kuvailija.fi

Pakkasta tavoittelemassa

Talvi tuntui viimein saapuneen aivan todenteolla. Lämpö oli laskenut selkeästi -20 asteen kylmemmälle puolelle ja puin ylleni vaatekerran toisensa jälkeen. Liikaakaan ei silti saanut laittaa, että sentään liikkumaan pystyy. Nyrkkisääntöhän kuuluukin jotenkin siten, että paikalla ollessaan kun hieman palelee, niin liikkeellä ollessa on hyvä olla.

Olen aikaisempina kertoina lähtenyt Syötteelle aamuaikaisella, mutta tällä kertaa halusin kuvata auringonlaskua, joten aamukahvia juodessa ei tarvinnut pitää kiirettä. Jenny ja Kero jäivät taas kotiin ja suuntasin kulkuni Syötteelle ypöyksin. Ajokeli oli mitä mainioin, Kuusamontie oli kulunut ja kuivunut leveille ja pitäville urille. Liikenne tuntui soljuvan rauhallisesti, eivätkä edes porot hidastaneet matkan tekoa.

Lähestyessäni Syötettä manailin mielessäni, kun aurinko tuntui häviävän jonnekin ohuen pilviverhon taakse. Kurvasin suoraan Iso-Syötteen huipulle ja manaukset muuttuivat myhäilyksi. Kuten niin usein, pilvet roikkuivat reilusti huipun alapuolella vaaleana mattona. Sää oli kirjaimellisesti siis satumainen. Pakkanenkin oli jäänyt jonnekin laaksoon: auton mittari osoitti -16 astetta, joskin tuuli oli pureva, kuten huipulla lähes aina. Olin varannut mukaani lumikengät, mutta päätin kuitenkin tallustella moottorikelkkauria ja turistiparvien telläämiä polkuja.

Hiippailin huippua ristiin ja rastiin pitkin iltapäivää, kunnes viimein päätin lähteä odottelemaan auringon laskeutumista. Siinä odotellessani paikalle pyrähti joukko nuoria miehiä, joilta sain luvan ottaa heistä muutaman otoksen. Päivä piristyikin kummasti, pelkät maisemat kun alkoivat vartovaa kuvailijaa jo hieman pitkästyttämään.

Päivän saldo oli enemmän kuin osasin odottaa ja tuloksena oli runsaasti silmäkarkkia.