Côte d'Azur

Tämä tarina kertoo neljän matkustavaisen kokemuksista yhden ajukopan hatariin muistikuviin pohjautuen kolmen yön ja neljän päivän ajalta Nizzassa ja Monacossa huhtikuussa 2018.

Tiistai 3.4.2018

Matkat varasimme jo hyvissä ajoin edellisvuoden puolella. Siitä huolimatta lähtöpäivä tuli eteen kuin yllättäen. Yllätyksestä huolimatta ehdimme tekemään pienen unirytmin siirron ja niinpä herätyskellon soidessa aamulla puoli kolmelta olimme virkeitä kuin peipposet. Tai niin ainakin uskottelimme itsellemme. Kero oli viety edellisenä päivänä kasvattitäti Riikan ja sisarensa Sannan hellään huomaan, joten ukkelin tiesimme olevan turvassa ja varmoissa käsissä. Suurkiitokset jälleen kerran heille!

Matkamme alkoi väliin sakeassakin lumituiskussa. Pitkistä valoista ei pimeällä Ouluntiellä ollut juurikaan iloa, ennemminkin päinvastoin. Liikennettä ei aamuyöllä ollut paljoakaan muutamaa rekkaa ja yhtä aura-autoa lukuunottamatta. Tunnin ja vartin matkattuamme kurvasimme Dusterin Oulunsalon lentokentän parkkipaikalle ja jätimme Suomen tuiskut hetkeksi taaksemme.

Lähtörutiinit sujuivat muutoin tavanomaisesti ja suomalaiseen tapaan sutjakasti, mutta jostain syystä olkalaukkuni haluttiin tarkistaa hieman pintapuolista tarkemmin. Siihenkään ei paria minuuttia enempää aikaa kulunut, eivätkä mitään kiellettyä sieltä löytäneet. Ehdimme juuri ja juuri nauttia kevyen aamupalan, kun jo suuntasimme putken läpi sinivalkoisille siiville. Kone ruiskutettiin vielä jäänestoaineella ja matkaan pääsimme lopulta vajaan puoli tuntia aikataulusta jäljessä. Tämän lisäksi meidät oli ripoteltu pitkin konetta, joten tuttua matkaseuraa ei löytynyt meidän kenenkään vierestä. Oulun ja Helsingin väli on toki niin lyhyt, että ei se kauheasti jäänyt meitä harmittamaan.

Lopulta Helsinki-Vantaalla ei tarvinnut kauaa odotella, vaan vessakäynnin jälkeen pääsimme jälleen taivaltamaan putkea myöten uusille sinivalkoisille siiville. Koneen rullattua kentän reunalle ja saatuaan jäänestokylvyn kapteeni ilmoitti Nizzan kentällä olevan jonkin huoltohärdellin ja niin jäimme vielä kotikentälle reiluksi vartiksi vartomaan. Viimein runsaat g-voimat saattelivat meidät yläpilvien läpi ja kohden etelä-Eurooppaa.

Reilun kolmen tunnin leppoisan lennon jälkeen Airbussimme laskeutui Côte d’Azurin kansainväliselle lentoasemalle vain muutaman kilometrin päähän Nizzasta. Kenttä sijaitsee aivan meren rannassa, joten ikkunasta näkyi ensin vain alati lähenevä aallokko, mutta laskutelineet jymähtivät kuitenkin lopulta tukevalle asfaltille. Aseman terminaalirakennus vaikutti selkeältä edettävältä, mutta jouduimme odottamaan lähes puoli tuntia, ennen kuin matkatavarahihna suostui käynnistymään. Omat laukkumme olivat kuitenkin aivan ensimmäisten joukossa. Naiset kävivät laukkuja odotellessamme ostamassa jokaiselle kuuden euron arvoiset Aero Pass -linja-autoliput ja niin pääsimme etsimään keskustaan menevää Ligne D'Azurin linjan 98 bussia. Emme oikein tienneet millaista bussia etsiskellä, mutta lopulta joku meistä huomasi yhden oranssinkeltaisen bussin ikkunassa numeron 98. Auto kurvasi reilua vauhtia ylläpitäen toiselle puolelle katua ja me ryntäsimme kapsäkkeinemme perään. Näin pääsimme matkamme seuraavalle osuudelle aivan saman tien. Autossa oli tungos, kuten arvata saattaa, mutta seistenkin puolen tunnin matka kului kuin siivillä oikeaa pysäkkiä etsiskellen.

Kyydistä hyppäsimme Albert 1er -nimisellä pysäkillä aivan Jardin Albert 1er -puiston kupeilla. Sääennusteista olimme saaneet tietää, että Nizzassa tulisi satamaan reilusti kahden ensimmäisen matkapäivämme aikana, mutta ainakin vielä sää vaikutti poutaiselta, joskin navakan tuuliselta. Suuntasimme kulkumme kohti hotelliamme Hôtel Nap by HappyCulturea muutaman korttelin päässä pysäkistä. Tarkoituksemme oli oikaista edellä mainitun puiston poikki, mutta suruksemme totesimme sen olevan suljettuna juuri matkapäiviemme ajan. Kiersimme sen vasemmalta, kuten vanhat mottimestarit aikoinaan.

Nizzan kaupunki on perustettu n. 330 eaa kreikkalaisten siirtolaisten toimesta. Tuolloin kaupunki totteli nimeä Nikaia, joka tarkoittaa voittoa. Mitä helleenit sitten ovatkaan voittaneet, eivät ole tiedossani. Sittemmin kaupunkia hallitsivat roomalaiset ja sen jälkeen vielä muutamat pienemmät valtakunnat aina siihen saakka, että Ranska sai sen hallintaansa 1860. Kaupungissa syntynyt Italian yhdistäja Giuseppe Garibaldi ei luonnollisestikaan ollut tyytyväinen tapahtuneeseen.

Place Masséna

Matkalaukkujemme rullista kantautuva surina saatteli meidät ihmisvilinän ohi kohti Place Massénaa, jota hyvällä syyllä kutsutaan Nizzan keskusaukioksi. Italialaistyylisten rakennusten ympäröimä aukio on päällystetty musta-valkein, epäsymmetrisin laatoin ja koko komeuden halkaisee vain muutaman vuoden vanha raitiotie. Autoille aukiolta on varattu vain hyvin pieni osa, joten paikka on jalan kulkevalle turvallinen paikka tallustella, kunhan muistaa varoa jäämästä varsin hiljaisesti etenevän raitiovaunun alle. Koko komeuden yllä, tolppien nokassa, istuskelee seitsemän ihmishahmoa, jotka yhdessä muodostavat teoksen "Conversation in Nice". Teoksen on luonut espanjalainen Jaume Plensa. Oikeuksiinsa teos pääsee auringon laskettua, jolloin hahmot on valaistu vaihtuvin värivaloin. Aukion toisella reunalla häämötti Apollon patsas suihkulähteensä kera.

Kulkumme jatkui pitkin Nizzan keskustan pääkatua, Avenue Jean Médeciniä, kohti rautatieasemaa. Sinne asti meillä ei kuitenkaan tarvinnut taivaltaa, vaan kolmen korttelin jälkeen käännyimme oikealle Rue Pastorellille. Hotellimme vartoikin aivan siinä kulman takana. Pääovi oli hieman huomaamaton muitten liikkeiden puristuksessa, mutta löytyi kuitenkin ilman kummempaa etsimistä. Respa sijaitsi kapean käytävän toisessa päässä. Käytävälle oli sijoitettu lisäksi anniskelupöytä, josta sai maksutta kumota kurkkuunsa erilaisia kapselikahveja ja sitruunavettä. Olipa jonain päivänä tarjolla myös aamiaiselta ylijääneitä croissanteja ja suklaapullaa. Nuori vastaanottovirkailijatar ei kuitenkaan ottanut vielä meitä vastaan niin aikaisin päivällä, joten jätimme laukkumme säilöön ja läksimme kaupungille aikaa tappamaan.

Päällimmäisenä mielessämme oli nälkä. Emmehän olleet syöneet käytännössä mitään koko päivänä lukuunottamatta lentokoneessa nautittuja ruisleipää, kanawrappeja ja näkkäriä. Puurokin sieltä ehti loppua ennen kuin lentoemo ehti kohdallemme. Nyt aioimme kuitenkin ehtiä täysien lihapatojen ääreen ennen kuin ravintolat sulkisivat ovensa iltapäivätaukonsa ajaksi.

Le Bistrot de Gillou

Vain parin tovin kuljailtuamme huomasimme erään pienen sivukadun toisella puolen pienen pienen ravintolan, Le Bistrot de Gilloun. Vatsa kurnien säntäsimme yli kadun menua tutkimaan. Hyvältä näytti, joten kurkkasimme sisään. Isohan paikka ei ollut, mutta änkeydyimme kuitenkin sisään. Ystävällinen tarjoilijatar ohjasi meidät pöytään, johon saimme juuri ja juuri itsemme mahdutettua. Saimme menut ja juomalistat nenäimme eteen ja ryhdyimme tavaamaan niiden sisältöä tarkemmin. Hankalaahan se hieman oli, kun kielenä oli vain ranska. Onneksi Jenny sitä sen verran taitaa, että pystyimme tekemään tilauksemme. Silmin nähden otettuna ranskan kielen tapailustamme tarjoilijatar otti hymyillen tilauksemme vastaan.

