kuvailija.fi

Lumikenttien kutsu, osa XV

Perjantai 10.2.2012

Minun vuoteni vaihtuu helmikuun toisena viikonloppuna. Ajanlaskuni perustuukin hyvin pitkälti käsitteisiin ennen ja jälkeen Umpihankihiihtojen.

Vuosi toisensa perään olen saanut Pudasjärven Urheilijoiden suosiollisella avustuksella syödä, nukkua ja harrastaa kokonaisen talvisen viikonlopun ajan. Aikaisemmin olen ollut liikkeellä myös päivätyöni puitteissa, vaan en enää.

Parin viikon mittainen pakkaskausi vaihtui alle -10 asteen lupsakaksi lopputalven sääksi. Lunta oli talven mittaan kertynyt Syötteelle virallisten tietojen mukaan  77 cm, joten näissä kisoissa saattoi puhua aivan oikeasta umpihankiihdosta. Säästä olisi tulossa varsin harmaa, joten tällä kertaa ei kuviin olisi luvassa värien ilotulitusta, kuten kirkkaan aurinkoisina pakkaspäivinä.

Leimasin kellokorttini hyvissä ajoin ja suuntasin jälleen kulkuni Syötteelle, tarkemmin sanoen Pikku-Syötteelle, jossa perinteisesti kokoonnutaan avaamaan kisat, kuuntelemaan kisaohjeet sekä saamaan kartat ja paikannuslaitteet kahta seuraavaa päivää varten. Ensimmäiset urhoolliset metsäneläjät suunnistivat alkuillasta yöpymään ns. 0-rastille vanhan myllyn maastoon Kelosyötteen taakse. Kävimme toki heitä tervehtimässä vielä loppuillasta.

Lauantai 11.2.2012

Hotelliyöpymisten parasta antia ovat aamiaiset. Koska tiedossa oli energiaa kuluttava päivä, ahdoin kitusiini reilun annoksen prinssinnakkeja, lihapullia, pekonia ja munakokkelia. Kasvikset jätin tällä kertaa kokonaan väliin. Kilpailijat olivat heränneet jo hyvissä ajoin valmistautumaan päivän koitoksiin. Ensimmäiset heistä lähtivät liikkeelle klo 8.00. Sää oli Pikku-Syötteen huipulla sumuinen ja tuulinen, eikä koko päiväksi ollut luvassa muutosta. Lämpötila oli sopiva -6 astetta, eli pakkanen ei tulisi hymyjä hyydyttämään.

Siirryimme autolla TR2:lle Pärjänjoen varteen Karsikkoperälle, jossa oli juuri meneillään etäisyydenarviointitaitoja koetteleva tehtävä. Meitä taas odottivat moottorikelkat rekineen ja ammattimaisine kuljettajineen. Niiden kavereiden kyydissä ei tarvitse huolta kantaa: heihin voi luottaa kuin peruskallioon. Karavaanimme suunnisti seuraavaksi TR3:lle Iso-Someron rantaan, jossa kilpailijoilta testattiin heidän tietämystään vitamiineista ja tarkastettin samalla osa repun sisällöstä.

Seuraava siirtyminen tapahtui Ahmatuvalle. Välillä sumu oli niin sakeaa, että koko ympäröivä maailma oli puhtaan valkoinen maasta taivaaseen. Aukeilla näkökentässä ei ollut yhtään mitään lukuunottamatta aivan muutamien metrien päässä törröttäviä puuntaimien latvoja, jotka nekin olivat kietoutuneet lumivaipan sisään. Hiihtäjistäkään ei näin ollen näkynyt vilaustakaan. Kuin olisi paperiarkkia tuijottanut! Ahmatuvalle saapuessamme päähäni pälkähti yhtäkkiä, että täällähän oli geokätkö! Nopea surffaus kännykällä oikeaan osoitteeseen, eikä aikaakaan, kun kaivelin purkin esille piilostaan ja raapustin logivihkoon asiaankuuluvat merkinnät. Ahmatuvalla en ennen ollutkaan käynyt, joten sen kunniaksi piti saada kahviosta kahvit. Lainarahoilla piti nekin sitten lopulta juoda, kun reissuun lähtiessäni ei käynyt mielessä, että voisin tarvita käteistä rahaa täällä kairassa. Liikkeellä tuntui olevan ihan mukavasti leveää latubaanaa sivakoivia kanssaeläjiä.

