kuvailija.fi

Wien & Bratislava

Schönbrunn, Wien

Mitäkö tiesin Wienistä ja sen lähinaapurista Bratislavasta ennen tätä reissua? Enpä paljon mitään: toinen oli aikoinaan Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian tarunhohtoinen pääkaupunki, kulttuurin ja tieteen napa sekä Euroopan keskipiste, toisessa Suomi on kuulemani mukaan voittanut kahdesti jääkiekon MM-kultaa.

Sunnuntai 22.9.

Koirat olimme vieneet Riikan hellään huomaan jo edellisenä päivänä, joten saimme siirtyä kotoa Oulun lentoasemalle aivan rauhassa. Lentokin lähti vasta kello 14.30, kun tavallisesti olemme saaneet nousta ylös aamuyön pikkutunneilla.

Jenny halusi tehdä lähtöselvityksen automaatissa. Hetken arkailtuani suostuin ehdotukseen ja kas, se sujuikin helposti ja nopeasti. Sama aparaatti tulosti jopa matkalaukkulipukkeen. Sitten vain laukku hihnalle ja turvatarkastukseen, joka sekin sujui totuttua nopeammin; minusta ei nimittäin tällä kertaa otettu räjähdysainejäämätestiä. Se taisi johtua siitä, että ajoin partani normaalia lyhyemmäksi.

Ilmaan pääsimme noin vartin myöhässä, mutta Helsingissä olimme silti lähes aikataulun puitteissa. Vaihtoa saimme odotella vajaan tunnin, jonka käytimme tehokkaasti henkilökohtaiseen huoltoon.

Kohteessa

Wienin kansainväliselle lentokentälle laskeuduimme kello 18.30 paikallista aikaa. Putkesta ulostauduttuamme saimme mittailla käytäviä sitten ihan urakalla, exit-kylttien seuraaminen tuntui lähes loputtomalta. Lopulta saimme kuitenkin ainokaisen matkalaukkumme haltuumme ja saatoimme poistua lentokentältä.

Jonkin aikaa siinä meni ihmetellessä, mutta lopulta huomasin linja-auton kuvalla varustetun kyltin, jota seuraamalla todennäköisesti pääsisi bussipysäkille. Matkan varrelta bongasimme myös lippuautomaatin, josta saimme hankittua kahdeksan euron arvoiset liput. Olisi kannattanut ostaa meno-paluu -liput, sillä siinä olisi säästänyt heti useamman euron.

Emme aivan ehtineet viimeisimpään bussiin, joten jouduimme odottelemaan seuraavaa puolisen tuntia. Mikäpä siinä oli kuitenkaan odotellessa; sää oli lämmin ja saattoipa siinä napsia tarvittavat kuvat ensimmäistä itävaltalaista kätköäkin silmällä pitäen.

Matka keskikaupungille kesti parikymmentä minuuttia. Maisemia ei tarvinnut illalla auton ikkunasta enää ihailla, pimeys laskeutui näille seuduin näköjään kuin napista painaen jo ennen seitsemää. Ajankohdasta johtuen bussissa oli myös varsin tyhjää, joten mekin saimme vallan istumapaikat.

Bussin päätepysäkki sijaitsi Schwedenplatzilla aivan Wienin sydämessä, Donaukanalin rannalla, vain noin 100 metrin päässä hotellimme ulko-ovesta. Samalta aukiolta löytyi paitsi linja-autopysäkki myös metroasema ja jokilaivalaituri, puhumattakaan lukuisista ravintoloista, grillikioskeista, päivittäistavarakaupoista ja matkamuistomyymälöistä. Mikä logistinen täydellisyys aivan jalan ulottuvilla!

Vindobonaan

Kolluuttelimme punaisen trollikkamme kera kohti Marc Aurel Strassen varrella sijaitsevaa hotelliamme Hotel Marc Aurelia. Kadun nimi juontaa juurensa Rooman keisarista Marcus Aureliuksesta, jonka legioonalaisleirin forum sijaitsi näillä nurkin. Leiriä kutsuttiin nimellä Vindobona alueella aikaisemmin asuneen Vinid-heimon mukaan. Vindobona tuli suuren yleisön tietoisuuteen Gladiator-elokuvan alun taistelukohtauksesta.

Rakennustelineistä päätellen taloon tehtiin paraikaa jonkin sortin julkisivuremonttia. Ravintoloiden ja baarien asiakkaita eivät telineet juurikaan näyttäneet häiritsevän, vaan hilpeä puheensorina ja nauru täytti kadun sunnuntai-illasta huolimatta. 

Kummallinen makea tuoksu sekoittui virtsamaiseen, pistävään katkuun muistuttaen meidän saapuneen suurkaupunkiin.

Lämpimän illan ansiosta majapaikkamme ulko-ovi oli auki. Pienen respan vastaanottotiskin takana istui hymyileväinen, nuorehko mies. Hänen ammattitaitoisen apunsa ansiosta ripeästi tehtyjen paperitöiden jälkeen sullouduimme hissiin. Oven toisella puolen meitä vartoi vanhempi japanilaispariskunta, jonka kaksilahkeinen osapuoli ei suomalaiseen tapaan osannut olla ryhtymättä small talkiin, vaan aloitti keskustelun kanssamme rouvan hymyillessä kainosti vieressä. Tottahan toki vastasimme vanhempien ihmisten puhutteluun ja lupasimmepa jonain päivänä tulevamme vierailulle nousevan auringon maahan. Matkamme hotellin toiseen kerrokseen ei kestänyt muutamaa sekuntia pidempään, joten keskustelu loppui siihen, emmekä tavanneet toisiamme enää koskaan.

Huone oli siisti, valoisa ja kahdelle hengelle aivan sopivan kokoinen. Pistorasioitakin oli tarpeeksi. Ikkunasta avautui näkymä kadulle, mutta siltikään kaupungin meteli ei kantautunut sisälle häiritsevästi. Myös kylppäri oli puhdas ja suihkukoppi tarpeeksi tilava meikäläisenkin käytettäväksi. Pyyhkeet olivat isoja ja pehmeitä. Televisio olisi voinut olla omasta puolestani pienempikin, sillä ei tänne suinkaan tultu katselemaan saksaksi dubattuja amerikkalaisia tv-sarjoja. Me tulimme katsomaan BBC Worldia, jonka puheenaiheena olisi Thomas Cookin konkurssi!

Koska ilta oli varsin pitkällä ja meillä oli nälkä, päätimme syödä hotellin ravintolassa, jonka nimi oli yllättävästi Aurelius. Ravintolassa oli hyvin tilaa, joten saimme vapaasti valita pöytämme. Jäimme reilusti kauemmas kuuden hengen ruotsalaisseurueesta, joka piti perusskandinaaviseen tapaan iloista mekkalaa pienen salin toisessa reunassa. Tilasin annoksen merikrottia shampanjassa ja sitruunakastikkeessa. Kala on suorastaan järkyttävän ruma, mutta näköjänsä varsin herkullista. Jälkeenpäin sain tietää, että koska kala elää hyvin syvällä, ei sen kannan suuruutta voida tietää ja näin ollen sen käyttöä ruokakalana tulisi välttää. Tiedänpähän siis olla tilaamatta sitä toista kertaa, vaikka se maistuikin taivaalliselle! Jenny tilasi perinteisemmin naudan fileepihvin pippurikastikkeella ja tryffeliperunapyreellä. Juomaksi hörppäsimme kokonaisen pullollisen talon omaa Aurelius Cuvéeta, josta saimme hotellin 10-vuotisjuhlavuoden kunniaksi asiakasalennusta 20 euroa. Jälkiruoaksi nautimme Aurelius Schokoto -suklaakakkua vadelmasuklaajäätelön kera sekä Mousse trilogyn, kolmen eri sävyisen nougatpallon kokoelman. Ateria oli alusta loppuun saakka herkullinen, mutta ravintola oli kyllä tasoomme nähden turhan fiini ja tarjoilijat epäwieniläisen höveleitä.

Iltakävely Stephansdomilla

Uteliaisuus vaivasi meitä sen verran, että aterioituamme emme malttaneet olla lähtemättä pienelle iltakävelylle vanhan kaupungin, Inner Stadtin, sydämeen. Mittailimme katuja rauhakseen Hoher Markt -aukion ja Ankeruhr-kellon kautta kohti Wienin sielua, upeaa Stephansdomia, eli Pyhän Tapanin tuomiokirkkoa. Tuo goottilaistyylinen katedraali oli yöllisessä valaistuksessaan todella vaikuttava näky. Kiersimme sen toiselle puolelle suorittamaan erään virtuaalikätkön vaatimaa tehtävää ja sen suorittaaksemme meillä tuli löytää patsas, joka tunnetaan “Hammassärkyisenä Jeesuksena”. Kuljailimme vielä pitkin ja poikin kapeita keskiaikaisia katuja ja kujia, ennen kuin suuntasimme lopulta kulkumme takaisin majapaikkaamme. Kyllähän tuo jo hieman väsyttikin.

Maanantai 23.9.

Aamu valkeni puolipilvisenä, poutaisena ja lämpimänä. Herätyskellon soidessa vartin yli seitsemän ulkolämpötila oli jo lähes kaksikymmentä astetta. Ja me olimme varautuneet oikeaan syksyyn!

Aamupala kuului huoneemme hintaan. Moinen säästää sekä aikaa että vaivaa, vaikka oma viehätyksensä on toki oikeassa aamiaisravintolassakin. Ei hotellin aamiaisessakaan mitään vikaa ollut, pikemminkin se oli varsin runsas munapekonikokkeleineen ja wursteineen, letuista puhumattakaan. Hyvin jaksoi moisella energiamäärällä pitkälle iltapäivään.

Ensimmäiselle kokonaiselle päivällemme Wienissä emme olleet suunnitelleet mitään varsinaista ohjelmaa. Ajattelimme vain tutustua vanhaan kaupunkiin kiertelemällä pitkin sokkeloisia katuja ilman päämäärää.

Maria am Gestade

Hotellista ulos astuttuamme viereisestä kadunkulmasta näkyi kirkon torni. Samaa ihailimme jo edellisenä iltana. Nyt suunnistimme kuitenkin sitä kohden ja vain hetkisen käveltyämme kapean kadunkulmauksen takaa paljastui kaunis kirkko, Maria am Gestade. Olimme rakennuksen sivuovella, joka vaikutti olevan hieman raollaan. Kurkkasin varovasti sisään ja totesin kirkossa olevan vain yhden mieshenkilön, joka ristinmerkkejä ajoittain tehden tutki aution rakennuksen sisätiloja. Itse en kokenut tarvetta ristinmerkkeihin, mutta otin varalta kuitenkin lakin päästäni. Goottilaistyylinen, 1400-luvun alussa rakennettu kirkko oli monella tapaa hyvin kaunis ja viihdyimmekin sen viileissä sisätiloissa hyvän aikaa kuvia näpsien.