Vaikka paikka oli pieni, oli se myös todella viihtyisä. Asiakkaina oli tuolla tovin vain vanhempia naisia, eläkepäiviään varmaankin viettämässä. Itselleni tilasin grillipihvin mediumina, muille lautasille lastattiin ainakin punakampelaa ja makkaraa. Lisukkeina oli porkkanapyrettä, perunaa ja kasviksia. Palanpainikkeeksi kumosimme pullollisen punkkua, joka kihosi yllätykseksemme kupoleihimme ja seitin ohuessa laitamyötäisessä läksimme mittailemaan Nizzan katuja. Olimme varsin tyytyväisiä ensimmäiseen ravintolakokemukseemme tässä kaupungissa.

Promenade du Paillon

Kuljimme kohti Promenade du Paillonia, Paillon-joen päälle rakennettua puistokatua, jonka osa myös Place Massena on. Alkoi hieman vihmomaan vettä ja tuulenpuuskat yltyivät väliin koviksikin niiden puhaltaessa puiston myötäisesti mereltä päin. Se ei meitä kuitenkaan lannistanut, vaan käyskentelimme hilpeinä pitkin puistokatua sen toiseen päähän palataksemme vain takaisin ja jatkaaksemme matkaamme aivan rantaan saakka. Palmut ja muut eksoottiset kasvit huojuivat tuulessa näyttäen ajoittain olevan katkeamispisteessä.

Sade ei kuitenkaan yltynyt ripistelyä kummemmaksi saapuessamme kohtaan, jossa Paillon-joki soljui maan alta mereen. Minulla ja Jennyllä oli tavoitteenamme ratkaista tähän liittyvä maakätkö ja vaikka joen suussa tehtiin juuri jotain remonttia, saimme tehtävämme suoritettua. Emme jääneet rantaan sen pidemmäksi aikaa ja koska kellokin oli jo yli kolmen, päätimme suunnata kulkumme kohti hotellia.

Kirjautuminen hotelliin tapahtui mutkitta ja haalauduimme sen toiseen kerrokseen. Anne ja Pekka saivat huoneen kadun puolelta, me Jennyn kanssa saimme ihailtavaksemme sisäpihan sekasorron. Näkymä ei ollut erityisesti mitenkään mieltä ylentävä, mutta hotellithan ovat lähinnä nukkumista, peseytymistä ja aamupalaa varten. Muutoin huone ja kylppäri olivat todella siistit ja hyväkuntoiset, sänky oli oivallinen ja hanoista tuli oikean lämpöistä vettä. Lattiaa pinnoitti laminaatti, joka on kaltaiselleni allergikolle kokolattiamattoa huomattavasti miellyttävämpi vaihtoehto. Huoneessa oli erinomaisesti toimiva ilmastointi, jota emme ensimmäisenä yönä kuitenkaan hoksanneet laittaa päälle.

Asettauduttuamme taloksi siirryimme joukolla hotellin salonkiin, tai miksi moista yhteistilaa sitten kutsuttiinkaan, pohtimaan loppuillan ohjelmaa. Nälkä oli jälleen, joten illallispaikka oli löydettävä ja siinä sivussa voisi tutustua kaupungin sykkeeseen. Tuumaustaukoa pitäessämme nautin minäkin pari kupillista espressoautomaatista ja se oli virhe; loppuillan ajan sain potea ikäviä ylävatsavaivoja, jotka olen aivan viime aikoina saanut riesakseni.

Etenimme jälleen kohti puistokatua ja puikkelehdimme sen toiselle puolen. Tuuli oli nyt hieman tyyntynyt, mutta muutamia pieniä vesipisaroita räpisi vielä yllemme. Meitä kastelemaan niistä ei ollut ja mukanamme kulkeneet sateenvarjot jäivät edelleen käyttämättömiksi. Jossain vaiheessa poikkesimme vanhan kaupungin puolelle, jonne piti laskeutua portaita myöten. Oli kuin olisimme astuneet aivan eri maailmaan.

Vanha kaupunki - Vieille Ville

Sinne jonnekin aikaa nähneiden seinien taa jäi liikenteen pauhu ja tuulien tuiverrus. Kapeat ja hämärät kujat muistuttivat minua Roomasta, eikä se mikään ihme olekaan, olihan Nizza vuosisatojen ajan juurikin italialainen kaupunki. Keskiaikainen tunnelma vei helposti mennessään, vaikka ympärillä hyöri ostoksilla kierteleviä kanssakulkijoita runsaslukuisten pienten kauppojen keskellä. Sähkövaloista huolimatta kujille laskeutui hämärä päivän muuttuessa hiljalleen illaksi.

Heti ensimmäisenä vastaan tulleen pienen putiikin myyjätär kaappasi seurueemme naiset peremmälle putiikkiinsa. Jäimme Pekan kanssa kahden kadulle palloilemaan tyytyen kohtaloomme hameväen maistellessa jos jonkin sorttista nugaata. Pääsimme viimein jatkamaan matkaamme koko joukon voimin, eivätkä naisetkaan langenneet tuon seireenin pauloihin. Ilma oli kevyen sateen raikastama ja ympärillä leijuvan laventelin tuoksun sulostuttama. Tämä kaupunginosa tuskin on tuoksunut tältä keskiajalla.

Le Clocher

Kiertelimme pitkin ja poikin kapeita ja alati hämärtyviä kujia, kunnes vatsamme eivät enää antaneet meille enää periksi. Pikaisesti pihalla totuttuun tapaan sijaitsevaan ruokalistaan tutustuttuamme askelsimme sisään Le Clocheriin. Kovin raskasta ateriaa emme nälästämme huolimatta kaivanneet, etenkään minä vaivoineni, joten valitsimme listalta crepet ja socat. Creppeihin tuli tutustuttua jo Pariisissa edellisenä keväänä, mutta socca oli minulle tuore tuttavuus. Kyseessä on kik-herneistä valmistettu lätty, jonka Montagarde-versio sisälsi lisäksi salaattia, sipulia, oliiveja, sieniä ja parmankinkkua. Mainio uutuus pieneen nälkään! Muutoin en ravintolasta muista juurikaan mitään, sillä vatsa vei kaiken huomioni, vaikka oloni alkoikin jo hiljalleen helpottamaan.

Kylläisinä ja tyytyväisinä läksimme vielä muutaman mutkan kautta kohti hotellia. Pienet putiikit alkoivat hiljalleen sulkea oviaan. Henkilökunnat kantoivat tuoleja ja pöytiä sisätiloihin, toiset pyyhkivät hyllyistä päivän pölyt. Ja kaiken yllä leijaili ravintoloiden keittiöistä edelleen kantautuvat aromit, mutta kaikkein ylimpänä laventelin rauhaisa tuoksu.

Keskiviikko 4.4.2018

Aamiaiselle nousimme hyvissä ajoin. Hotellin oma aamiainen oli luonnollisesti ranskalaistyylinen kattaen croissanteja, patonkia, jogurttia, mehuja, juustoa, leikkeleitä, erilaisia hilloja, muroja, mysliä, hedelmäsalaattia ja tietenkin kahvia, joskin automaatista, ja jota en uskaltanut nauttia ollenkaan. Kattaus oli toisin sanoen siis erittäin hyvä.

Valtakuntaa vaihtamaan

Tämän päivän olimme sääennusteita seuraamalla päättäneet viettää Monacossa, tuossa ökyrikkaiden asuttamassa, Ranskan rajojen sisällä sijaitsevassa kääpiövaltiossa ja joka Formula 1:stäkin hyvin tunnetaan. Nizzasta sinne pääsee nopeimmin junalla, paitsi juuri nyt, sillä veturinkuljettajat olivat lakossa. Lakko Ranskassa, mon Dieu! Siispä lähdimme etsimään kaupungin oman liikennelaitoksen Ligne D'Azurin linjan 100 päätepysäkkiä sataman lähellä sijaitsevan Église Notre Dame du Port -kirkon varjoista.

Kuljettuamme suorinta mahdollista reittiä hotellilta Place Garibaldin kautta pysäkille totesimme kulman takana odottavan peräti kaksi linjan 100 autoa ja niiden vieressä pitkät jonot. Kaivoimme kukin taskuistamme tasarahan, eli 1,50 euroa ja asetuimme vajaamman näköisen auton jonon jatkeeksi. Todellakin, Monacoon pääsi puolellatoista eurolla, kuten myös Nizzan sisällä mistä tahansa minne tahansa. En pidä sitä erityisen kalliina. Auto oli jo ehtinyt täyttyä sen verran, että saimme pelkän seisomapaikan, mutta vastahan tuota oli makuulta noustukin.

