256 shades of grey
Vähänlaisesti on tullut kuluvan vuoden aikana bloggailtua. Aika on kulunut kaikenlaiseen muuhun, kuten laumamme uuteen jäseneen Rakkaan, terveyshuoliin ja sen sellaiseen. Kuvailua en silti ole aivan kokonaan unohtanut, vaikka se ehkä onkin jäänyt hieman taka-alalle.
Kamera on roikkunut mukanani kuitenkin aika paljon, kuvia vain on kertynyt vähänlaisesti. Minusta nimittäin tuntuu usein siltä, että olen kuvannut samat asiat kerta toisensa perään uudelleen ja uudelleen, itseäni toistaen. Lisäksi etenkin sosiaalisessa mediassa jatkuvasti silmien eteen vyöryvä silmäkarkki aiheuttaa minussa turtumusta ja alituista riittämättömyyden tunnetta.
Ajattelenkin kuvatessani liikaa muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään. Yritän jatkuvasti saada itsekin aikaan kaikkia miellyttävää silmäkarkkia, vaikka omat intressini ovat jotain aivan muuta. Kuvaan siis muille, enkä suinkaan itselleni. Todennäköisesti se johtuu työstäni, joka kolkuttelee alitajunnassani jokaista sommitelmaa asetellessani ja säätöä väkertäessäni. Olenkin päättänyt muuttaa suhtautumistani kuvaamiseen, vaikka edes palasen kerrallaan.
Mustavalkoiset kuvat ovat intohimoni. Tällaiselle melankoliaan taipuvaiselle persoonalle se tuskin on mikään ihme. Niihin pystyy lataamaan enemmän tunnetta kuin yhteenkään ilta-auringon kultaamaan maisemaan, räiskyviin revontuliin tai kaikessä väriloistossaan kylpevään kukkaketoon. Ne keskittyvät asiaan, eivät epäolennaisuuksiin. Harmaan sävyihin saa taltioitua elämän.
Valo ja värit ovat kuin Jin ja Jang, saman asian kaksi eri puolta.
Ohessa kuvia alkukesästä loppusyksyyn, niin töistä kuin vapaa-ajaltakin. Suurin osa kuvista ei yritä edustaa mitään muistoja kummempaa.
Syksy
Syksy 2018
Kesä
Kesä 2018