Judenplatz

Saavuimme suurehkolle aukiolle, jota hallitsi erikoinen betonikuutio. Kyseessä oli yli 500 vuoden ajan Wienin juutalaisten yhteisenä kohtaamispaikkana toiminut aukio. Natsien valtaannousu muutti paikan luonteen täysin, mutta nyt sitä koristaa Holokaustin muistomerkki, joka muistuttaa meitä tuon kammottavan joukkomurhan noin 60 000:sta itävaltalaisesta uhrista. Itävaltahan liitettiin natsi-Saksaan vuonna 1938, eivätkä paikalliset isommin pistäneet hanttiin, pikemminkin ehkä päin vastoin. Kummallisen vähän muistettu tosiasia on, että Adolf Hitlerhän oli itse asiassa itävaltalainen. Toisaalta Beethovenista ollaan kuuleman mukaan kovasti tekemässä itävaltalaista, vaikka hän onkin oikeasti saksalainen. Hyvin joustavaa ajatuksenvirtaa!

Muistomerkki on vaikuttava: sen seinät ovat kuin kirjasto täynnä kirjojen selkämyksiä symboloiden niitä tuhansia ja taas tuhansia elämäntarinoita, jotka holokausti vei ajasta iäisyyteen. Betonikolossia kiertää keskitysleirien nimet:  Auschwitz, Bełżec, Bergen-Belsen, Brčko, Buchenwald, Chełmno, Dachau… itävaltalaiset ovat kuitenkin ilmeisen sydämellistä väkeä, sillä toisen maailmansodan synkät ajat eivät heiltä ole jääneet unholaan, vaan he kyllä näyttävät vaalivan vääryyttä ja sortoa kärsineiden muistoa.

Ruprechtskirche

Kiertelimme ja kaartelimme katuja päämäärättä aina Schwedenplatzille saakka, aivan lähelle hotelliamme. Siellä tutustuimme hyvin pintapuolisesti Wienin vanhimpaan kirkkoon, vuonna 740 valmistuneeseen Ruprechtskircheen. Kirkko ei ollut suuren suuri, eikä millään muotoa pramea, mutta ehkä juuri noista syistä varsin vaikuttava. Ja kuten aina, nytkin minulla tuli saada taputella ja silitellä rakennuksen karkean kivistä pintaa. Se on minun tapani olla yhtä niiden lukemattomien sukupolvien kanssa ennen minua ja minun jälkeeni. Pyhän Ruprechtin patsas näytti hymyilevän meille hyväksyvästi lehvien takaa.

Kirkko olisi avautunut yleisölle klo 11, mutta klo 10.59 päätimme kuitenkin jatkaa päämäärätöntä kiertelyämme. Minua hieman kyllä harmittaa, mutta jääpähän puuhaa seuraavallekin Wienin matkalle.

Ankeruhr

Kellon lähestyessä puolta päivää siirryimme Hohen Markt -aukion itäiseen päähän. Siellä meitä vartoi taiteilija Franz Matschin vuonna 1914 Anker Insurance Companylle luoma suuri kello, Ankeruhr, joka päivittäin puolilta päivin esittää hitaan, mutta kauniin näytelmän kellotaulun editse liikkuvien menneisyyden henkilöiden ja urkumusiikin muodossa. Jokainen hahmo on näkyvillä noin minuutin ajan: Marcus Aurelius, Joseph Haydn, Kaarle Suuri, Maria Teresia miehensä kera, Maximilian I ja seitsemän muuta figuuria. Musiikkia soittaa tehtävään varta vasten vuodeksi valittu ja kovalla rahalla palkattu urkuri. Työ on kuulemma hyvin arvostettu ja haluttu, eikä ihmekään, kun töitä tarvitsee tehdä päivittäin vain vartin ajan! Toisaalta, lomia ei tässä työssä tunneta ja työviikko on seitsenpäiväinen.

Yleisöä kertyi paikalle ihan mukavasti, vaikkei ollut edes lomasesonki. Voin vain kuvitella sitä tungosta esimerkiksi elokuisin! Esityksen päätyttyä yleisö osoitti suosiotaan ja hajaantui nopeasti kuka mihinkin. Niin teimme mekin.

Jostain syystä liikuimme kohti ihmisjoukkoja ja löysimme itsemme kohta Stephanplatzilta, toisin sanoen siis Stephansdomin pihamaalta. Jos muualla oli rauhallista, täällä elo oli kuin muurahaispesässä. Paljon pieniä, mustatukkaisia ihmisiä joka puolella, yksin, pareittain tai isommissa jengeissä. Kiinalaisia taisivat olla.

Soljuimme hiljalleen muun ihmismassan mukana pitkin Grabenin ostoskatua St. Peterin kirkkoa kohden. Välillä pysähdyimme ostamaan matkamuistokojusta muutaman postikortin, ihastelimme upeaa Ruttopylvästä ja yritimme löytää erästä peruskätköä. Siinä tungoksessa se oli tuhoon tuomittu yritys jo pelkkänä ajatuksena.

Sen verran jo kahvihammasta kolotti, että halusimme löytää jostain hieman syrjemmästä rauhallisen kuppilan. Rauhallisempiakin olisi varmasti löytynyt, mutta päädyimme istumaan Illy Caffé Habsburgergassen terassille. Palvelu oli ripeää ja pian neniemme edessä oli cappucinot sacherkakkupalasen kera. Ei se varmaankaan ihan aitoa sacherkakkua ollut, mutta kävi korvikkeesta vallan mainiosti. Samalla saimme kortit kirjoitettua mukavasti lämpimässä auringonpaisteessa leväten.

Päätimme lähteä valumaan hiljalleen kohti hotellia pitämään pientä taukoa. Kiertelimme sankimmat tungokset pienempiä katuja myöten ja suoritimme välillä CasaNova-kabareeheen liittyvän virtuaalikätkön vaatimat toimenpiteet.

Hofburg ja Volksgarten

Itse taisin hieman jopa torkahtaa huoneessamme. Ilta alkoi jo laskeutua Wienin ylle lähtiessämme etsimään illallispaikkaa jostain Hofburgin suunnasta. Sellaiseksi valikoitui Kern Beisl -niminen ravintola hieman valtaväylien ulkopuolelta. Ajankohdan takia, tai sen ansiosta, paikka oli lähes tyhjä. Vain kolme vanhempaa, ilmeisen paikallista asiakasta vietti keskinäistä viinihetkeään omassa loosissaan salin toisella puolen. Me istuimme katunäköalapaikalle aivan ikkunan viereen. Tarjoilija saapui tuossa tuokiossa, mutta paksun aksenttinsa vuoksi hänen englannistaan ei tahtonut saada oikein selvää. Saimme kuitenkin tilauksemme tehtyä, johon kuului perinteinen Wienerschnitzel perunasalaatin ja höyrytettyjen kasvisten kera. Palanpainikkeeksi tilasimme lasilliset paikallista cuveéta. Jälkiruoaksi tilasimme Äpfelstrudelin, eli omenastruudelin vatsaa kohti, mutta ilmeisen kielimuurin takia saimme vain yhden. Perisuomalaisen nöyrään ja ujoon tapaan tyydyimme siihen mukisematta, eikä se välttämättä ollut edes paha asia. Pahin nälkä aterialla kyllä taittui, mutta jotain muutakin kuin yksi omenastruudeli siitä jäi puuttumaan. Ihan hyvä se oli, ei siinä mitään.

Aterioituamme otimme suunnaksemme horisontissa näkyvät palatsin tornit. Ne kiintopisteinämme saavuimme pian Michaelerplatzille, käytännössä lähinnä hevosvaljakoiden liikennöimään kiertoliittymään, jonka toisella puolen kohosi entisen keisarillisen Hofburgin palatsin esikartano. Tästä paikasta käsin on vaikutettu todella monen ihmisen elämään ja kuolemaan suoraan tai välillisesti kautta koko Euroopan, aina 1200-loppupuolelta ensimmäisen maailmansodan lopputuloksena tapahtuneeseen Itävalta-Unkarin hajoamiseen saakka. Täällä tehdyt päätökset ovat tavalla tai toisella tuntuneet jopa kotona Iijokivarressa saakka.

Ylitimme kiertoliittymän sen vasemmalta puolen kiertäen ja kuljimme sisään portista. Saavuimme eräänlaiselle esipihalle ja jäimme ihmettelemään sen mittasuhteita keisari Franz I:n muhkean patsaan juurelle. Samalla mittailimme suuntaa alueella sijaitsevan virtuaalikätköä kohti.

Jatkoimme matkaa palatsin varsinaiselle pihalle, Heldenplatzille. Ilta-aurinko valaisi palatsin korkeita seiniä korostaen niiden pastellisävyjä. Keskellä aukiota seisoi Itävallan arkkiherttua Kaarlen pronssinen ratsastajapatsas, joka yli kymmenen tonnin painostaan huolimatta seisoi hevosen takajalkojen varassa täydellisessä tasapainossa ilman mitään ylimääräisiä tukia. Aikamoinen tieteen ja taiteen yhteistyön hedelmä!

Ihmisiä tuli ja meni suuntaan ja toiseen, toiset nurmikoita talloen, toiset tiukasti kivettyjä käytäviä seuraillen. Huomioni kiinnitti perhepotrettia kuvaava hyväntuulinen perhe ja hieman sivummalla parkissa oleva poliisiauto. Muihin suurkaupunkeihin verrattuna Wienissä oli näkyvillä huomattavan vähän virkavaltaa, sotilaita ei ainuttakaan. Silti oloni tuntui turvallisemmalta kuin tiukasti vartioiduissa kohteissa, kuten Roomassa tai Pariisissa.

Jatkoimme matkaamme kohti Volksgartenia, “Kansanpuistoa”. Puisto oli ilta-auringossa kaunis ilmestys kukkaistutuksineen ja ruusutarhoineen, muotoon leikattuine pensaineen sekä kastanjapuurivistöineen. Ihmisiä käyskenteli istutusten välisillä käytävillä, osa otti rennosti muuten vain. Ilta oli lämmin, joten rennosti saattoi ottaa vaikka nurmikolla loikoillen ja lukien. Puisto on rakennettu Napoleonin tuhoaman linnoituksen tilalle v. 1823. En ole aivan varma, kumpaan kohteeseen haluaisin tutustua enemmän, sillä pidän yhtälailla niin kukista kuin historiallisista linnoituksistakin.

Kuljimme rauhalliseen tahtiin puiston läpi ja ohi Itävallan kansallisteatterin, Burgtheaterin. Koska Itävallassa kauppojen aukioloajat ovat Suomeakin säännöstellympää, meillä tuli pian löytää paikka, josta hankkia vesi- ym. täydennyksiä loppuiltaa varten. Vaikka lähes suoraan Alpeilta tuleva Wienin hanavesi on todella hyvää, on janonsa mukavampi sammuttaa kuplivalla kivennäisvedellä. Eikä jokin suolainen naposteltavakaan tekisi pahaa hikoiltuamme päivän kaupungin kuumilla kaduilla.

Turisteista, eikä juuri muistakaan ihmisistä ollut mitään tietoa Bankgassea pitkin taivaltaessamme. Kadun varren talot vaikuttivat ehkä jopa hieman tylyiltä ja luotaantyöntäviltä, aivan toisenlaisilta kuin mihin olimme jo tottuneet. Katu päättyi elämää kuhisevaan Herrengasseen, jonka varrelta löytyi myös jo tutuksi tullut Billa. Täkäläiset kaupat ovat hyvin tutun oloisia lukuun ottamatta varsin pieniä kassoja, joiden päähän syntyi helposti sumaa. Maksaminen tapahtuu helposti vaikkapa lähimaksulla, joka ei suinkaan tunnu olevan Suomen ulkopuolella mikään itsestäänselvyys. Mukaan kaupasta lähti kivennäisveden lisäksi ainakin Mozartinkuulia, pitihän niihinkin toki saada suutuntuma.