Seisomapaikkaa emme muistaneet murehtia, sen verran paljon katseltavaa näkyi linja-auton laajoista ikkunoista. Vasemmalla puolella kohoili kalkkikivisiä vuoria, joiden korkeintakin huippua koristi kalkkikivinen talo, jonne mutkainen tie kiemurteli serpentiininä. Pieniä kyliä, isompia kyliä. Oikealla puolella turkoosina ja muina sinisen sävyinä hohtava Välimeri. Harmaasta säästä huolimatta Côte d’Azur, ”sininen rannikko” oli silmin nähden nimensä veroinen. Emme tosiaankaan murehtineet seisomapaikoista! Matkan äänimaisema oli puolestaan hauska: linja-auton automaatti ilmoitti aina seuraavan pysäkin. Ensin ranskaksi kauniin pehmeällä naisen äänellä ja heti perään englanniksi oikein kiekaisemalla "NEXT stop!". Se pisti kyllä seurueemme ensin jopa nauramaan, mutta toki siihenkin lopulta turtui. Lopulta olen tosi iloinen, että junailijat olivat lakossa ja ehdimme näkemään näitä maisemia edes muutaman minuutin pidempään.

Monaco

Kyydistä hyppäsimme Casinon pysäkillä. Siis toden totta, Monte Carlon Casinon, Monacossa! Näitä tanhuvia ei ole aiemmin tullut nähtykään kuin television välityksellä Formula-kisojen yhteydessä, ja James Bondin. Sekä muutaman sadan muun ohjelman ja elokuvan. Nyt me kuitenkin olimme itse läsnä tässä ja nyt. Monaco vaikutti siistiltä, ja tarkoitan sillä nimen omaan sen puhtautta. Ei roskia, repsottavaa tai kulunutta maalia, hajonneita polkupyöriä tai ikkunoissa kuivuvaa pyykkiä. Kadulta olisi voinut vaikka syödä. Lähdimme käyskentelemään läpi Casinon vehreän puiston kohti Casinoa itseään.

Monte Carlon Casino olikin aivan näköetäisyyden päässä ja pian olimmekin sen etupihalla. Pihaa, joka oli oikeasti Place de Casino, koristi suuri pyöreä viheriö, jonka keskellä oli varsin kirkkaaksi hiottu lautasantenni. Tai siltä se ainakin näytti. Viereen rakennettiin juuri uusia kerrostaloja. Lienevätkö olleet hotelleja, vaiko aivan omistusasunnoiksi tarkoitettuja? Kunnallisia vuokrakasarmeja tuskin olivat. Se on ainakin varmaa, että rahaa niistä nauttiminen tulisi takuulla vaatimaan. Casinon edessä oli rauhallista, johtuen varmaankin vuorokauden- ja vuodenajasta. Puutarhurit hääräsivät omiaan viheralueilla, paraatiasuiset heput parveilivat pääovella ja hupailivat keskenään. Sisälle emme lähteneet, vaikka sekin olisi ollut mahdollista, vaan lompsimme talon ohi meren rantaan oikealta ohi koukaten.

Otimme suunnaksemme Monaco Villen, rannan korkeimmalla kohdalle kohonneen Monacon vanhan kaupungin. Se olikin jälleen yhdenlainen seikkailu, sillä koko valtakunta oli useaan tasoon rakennettuine teineen, jalkakäytävineen ja tunneleineen todellinen sokkelo. Suoraa reittiä ei tuntunut olevan minnekään ja löysimme itsemme tämän tästä enemmän tai vähemmän umpikujasta. Tulevat F1-kisat olivat selkeästi jo rakenteilla: lähtösuoran virkaa toimittavan Boulevard Albert 1er:n varteen kohosi paraikaa suuria katsomorakenteita ja katu itsekin sai uutta pintaa ylleen. Kelpaa siinä varmasti kiihdytellä!

Yllättävää kyllä, emme nähneet montakaan varsinaista loistoautoa tai ylipukeutunutta henkilöä. Suurin osa autoista oli osumaa ottaneita Relluja, Sitikoita, Skodia ja muita kansankulkineita. Turisteja oli runsaasti, mutta enemmänkin olisi sekaan vielä mahtunut. Vastaantulijat olivat muutenkin varsin tavallisen oloisia tallaajia verkkareissaan ja farkuissaan. Mutta edelleenkin joka paikassa oli siistiä kuin sairaalassa. Enkä komeita veneitä voinut olla minäkään huomaamatta, vaikken varsinainen vesipeto olekaan.

Etukäteistiedustelulla ja lievää röyhkeyttä käyttäen pääsimme viimein eroon katusokkelosta. Täkäläiset autoilijat kylläkin, kuten myös Nizzassa, kunnioittavat jalankulkijoita ja sellaisen nähdessään astuvan suojatielle pysäyttävät kyllä kulkineensa. Sama kunnioitus toimi myös toisin päin, joten liikenne oli kaikin puolin sujuvaa ja turvallista. Miksikähän Suomessa tuollainen ei toimi? Joka tapauksessa pääsimme ylös kukkulalle johtavien portaiden alapäähän. Linnan muurit kajastelivat jossain kilometrin korkeudessa ja valmistauduin henkisesti hikoilemaan.

Monaco Ville

Matka eteni joutuisasti. Matka eteni itse asiassa todella helposti. Portaat oli nimittäin rakennettu loiviksi ja askelmat täsmällisen sopivan mittaisiksi. Rinteestä löytyi myös yleinen vessa, jonka huomassa halusimme itse kukainenkin pistäytyä. Vessa oli siisti sekin. Kaikki ovien karmit ja ikkunoiden puitteet olivat kuin vasta maalattuja. Miesten ja naisten vessojen välissä oli pieni huone, jossa ilmeisesti vessavahdin virkaa toimittava naishenkilö keitteli itselleen kahvia. Ei tullut kuitenkaan kysyttyä, että olisiko se ollut kaupan. Vessamaksu oli varmaankin vapaaehtoinen, mutta nakkasimme kolikon tai pari pieneen koriin vahtikopin ikkunan edessä.

Ruhtinas Rainierin patsas tervehti meitä pensaikon keskeltä. Näytti kuin hän kevyesti kumartaisi ohikulkijoille. Viehättävää. Porttikäytävä johdatteli kulkijat harmaitten muurien suojassa parin mutkan verran päätyen suurelle aukealle, Place du Palaisille. Aukean vasemmalla reunalla kohosi vanhoja kerrostaloja kapeine kujineen, oikealla puolella linna vartijoineen. Kaikki oli kuin pakasta vedettyä, siistiä ja nättiä. Jollain tavalla hyvin epätodellista, mutta kaunista. Kuin jostain Disneyn satukirjasta tai Barbie-mainoksesta. Poliisit viheltelivät välillä pilleihinsä pitääkseen alueella liikkuvat turistilaumat aisoissa, mutta muutoin oli ihmeen hiljaista. Tuuli pyyhki pölytöntä tannerta.

Palatsiin liittyvän maakätkön takia kävimme hieman lähempänäkin linnaa ja tutustuimme samalla aukean toisella reunalla suurten mäntyjen siimeksessä merelle päin sojottaviin vanhoihin kanuunoihin. Komeat olivat maisemat siihenkin suuntaan. Kameran kanssa kuvakulmia kontatessani siististi pukeutunut konstaapeli taisi kiinnittää minuun huomionsa, mutta kurkattuaan pusikon takaa totesi minut ilmeisen vaarattomaksi ja poistui vaivihkaa toiseen suuntaan. Tarkkoja tuntuvat olevan kaiken tavallisuudesta poikkeavan suhteen, vaan niin varmasti pitääkin näinä maailman aikoina. Linnassahan kuitenkin asutaan aivan vakituisesti, toivottavasti vielä ihan onnellistakin perhe-elämää viettäen.

Musée océanographique

Varsinainen kohteemme täällä vanhassa kaupungissa oli Monacon merimuseo, Musée océanographique. Museo sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä palatsista. Se on rakennettu jyrkkään ja kallioiseen rantatörmään kuin osaksi kalliota kohoten peräti 83 metrin korkeuteen merenpinnasta. Lippujonot olivat kuitenkin maltillisen mittaiset, joten pian olimme jo museon suuressa eteisaulassa. Ja koska lähes sokeina kuljimme, jätimme opasteet huomiotta ja jouduimme hetken miettimään kulkusuuntaamme. Lopulta suunta kuitenkin varmistui ja pääsimme tutustumaan museon mittaviin kokoelmiin.

Jos olivat museon seinät leveällä, niin oli kattokin korkealla! Esineistöä oli kasattu hyllyihin niin korkealle, ettei ylimmistä tahtonut edes saada selvää. Tilaa olisi kyllä ollut asetella niitä lähemmäskin lattianrajaa. Suurin osa esineistä oli Monacon ruhtinaan Albert I:n tutkimusmatkoillaan keräämiä. Museon johtajana aikoinaan toimineen Jacques Cousteaun punaista pipoa emme kuitenkaan pinnistelyistämme huolimatta löytäneet. Mursunhampaita, korallinkappeleita, täytettyjä kaloja ja jopa jääkarhu. Kaikkea mahdollista pinnalta ja pinnan alta!

