaista muotia en tavannut juuri muualla kuin Champs-Élysées'n varrella, enkä sielläkään kuin muutamalla. Joten ihan rennosti vain, mutta jättäisin silti sandaalit pois matkasta, tai vähintäänkin sukat niiden sisältä.

Nähtävyyksiin kannattaa varata aikaa. Meidän tarkoituksemme oli tällä kertaa vain kiertää Pariisia päällisin puolin ja vasta seuraavilla kerroilla tutustua sen tarjontaan tarkemmin. Esimerkiksi Louvren kiertämiseen aiomme käyttää kokonaisen päivän, joka sekin on kuulemma ehdoton minimi. Versaillesissa tulee myös käydä. Näinä päivinä ikävän yleiset turvatarkastukset ottavat myös oman aikansa, mutta se on toki ymmärrettävää.

Metrolla liikkuminen on näköjään paitsi helppoa, myös halpaa. Seuraavalla kerralla jätämmekin kävelyn vähemmälle ja käytämme sitä. Asemia on joka paikassa ja niiden välityksellä pääsee lähes minne tahansa päin Pariisia. Sama varmaan pätee RER-juniin ja busseihin. Niitä ei tällä kertaa tullut kuitenkaan kokeiltua. Kannattaa myös harkita jonkin matkakortin hankkimista.

Kantakaupungilla tuntuu olevan vähänlaisesti ruokakauppoja. Jos sellainen siis tulee vastaan, kannattaa heti käyttää tilaisuus hyväksi ja ostaa tarvittavat tykötarpeet. Etenkin vesi on kovassa huudossa lämpimillä säillä. Postimerkkejä ostaaksesi tulee taas etsiä lähin tupakkakauppa, tabac. Kaikelle muulle on tavallisesti omat liikkeensä: himoitessasi pullaa, etsi boulangerie. Suklaannälän yllättäessä apu löytyy chocolateriesta. Ja niin päin pois.

Jatkuvasta terrorismin uhasta huolimatta koin Pariisin turvalliseksi. Kaduilla liikkuu runsaasti nelihenkisiä poliisi- tai sotilaspartioita. Siitä huolimatta kannattanee välttää liikkumista yöaikaan etenkin hieman sivummalla. Myöskin metron käyttö yöllä voi olla kuulemani mukaan arvelluttavaa. Jos haluaa maksimoida turvallisuudentunteensa, myös suuria väkijoukkoja tulisi välttää. Se vain on Pariisin tyyppisessä paikassa melkein mahdotonta. Tiukkoihinkin turvatarkastuksiin tulee varautua kaikissa kuuluisimmissa kohteissa vieraillessa. Taskuvarkaita on paljon, joten taskuissaan ei kannatakaan mitään kuljettaa. Myös suojaamattomien laukkujen ja reppujen sisällöt voivat kadota, jos ei pidä varaansa etenkään ruuhkassa. Itse hankin moinen mielessäni Pacsafen olkalaukun.

Mielikuvani pariisilaisista ihmisistä ovat varovaisen positiivisia. Henkilöt, joiden kanssa olimme puheväleissä, olivat kuitenkin asiakaspalvelun ammattilaisia, joten mitään varmaa tavallisesta pariisilaisesta on vaikea sanoa. Mikäli kuitenkin kuvittelet liikoja matkakohteestasi, voit vaikka sairastua Pariisin syndroomaan. Meillä suomalaisilla ei pitäisi kuitenkaan olla vaaraa saada tartuntaa.

Turisteja on ainakin sesonkina (kevät, kesä, alkusyksy) enemmän kuin tarpeeksi. Ihmisähkyn iskiessä ota rauhallisesti ja hengitä syvään. Istahda lähimmälle penkille, kuvittele itsesi sammalmättäälle kuuntelemaan leivon laulua ja syömään mämmiä piimän kera. Ahdistus menee pian ohi ja olet Pariisissa kohta kuin kotonasi nauttimassa mitä hienoimpia viinejä ja maailman parhaitten kokkien tuotoksia.

Lopuksi

Lue kirja Pariisi, Versailles, Giverny à la Helena Petäistö - ja pääset pitkälle!

_02
_5230384
_5230386
_5230387
_5230389
_5230393
_5230396
_5230398
_5230402
_5230403
_5230408
_5230409
_5230410
_5230417
_5230421
_5230424
_5230426
_5230431
_5230433
_5230436
_5230440
_5230442
_5230447
_5230449
_5230450
_5230451
_5230455
_5230456
_5230458
_5230461
_5230463
_5230465
_5230466
_5230470
_5230471
_5230472
_5230474
_5230478
_5230479
_5230483
_5230488
_5230489
_5230492
_5230494
_5230495
_5230499
_5230500
_5230501
_5230502
_5230505
_5230506
_5230507
_5230508
LRM_20170524_100739
LRM_20170524_100920
LRM_20170524_105519
LRM_20170524_121339
  • _02
  • _5230384
  • _5230386
  • _5230387
  • _5230389
  • _5230393
  • _5230396
  • _5230398
  • _5230402
  • _5230403
  • _5230408
  • _5230409
  • _5230410
  • _5230417
  • _5230421
  • _5230424
  • _5230426
  • _5230431
  • _5230433
  • _5230436
  • _5230440
  • _5230442
  • _5230447
  • _5230449
  • _5230450
  • _5230451
  • _5230455
  • _5230456
  • _5230458
  • _5230461
  • _5230463
  • _5230465
  • _5230466
  • _5230470
  • _5230471
  • _5230472
  • _5230474
  • _5230478
  • _5230479
  • _5230483
  • _5230488
  • _5230489
  • _5230492
  • _5230494
  • _5230495
  • _5230499
  • _5230500
  • _5230501
  • _5230502
  • _5230505
  • _5230506
  • _5230507
  • _5230508
  • LRM_20170524_100739
  • LRM_20170524_100920
  • LRM_20170524_105519
  • LRM_20170524_121339