Am Hof

Ostosten jälkeen otimme suunnaksi Am Hof -aukion, josta pitäisi löytyä Yellow fog -virtuaalikätköön liittyvä tilataideteos. Löytyihän se, joskaan teknisten ongelmien takia kadun ja seinän rajasta nousevaa usvaa ei näkynyt, saatika edes sen keltaiseksi värjäävää valoa. Teoksesta muistutti lähinnä seinästä löytyvä teksti. Kätkö saatiin kuitenkin logattua, sillä eivätpä nuo tekniset murheet meidän tai muidenkaan kätköilijöiden vika ollut. Harmi, sillä teos olisi ollut toimiessaan varmasti näyttävä näky.

Itse aukio oli kooltaan yllättävän suuri. Itse asiassa se on Innere Stadtin suurin aukio. Se on myös yksi vanhimpia, ellei peräti vanhin, sillä siellä on sijainnut roomalaisten kasarmi. Keskiajalla aukiolla on käyty turnajaisia ja sittemmin sen ympärille on kohonnut useita upeita rakennuksia, joista mainittavin on Kirche am Hof, vuonna 1386 rakennettu goottilaistyylinen kirkko. Keskellä aukiota seisoo Mariensäule, Marian pylväs, jonka pystytti vuonna 1667 Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tuolloinen hallitsija Ferdinand III kiittääkseen Pyhää Mariaa ruotsalaisten sotavoimien pysäyttämisestä Wienin edustalle kolmikymmenvuotisessa sodassa. Muurien edessä on siis mitä suurimmalla todennäköisyydellä hyökkäillyt myös suomalaisia Hakkapeliittoja. Kauas on poikiamme siis tuotu kuolemaan.

Vaikka aukio oli lisäksemme käytännössä aivan autio ja tyhjä, käveli takaamme tullut, siististi pukeutunut herrasmies meihin lähes pahki. Liekö sitten tuijottanut niin intensiivisesti kännykkäänsä, vai mitä lie tehnyt, mutta hassun muiston hän itsestään joka tapauksessa jätti.

Ilta alkoi hämärtyä nopeasti, mutta halusimme vielä käydä ihailemassa Donaukanalin rantoja. Ylitimme tuon Tonavan sivu-uoman Marienbrücke-sillan kautta. Sillalla alkoi tuntua siltä, että iltaa kohden jäähtynyt ilma huokui aivan liian helposti kevyen vaatetuksemme läpi ja päätimme tihentää askeleitamme. Kolea tuuli ajoi meitä eteenpäin ohi Leopoldstadtin modernien liikerakennusten, ja Saltztorbrücke-sillan ylitettyämme olimme taas Schwedenplatzilla ja vain muutaman hetken kuluttua hotellillamme.

Sen verran väsy painoi, että uni petti meidät jo puoli kymmeneltä ja sitä riitti ihan aamuun saakka.

Tiistai 24.9.

Tämäkin aamu valkeni kauniina ja lämpimänä. Päätimme pyhittää tämän päivän vierailemalla Bratislavassa, Slovakian pääkaupungissa, joka sijaitsee linnuntietä mitattuna vain noin 50 kilometrin päässä Wienistä.

Suunnitelmiimme kuului mennä sinne jokilaivalla. Sellainen lähtisi Schwedenplatzin rannassa sijaitsevalta laiturilta vain parin kivenheiton päästä hotellistamme. Emme kuitenkaan viitsineet hypätä aamulaivaan, vaan päätimme lähteä vasta klo 12.30. Aamiainen olisi pitänyt hotkaista muutamassa minuutissa tai jättää jopa väliin, joten eipä siinä olisi mieltä ollut.

Runsaan ja kiireettömän aamupalan jälkeen kuljailimme Schwedenplatzin ympäristössä, ihailimme Donaukanalin toiselle rannalle kohonnutta katutaiteen näyttelyä ja nautimme aamupäivän lämpimästä auringonpaisteesta aivan kaikessa rauhassa. Jokirannassa olikin rauhallista. Liikkeellä oli lähinnä vain lenkkeilijöitä. Liikenteen äänet jäivät jonnekin muutaman metrin korkeuteen.

Liikenteestä puheenollen: hauska yksityiskohta Wieniläisessä katumaisemassa ovat liikennevalot, joiden kuva-aiheena on seksuaalinen tasa-arvo: osassa on kuvattuna heteropari, osassa taas homo- tai lesbopari. Wienissä liikenne on myös ihmeellisen äänetöntä: tööttäileminen on sakon uhalla kiellettyä ja hälytysajoneuvojen sireenitkin ovat käytössä vain tarpeen niin todella vaatiessa. Vanhan kaupungin puolella tuntuu myös olevan vallalla ajatus, että jalankulkija on keisari. Siellä ei ole juurikaan suojateitä tai liikennevaloja, vaan muitten liikkujien huomioon ottamisella ja kunnioittamisella liikenne on saatu todella sujuvaksi. Julkista liikennettä ei puolen kymmenen metroaseman lisäksi Innere Stadtissa juurikaan ole, mikäli joka paikassa näkyviä hevosvaljakoita ei sitten lasketa sellaiseksi. Muutoin Wienissä on käsittääkseni hyvin kattavat metro-, raitio- ja bussilinjat.

Tonava kaunoinen

Puolen päivän maissa aloimme tehdä lähtöä ostamalla menopaluuliput Twin City Linerille. Liput kahdelle hengelle kustansivat 120 euroa, eli 30 euroa per nokka per suunta. Hetken odoteltuamme katamaraani-tyyppinen pinta-aluksemme saapuikin alavirran suunnasta, ajoi laituriin ja suolsi edelliset matkalaisensa sisuksistaan. Vielä hetken odoteltuamme mekin pääsimme sisään vilauttamalla lippujamme kapteenin näköiselle portsarille. Meidän paikkamme olivat rivillä 7, istuimilla C ja D.

Hiiohoi ja rommia pullo! Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa! Mikki Hiiri merihädässä! Ja sata muuta merihenkistä rallattelua! Laiva täyttyi matkustajista aika mukavasti, vain muutamia paikkoja jäi tyhjilleen. Kävimme kääntymässä ympäri jossain puolen kilometrin päässä ylävirran puolella ja lähdimme lipumaan sitten kohti Bratislavaa. Turvallisuussyistä johtuen matkustajien tuli istua paikoillaan Donaukanalin osuudella matkasta. Kuuntelin sivukorvalla, kun purseri, tai jokin sellainen, selosti eräälle matkustajalle, että laivan nopeus olisi parhaimmillaan jopa 75 kilometriä tunnissa. Aika paljolta tuntui moinen!

Päästyämme viimein Tonavalle ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen laiva kiihdytti rajusti nopeuttaan. Kavavan jälkeen varsinainen joki näyttikin jo ihan kunnon virralta, jotakuinkin rakkaan Iijoen levyiseltä. Taitaapa se vain olla jonkin verran syvempi, kun ottaa huomioon meidänkin kulkuvälineenämme toimivan paatin koon. Kyseessähän ei siis ole mikään soutuvene, sillä pituutta mokomalla on 40 metriä ja leveyttäkin 11. Joen vedenlaadusta en osaa sanoa mitään, mutta vesi näyttää vihertävältä johtuen pohjan varsin vaaleasta hiekasta ja kiviaineksesta. Ihan näytti Tonava kaunoiselta.

Itävallan puolella aivan joen partailla oli runsaasti pieniä lautarakenteisia mökkejä. Nopeasti vilkaistuna ne näyttivät jopa hökkeleiltä, mutta hyvin yleisesti niiden varustukseen kuului lautasantenni ja ilmiselvästi niitä oli koristeltu suurella rakkaudella. Jokainen oli numeroitu joelle päin ja tontit olivat varsin tasakokoisia. Muutaman rannalla oli vene, ja lähes jokaisen mökin edessä, aivan rannassa, oli jonkinlainen verkkoviritelmä ikäänkuin estämässä jotain tippumasta puusta.

Matkan edetessä ihmisasutus harveni lisääntyäkseen jälleen lähestyessämme Slovakian rajaa. Laivan näytöiltä saimme lukea ja kaiuttimista kuulla, että ohitimme Itävallan itäisimmän kaupungin, Hainburg an der Donaun. Kaupunki vaikuttaisi olevan sekin vierailun arvoinen paikka linnoineen ja kaupunginmuureineen, puhumattakaan sen keltti- ja roomalaishistoriasta. Aivan kuin jostain satukirjasta!

Nautimme väliin laivan kanttiinista cappucinot ja äpfelstrudelit ja kävimme takakannella hieman ihmettelemässä maisemia sekä näpsimässä pakolliset selfiet. Sen verran oli vastatuulta, että lakistaan sai pitää aivan tosissaan kiinni. Etupäässä istuimme kuitenkin omilla paikoillamme tuulen suojassa laivan pääkannella.

Kuitenkin siinä vaiheessa kun seilasimme pitkin Itävallan ja Slovakian rajaa, minulle tuli pakottava tarve rynnätä kameroineni ulos. Edessä siinti niin uljas näky, että sitä ei vain yksinkertaisesti ohittaa kuvaamatta: Devinin linna, Devínsky hrad. Linnan muurien rauniot kohosivat uljaana korkealle Tonavan rantojen yläpuolelle. Näky oli kuin jostain Taru sormusten herrasta -trilogian kohtauksesta! Etenimme vain niin nopeasti, että näky katosi tuossa tuokiossa kaukaisuuteen.

Eikä aikaakaan, kun Bratislavan kaupungin maamerkki, Bratislavan linna siinsi horisontissa.

Bratislava

Laivan kiinnityttyä laituriin nousimme yllättävän jyrkkää ramppia myöten rantaan. Odottelimme hetken, että väki hajaantuu omiin suuntiinsa ja suunnistimme sitten itse kohti lähintä kätköä viereisen sillan alla. Purnukka löytyikin tuossa tuokiossa.

Varsin lämmin oli Bratislavassa. Onneksi hienoinen tuuli viilensi hieman lähes hellelukemissa heiluvaa lämpöä. Ryhdyimme seuraamaan linnaan opastavia opasteita, ja niitä seuraillen etenimme kohti Pyhän Martinuksen katedraalia. Kirkko on karun kaunis ja sen ympäristö noudattaa samaa linjaa. Suurempiakin katedraaleja on reissuilla tullut nähtyä, mutta yhtään ei tämä häviä vaikuttavuudessaan muille. Onpa siinä kruunattukin peräti 17 Unkarin hallitsijaa.

Koska pääkohteemme tässä reissulla oli kuitenkin linna, jatkoimme opasteiden seuraamista. Ne veivät meidät viereisen valtatien ali, jonka jälkeen reitti lähti nousemaan kapeita mukulakivikatuja myöten ylöspäin. Pysähdyimme välillä ottamaan vaadittavat valokuvat ratkaistaksemme siihen liittyvän virtuaalikätkön ja jatkoimme taas matkaamme. Lämminhän siinä meinasi tulla itse kullekin, mutta erityisen vaikeaa liikkuminen vaikutti olevan itseämme vanhemmille. Onneksi katujen varsilla oli heille tarvittaessa tarjolla useita olutkeitaita.