Siirryimme seuraavaan suureen saliin, jossa huomiomme varastivat valtavat katosta roikkuvat valaiden luurangot. Jos en ole ennen käsittänyt sinivalaan kokoa, niin nyt sen käsitän! Se on iso, on se! Ei siinä juuri muu auttanut, kuin monttu auki möljöttää kohti kattoa. Olisin pystynyt nielaisemaan langasta roikkuvan hämähäkinkin siinä taivastellessani. Mutta kun täälläkin oli niin siistiä, joten en usko siellä hämähäkkien pesivän. Salin reunoja kiersi parvi, jonne luonnollisesti kipusimme. Parvelle oli kerätty lisää äimisteltävää. Eliöitä jos monenlaisia, sellaisia joita en välttämättä ole tiennyt olevan olemassakaan.

Yhtäkkiä valot hämärtyivät. Musiikki alkoi täyttämään tilaa ensin hiljaa henkäillen. Sali muuttui pinnanalaiseksi merimaisemaksi, jonne sukelsimme muitta mutkitta. Musiikin tempo ja voimakkuus kasvoivat ja niin voimistui myös valojen säkenöinti pitkin valtaisaa tilaa, valtavien merenelävien maallisia tomumajoja pyyhkien. Sinistä, vihreää, punaista, turkoosia, violettia, keltaista. Valtavat luurangot näyttivät heräävän henkiin! Ei siinä ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin istahtaa lähimmälle penkille ihmettelemään. Kunnes esitys oli yhtäkkiä ohi. Kerrassaan vaikuttavaa! Onneksi olimme liikkeellä juuri oikeaan aikaan.

Vaikuttavat olivat myös ne valtavat, maailman suurimmiksikin tituleeratut akvaariot, jotka vartoivat museon alimmassa kerroksessa. Kirkkaansinisessä vedessä uiskentelevat mitä moninaisimmat merenelävät pistivät parastaan viihdyttääkseen lasiseinien eteen tungokseksi asti kerääntynyttä ihmiskuntaa. Akvaario-osastolla alkoikin lopulta jo hieman ahdistamaan ja happi loppumaan, mutta kaikki ne kultakalat, piraijat, hait, monnit ja monet muut oli silti nähtävä. Kaiken kaikkiaan merimuseo oli upea ja mielenkiintoinen kokemus, joten sen 14 euron hintainen lippu soi kyllä vastinetta ostajalleen!

Ulkona riitti raitista meri-ilmaa. Vielä enemmän sitä riitti, kun siirryimme valtakadulta hieman syrjemmälle ja lähdimme taivaltamaan pitkin Monaco Villen kapeita, mutta naurettavan siistejä katuja kohti palatsia. Vatsakin jo mörisi siihen malliin, että jonkin sortin apepaikka oli löydettävä. Sellainen tulikin vastaan hyvin pian. Oven perusteella paikka vaikutti vaatimattomalta ja näin ollen periluterilaisen kasvatuksen saaneelle pohjoismaalaiselle käypältä, joten astuimme sisään. Tarjoilija saatteli meidät perähuoneeseen ja istutti suuren pöydän ääreen. Tässä vaiheessa totesimme astuneemme sisään takaovesta ja meidät ohjattiinkin ravintolan etuosaan, niille paremmille paikoille. Koska iltapäivä ei ollut vielä kovin pitkällä, oli ravintelissa mukavasti tilaa.

L'Aurore

Ravintola oli selkeästi italialaistyyppinen, joten tilasimme pasta-annokset. Itse otin kotitekoista raviolia, palanpainikkeeksi tilasimme pullollisen punkkua. Viini oli kymmenen vuotta vanhaa, mutta ilmeisesti siinä ei vielä ollut viimeinen käyttöpäivä tullut vastaan. Hyvää se oli, sitä ei käy kieltäminen! Mutta se ravioli. Se oli niin hyvää, että melkein purskahdin itkuun. Pastatyynyjen täytteenä oleva liha oli niin jalomielisen makuista, että tunsin pienien euforian väristysten kulkevan selkäytimessäni. Ja sitä pehmeääkin pehmeämpää italialaisin perinneyrtein terästettyä tomaattikastiketta olisin voinut kaataa kannullisen suoraan kurkkuuni, eikä olisi edes närästänyt! Kaiken muun hyvän lisäksi pöytäkuntamme tarjoilijana toimiva vanha herra, oletettu paikan omistaja, kiitti meitä sanomalla "Kiitos". Itse menin aivan hämilleni, enkä osannut heti vastata moiseen edes ranskaksi. "Accent", hän sanoi, hymyili ovelasti ja livahti keittiöön. Laskuakaan ei tarvinnut edes pyytää, vaan se tupsahti kuin itsestään pöydällemme. Ulos menimme tällä kertaa pääovesta. Sellainen paikka oli L'Aurore, ravintola, jonka tulen muistamaan vielä pitkään.

Vielä muutaman pakollisen valokuvan jälkeen lähdimme laskeutumaan kukkulalta kohti alhaalla väijyvää liikenteen vilinää. Matka sujui leppoisasti ja tuossa tuokiossa olimme katutasossa etsimässä lähintä mahdollista linjan 100 pysäkkiä. Tälläkään kertaa se ei ollut mikään ongelma, sillä läheisen kadunkulman takaa näkyi tutun, oranssin bussin peräosa, jonka valotaulussa komeili luku 100. Kiirehdimme askeleitamme kyytiin ehtiäksemme, mutta lopulta totesimme auton olevan jo niin täynnä, että jäimme suosiolla odottelemaan seuraavaa. Istahdimme kiinalaisturistien lämmittämälle penkille vartomaan. Sain juuri ja juuri kaiveltua laukustani tasarahan 1,50 euroa, kun seuraava bussi jo saapuikin. Hyppäsimme rattaille ja jo totuttuun tyyliin matkasimme tuon kauniin matkan seisten.

Satamassa

Päätepysäkille saavuttuamme meillä hieman janotti. Niinpä lähdimme kohti satamaa, josta voisimme juotavan lisäksi saavuttaa myös yhden maakätkön. Aikamme tietöitä väisteltyämme löysimme Ma Nolans -nimisen irkku-pubin ja astuimme sisään. Koska en ollut täysin varma vatsani toimivuudesta, tilasin pienen tuopin, ja niin tekivät lopulta seurueemme muutkin jäsenet. Silmiinpistävää oli tämän "Irish pubin" vähäinen oluttarjonta ja erityisesti irlantilaisen oluen, sitä ei nimittäin ollut lainkaan. Tilasimme myös tumminta olutta mitä listasta löytyy, mutta eipä sen väri juuri suomalaisesta lagerista paljoa eronnut. Hyväähän tuo silti oli ja jano lähti, joten asiansa ajoi.

Maakätkön kävimme ratkomassa läheisellä mareografilla, eli meriveden korkeuden mittausasemalla, jonka jälkeen lähdimme taivaltamaan aamuista reittiämme kohti hotellia. Place Garibaldilla piti vielä hetken ihastella nimikkohenkilönsä patsasta myös sen etupuolelta. Aamulla näimme siitä nimittäin vain takapuolen. On siinä kyllä mahtanut Italian yhdistäjällä Giuseppe Garibaldilla aikoinaan sapettaa, kun synnyinkaupunki jäi osaksi Ranskaa!

Monoprix

Välillä piti etsiä jokin kauppa tai kioski, josta voisimme hankkia hieman juomaa ja elintarpeita hotellielämäämme silmällä pitäen. Ihminen kun ei elä pelkästä ravintolaruoasta. Sellaiseksi valikoitui matkamme varrelle sattunut Monoprix, jota voisi luonnehtia sikäläiseksi Siwaksi. Tunnelma sisällä kaupassa oli hieman tukkoinen, emme nimittäin olleet ainoita asiakkaita. Hedelmät, vihannekset, lihajalosteet ja ennen kaikkea viinit löytyivät katutason kerroksesta helposti, mutta tavallisen veden ja suklaan löytäminen olikin sitten työn ja tuskan takana. Vesi oli piilotettu alakerran perimmäiseen nurkkaan ja suklaatit löytyivät jostain murojen ja oliivisäilykkeiden välimaastosta, siitä leluautojen vierestä. Useimmilla myyntiartikkeleilla ei tuntunut tässä liikkeessä olevan mitään loogista sijaintia, tai en vain sitten älynnyt. Viiniä tuntui liikkeessä riittävän. Sitä oli varmasti tuplasti enemmän kuin Suomessa on varattuna kaikille maitotuotteille yhteensä. Viimein pääsimme kassoille saakka ja nappasin vielä mukaani pussillisen socca-sipsejä. Olivat muuten yllättävän hyviä. Lyhyimmässä jonossa edessämme ollut nuorehko nainen kaiveli jostain laukkujensa sopukoista niin paljon tavaraa, että lyheynläntä kassahihna tukkeutui saman tien. Meillä oli kuuma ja janotti. Kassahenkilön toimenkuvaan kuului ilmeisesti kaikenlaisia oheistoimintoja, sillä väliin hän kaiveli taskustaan kännykän, näppäili siihen jotain, tutki sitten jotain kuvastoa ja sivalsi sitten seuraavan tuotteen lukulaitteen ohi. Hidastapa oli. Viimein kuitenkin saimme omat vähäiset ostoksemme hihnalle. Itse siirryin kasseineni vastaanottavaan päähän Jennyn jäädessä maksajan paikalle. Edellinen asiakas huomasi vielä kaivaa kuponkiarkin laukustaan ja ryhtyi riipomaan siitä kappaleita kassahenkilölle. Itseäni alkoi jo hieman tuskastuttamaan ja suunnittelin jo suuren kukkapuskan ostamista oman, kotoisan Supermarkettimme henkilökunnan jokaiselle jäsenelle. Toki tämäkin myyjätär olisi sen ansainnut, sen verran lehmänhermoja vaativaa hommaa se näytti olevan. Viimein kuitenkin pääsimme ulos raittiiseen ilmaan ja suunnistimme kadunkulma toisensa perään hotellille.