Kauaa emme lopulta Ahmatuvalla olleet, vaan jatkoimme matkaamme Ylpiätuvan LR4:n kautta kohti Annintuvan TR4:ää. Annintuvalla kilpailijoitten tuli silmämääräisesti arvioiden sahata rangasta 40 cm:n mittainen pätkä, eikä siihen saanut kulua kahta minuuttia enempää aikaa. Pääsimme todistamaankin varsin mallikasta suoritusta. Vaikka kilpailijat olivat taivaltaneet jo varsin pitkän matkan, ei heidän kasvoistaan isompia väsymyksen merkkejä näkynyt. Leppoisa sää ja luistava keli olivat pitäneet sekä ruumiin että sielun virkeänä. Meidän kelkkaretkemme päättyi sitten Luontokeskukseen, jonne jäimme odottelemaan autokyytiä yöleirille.

Yöleiri sijaitsi tällä kertaa Pärjänjoentien ja Pärjänjoen välimaastossa vajaan neljän kilometrin päässä Luontokeskuksesta. Alueella oli jo kova tohina päällä ja olivatpa ensimmäiset saaneet jo asentopaikkansakin valmiiksi, vaikka luonnonvaloa oli vielä jäljellä. Nopeasti oli tämä päivä siis edennyt. Aikamme puuhia kuvailtuamme siirryimme välillä Syötekeskukseen nauttimaan lounasta.

Palattuamme leirialueelle sinne oli saapunut pari linja-autolastillista vieraita. Lähes sadan nuotion tuottama sankka savu peitti tienoota ja pisti silmät kirvelemään. Iltaohjelma oli hyvin perinteinen, poikkeuksen toi Pohjois-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Haaksiala, joka toi vaeltajille puolustusvoimain tervehdyksen. Lähtiessämme takaisin Syötekeskukseen puolen yön maissa alkoi leirialueella olla jo hyvin hiljaista väsyneiden vaeltajien ryhdyttyä keräämään voimia seuraavan päivän koitokseen.

Sunnuntai 12.2.2012

Aamumme alkoi jälleen runsaalla aamiaisella, jonka jälkeen siirryimme yöpymisalueelle seuraamaan kilpailijoiden aamutoimia. Majoitteet olivatkin jo kovaa vauhtia katoamassa ja kilpailijat pakkailivat tavaroitaan täpötäysiin kantolaitteisiinsa. Jonkin verran savuja vielä nousi nietosten keskeltä.

Hiihtäjät alkoivat siirtyä puolen kilometrin päässä sijaitsevalle lähtöalueelle, joka tällä kertaa oli Pärjänjoentien varressa. Tasan klo 9.00 ryntäsivät ensimmäiset hiihtäjät matkaan. Lumi vain pöllysi kilpailijoiden kadotessa nuoren kangasmetsän suojaan. Me taas hyppäsimme jälleen moottorikelkan rekeen ja suunnistimme vauhdikkaasti kulkumme kohti maalialuetta.

Pysähdyimme välillä kuvaamaan hiihtäjiä, mutta kun asemapaikallemme ei ketään saapunut, jatkoimme matkaa. Lopulta löysimme itsemme Pikku-Syötteen länsirinteiltä ja kisan maalialueelta. Harmitti hieman, kun emme saaneet umpea potaltavista kisailijoista kuvia. Mutta ainahan ei voi voittaa. Juhlavuoden kunniaksi kisasta oli tehty hyvin erilainen: kilpailijoitten oli hiihdettävä viimeinen kilometri ylös laskettelurinnettä. Kovan kunnon lisäksi voittoon siis tarvittiin hyvä pito ja kenties pientä taktikointiakin. Tulokset ja lisätietoa kisoista osoitteesta www.umpihankihiihto.pudasjarvi.fi.

Summa summarum

Sää oli koko viikonlopun leppoisa, joskin sumuinen, joka osaltaan hankaloitti kuvaamista. Toisaalta pilvisen ilman takia ei syntynyt kovin teräviä varjoja, joten valon sai helposti hallintaansa. Värit taas vastaavasti loistivat poissaolollaan. Hiihtäviä kilpailijoita en saanut taltioitua monestikaan koko viikonlopun aikana. Ennenkaikkea sunnuntain pikamatka jäi harmittamaan, sillä emme saaneet hiihtäjiä kuvausetäisyydelle kertaakaan ennen loppurutistusta. Joskus vain käy näin.

Kisaviikonlopun järjestelyt sujuivat mittavalta organisaatiolta rutinoituneesti ja ammattitaidolla. Kiitokset Pudasjärven Urheilijoiden väelle ja muulle kisaorganisaatiolle jälleen kerran hienosta viikonlopusta sekä Pekka Falille ja Asko Jaakkolalle mukavasta seurasta!