Bratislavan linna

Kipuaminen tuotti viimein tulosta, sillä saavuimme linnan uloimman ympärysmuurin välittömään läheisyyteen. Huomiomme kiinnitti nuorehko pariskunta, joka porkkasi jonkinlaista purkkia pusikon juuressa. Teki mieli kysyä mitä he puuhasivat, mutta ujous otti vallan ja jätimme asian sikseen. Taatusti se oli jokin mysteeri tai multin loppupurkki! Tai huumekätkö.

Matka ylöspäin jatkui ja saavuimme pian jonkin sortin aukiolle. Paikalla oli myös linja-autoja, joten olettaa sopi, että linnan pääportti olisi näillä nurkin, kuten olikin. Vielä vähän matkaa ylöspäin kivuttuamme saavuimme linnan etupihalle. Kirkkaan valkoinen linna on melkoisen uljas ilmestys myös näin läheltä, joskin julkisivuremonttia piilotteleva sininen ja vihreä pressuviritelmä hieman latisti tunnelmaa.

Lyhyen henkilökohtaisen huollon jälkeen jatkoimme matkaamme linnan sisäpihalle, ohi Svätopluk I:n ratsastajapatsaan. Enpä moisesta kaverista ollut ennen kuullutkaan, mutta hän on ollut lyhytikäisen Suur-Määrin hallitsija 800-luvulla.

Linnassa syttyi vuonna 1811 paha tulipalo sinne sijoitettujen sotilasjoukkojen huolimattomuuden takia ja se tuhosi linnan lähes tyystin. Tulipalo levisi myös osaan kaupunkia. Lähes täysin raunioituneen linnan osia käytettiin vuosien varrella monissa rakennusprojekteissa aina vuoteen 1957, jolloin slovakit alkoivat huolellisten tutkimusten jällkeen rakentaa sitä uudelleen. Rekonstruktio valmistui 1968, mutta senkin jälkeen linnalle on tehty monenlaista remppaa. Viimeisin suurempi sellainen valmistui 2010, jolloin linnasta mm. tuli hohtavan valkoinen ja se sai etupihalleen edellä mainitun ratsastapatsaan. Lopputulos on huikea!

Linnan sisäpiha avautui edessämme yhtä valkeana kuin ulommatkin osat. Valkeat seinät kohoavat neliön muotoisen pihan reunoilla kohti korkeuksia. Piha oli tyhjä lukuun ottamatta kaivoa ja paria seinien viereen sijoiteltua penkkiä. Penkit sijaitsivat etäälle toisistaan omissa kulmissaan, joten selkeästi slovakit ovat suomalaisten sielunveljiä, kun puhutaan henkilökohtaisesta tilasta.

Koska emme maksaneet itseämme sisälle museoon, palasimme takaisin etupihalle ja jatkoimme sieltä matkaamme kohti linnan takaosia. Ajatuksenamme oli etsiä jossain siellä päin sijaitseva kätkö, mutta ajauduimme lopulta linnan barokkipuutarhaan, joka oli sekin varsin vaikuttava. Puiston lukuisten patsaiden, suihkulähteiden, puiden ja pensaiden ympäristö on pinnoitettu valkealla savihakkeella, joka saa puistossa liikkujan tuntemaan olonsa lähes epätodelliseksi. Puutarhan toisella puolen sijaitsevien Slovakian parlamentin toimistojen remonttiin liittyvät telineet ja nosturi toivat katselijan kuitenkin nopeasti takaisin maan pinnalle.

Siirryimme linnan itäiselle, eli vanhan kaupungin puoleiselle reunalle. Varjoisten puitten katveessa liikuskeli lempiväistä nuorisoa, mutta myös turisteja. Mekin pidimme lyhyen tauon 1200-luvulla eläneen unkarilaisen prinsessa, sittemmin Elisabeth Pyhän patsaan juurella. Tasanteelta avautui kaunis näkymä yli vanhan kaupungin. Tuota näkymää olisi tuijotellut vaikka kuinka kauan.

Suunnistimme kohti aiemmin valitsemaamme kätköä, mutta aina jokin muuri tai rakennustyömaa katkaisi matkantekomme. Lopulta valuimme hieman alaspäin kukkulaa todetaksemme, että päästäksemme takaisin linnan etupihalle meidän tuli nousta porras jos toinenkin. Onneksi meillä ei ollut varsinaisesti kiirettä, joten ryhdyimme kipuamaan. Nälkäkin jo hieman näiversi, joten päätimme ottaa kohteeksemme aiemmin näkemämme ravintola.

- Table for two?
- Pick one!

Reštaurácia Hradná Hviezdan sali kaikui tyhjyyttään. Otimme tarjoilijan neuvosta vaarin ja istahdimme sopivaksi katsomaamme pöytään. Koska olimme ainoat asiakkaat, saimme palvelua nopeasti. Vain välillä joku ohikulkija kävi tiedustelemassa tarjoilijoilta vessakäynnin mahdollisuutta ja taisipa joku tilata kylmän kokiksenkin. Palvelu oli välittömän oloista ja rennon asiallista. Siitä tuli mieleeni Praha, mutta ihmekö tuo onkaan, onhan tsekeillä ja slovakeilla tunnetusti yhteistä historiaa. Kielikin vaikuttaa melkoisen yhteneväiseltä.

Tilasin itselleni kunnon pihvin kotikutoisen pekonin, savujuuston ja uuniperunoitten kera. Jenny tilasi pihvin mausteisella kastikkeella ja vihannessalaatilla. Juomaksi valitsimme molemmat slovakialaisen tumman Zlatý Bažant tmavén, joka osoittautui raikkaan kylmänä todella maukkaaksi. Jälkiruoaksi nautin krepit pähkinärouhetäytteellä, Jenny puolestaan jonkinlaista hedelmäkääretorttua. Ateria, ja etenkin jälkiruoka, oli todella herkullinen. Kokoa annoksilla oli sen verran reilusti, että nälkä ei varmasti jäänyt. Aikaa tuhraantui kuitenkin sen verran, että meillä piti jo hieman hoputtaa tarjoilijaamme tuomaan lasku, että pääsemme jatkamaan matkaamme. Kaiken kaikkiaan tästä ravintolasta jäi todella hyvä mieli ja niinpä hyvästelimmekin henkilökunnan normaalia iloisemmin, ainakin näin suomalaisella mittapuulla mitattuna. Ihan reilun tipinkin jätin.

Poikkesimme vielä lähtiessä linnan pienessä matkamuistomyymälässä, joka oli saatu tungettua kiitettävän täyteen perinteistä rihkamaa. Jotain sieltä tarttui meidänkin mukaamme ja pääsimme jatkamaan keskeytynyttä paluumatkaamme laukut pullottaen.

Staré Mesto, vanha kaupunki

Palasimme alas linnakukkulalta jotakuinkin samaa reittiä kuin sinne nousimmekin. Löysimmepä aiemmin kiivaasti etsimämme kätkönkin kirjaimellisesti sivumennen. Matka alaspäin oli huomattavan kevyttä ja nopeaa, ja niinpä totesimme pian olevamme takaisin katedraalin pihamaalla. 

Aikaa laivan lähtöön olisi vielä noin tunti ja sen verran meillä oli käytettävissämme koko vanhan kaupungin tutkimiseen. Se taas kuulosti todella epätoivoiselta, joten teimme nopean listauksen kohteista, jotka haluaisimme tuossa ajassa nähdä. Käytettävissämme oleva aika huomioiden lista oli lyhyt ja niihin sisältyi hyvin yleisesti kätkö, kuinkas muuten.

Ensimmäinen oli Čumil, “Katsoja”. Tuo pronssinen viemärityöntekijä nojailee rennosti viemäriaukon suulla ja katselee virnuillen ohikulkijoita. Patsas on ollut olemassa vasta vuodesta 1997, mutta jo näin lyhyessä ajassa siitä on tullut epävirallinen Bratislavan symboli. Moni halusi tulla ikuistetuksi sen kanssa, emmekä me tehneet siinä mielessä poikkeusta. Toki me tarvitsimme selfien ihan vain logataksemme virtuaalikätkön löydetyksi.

Aivan lähellä oli toinen patsas, Schöne Náci. Schöne Náci on Ignác Lamár -nimisen kylähullun lempinimi. Tai ehkä kylähullu on hieman väärä titteli, sillä kyseinen henkilö halusi eläessään (1897-1967) tehdä hyviä asioita ja luoda kaupunkilaisille onnellisuutta. Joka tapauksessa hän on ollut eläessään bratislavalaisille hyvin merkittävä persoona, jota on haluttu muistaa tällä hilpeällä näköispatsaalla. Ja tietenkin suoritimme sen yhteydessä olevan virtuaalikätkön.

Jatkoimme matkaamme pitkin suoraa kävelykatua ohitellen turistien kansoittamia terasseja. Muutoin ei tarvinnut juuri tungoksesta piitata. Kuljimme kadun päähän ja siirryimme viereiselle palataksemme sitä myöten takaisin laiturille. Mutta mikä bulevardi täältä löytyikään! Enpä muista ennen nähneeni niin vehreää ja tunnelmallista puistokatua kuin Hviezdoslavovo námestie! Voin kenties ehkä liioitella, mutta ainakaan en saanut otettua kadusta sellaista kuvaa, joka antaisi sille sen ansaitsemaa oikeutta. Piipahdimme vielä H.C. Andersenin patsaalla suorittamassa siihen liittyvä virtuaalikätkö. Hieman ihmettelen vieläkin tanskalaisen satusedän patsasta Bratislavassa, vaikkakin hän on kuulemma kerran lyhyen aikaa siellä vieraillut.

Jokilaivamme starttasi paluumatkalle klo 18.30. Ilta tummeni pimeydeksi huomattavan nopeasti, joten jokivarren maisemia ei tarvinnut enää ihailla. Lisäksi seilasimme vastavirtaan, jonka takia paluumatka oli vartin verran tulomatkaa pidempi.

Takaisin Wienissä

Päästyämme Wieniin totesimme laiturin viereisen kadun olevan suljettu. Suojateiden eteen oli vedetty nauhat ja liikennevalot vilkuttivat keltaista. Yksinäinen poliisiauto ajoi pitkin katua siniset valot vilkkuen. Siellä täällä partioi keltaliivisiä henkilöitä, joista päätellen kyseessä lie ollut jonkin sortin urheilukilpailut tai vastaavat. Kisailijoita ei kyllä näkynyt, joten lieköhän kisat olleet jo loppuvaiheessaan. Taivalsimme katua alaspäin löytääksemme ylityspaikan. Ohitse suhahtelevat sähköpotkulautailijat toivat hämärässä hieman jännitystä elämään. 