Aux Deux Palmiers

Hetken huokaistuamme lähdimme etsimään illallispaikkaa. Suuntasimme kulkumme syvemmällä kaupunkiin, kohti rautatieasemaa. Sieltä luulisi löytyvän runsaasti mukavia, paikallisia ravintoloita. Kiertelimme pienempiä sivukatuja, mutta vastaamme tuli vain muutama McDonald's sekä satamäärin vietnamilaisia, intialaisia, kiinalaisia, bulgarialaisia ja jopa brittiläisiä ravintoloita. Mutta me emme tulleet tänne asti syödäksemme amerikkalaista, vietnamilaista, intialaista, kiinalaista tai edes brittiläistä ruokaa, vaan ranskalaista! Missä olivat kaikki ne laadukkaat ranskalaisravintolat silloin, kun nälkä on suurin? Välillä saimme onneksi unohtaa nälkämme ihaillessamme Basilique Notre-Dame de l’Assomptionia, Pariisin Notre Damen värikkäämpää pikkusisarta.

Hieman hämäräperäistenkin kujien jälkeen Jenny löysi matkaoppaastaan paikan, jota voisimme lähteä tavoittelemaan. Otimme suunnaksi Rue de Victor Hugon varrella sijaitsevan Aux Deux Palmiersin, jota kehuttiin mutkattomia ja maukkaita annoksia tarjoavaksi, paikallistenkin suosimaksi ravintolaksi. Tietyömaita jälleen väistellen löysimme lopulta kohteemme ja totesimme iloksemme sen olevan vielä jopa avoinna.

Tarjoilija puhui sen verran nopeaa englantia ja vieläpä paksulla aksentilla, että meille ei tuntunut ensin löytyvän yhteistä kieltä ollenkaan. Saatuaan kotimaatamme koskevaan kysymykseensä vastauksen heitti hän meille merkitsevän hymyn ja katseen, ja yhteinen kieli löytyi sillä hetkellä. Koska oli jo myöhä, tilasimme salaattiannokset kukin. Itse otin Salade Niçoisen, Nizzansalaatin, joka piti sisällään salaattia, kurkkua, paprikaa, muutaman lohkon tomaattia ja kivellisiä oliiveja. Nuo oliivit olivat todella eri makuisia kuin ne etikkaliemeen säilötyt Suomessa kaupatut vastineensa ja mitä enemmän niitä söi, sitä enemmän niistä piti. Koko komeuden kruunasi annos tonnikalaa ja pari yltiösuolaista anjovista. Kaikki tämä oli kostutettu runsaalla määrällä oliiviöljyä ja balsamiviinietikkaa. Ateriamme lopuksi tarjoilijamme toi pyytämättämme lasilliset jotain persikkapohjaista alkoholijuomaa ja ne kumottuamme hän toi sitä vielä pullollisen lisää. Hyvän ruoan lisäksi paikasta jäi muistoihimme hyvä mieli ja aivan mainio jälkimaku!

Pienen suunnistusvirheen takia käyskentelimme vielä mutkat Place Massénalla, mutta sehän teki vain hyvää ruoansulatuksellemme. Samalla saimme ihailla aukiota yövalaistuksessaan. Hyvä olisi sen jälkeen kellahtaa kyljelleen vatsansa viereen. Hotellin respassa oli meitä tällä kertaa vastassa naureskelevainen vanhempi herra, joka kehui erehdyttävästi baskerilta näyttävää lätsääni: "Nice hat! But where is your baguette? You look like you need a baguette!" Olin hetken öönä aapisen laidassa. Packet? Mikä ihmeen paketti, mietin. Jennyn vinkistä selvisi, että kyse oli patongista, ei paketista. "Oh, it's eaten already!" Mukava pieni kohtaaminen ja kohteliaisuus. Tunsin lyhyen hetken todella olevani maassa maan tavalla.

Torstai ja perjantai 5.-6.4.2018

Päätimme jo reissuun lähtiessämme, että vierailumme kauneimman päivän käytämme vanhan kaupungin, Vieille Villen, kiertelyyn. Aurinko paistoi aivan ennusteiden mukaisesti jo heti aamusta ja aamiaista mättäessämme saatoimmekin tyytyväisinä todeta päivästä tulevan hienon.

Suuntasimme kulkumme jo tutuksi tulleeseen suuntaan, Place Massénalle. Aukiolle saavuttuamme meidät yhytti ilmeisen paikallinen mieshenkilö, joka hänkin yltyi ensi töikseen kehumaan lätsääni ja neuvoi vieläpä ottamaan valokuvia seurueemme naisista aukion toisella reunalla sijaitsevan I love Nice -teoksen vieressä. Tämän jälkeen hän otti kierroksia kävelyynsä ja kiihdytti ohitsemme etuvasemmalle. Meillä päin häntä olisi varmaankin luonnehdittu hulluksi tai humalaiseksi, mutta ulkoasusta päätellen hän ei mielestäni edustanut näistä kumpaakaan. Eräs kohtaaminen tämäkin!

Marché aux Fleurs

Vanhaan kaupunkiin sukelsimmekin heti patsaan takaa. Talojen välistä pilkottivat palmut ja meri. Päädyimme kuitenkin Nizzan kenties parhaalle ja tunnetuimmalle torille, Marché aux Fleursille. Sen verran aikaisin olimme liikkeellä, että kauppiaat olivat vasta pystyttämässä kojujaan ja asettelemassa tuotteitaan esille. Ja kylläpä täällä esille laitto osattiinkin! Nimensä mukaisesti torilta löytyi runsaasti kukkia, joista leijuva tuoksujen sinfonia täytti koko torin. Oman lisänsä tuoksumaailmaan toivat tuoreet vihannekset ja hedelmät, mutta ennen kaikkea ne sadat mausteet, joista olisi valita omansa vaikka vuoden jokaiselle päivälle. Puhumattakaan laventelista, jota oli joka puolella ja joka muodossa. Haluaisinkin joskus nähdä kukkivat laventeliniityn aivan omin silmin. Itsellemme mukaan torilta tarttui puinen mortteli, jonka tuoksu muistuttaa meitä edelleen tuosta päivästä.

Torilta jatkoimme matkaa rantabulevardille. Liikkeellä oli runsaasti lenkkeilijöitä ja pyöräilijöitä. Viimeksi mainittuja kannatti varoa, sillä heille oli varattu koko bulevardin pituudelta kaksisuuntainen pyöräilykaista, jossa liikkuessaan he eivät vauhtia säästelleet. Pysähdyimme tämän tästä nojailemaan kaiteeseen ja ihailemaan Enkelten lahtea, Baie des Angesia. Kuljimme hiljakseen loivaa mäkeä ylöspäin ja saavuimme suuren, maahan piirretyn aurinkokellon äärelle. Täällä oli myös samanlainen I love Nice -monumentti, jollaisen näimme myös Place Massénalla. Kohteet olivat molemmat varsin kuvauksellisia ja itse sain tallennettua kesäisesti varustautuneen perheen, jonka pieni tyttö innoissaan poseerasi äidilleen monumentin kirjaimissa hääräten. Se oli mukava hetki. Aurinkokellokin oli näyttävä, mutta mielestämme se jäljesti pari tuntia näyttäen noin kello seitsemää, vaikka oli jo yhdeksän.

Colline du Chateau

Ylitimme kadun aivan läheltä paikassa, jossa portaat lähtivät kohoamaan ylös Linnakukkulan, Colline du Chateaun, päälle. Varauduin jälleen henkisesti ankaraan hikoiluun ja otin ensimmäisen askelen ylös päin. Sen jälkeen otin niitä varmaan useita satoja, mutta en edelleenkään hikoillut. Oliko nämäkin portaat säädetty jotenkin niin optimaalisesti, että niissä ei vain yksinkertaisesti voinut väsyä? Osasyy oli varmasti myös se, että ylöspäin kivutessa tuli pysähdellä tämän tästä ihastelemaan ja kuvaamaan askel askeleelta upeutuvia maisemia kohti Nizzan kuuluja rantoja.

Portaikko on rakennettu vanhojen puolustusrakennelmien varaan. Yksi komeimpia niistä muistuttavia kohteita on Tour Bellanda, jonka tasanteelta on hyvä ihailla ympäröiviä maisemia. Sen oli huomannut moni muukin. Väkeä nimittäin alkoi hiljalleen valua ylöspäin enenevissä määrin. Paljon oli väkeä pelkästään lenkillä ja mikäpä olikaan näissä maastoissa lenkkelleissä, jos sellaisesta kerran piti. Tornissa on muuten asustellut aikoinaan säveltäjä Hector Berlioz, joka sävelsi siellä mm. oopperan Kuningas Lear alkusoiton.

