kuvailija.fi

Lumikenttien kutsu, osa XVI

Taas vierähti vuosi. Tämä taisi olla minulle jo 12. tai 13. kerta, kun osallistuin kameroineni "Umppareihin".

Ajelin perjantaina jälleen hyvissä ajoin Pikku-Syötteelle ja varmistin siten itselleni roikkapaikalla varustetun parkkipaikan. Kirjauduin sisään hotelliin ja kellahdin sänkyyni hieman huilaamaan. Kohta ovi rapisi. Joku kämppäkavereistani oli tulossa. Yllätyksekseni totesin saapujan olevan nuori, vaaleatukkainen nainen, joka taisi hämmentyä tilanteesta aivan yhtä lailla. Siitä selvittyämme päätin lähteä takaisin respaan tiedustelemaan mahdollisuutta, että olisin saanut väärän huoneen avaimen. Totesimme tilanteen olevan juuri näin. Toisella vastaanottovirkalijalla oli vain mennyt kaksi Nymania sekaisin. Keräsin kimpsuni kasaan ja siirryin toiselle puolelle käytävää tuttuakin tutumpiin nurkkiin. Loppuilta kului kummemmitta kommelluksitta ruokailuineen ja infotilaisuuksineen päivineen. Vierailimme lehdistö- ja kutsuvierasjoukolla perjantain yöpymisrastilla Virkkusessa Taivalkosken puolella.

Lauantai valkeni kuulaana ja kirkkaana Pikku-Syötteellä. Pakkasta ei ylhäällä ollut kymmentä enempää ja päivän päälle lämpötila kohosi reilusti myös alempana. Hiihtäjien suunnatessa kulkuaan kohti itää lähdimme mekin ajelemaan Taivalkosken suuntaan. Posiontien varressa meitä odottivat moottorikelkat rekineen ja jämpteine kuljettajineen. Kuvailun suhteen päivästä tuli hieman vaisu. Ilma oli pilvessä ja tykkyä pursuava, peitteinen maasto ei oikein suosinut hiihtäjien taltiomista. Tehtävärastitkin olivat näin kuvailijan kannalta katsottuna hieman tylsiä, lähinnä erilaisia miettimistä vaativia tehtäviä. Yöleiri soi kuviin sitten hieman enemmän väriä. Mutta osanottajat saivat jälleen nauttia matkastaan täysin siemauksin, olihan keli mitä mainioin, eikä sääkään heidän kannaltaan ollut yhtään hullumpi! Kokenut järjestäjäkoneistokin toimi atomikellon tarkkuudella.

Sunnuntaina läksimme moottorikelkkoinemme matkaan yöleirin maastosta. Kävimme ensin katsomassa kärjen lähdön ja kiiruhdimme sitten radan varteen, josta ei meille kuitenkaan kuvauspaikkoja löytynyt. Viimein pääsimme hiihtouran ylittävälle tielle, josta aukenivatkin varsin hyvät senssit kuvailla täysillä sivakoivia umpihangen sankareita. Odotin kyllä kohtaavani hieman ryytyneempiä kasvoja, mutta hyvä keli ja sää ilmeisesti helpottivat hiihtäjien matkantekoa sopivasti. Aikamme kuvattuamme ajelimme suoraan maaliin, josta en tällä kertaa ottanut ainoatakaan kuvaa. Olihan varsinainen kärki saapunut perille jo aikaa sitten.

Järjestelyt onnistuivat jälleen erinomaisesti, kuten kaiken kokeneelta organisaatiolta sopii odottaakin. Omasta puolestani kiitän ja syvään kumarran Heinoa ja Markoa, jotka vuodesta toiseen jaksavat huolehtia hyvinvoinnistani niin hotellissa kuin kairassakin. Suuret kiitokset ja raikuvat aplodit kuuluvat myös ammattitaitoisille kelkkakuskeillemme Ramille ja Eerolle, jotka kuljettivat pientä kuvausryhmäämme rivakasti ja turvallisesti minne ikinä keksimmekään.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että kuvani alkavat toistaa itseään. Tyytymättömänä omaan suoritukseeni lupauduin hiihtämään Marko K:n kanssa 20-vuotisjuhlakisoissa 2017 sopivaksi katsomamme etapin. Ehkäpä  viimeistään sitten kuvakulmat saavat hieman uutta perspektiiviä.