Ylitettyämme viimein rantakadun suuntasimme kulkumme hotellille. Ohittaessamme tutun linja-autopysäkin huomasimme vasta tässä vaiheessa, että se sijaitsi synkän muistomerkin vieressä. Kyseessä on paikalla sijainneen Gestapon paikallisen päämajan uhrien muistoksi pystytetty teos. Teoksen graniittilohkareet on tuotu Mauthausenin keskitysleiriltä. Päämäjarakennusta ei enää paikalla ole, liekö se sitten tuhoutunut pommituksessa vai onkohan se vain purettu pois maailmaa mustaamasta. Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, niin kuulisikohan tuolla nykyisin niin vehreällä aukiolla kidutettujen henkien huutoja?

Sen verran tuntui hiukovan, että pyörähdettyämme hotellilla lähdimme etsimään vielä jostain pientä iltapalaa. Maastontiedustelua oli tullut tehtyä parin päivän aikana sen verran, että tiesimme Hohen Marktilla sijaitsevan paikallisen nakkarin, Würstelstand am Hohen Marktin. Eihän sinne silti aivan suoraan viitsinyt mennä, matkaakaan kun ei ollut kuin alle kaksisataa metriä, joten päätimme käydä hakemassa edellispäivänä tungeksivien väkijoukkojen takia löytämättä jäänyt kätkö. Purnukan sijainti Katholische Kirche St. Peterin edustalla ei haitannut enää tuohon aikaan vuorokaudesta, sillä ohitse hulmuavat humalikot eivät kiinnittäneet meihin pienintäkään huomiota.

Würstelstand am Hohen Markt

Saatuamme tämän harrastuksen toimet suoritettuamme lähdimme kiertelemään kujia takaisin päin. Samalla totesimme näilläkin nurkin sijainneen Mozartin asuintalon. Niitä lienee ollut useitakin, ja jokaisesta muistetaan toki huomauttaa. Eipä aikaakaan, kun olimme jälleen Hohen Marktilla ja suuntasimme kohti grilliä.

Saapuessamme paikalle sen edustalle seisoskeli ihmisiä. Ihan olivat leppoisalla tuulella, täällä kun ei taida olla juurikaan tapana tapella nakkarin jonossa. Toisesta seurueesta olin kuulevinani puhuttavan jostain Finnische-asiasta, joka korostui käännyttyäni katsomaan, jolloin seurue äkisti hiljeni jatkaen sitten äänekästä keskusteluaan. 

Vaan kovin oli outoja asioita kojun listalla: Käsekrainer, Waldviertler, Teufelsgriller, Debreziner, Leberkäse… Hot dogit ja Grillwurst kuulostivat tutuimmilta. Valitsimme lopulta jotakuinkin summassa Käsekrainerin ja Frankfurterin. Hieman ruokkoamattoman näköinen, arpikasvoinen myyjä otti tilauksemme vastaan ja latoi annokset samantien matalalle kartonkialustalle. Makkaraa paloiteltuna ja sinappia. Sekä näköjään pala puolitummaa, pehmyttä leipää. Toisessa oli kaksi pitkää, keitettyä nakkia. Tai siltä ne ainakin näyttivät. Ja tietenkin sinappia ja leipäviipale. Sellaiset olivat varsin askeettiset annoksemme, jotka eivät toki montaa euroa kustantaneet.

Mutta hyviähän nuo olivat! Käsekrainer oli vahvan makuista, mainion suutuntuman omaavaa  juustomakkaraa ja Frankfurter varmaankin sitten lähinnä keitettyä nakkia. Toki lihapitoisuus siinäkin on ihan eri luokkaa kuin täkäläisessä markettituotteessa. Tujun sinapin kanssa molemmat olivat vallan hyviä, leipäpalanen taitaa olla mukana lähinnä fiiliksen takia.

Vaikka vatsamme eivät moisista annoksista olleet juuri moksiskaan, palasimme hotelliimme hyvillä mielin. Seuraava päivä oli tarkoitus viettää Wienin kenties kauneimmassa paikassa.

Keskiviikko 25.9.

Tämä aamu valkeni totutusta poiketen varsin pilvisenä. Lämpömittaria meillä ei ollut, mutta nettipalvelut väittivät ulkona siltikin olevan lähes kaksikymmentä astetta lämmintä. Ne myös uhkailivat sadekuuroilla pitkin päivää, illempana pitäisi sataa jatkuvamminkin.

Emme antaneet ennusteiden masentaa, vaan marssimme kiireettömän aamiaisen jälkeen Schwedenplatzin metroasemalle, U-bahnille. Lippuautomaatti oli heti portin vieressä, joten ei muuta kuin pilettejä hankkimaan. Jonoakaan ei ollut enää siihen aikaan aamusta.

Jenny työnsi pankkikorttinsa sille varattuun aukkoon. Kieleksi englanti ja siitä ohjeitten mukaan eteenpäin. Kunnes puuha tökkäsi johonkin, joka jäi meille epäselväksi. Virheilmoitus kun annettiin vain saksaksi. Uusimme yrityksen, kunnes päätimme lopulta vaihtaa valuutaksi käteisen. Tällä kertaa kone suostui suoltamaan meille liput.

Laskeuduimme alas metroon ja aktivoimme lippumme eräänlaisessa leimauslaitteessa. Itse taisin aktivoida sen vahingossa kahdesti, leimoja kun lipussa oli kaksi päällekkäin, eikä niistä saanut enää oikein selvää. Eipä siinä, ei tuota kukaan tullut koko päivänä kyselemään. Laiturille päästyämme totesimme junan juuri lähtevän. Seuraavaa ei tarvinnut kuitenkaan montaa minuuttia odotella.

Nousimme linjalle U4, jonka pääteasemana on Hütteldorf. Löysimme itsellemme vallan istumapaikat, mutta varsin väljää oli muutenkin. Kuten aina, metro tuntui täälläkin olevan todella nopea maisemanvaihtaja. Asemat vaihtuivat tiheään, väkeä tuli ja meni. Hirveästi eivät ihmiset toistensa kanssa kommunikoineet. Uusia asemiakin näytti olevan rakenteilla, nyt niiden ohi vain pyyhällettiin varmaan sata lasissa. Tuossa tuokiossa meidänkin tavoittelemamme aseman nimi vaihtui näyttötauluun.

Schönbrunn

Asemalle ja maanpinnalle päästyämme asetimme gps-laitteen suunnaksi lähimmän kätkön. Muutama pienen pieni vesipisarakin tipahti taivaalta iloksemme. Mitään ei moinen määrä kyennyt kuitenkaan kastelemaan. Laite lähti johdattelemaan meitä samaan suuntaan kuin mihin useimmat muutkin samassa metrossa saapuneet kulkevaiset olivat matkalla.

Vähän matkaa kuljettuamme saimme todeta kätkön etsimisen olevan mahdotonta melkoisen väenpaljouden takia. Niinpä jatkoimme mekin vain matkaamme. Ohitettuamme oletetun kätköpaikan vasemmalla puolellamme avautui mieleenpainuva näky: barokkityylinen rakennuskokonaisuus, joka tuntui jatkuvan ties minne. Jälkikäteen tehdyn mittauksen perusteella taloa piisasi reilun puolen kilometrin verran ja lisää olisi ollut vielä kulman takana. Taisimme olla perillä Schönbrunnissa!

Palatsialueen edustalla oli meneillään useampikin katutaiteilijan performanssi. Me emme kuitenkaan langenneet loveen, vaan kylmetimme muutenkin syväjäädytetyt sydämemme ja kävelimme tylysti ohi. Pelkästä kuvan ottamisesta kun olisi ollut moraalinen velvollisuus antaa palkkioksi kolikko tai pari. Astuimme portista sisään, kuten teki muutama muukin, lähinnä kiinalainen.

Näky oli huikaiseva: suuri, kivetty ja rakennusten ympäröimä piha, jonka toisella puolen kullankeltainen palatsi kymmenine ikkunoineen. Piha oli oikeastaan varsin karu, mutta varmasti juuri sen takia todella kaunis. Mittasuhteet katosivat jonnekin. Ja kun yritti ottaa kuvaa, niin aina jonkun musta pää ilmestyy kuin tyhjästä täyttämään ruudun reunaa.

Emmekä sitä paitsi yhtään tienneet minne pitäisi mennä. Mikä maksaisi, mikä ei? Vastaukset kysymyksiimme saatiin palatsin opastuskeskuksesta. Sisällä väkeä oli kuin pipoa, joten saatuamme alueen kartan käsiimme karistimme paikan pölyt jaloistamme vain palataksemme iltapäivällä sinne takaisin.

Tähän väliin voi olla hyvä kertoa hieman vierailumme kohteesta. Schönbrunn on alunperin 1500-luvulla keisari Maximilian II:n Klosterneuburgin luostarilta lähinnä metsästystä varten hankkima tila. Aluetta kehitettiin vuosisatojen aikana monenlaista keisarillista vapaa-ajanviettoa silmällä pitäen, joskin välillä se kärsi pahoin mm. unkarilaisten ja osmanien Itävaltaa kohtaa tuntemien antipatioiden vuoksi. Vakituinen asuinpaikka linnasta tuli vasta 1700-luvun alussa leskikuningatar Wilhelmina Amalian muutettua sinne, mutta varsinaiseen kukoistukseensa se kohosi keisarinna Maria Theresian otettua sen hallintaansa. Linnaa laajennettiin useassa vaiheessa, ja lopulta yhden ainokaisen perheen asuttavana oli 1441 huonetta käsittävä rakennuskompleksi. Keisarinnan muutettua manan majoille se jäi vaille kunnon huomiota aina vuoteen 1945, jolloin liittoutuneet olisivat välttämättä halunneet tuhota sen. Kiitos tuolloisten mattopommitusten heikon osumatarkkuuden he eivät aivan siinä onnistuneet, mutta rakennuksia ja puistoa saatiin kuitenkin korjata lähes koko 50-luvun. Palatsin ja puiston muodostama kokonaisuus valittiin Unescon maailmanperintöluetteloon 1996, eikä suinkaan suotta.

Puisto sijaitsi päärakennuksen takana, toisin sanoen palatsin takapihalla. Saattoi toki myös olla, että takapiha sijaitsi puistossa, mutta joka tapauksessa me menimme sinne kiertämällä päärakennus oikealta.

Päätimme kulkea siihen suuntaan, missä olisi vähemmän ihmisiä, ja niinpä seurailimme muotoon leikattujen puiden ja pensaiden rajaamia polkuja puiston itäiseen puoliskoon. Mitä pidemmälle etenimme, sitä vähemmäksi kävivät turistit, mutta paikalliset lisääntyivät. Tai niin ainakin luulen heidän olleen, sillä hyvin monet näyttivät olevan puistossa aivan vain lenkillä. Lemmikkieläimiä ei puistossa suotu, ja varmasti ihan hyvä niin.

Otimme suunnaksemme erään kätkön, joka oli piilotettu yleisövessan lähituntumaan. Helpotuslaitos vaikutti olevan vähien ohikulkijoiden vankkumattomassa suosiossa, joten jätimme leikin sikseen ja vaihdoimme suuntaa keskemmäksi puistoa. Pääsimme ihailemaan laajaa ruusutarhaa ja henkilökunnan työskentelyä puutarhan parissa. Kuinkahan paljon väkeä tarvitaankaan pitämään puisto kuosissaan? Muutaman mutkan ja  paluuperän jälkeen pääsimme lopulta hieman väljemmille vesille.