Lopulta ei mennyt kauankaan, kun eteemme avautui laaja ja tasainen maisema. Olimme siis päässet ylös saakka. Aloitimme Jennyn kanssa perinteisellä kätköilyllä Annen ja Pekan tutustuessa seutuun hieman laveammalla tarkkuudella. Aikansa se otti, mutta lopulta paikallistimme kätkön. Koska sen välittömässä läheisyydessä oli väkeä, jätimme sen kuitenkin noukkimatta. Niinpä suuntasimme kohti ikiaikaisen katedraalin raunioita, ohi taijia harrastavan pienen miesjoukon. Joukko näytti suorastaan runolliselta liikkuessaan harkitun rauhallisesti yhteiseen tahtiin autereisessa auringonpaisteessa.

Kukkula vaikutti todelliselta nizzalaisten olohuoneelta. Seudulla liikkui runsaasti paikallisen näköisiä senioreja aikaansa tappamassa ja toisaalta taas päiväkotilapsia kaitsijoineen. Oli meitä turistejakin ja heistä suurin osa oli aasialaista alkuperää. Saman havainnon olenkin tehnyt jokaisessa vierailemassani turistimagneetissa, Rovaniemi mukaan lukien. Huipulla oli kuitenkin mukavasti väljyyttä, joten tungosta ei päässyt syntymään. Etenimme rauhalliseen tahtiin ilman sen kummempaa päämäärää.

Linnakukkulan katedraalin rauniot oli aidattu ja niitä pystyi ihailemaan vain etäältä. Kukkula on linnoitettu alunperin jo 1000-luvulla ja nämä kirkon rauniot edustivat sen vanhinta osaa. Keskiajalla suuri osa Nizzan asujaimistosta asuikin kukkulalla linnan muurien sisäpuolella, mutta aikojen saatossa se alkoi käydä ahtaaksi ja väkeä muutti kukkulan alapuolelle. Tunnemme tuon seudun nykyisin Vanhana kaupunkina.

Linnoitusta on piiritetty useaan otteeseen, mutta se on valloitettu vain kerran. Muistelemisen arvoinen tarina on, kun 20 000 -päinen ranskalais-turkkilainen sotajoukko piiritti linnaa viikkojen ajan vuonna 1506. Vastassa heitä oli vain 3 000 nizzalaista. Kun puolustajia oli jäljellä enää vain muutamia, paikallinen pyykkäri Catherine Segurane päätti kantaa kortensa kekoon, kiipesi muurille ja mätkäisi pyykkikartullaan lähintä vihollista tappaen hänet. Tämän jälkeen hän vaistonsa varaisesti nappasi vihollisen lipun, nosti hameensa ja pyyhki lipulla paljaan takalistonsa. Yllättävää kyllä, tapauksen jälkeen vihollinen luovutti ja häipyi seuraavana päivänä vähin äänin kokonaan paikalta. Tapahtuman kunniaksi vanhan kaupungin alueelle on sinne tänne pystytetty pieniä muistomerkkejä, joista yhteen mekin törmäsimme aivan vahingossa.

Kohtalonsa linna koki vuonna 1706 Louis (Ludvig) XIV:n, eli Aurinkokuninkaan sotajoukkojen räjäyttäessä melkoisen tuurinkantamoisen avulla lähes koko helahoidon taivaan tuuliin. Yksi heidän tykinkuulistaan nimittäin lensi ruutivarastona toimineen rakennuksen pienen pienestä ikkunasta sisään ja lopun voikin jo arvata: räjähdyksessä kuoli satoja puolustajia ja osa muureistakin sortui. Nizzan linna oli siten vallattu ensimmäistä kertaa. Sittemmin Linnakukkulaa ovat hallinneet myös saksalaiset, jotka mm. rakensivat sinne toisen maailmansodan aikana edelleen - julkisessa - käytössä olevan hissin, jolla hilasivat tykkejä kukkulan päälle.

Kiertelimme viimein aivan kukkulan laelle, jonne on rakennettu varta vasten suuri näköalatasanne. Tasanteelta avautuivatkin esteettömät näköalat lähes jokaiseen suuntaan. Sisämaan suuntaan katsellessa saattoi kaukaisuudessa nähdä valkoisina hohtavia vuoria. Olisivatkohan peräti Alppien huippuja olleet, mene ja tiedä. Paikalla olisi varsinaisena turistisesonkina ollut myös kahvila, joka kuitenkin näin aikaisin keväällä loisti poissaolollaan. Tunnelmaa piti yllä reipas hanuristi, joka joutui harmikseen keskeyttämään musisointinsa tuulenpuuskan pöläyttäessä hänen maassa lojuvan hattunsa kerättyine rahoineen pitkin lattiaa.

Ostoksilla vanhassa kaupungissa

Poistuimme kukkulalta samaa reittiä kuin tulimmekin. Välillä pysähdyimme käyttämään julkisen wc:n palveluja ja noukkimaan aikaisemmin paikantamamme kätkön. Maisemat Enkelten lahdelle olivat edelleen mykistävän kauniit, mutta niin vain olimme pian merenpinnan tasossa. Suuntasimme kulkumme torin kautta Vanhaan kaupunkiin, jonka kapeilla kaduilla ei tuullutkaan enää niin voimallisesti ja aurinko pääsi lämmittämään vallan toden teolla.

Käyskentelimme kaduilla ja kujilla vailla kiireen taikka huolen häivää. Tai ehkä sen verran oli pientä huolta ilmassa, että matkamuistoja ja tuliaisia piti saada ostettua. Mutta täällä niistä ei ollut pulaa tai puutetta; kadunvarret olivat täynnä pieniä liikkeitä ja kojuja, joista etsiä tarvitsemansa. Myös lounasta olisi mukava saada ja bongasimmekin varteenotettavan ravintolavaihtoehdon Église Saint-Jacques-le-Majeur de Nice -barokkikirkon edestä. Ravintola oli vain vielä kiinni, joten päätimme jatkaa shoppailuamme ja palata pian takaisin.

Ostettavaa löytyikin monessa muodossa: yrttejä, oliiviöljyjä, pastoja, hilloja, monenmoisia herkkuja. Kun kerran Ranskassa oltiin, niin kulinaristiset arvot menivät ostoksissamme muiden edelle, kuinkas muuten. Putiikit olivat todella viehättäviä, kuten myös henkilökuntansa. Heiltä ei vain yksinkertaisesti voinut olla ostamatta mitään, vaan ylimaallisella charmillaan he sukupuolestaan riippumatta hurmasivat meidät tekemään enemmän ostoksia kuin olisi välttämättä ollut järkevääkään. Vain viinit jäi hankkimatta, mutta olisivatpa nuo matkalaukussa painaneetkin liikaa.

Restaurant du Gésu

Kiertelimme takaisin etukäteen valitsemaamme ravintolaan, Restaurant du Gésuun. Ristimme sen sujuvasti Jeesuksen ravintolaksi. Häntä ei kylläkään näkynyt, mutta saattoi keittiössä silti vaikuttaa. Tilaamamma pizzat olivat nimittäin taivaallisen hyviä, eikä nälkä jäänyt. Kaiken lisäksi tarjoilijanamme toiminut vanha rouva tuntui hänkin ihastuneen lätsääni, sillä sain osakseni hienovaraista huomiota pienten kosketusten ja merkitsevien hymyjen muodossa. Kyllä nuo ranskalaiset vaan osaavat, ei siitä mihinkään pääse! Hieman hän ihmetteli viinitilaustamme, sillä otimme kokonaisen litran verran talon omaa roséeta, joka osoittautuikin varsin naurettavaksi. Hekottelulle ja hihittelylle ei nimittäin tullut loppua vielä siinäkään vaiheessa, kun tyytyväisin mielin ja pullein vatsoin poistuimme kaupungille. Ostoksia oli kertynyt jo sen verran, että lähdimme kiiruhtamaan hitaasti kohti hotellia viemään enimpiä kantamuksia talteen ja elpymään hieman.

Promenade des Anglais

Lyhyen tauon jälkeen pidetyn lyhyen palaverin päätteeksi päätimme hetkeksi erota pariskunnittain. Anne ja Pekka suuntasivat kulkunsa takaisin Vanhaan kaupunkiin, me puolestamme lähdimme katselemaan uusia maisemia rannan suuntaan ja aurinkoiselle Promenade des Anglaisille. Mielessämme siinti myös pari kätköä sekä toistaiseksi löytämättä jääneet matkamuistot: sopivan malliseet Nizza-espressokupit ja kaupungin epäviralliseksi tunnukseksi muodostuneesta sinisestä rantatuolista muistuttava jääkaappimagneetti. Molemmat matkamuiston löytyivätkin Jean-Médecin ja Le Carre D'Or -kaupunginosia kierrellessämme.

Suunnatessamme eräälle rannalla sijaitsevalle maakätkölle nautimme samalla italialaista gelatoa. Mielestäni se on suomalaista kermaan pohjautuvaa jäätelöä huomattavasti parempaa, joten hieman ihmettelenkin, miksi sitä kermaa pitää tunkea joka paikkaan. Kaupungilta lentokentälle rakennettiin paraikaa uutta raitiotielinjaa, joten saimme väistellä samalla myös työmaita, mutta lopulta saavutimme aurinkoisen rantabulevardin, jota sinisen eri sävyt kehystivät upeasti.