Näkymä oli suorastaan klassinen: vasemmalla puiston upeat kukkaistutukset ja niiden takana linnan päärakennus, jota koristi oranssi nosturi, oikealla puolestaan Neptunuksen lähde ja kauempana mäen päällä siinti upea Gloriette. Nähtävää oli niin paljon, ettei tiennyt minne päin kameraa kääntäisi saatika minne päin lähtisi etenemään.

Siirryimme Neptunuksen suihkulähteen reunalle näpsimään hieman valokuvia, mutta hyvin pian päätimme lähteä siirtymään Gloriettelle. Siellä nimittäin sijaitsi virtuaalikätkö, jonka välttämättä halusimme löytää. Ja toki maisemat sieltä ylempää olisivat varmasti näkemisen arvoiset. Koska ilma on lämmin, halusimme sitä ennen nauttia hieman wieniläistä jäätelöä ja sellaista meille möi miellyttävä nuorimies lähteen vasemmalla reunalla. Ostimme keskikokoiset jäätelöt, johon kuului yllätykseksemme isohkon vakiopallon lisäksi myös isohko vapaavalintainen pallo. Tiputin kaikki taskuni pohjalta löytyvät kolikot “vähävaraisen” opiskelijanuorukaisen kolehtikuppiin ja siitä hyvästä hän lausui meille kaikki osaamansa norjankielen sanat, eli “kvinne”. Niin, tuon ikäisen viriilin miehen on toki tiedettävä kaikki elintärkeät sanat, olkoonkin että kuulijat ovat suomalaisia. Kiva kohtaaminen ja mukava nuorimies, jolle toivon elämältä kaikkea hyvää! 

Hyvää oli myös jäätelö, jota nautimme vielä rinteen puolessa välissä saakka. Enkä onnistunut edes sotkemaan mitenkään! Hauskuutimme itseämme naureskelemalla robottiruohonleikkureita ihmetteleville turisteille.

Gloriette

Gloriette on eräänlainen puutarhapaviljonki. Itse asiassa se on ranskaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti “pientä huonetta”. Schönbrunnin gloriette on kenties kuuluisin sellainen. Se on rakennettu 60 metriä korkean mäen päälle keisari Joseph II:n ja keisarinna Maria Theresan toimesta vuonna 1775 ja se on omistettu oikeutetulla sodalle, joka johtaa rauhaan. Siksipä sen neljää kulmaa koristaa lyödyn roomalaisen pretoriaanikaartin sotisovat. Schönbrunnin gloriette on toiminut ruokailu- ja juhlasalina, nykyisin siellä on kahvila ja sen katolla maksullinen näköalatasanne. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Gloriette kärsi vaurioita liittoutuneiden pommituksissa ja niissä rikkoutuneiden alkuperäisosien tiimoilta suoritimme erään virtuaalikätkön.

Me jätimme kahvilan väliin, emmekä myöskään maksaneet paria euroa päästäksemme muutaman metrin ylemmäs toteamaan, että rakennuksen edessä sijaitsevan lammen rannalla seisovat huoltoajoneuvot pilaavat maiseman. Niinpä tyydyimme vain tutkimaan kaunista rakennusta päällisin puolin ja ihailemaan maan tasolta huikaisevaa maisemaa kohden linnaa ja yli Wienin kattojen. Lähdimme sitten hiljalleen laskeutumaan alas kohti Neptunuksen suihkulähdettä.

Vähän matkan kuljettuamme huomasin, että Glorieten kupeilla olisi ollut helppo tradikätkökin. Siispä palasimme vielä kerran sen vierustoille ja siinä seiniä tutkiessani totesin samalla rakennuksen kärsimien sotavammojen paikkausjälkiäkin. Kätkö löytyi näpsäkästi ja kenenkään häiritsemättä, joten nyt pääsimme viimein jatkamaan keskeytynyttä paluumatkaamme.

Neptunbrunnen

Siirryimme rauhallisesti alas ja Neptunuksen lähteen takamaastoon. Tarkoituksemme oli saada ihailla lähteen takaseinän reiästä avautuvaa näkymää kohti palatsia, mutta pari ilmeisen venäläistä naishenkilöä esti sen tylysti vallattuaan koko näkymän omiin tarkoitusperiinsä. Jostain syystä kaikki ne lukuisat omaksumani stereotypiat vain vahvistuivat entisestään. Niinpä otimme siinä odotellessa kohteekseemme vain muutaman metrin päässä sijaitsevan kätkön.

Pusikossa näkyi yllättäen liikettä. Arvasimme kyllä heti mistä oli kysymys ja työnnyimme rohkeasti itsekin samaiseen risukkoon. Puskan sisällä oli yllättävän paljon tilaa ja saatuani esittämääni kysymykseen “Are you looking for something?” vastauksen “Yes, come and join me” totesimme kyseessä olevan paikallisen harrastekollegan. Jouduimme vielä siirtymään puskan sisällä eri kohtaan, sillä oma gps-laitteemme väitti kätkön löytyvän hieman eri paikasta, josta se myös löytyi. Molemmin puolin pusikkoa kulki ihmisiä kumpaankin suuntaan, mutta siellä me vain lehvistön seassa rupattelimme niitä näitä kaalinpäitä. On tämä aika outo harrastus.

Kun kollegamme lähti omille teilleen, me puolestamme pääsimme viimein ottamaan ne muutamat kuvat lähteen aukosta. Yritimme itse olla nopeita, että muutkin kulkevaiset saavat mahdollisuutensa.

Römische Ruine & Obeliskbrunnen

Jatkoimme matkaamme kätköjen perässä Roomalaisille raunioille. Kyseessä oli jälleen yksi lähde, jonka ympäristö oli tällä kertaa rakennettu muistuttamaan antiikin roomalaista rauniota. Ihan täysin teatteria oli kuulemma koko raunio, pylväitä ja patsaita myöten. Fake ruins! Mutta kaunis oli siitäkin huolimatta myös tämä nähtävyys. Kätkönkin saimme hyppysiimme lievää röyhkeyttä käyttäen, eivätkä lähitienoilla pyörivät turistit ehtineet havaita mitään erikoista. Tai sitten he eivät vain välittäneet.

Samaa polkua tallaten saavuimme hetikohta seuraavalle suinkulähteelle, Obeliskbrunnenille. Tyyli jatkoi saman kuvanveistäjän jo tutuksi tullutta linjaa, mutta nyt suihkulähteen ja sen ympärille sijoitettujen patsaiden kiintopisteeksi oli valikoitunut kultahuippuinen obeliski. Tämäkään tuskin oli tuotu obeliskien alkuperämaasta tai edes Roomasta, mutta komea se oli siitäkin huolimatta. Kätkö kiinnosti tässä vaiheessa jo enemmän, joten sen kävimme etsimässä suihkulähteen takaosasta kenenkään häiritsemättä.

Pitkä puistokierros alkoi jo hieman väsyttämään, joten lähdimme palailemaan kohti linnaa. Sääennusteista huolimatta vettä ei käyntimme aikana satanut käytännössä pisaraakaan, joten päivä tuntui onnistuneen tähän mennessä kaikin tavoin.

Energiatasot alkoivat olla jo melkoisen vähissä saapuessamme takaisin linnanpihalle. Ehdotin pientä sämpylä- ja mehutaukoa museokaupan yhteydessä olevassa kahvilassa. Ehdotukseni sai kannatusta ja pian istuimmekin pöydän ääressä. Ja kun vauhtiin päästiin, niin kahvit leivoksen kera eivät suinkaan tuntuneet liioittelulta. Olo tuntui kohta aivan uudelta.

Palailimme metroasemalle yhtä puhelinkoppikäyntiä lukuun ottamatta samaa reittiä kuin tulimmekin. Wienissä on edelleen yllättävän paljon toiminnassa olevia puhelinkoppeja ja joissain niistä on myös geokätköjä. Erään sellaisen perässä mekin olimme. Samaiset performanssitaiteilijatkin taiteilivat maksua vastaan edelleen portin edessä.

Schönbrunnin olin asettanut omaksi päävierailukohteekseni, eikä se tuottanut minulle pettymystä. Tällä kertaa ei tullut vierailtua sisällä palatsissa, ei maailman vanhimmassa eläinpuistossa saatika tullut nähtyä maailman arvokkainta hevosvaunukokoelmaa. Mutta kuten kaupunkilomilla aina, kaikkea ei voi, eikä saakaan yrittää nähdä yhdellä kertaa. Siitä ei seuraa muuta kuin itkua ja hammasten kiristelyä.

Ringille

Hyppäsimme metroon kuin vanhat tekijät ja ajelimme Ringillä sijaitsevalle Stadtparkin asemalle. Ringiksi kutsutaan vanhan kaupungin, eli Inner Stadtin ympärillä olevaa kehäkatua, joka on rakennettu 1800-luvulla pois puretun kaupunginmuurin tilalle. Ring, eli oikeammin Ringstraße koostuu useasta osasta, joista tunnetuimmat ovat nähtävyyksiä pullistelevat Burgring ja Opernring. Ring ja sen lähiympäristö on myös varsinainen shoppailijoiden paratiisi, josta ei myöskään pidä puuttuman kattavaa julkista liikennettä.

Metrosta noustuamme lähdimme vaeltamaan ensin erehdyksessä väärään suuntaan, kohti Stadtparkin keskustaa. Erehdys ei kuitenkaan ehtinyt harmittamaan, sillä varsin mukavahan tuolla puistossa oli kuljeksia. Etenimme pitkin entisen vallihaudan reunaa geokätkö ainoana päämääränämme. Välillä pysähdyimme ihastelemaan Beethovenplatzilla sen nimikkohenkilön näköispatsasta kuten myös erinäköispatsasta. Ympäristö vaikutti muutenkin varsin kultturellilta; ympärillämme oli niin konserttitaloja ja teattereita kuin suurten taiteilijoiden muistomerkkejäkin, noin mainitakseni.

Espanjalaisen kulttuuri-instituutin edessä olimme kohteessamme. Päällisin puolin en havainnut siinä juuri mitään erikoista: vaalea uusklassinen kivitalo, jonka edessä jotain pensaita. Aivan kuten muutkin talot tässä ympärillä. Mutta tarkemmin katsoen puska ei tainnut ollakaan mikä tahansa puska. Sehän näytti toden totta viiniköynnökseltä, ihan täällä keskellä kaupunkia. Tähän samaiseen puskaan liittyi tämänkertainen virtuaalikätkömmekin. Kuvauksen mukaan kyseessä on Wienin pienin viinitarha, enkä ole yhtään yllättynyt. Lokakuussa tapahtuva sadonkorjuu on kuulemma varsinainen mediatapahtuma ja mukana on myös Wienin pormestari. Sadosta saadaan 50-60 pulloa viiniä, jotka huutokaupataan hyväntekeväisyyteen joulukuun alussa.

Jatkoimme taivallustamme Ringiltä syvemmälle Inner Stadtiin. Katujen kavetessa autot vähenivät ja talot kaunistuivat. Nälkäkin alkoi näivertää, mutta olihan tuota päivä jo vaellettukin varsin kevyillä eväillä. Käytännössä taisimme vieläkin käyttää aamupalan meille suomia energioita.

Itselläni ei tossu enää kovin korkealle noussut sulloutuessamme puoliavoimeen puhelinkoppiin etsimään kätköpurkkia. Viereisessä pakettiautossa istuneista huoltomiehistä huolimatta löysimme purkin nopeasti ja pääsimme etsimään ruokapaikkaa.

Gasthaus Pöschl

Sen verran Jenny oli tehnyt taustatöitä, että seuraava ravintolamme oli jo tiedossa. Pienen ja kauniin Franziskanerplatzin välittömässä läheisyydessä, aivan kulman takana meitä vartoi Gasthaus Pöschl. Ehdin siinä aukiosta ja kirkosta valokuvia näpsiessäni saada tukittua koko kadunkulman sen verran ikävästi, että ohi lipuvan auton kuljettaja katsoi minua tuimasti ja minä puolestani takaisin hyvin anteeksipyytävästi.

Astuimme sisään pieneen ja tyhjään ravintolaan, jossa meitä tuli vastaan ainakin omasta mielestäni hieman Roman Schatzin näköinen tarjoililja. Pöydän saimme valita vapaasti viidestä vierekkäin sijainneesta pienestä kahden hengen pöydästä. Pöydän ääressä oli hieman ahdasta, mutta saimme kuitenkin lopulta tungettua itsemme niine hyvinemme tuoleillemme. Ja koska olimme ainoat asiakkaat, saimme palveluakin välittömästi.

Minä tilasin Naturschnitzelin, eli possunleikkeen jasmiiniriisillä, Jenny puolestaan klassisen itävaltalaisen Tafelspitzin, eli keitettyä naudanpihviä perunahöystön kera. Ruokajuomaksi kelpasi pullollinen jääkylmää kivennäisvettä kaasun kera. Otimme myös lasilliset jotain paikallista punaviiniä, taisipa sekin olla cuveéta, kuten täällä päin tapana näyttää olevan. Pöytään tuotiin myös kaksi kipollista lisukkeita, joita lapoin hyvällä omallatunnolla oman annokseni päälle. Jälkikäteen saimme selville, että ne olivat piparjuurella maustettua omenasosetta ja ruohosipulikastiketta, ja ne.kuuluivat Jennyn annokseen. 

Näin. Kaksi, tai ainakin yksi barbaari pohjoiselta havumetsävyöhykkeeltä lähti isoon maailmaan.

Jossain pikkurilli pystyssä kirjoitetuissa kulinaristissa julkaisussa tässä olisi nyt mieliä hiveleviä ja syljeneritystä kiihottavia kuvailuja sekä sanankäänteitä. Syötävän hyviä kuviakin olisi. Minä joudun yksinkertaisesti vain sanomaan, että olipa aivan saakelin hyvää! Siis aivan helvetin hyvää! Annosten koot olivat lisäksi sitä luokkaa, että syödä ei tarvitsisi vielä seuraavana päivänäkään. Vilkuilin salaa slaavien pöytään, jossa herra oli tilannut itselleen Wienerschnizelin. Leikkeleitä ei ollut vain yksi eikä kaksi, vaan peräti neljä kappaletta!

Siinä annoksia ahm… nautiskellessamme alkoi paikalle tulla muitakin nälkäisiä. Ikkunapaikan valtasi luultavasti thaimaalainen naispari, nurkkapöytään viereemme istahti amerikkalainen pariskunta. Thaimaalaisten viereen tupsahti heti perään slaavipariskunta, kansallisuudesta en osaa sanoa. Lienevätkö olleet vaikka slovakkeja. Ja toiselle puolellemme istahti toinen amerikkalaispari oikein parhaimpiinsa pyntättyinä. He taisivat olla ainoat, joilla oli aivan pöytävarauskin. Meidänkin pöydässämme oli varauslappu, mutta varaukseen näytti olevan vielä aikaa. Toki henkilökunta tarvittaessa järjestelisi varauksia uudelleen. Tyhjä sali alkoi kuitenkin yhtäkkiä täyttymään, joten pikkuisissa pöydissä tuntui entistäkin ahtaammalta.

On aika hauska ajatella, että kukaan muista läsnäolijoista ei todennäköisesti ymmärtänyt meidän puhettamme, mutta me ymmärsimme kyllä varsin hyvin vieruspöytiemme keskustelut. Enhän nyt toki varsinaisesti heitä kuunnellut, mutta kun kerran aivan väkisin korvan viereen tunkivat istumaan.

Vatsat olivat jo pullollaan, mutta kuten vanha viisaus sanoo, jälkiruoka menee eri mahaan. Niinpä tilasin herkulliselta kuulostavan Marillenknödelin, Jenny Othellon. Marillenknödelit ovat aprikoositäytteisiä knöödeleitä, jotka on kuorrutettu jonkinlaisella leipätaikinalla ja sitten nopeasti uppopaistettu. Lopputulos silataan tomusokerilla. Othello taas oli kotikutoista suklaakakkua, jota oli tuunattu suklaakastikkeella ja kermavaahdolla. Meillä on tapana vaihtaa jälkiruoka-annoksia, että saamme maistaa mahdollisimman monenlaisia makuja. Nyt vain kävi niin, että ehdin itse saada Marillenknödeleistäni vain noin kolmanneksen, kun loput katosivat  ns. parempiin suihin.

Tuntui vahvasti siltä, että puheet ruokamaailman keskuksen sijaitsemisesta Wienissä eivät olleet tuulesta temmattuja. Väitetään nimittäin, että ranskalainen cuisine olisi saanut alkunsa Itävallan arkkiherttuattaren Marie Antoinetten muutettua naimakauppojen takia Ludwig XVI:n vaimoksi Ranskaan. Tuolloin hän vei omat kokkinsa mennessään ja loppu on luettavissa monenlaisista historiankirjoista aina siihen saakka, että päät putoilevat.

Meillä vierähti notkuvan ruokapöydän ääressä sen verran pitkään, ikään kuin itävaltalaiseen tapaan, että osa edellä mainituista pöydistä ehti tyhjenemäänkin. Vain jenkit jäivät pöytiinsä, kun kampesimme itsemme väljemmille vesille. Kävimme vielä pikkulassa, joka ei sekään ollut aivan tavallinen: ensin piti mennä takaovesta korttelin piskuiselle sisäpihalle, jonka toiselta puolen toiletti sitten löytyi. Kummempia äänieristyksiä ei pikkulassa ollut, joten luonnon äänet kaikuivat varmasti komeasti pihamaalle. Lämmitetyn puuceen tunnelma oli vahvasti läsnä, vaikka sieltä löytyikin kaikki nykyajan mukavuudet.

Jätimme vielä ihan reilun tipin, hyvästelimme henkilökunnan ja vyöryimme vatsoinemme jo hieman hämärtyvään iltaan.

Jos olette joskus näillä nurkin liikkeellä, niin käykää ihmeessä!

Prater - ja Wiener Riesenrad!

Lähistöllä oli eräs hauska virtuaalikätkö, jonka takia meillä piti vallan piirtää kuva kissasta paperille. Toistan: piirtää kuva kissasta paperille. Otimme suunnaksi melko lähellä parin kulmauksen takana olleen japanilaisen kissakahvilan, Nekon. Sen edessä tuli ottaa valokuva piirroksestamme ja näin saimme luvan merkitä kätkö löydetyksi, ts. logata se. On tämä outo harrastus ja sen harrastajat ne vasta outoja ovatkin. Ja vielä ulkomaille kehtaavat mennä outoilemaan! Tekisivät ennemmin jotain hyödyllistä.

Päätimme huiskaista metrolla läheisen Stephansplatzin asemalta Prateriin. Prater on Donaukanalin toisella puolen sijaitseva laaja puistoalue, joka tunnetaan nykyisin lähinnä huvipuistostaan, joka sekin tunnetaan nimellä Prater. Alunperin puistoalue on ollut keisarillista metsästysaluetta.

Kello alkoi olla sen verran, että istumapaikoista oli turha haaveillakaan. Matka ei ollut onneksi pitkä, vain neljä asemanväliä. Maanpinnalle noustuamme suunta oli selvä: muutaman sadan metrin päässä vaaleaa taivaanrantaa vasten näkyi suuri maailmanpyörä, Wiener Riesenrad!

Hetken kuluttua olimmekin jo huvipuistossa. Aivan hirveästi ei alueella näkynyt kuhinaa näin arki-iltana. Muutama vesipisarakin tipahti taivaalta, mutta kuten aiemminkin, ei niistä tarvinnut nytkään huolestua. Joka paikassa välkkyi värivaloja kilpaa toistensa kanssa yrittäen parhaansa mukaan vedota potentiaalisiin asiakkaisiin. Kaiuttimista kaikui muovinen musakki, jostain jopa ihan tunnistettavaakin tanssibiittiä. Useimmat kapistukset olivat hiljaa paikoillaan, ja niiden omistajat joko putsailivat paikkoja tai vain istuivat apaattisen oloisina tupakoimassa ja katsellen ohikulkevia ihmisiä. Turhauttavaahan se varmasti on, mutta yrittää täytyy.

Ei meilläkään ollut tarkoitusta mennä mihinkään laitteeseen, kun Jenny yhtäkkiä esitti merkitsevän kysymyksen: “Mennäänkö käymään?” Olin mielessäni varmaankin miettinyt aivan samaa ja niinpä tartuin syöttiin saman tien. Tuota pikaa löysimme itsemme ostamasta lippuja yhteen maailman kuuluisimmista maailmanpyöristä, Wiener Riesenradiin.

Liput kustansivat 12 euroa kärsää kohden ja siirryimme nuolien osoittamaan suuntaan. Välillä jotkin tytöt, tai nuoret naiset, puhuivat meille jostain valokuvista ja me yritimme jälleen saada selvää paikallisten höpötyksestä. Emme saaneet, joten jatkoimme eteenpäin, kunnes olimme eräänlaisella lastausalueella. Neniemme edestä lyötiin karsina kiinni ja niin odottelimme muutaman minuutin vuoroamme. Jono takanamme venyi pituutta siinä seisoskellessamme. Maailmanpyörä pyöri hitaasti pysähtyen kohdallemme. Seurasimme aitiopaikalta pariskuntaa, joka nautti kynttiläillallista gondolissaan. Tarjoilija kävi heille jotain tarjoilemassa ja katosi sitten näkyviltä.

Viimein ukset aukenivat meillekin. Lisäksemme gondoliin otettiin kaksi muutakin pariskuntaa ja niin ryhdyimme nousemaan kohti korkeuksia, arvokkaan hitaasti ja välillä pysähtyen. Maisemat komistuivat pykälä kerrallaan ja sieltä alkoi näkymään tuttujakin kohteita. Ainakin Stephansdomin piirteet onnistuin havaitsemaan. Paljon piti kuvia näpsiä, sillä eihän tätä muutoin uskoisi kukaan. Että Jussi keisarillisen popkulttuurin polttopisteessä!

Riesenrad on yksi Wienin suosituimpia nähtävyyksiä. Se on englantilaisen pioneeriupseerin vuonna 1897 rakentama, 65 metriä korkea maailmanpyörä. Alunperin siinä on ollut 30 gondolia, mutta kuten niin montaa muutakin kohdetta, toinen maailmansota kohteli Riesenradiakin kaltoin, ja nykyisin gondoleita on vain 15. Sotiminen on kuulkaas ihan paska asia, lopetetaan se heti!