Ranskalainen seitsemän tunnin työpäivä oli ilmeisesti tullut päätökseensä, sillä väkeä tungeksi bulevardilla molempiin suuntiin. Liikkeellä oli myös runsaasti nelihenkisiä sotilaispartioita, enkä kyllä ihmettelekään; vain vajaa kaksi vuotta aiemminhan eräs terroristi ajoi kuorma-autolla kadun vartta kulkevien ihmisten päälle tappaen 85 ihmistä yli kahdensadan loukkaantuessa. Minun puolestani siis saivatkin partioida aivan sydämensä kyllyydestä.

Maakätkön salaisuuksia ratkaistessamme kävimme käyskentelemässä myös rannalla. Moni varmastikin luulee, että Nizzan ranta on hiekkaranta, mutta ei. Se on nimittäin pienehköä, läpimitaltaan noin 2-7 senttistä, sileäksi hiotunutta kiviainesta. Kivet olisivat mainioita "liippakiviä" leipien nakkeluun. Kivet ovat hiotuneet rannalle jo viimeisimmän jääkauden yhteydessä huuhtoutuessaan kahden joen, Varin ja Paillonin, mukana Alpeilta saakka. Kivien ottaminen vaikkapa matkamuistoksia on kiellettyä ja kiinni jäädessään siitä saattaa saada useiden kymmenien eurojen sakot. Tulisi siinä kivelle kilohintaa! Edellä mainittujen kahden joen "tulppaaminen" ja eroosio ovat aiheuttanut tilanteen, jossa kiviainesta tulee jatkuvasti ruopata merenpohjasta ja nostaa rannalle. Muuten Nizzan kuuluisat rantakivikot katoaisivat Välimeren aaltoihin muutamassa sadassa vuodessa. Tämänkin asian opimme geokätköilemällä!

Koska sovimme tärskyt toisen pariskunnan kanssa Place Massénalle kello viideksi, lähdimme hiljakseen valumaan takaisin kohti hotellia napaten väliin yhden perinteisen kätköpurkinkin legendaarisen Hotel Négrescon edessä. Ehtisimme vielä viedä uudetkin ostoksemme huoneeseemme jemmaan. Minulla alkoi tulla jo hiki ja koukkasimme pienemmälle sivukadulle vähentämään hieman vaatetusta.

Fenocchio

Tapasimme Annen ja Pekan lähes minuutilleen sovittuna aikana ja sovitussa paikassa. Kaikilla teki mieli gelatoa, joten otimme kohteeksemme Vanhassa kaupungissa Place Rossettin reunalla sijaitsevan jäätelöbaari Fenocchion. Välillä pysähdyimme jälleen muutaman kerran matkamuisto-ostoksille ja mukaamme lähti ainakin nätit lasinaluset, joita olemme myös perinteisesti hankkineet reissuiltamme aivan arkikäyttöä ajatellen. Place Rossettille saavuttuamme totesimme muutaman muunkin lähteneen jäätelölle. Eipä liene ihmekään, sillä tämä vuonna 1966 perustettu perheyritys tarjoaa 96 eri sorttia gelatoa ja sorbettia, joten valinnanvaraa on taatusti tiukimmillekin sihtisuille. Jokunen tovi tuossa menikin valikoidessa, mutta päätös oli lopulta tehtävä. En edes muista valitsemaani makua, mutta hyvää se oli! Pallerot nautimme kuivan suihkulähteen reunaan ilta-auringossa nojaillen.

Kuten tiedettyä on, jäätelö janottaa. Lähdimmekin etsimään jotain paikkaa, missä voisi auringosta nauttien siemaista tuopilliset ja lasilliset. Moista etsiessämme pitkin Vanhaa kaupunkia törmäilimme niin kulttuuriin kuin kulttuurihistoriaankin. Yksi sattumalta vastaantulleista kuriositeeteista oli erään kadunkulman talon seinään kiinnitetty tykinkuula, joka kiinnitti huomioni. Tämä liittyi edellä kerrottuun pyykkäri Catherine Seguranen sankaritekoon ja oli yksi niistä kenties tuhansista kaupunkiin ammutuista kuulista. Kuula oli harmillisesti sen verran korkealla, etten yltänyt imemään siitä menneiden aikojen henkeä kosketuksellani.

Restaurant Le Gaglio

Jonkin aikaa kujilla kuljailtuamme saavuimme vanhan ja uudemman kaupungin rajaseudulle. Kadun päästä löysimme Restaurant Le Gaglion, jonka kansoitetulle terassille asetuimme mekin. Eteemme tuotiin juomalista ja hetkisen odottelun jälkeen tilauksemme otettiin vastaan. Toisen hetkisen perästä juomamme jo saapuivatkin. Kylmä olut maistui pitkän ja monin tavoin antoisan päivän jälkeen taivaalliselta! Melkeinpä naapuripöydästä kuului korviimme tuttua kieltä, jonka sanat tajusimme pinnistelemättä ja sekös sai meidät hätkähtämään: "Voi perkele, suomalaisia!" Onneksi he lähtivät pois pian saapumisemme jälkeen ja saimme taas hetkeksi unohtaa olevamme itsekin jostain kaukaa kolean pohjolan perukoilta. Täälläkin lasku saapui pöytäämme automaattisesti ja hyvin, hyvin keveässä laitamyötäisessä läksimme takaisin Vanhan kaupungin suuntaan etsimään ruokapaikkaa.

Jenny oli lukenut jostain, olikohan Helena Petäistön kirjasta "Nizza, Cannes, Biarritz à la Helena Petäistö", että Chez Palmyre olisi mainio ravintolavaihtoehto. Paikka ei ollutkaan kaukana. Ravintola oli kuitenkin vielä kiinni, mutta jäimme odottelemaan uksien avautumista. Väkeä alkoi kertymään kapealla kujalla sijaitsevan ravintolan luo ja ennen avautumisaikaa ainakin minä totesin olevani kansainvalisemmässä ruokajonossa kuin koskaan. Tunnistin ainakin tanskan-, englannin-, hollannin- ja saksankielet. Kova maine täytyi paikalla olla, kun tällaistakin pääsee tapahtumaan! Kellon tullessa puoli kahdeksn pysyivät ovet ja ikkunaluukut kuitenkin kiinni. Odottelimme vielä kymmenisen minuuttia ja niin odottelivat muutkin. Mitään ei tapahtunut. Päätimme lopulta lähteä etsimään toista paikkaa ja niin ilmeisesti totesivat ne muutkin, sillä tuo kansainvälinen joukko lähti seuraamaan meitä muutamaa sinnikkoa lukuun ottamatta. Päättelimme ravintolan olleen jo täynnä etukäteen pöytävarauksen tehneitä, joten sillä ei ollut tarvetta avata oviaan ollenkaan tuolle iltaa. Hyvä heille, harmi meille!

Chez Juliette

Varsin pian saavuimme samaiselle aukiolle, jossa nautiskelimme jäätelömme. Jäimme lukemaan ruokalistaa erään ravintolan kohdalla ja totesimme sen kolmen ruokalajin menun olevan vallan asiallisen oloinen ja hintainen. Ravintolan nimi oli Chez Juliette. Astuimme sisään ja kuinka ollakaan, meille löytyikin pöytä peräsalin puolelta heti. Juomat tilasimme ensin ja viiniksi valitsimme provencelaista luomupunkkua. Minä sain tällä kertaa kunnian toimia sen maistelijana ja hyväksyin juoman muitta mutkitta.

Asiakasmäärä tuntui lisääntyvän hetki hetkeltä ja minusta tuntui, että koko sali täyttyi pohjoismaiden kansalaisista. Viereisessä pöydässä istui kultivoituneen oloinen ruotsalaispariskunta, hieman kauempaa tunnistin tanskankielen. Lienevätkö samat, jotka jonottivat kanssamme Chez Palmyreen? Joka tapauksessa olimme sopivaan aikaan liikkeellä saadaksemme täältä pöydän. Ravintola oli sisustettu rokokoolla, yleissävy oli tumman punainen, jota hämyisä valaistus vielä korosti. Keittiö näytti sijaitsevan yläkerrassa, joten tarjoilijoilta vaadittiin varmasti hyvää kuntoa ja kunnollisia kenkiä.

Itse tilasin alkuruoaksi sipulikeittoa, pääruoaksi eteeni tuotiin lihatäytteisiä vihanneksia kasvisten kera. Ruoka oli alusta loppuun erinomaista, mutta viinistä jäi vahva epäilys, että oliko se sittenkään ihan kunnossa; siinä nimittäin oli vahva homeenmaku. Kaadoimme sen kuitenkin surutta kitusiimme viimeistä tippaa myöten, eikä tuo ole mitään oireita aiheuttanut vielä tänäkään päivänä. Homehan on sitäpaitsi terveellistä, kuten penisilliininkin kohdalla hyvin tiedämme. Vielä ei ole tullut tutkittua, kuuluuko homeen maku juuri tuon viinin ominaisuuksiin. Jälkiruoaksi tilasimme Crème brûléet, eikä niidenkään maussa ollut motkottamista.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin tuli meilläkin aika lähteä nukkumaan matkamme viimeistä yötä. Päivä Linnakukkulalla, Vanhassa kaupungissa ja rannassa oli ollut hieno. Meidän tuli vielä pakata kaikki kimpsumme valmiiksi lähtöä varten.

Kotiin

Aamulla heräsimme aikaisin ehtiäksemme kunnolla nauttia aamiaisesta. Itse paikan johtajatar oli ottamassa vastaan uloskirjaumistamme, mutta hänpä olisi veloittanut yöpymisistämme vielä toiseenkin kertaan. Selvitin hänelle asian oikean tolan ja niinpä selvisimme yhteensä 18 euron kaupunkiverolla. Läksimme laukkuinemme kohti linja 98:n kahden pysäkkiä Promenade de Anglaisilla. Jotakuinkin samalla hetkellä kun saavuimme pysäkille, saapui bussikin. Kylläpä meillä oli taas hyvä tuuri, tai sitten busseja kulkee jatkuvasti. Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Tällä kertaa autossa oli tilaa istuakin ja reilun puolen tunnin kuluttua olimme terminaali kakkosen kohdalla.

Finnairin tiski avautui lähes sillä hetkellä, kun istahdimme sitä odottamaan. Turvatarkastuskin sujui pitkistä jonoista huolimatta todella nopeasti. Meitä ei syynätty juuri senkään vertaa, viittoiltiin vain jatkamaan matkaa. Niinpä meillä oli reilusti aikaa tehdä ostoksia ja henkilökohtaista huoltoa.

Kotimatka sujui hyvin ja kaikin tavoin jopa rutiininomaisesti lukuunottamatta Helsingin ja Oulun välistä konetta, joka oli propellikone. Se oli minulle aivan uusi tuttavuus, kuten myös lentokenttäbussit, joita jouduimme käyttämään siirtyessämme koneesta terminaaliin ja päin vastoin. Vaihtoaika Helsingissä oli sen verran lyhyt, että Oulussa olimme jo puoli seitsemän maissa illalla ja kotonakin puoli yhdeksän maissa, vaikka pidimme välillä ruokailutauonkin Makealan grillillä.

Summa summarum

Nizza on mukava paikka vierailla. Varsinaisia nähtävyyksiä siellä on sen verran vähän ja ne ovat sen luontoisia, että kaupungissa voi keskittyä pelkkään oleiluun. Tärkeimpiä nähtäviä paikkoja ovat Vanha kaupunki, Linnakukkula ja Promenade des Anglais. Lisäksi Place Masséna ja siihen liittyvä puistokatu ovat viehättäviä paikkoja vierailla. Näkemättä jäi vielä ainakin Cimiezin alue, joka pohjautuu antiikin roomalaisten rakentamalle kaupunginosalle ja monet, monet mielenkiintoiset museot.

Ostospaikkoja kaupungissa on paljon, todella paljon. Hintataso ei ole edullisimmasta päästä, sillä se vastaa hyvin tarkasti suomalaista. Ravintoloissa syöminen on toki edullisempaa, mutta halvaksi ei sitäkään voi kutsua.

Ihmiset ovat täällä etelämpänä ystävällisemmän ja avoimemman oloisia kuin esimerkiksi Pariisissa. Liekö tuo ihmekään, kun kaupunkiin luvataan joka vuosi yli kolmesataa aurinkoista päivää. Helppo se on silloin hymyillä! Oman matkamme aikana luvattiin kaksi rankkaa sadepäivää, mutta lopulta vettä ei montaa pisaraa tipahtanut. Pilvistä toki oli ja tuuli, mutta ne eivät meitä haitanneet, pikemminkin päin vastoin. Viimeinen ja lähtöpäivä olivat aurinkoisia, kauniita ja lämpimiä.

Ajoneuvoliikenne on hiljaista ja jopa olematonta Vanhan kaupungin puolella, uudemmalla vilkasta. Kadut ovat järjestään yksisuuntaisia ja näin ollen helppoja ylittää. Liikenne on sujuvaa, eikä jalankulkijoidenkaan tarvitse jäädä valoihin turhaan seisomaan. Julkinen liikenne oli kattavaa ja edullista käyttää.

Tällä kertaa matkamme jäi mielestämme yhtä päivää vajaaksi. Varsin mielellämme olisimme vielä käyttäneet yhden päivän aivan tyhjänpäiväiseen kuljailuun. Mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että Nizzaan täytyy joskus vielä palata!

Kartta

Eri päivinä kuljetut matkat näet avaamalla valikon karttaikkunan vasemmasta yläkulmasta.

IMG_20180403_084852
_4030001
_4030003
_4030006
_4030008
_4030012
_4030013
_4030021
_4030026
_4030032
_4030034
_4030035
_4030038
_4030040
_4030042
_4030043
_4030044
_4030046
_4030049
_4030051
_4030052
_4030054
_4030055
_4030059
_4030062
_4030063
_4030068
_4030069
_4040071
_4040072
_4040073
_4040076
_4040077
_4040083
_4040085
_4040087
_4040088
_4040090
_4040092
_4040094
_4040095
_4040098
_4040102
_4040103
_4040108
_4040109
_4040111
_4040112
_4040113
_4040117
_4040118
_4040120
_4040122
_4040123
_4040124
_4040128
_4040129
_4040130
_4040132
_4040134
_4040135
_4040137
_4040142
_4040147
_4040155
_4040158
_4040159
_4040160
_4040161
_4040163
_4040167
_4040168
_4040169
_4040172
_4040174
_4040176
_4040177
_4040178
_4040179
_4040182
_4040183
_4040185
_4050186
_4050188
_4050189
_4050192
_4050194
_4050195
_4050197
_4050200
_4050203
_4050204
_4050205
_4050215
_4050220
_4050226
_4050227
_4050231
_4050234
_4050247
_4050255
_4050256
_4050260
_4050264
_4050265
_4050270
_4050277
_4050284
_4050286
_4050287
_4050290
_4050292
_4050296
_4050298
_4050303
_4050304
_4050305
_4050310
_4050316
_4050318
_4050321
_4050322
_4050323
_4050326
_4050329
_4050331
_4050333
_4050335
_4050337
_4050338
_4050339
_4050346
_4050343
_4050348
_4050350
_4050351
_4050353
IMG_20180405_184645
_4050355
_4050356
_4050358
_4050359
_4050360
_4050363
_4050367
_4050370
_4050374
_4050377
_4050379
IMG_20180406_112831
IMG_20180406_140504
  • IMG_20180403_084852
  • _4030001
  • _4030003
  • _4030006
  • _4030008
  • _4030012
  • _4030013
  • _4030021
  • _4030026
  • _4030032
  • _4030034
  • _4030035
  • _4030038
  • _4030040
  • _4030042
  • _4030043
  • _4030044
  • _4030046
  • _4030049
  • _4030051
  • _4030052
  • _4030054
  • _4030055
  • _4030059
  • _4030062
  • _4030063
  • _4030068
  • _4030069
  • _4040071
  • _4040072
  • _4040073
  • _4040076
  • _4040077
  • _4040083
  • _4040085
  • _4040087
  • _4040088
  • _4040090
  • _4040092
  • _4040094
  • _4040095
  • _4040098
  • _4040102
  • _4040103
  • _4040108
  • _4040109
  • _4040111
  • _4040112
  • _4040113
  • _4040117
  • _4040118
  • _4040120
  • _4040122
  • _4040123
  • _4040124
  • _4040128
  • _4040129
  • _4040130
  • _4040132
  • _4040134
  • _4040135
  • _4040137
  • _4040142
  • _4040147
  • _4040155
  • _4040158
  • _4040159
  • _4040160
  • _4040161
  • _4040163
  • _4040167
  • _4040168
  • _4040169
  • _4040172
  • _4040174
  • _4040176
  • _4040177
  • _4040178
  • _4040179
  • _4040182
  • _4040183
  • _4040185
  • _4050186
  • _4050188
  • _4050189
  • _4050192
  • _4050194
  • _4050195
  • _4050197
  • _4050200
  • _4050203
  • _4050204
  • _4050205
  • _4050215
  • _4050220
  • _4050226
  • _4050227
  • _4050231
  • _4050234
  • _4050247
  • _4050255
  • _4050256
  • _4050260
  • _4050264
  • _4050265
  • _4050270
  • _4050277
  • _4050284
  • _4050286
  • _4050287
  • _4050290
  • _4050292
  • _4050296
  • _4050298
  • _4050303
  • _4050304
  • _4050305
  • _4050310
  • _4050316
  • _4050318
  • _4050321
  • _4050322
  • _4050323
  • _4050326
  • _4050329
  • _4050331
  • _4050333
  • _4050335
  • _4050337
  • _4050338
  • _4050339
  • _4050346
  • _4050343
  • _4050348
  • _4050350
  • _4050351
  • _4050353
  • IMG_20180405_184645
  • _4050355
  • _4050356
  • _4050358
  • _4050359
  • _4050360
  • _4050363
  • _4050367
  • _4050370
  • _4050374
  • _4050377
  • _4050379
  • IMG_20180406_112831
  • IMG_20180406_140504