Vaikka kyseessä on 122 vuotta vanha rakennelma, meno oli vakaata. Gondoli huojahteli vain hieman kuuden hengen joukkomme poukkoillessa puolelta toiselle. Alhaalla näkyvät huvipuiston valot saivat maisemassa aivan uutta merkitystä, pilvenpiirtäjät piirtelivät pilviin omia siluettejaan, vanhan kaupungin valot loivat kullankeltaisia matoja ikivanhojen korttelien ympärille. Kerrassaan ihastuttavaa ja olenkin todella onnellinen, että Jenny lausui tuon edellä mainitun kysymyksen!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja noin viidentoista minuutin mittaisen huvin jälkeen olimme takaisin maan pinnalla. Kiertelimme vielä hetken huvipuistoa ja lähdimme sitten palailemaan takaisin tulosuuntaamme. Siinä metroasemalle kävellessä kuulimme reissun ainoat suomenkielen sanat, jotka eivät tulleet omasta suustamme. Emme kiinnittäneet tuohon pariskuntaan sen kummempaa huomiota, eivätkä hekään meihin. Pikemminkin hieman pakenimme toisiamme.

Hotellilla olimme hyvissä ajoin, joten hetken huokaisun jälkeen halusimme käydä vielä lyhyellä iltakävelyllä. Olihan tämä viimeinen iltamme Wienissä tällä erää. Suunnaksi otimme melko lähellä sijaitsevan Jesuitenkirchen, jossa meidän tuli erään virtuaalikätkön logataksemme ottaa kuvia omista varjoistamme. 

Siinä varjojen kanssa hetken puuhailtuamme olimme jo aivan valmiit, joten palasimme majapaikkaamme suorinta reittiä hotellimme lähellä sijaitsevien Judengassen ja Sterngassen kulmauksen kautta. Päivisin tuo tienoo on autio ja tyhjä, baarit ja ravintolat ovat kiinni ja niiden terassituolit vain nojailevat pöytiinsä. Kuin ihmeen kautta se näköjään herää eloon aina pimeyden laskeuduttua kaupungin ylle, kuten nytkin.

Guten nacht!

Torstai 26.9.

Matkamme viimeinen aamu valkeni aurinkoisena ja ilmeisen lämpimänä. Tänä aamuna ei kannattanut pitää kiirettä, sillä huoneen luovutus oli viimeistään klo 11 ja lentommekin lähtisi vasta kello 19.15. Nyt kamppeet kasaan kiireettä ja hyvin, jonka jälkeen kiireettömälle ja hyvälle aamupalalle. Kuten muinakin aamuina, tänäkin aamuna samainen rouva kysyi meiltä syömisen lomassa huoneemme numeron. Eikö se vieläkään ollut painunut kalloon, ettexte tiiä kuka mää oon?! Tämä oli uutta minulle, mutta toki lopulta ihan ymmärrettävää.

Kirjauduttuamme ulos hotellin kirjoilta ja jätettyämme pakaasimme respaan säilöön läksimme kaupungille. Aurinko paistoi ja lämmin oli. Suunnaksi otimme Leopoldstadtin puolella Donaukanalia sijaitsevan Karmelitemarkt-nimisen torin. Sieltä varmaan löytäisi jotain kivaa kotiinvietävää, ehkäpä jopa jotain paikallisia käsitöitä tai muuta mukavaa.

Lähdimme kuitenkin seuraamaan kanavan rantoja ylävirtaan ihaillen niin jokimaisemaa kuin sen partaille maalattuja muraaleja ja graffitejakin. Kiireetön kuljailu rauhallisella rannalla oli mukavaa. Liikkeellä oli vain muutamia lenkkeilijöitä ja pari ohitse kiitävää polkupyöräilijää. Nytkin liikenteen melu jäi jonnekin ylös katutasolle. Syksy näytti hiljalleen olevan tulossa näillekin nurkille kevyen tuulenhenkäyksen kerätessä puista tippuneita lehtiä kasoiksi nurkkiin ja portaisiin.

Augarten ja Flakturm

Viimein saavuimme sillalle, jonka ylittämällä olisimme kohta Karmelitemarktilla. Etenimme luotisuoraa katua eteenpäin, kunnes jossain kohdin totesimme olevamme hieman syrjässä ajatellulta reitiltä. Jatkoimme kuitenkin eteenpäin, kun huomasin jonkin varsin jyhkeän rakennelman piirtyvän taivasta vasten kerrostalojen ja kastanjapuitten lomasta. Noista olinkin lukenut jostain alati ahmimistani sotahistorian teoksista. Sen täytyi olla Flakturm, Natsi-Saksan toisessa maailmansodassa pystyttämä ilmatorjuntatorni!

Siirryimme puistoon, joka kantoi nimeä Augarten. Sinne ei aivan noin vain päässytkään, vaan jouduimme jonkin aikaan etsimään porttia. Se löytyikin sopivasti Flakturmin kohdalta. Rakennus ällistytti koollaan, vaikka aivan vieressä emme olleetkaan. Toisaalta eihän sitä olisi aivan vierestä edes nähnyt.

Kyseinen torni on viralliselta nimeltään FlakturmVII G, epävirallisesti Peter. Se on 54 metriä korkea ja halkaisijaltaan 43 metriä. Seinät ovat jopa 3,6 metriä paksut. Tornin varustukseen kuului kahdeksan 128 mm:n ja peräti 32 kappaletta 20 mm:n ilmatorjuntatykkiä. Ilmatorjunnan lisäksi torni toimi myös väestönsuojana ja tiukkaan pakattuna sen sisuksiin mahtui suojaan jopa 20 000 ihmistä. Se on muuten paljon se! Sodasta torni selviytyi suhteellisen pienin vaurioin, mutta pari vuotta sodan jälkeen joukko pikkupoikia keksi sytyttää nuotion sen yläkerrokseen. Tuli pääsi leviämään ja räjäytti vielä raivaamattomat tykkien ammukset tuhoisin seurauksin. Niin pojat kuin yläkerroksen katto- ja lattiarakenteetkin katosivat taivaan tuuliin. Ironista kyllä tämä nähtävyys taisi olla näkemistämme ainoa, joka oli rakennettu sotaa varten, mutta vaurioitunut rauhan aikana.

Emme jääneet ihmettelemään kolossaalista betonimöykkyä sen pidemmäksi aikaa, vaan lähdimme etenemään pitkin puiston reunaa. Polkuun oli upotettu jokin teksti, vielä en vain tiedä mikä se oli. Pitkästi sitä oli ja tokikin saksaksi. Otimme kohteeksemme polun toisessa päästä kenties löytyvän kätkön, eikä aikaakaan, kun jo pitelin sitä hyppysissäni. Ympärillä pörräsi samanlaisiin urheiluasuihin puettuja pikkupoikia, joista päättelin heidän olevan yksityisen sisäoppilaitoksen kasvatteja. Sellainen ainakin oli siinä aivan lähellä.

Poistuimme nyt puistosta ja otimme uuden suunnan Karmelitemarktille. Kätkökin siinä välillä olisi ollut, mutta sen verran sen tuntumassa liikkui väkeä, että päätimme vain jatkaa matkaamme. Suoraa katua aikamme asteltuamme saavuimme viimein torille. Edessämme oli lukuisia pieniä ravintolarakennuksia. Niiden välistä puikkelehdittuamme saavuimme varsinaiselle torille. Varmaankin ajankohdasta johtuen se oli hienoinen pettymys, sillä paikalla ei ollut kuin pari kojua, jotka nekin näyttivät kauppaavan t-paitoja ja muuta krääsää, toisin sanoen siis sitä samaa mitä kotikylältäkin erityisesti markkinapäivinä löytää. Kauppoja emme jääneet hieromaan, joten lähdimme jatkamaan matkaamme yrittäen etsiä lähimmän Billan tai Sparin täydentääksemme vajavaisia vesivarantojamme. Sellainen löytyikin ihan parin kivenheiton päästä.

Askel askeleelta lähestyimme jälleen Donaukanalin rantaa. Aikaa oli vielä jäljellä, joten päätimme lähteä yrittämään yhden sen partaille kätketyn kätkön löytämistä. Aurinko paahtoi suorastaan kuumasti ja niinpä rantakadun varteen kohonnut yhteisöpuutarha oli lähes kirjaimellisesti keidas autiomaassa. Päästyämme viimein niin sanottuun nollapisteeseen, eli siihen pisteeseen missä gps-laitteen mukaan kätkön pitäisi olla, jouduimme tylysti pettymään. Kätkö sijaitsi vedenrajaan vievässä portaikossa, jossa oli nuoripari nauttimassa toisistaan ja keski-ikäinen nainen nauttimassa lounastaan. Mikäpä siinä oli auringonkilossa nautiskellessa, me kuitenkin häivyimme vähin äänin paikalta. Olkoot. Ehkä sitten toisella kertaa.

Palailimme takaisin päin. Väliin oli pakko istahtaa varjoisalle puistonpenkille huilaamaan, sen verran tuntui lämpö ottavan voimille. Koska siihen ei asumaan voinut jäädä, päätimme lähteä Inner stadtin puolelle etsimään jotain mukavaa kahvittelupaikkaa. Virkistystä siinä jo kaipasikin.

Hotelliamme ohittaessa huomasimme vasta nyt, että talon kulmauksessa useamman kerroksen korkeudella seisoi Marcus Aureliuksen näköispatsas. Kukapa ei nyt sitä käkkäräpäätä tunnistaisi? Tällaisen romafiilin, vai miksi intohimoani pitäisi kutsua, mielestä emme olisi juurikaan parempaa paikkaa voineet majapaikaksemme löytää.

Kaffe Alt Wien

Jatkoimme matkaamme kohti Jesuitenkircheniä, kun Jenny bongasi jonkin sortin kahvipaikan. Vähän aikaa epäröityämme päätimme mennä sisään. Mikä lie turistikuppila, mutta kyllä sieltä varmasti sumpit saisi. Tuvassa oli jonkin verran väkeä, joten istuimme heti ovea lähimpänä olevaan pikkupöytään. Tyypillinen wieniläistarjoilija pelmahti välittömästi viereemme ja kysyi mitä haluamme. Koska emme tienneet mitä tarjolla on, pyysin listan, siis menun, ja tilasimme Einspennerit ja Alt Wien -suklaatortut. Einspänner on käytännössä tuhti espresso korvallisessa, korkeassa kupissa, ja jota koristaa paksu ja tukeva kermavaahtotöräys. Sen kerrotaan olleen hevosvaunujen kuljettajien suosiossa, sillä paksu kermavaahto esti kahvia loiskumasta ja vähensi sen jäähtymistä ajon aikana. Jenny kertoi sen myös olevan erityisesti vanhojen rouvien juoma, mutta se ei miehistä egoani lannistanut. Torttu vaikutti pähkinäiseltä suklaakakulta, jota sitäkin koristi tuhti kermavaahtoplöräys.

Mainitsin aikaisemmin tyypillisen wieniläistarjoiljan. Millainen hän siis on? Ensinnäkin: hän on mies, lähes poikkeuksetta. Hänellä on mustat, suorat housut. Hänellä on valkoinen kauluspaita, joka voi olla myös lyhythihainen. Rusetti tai kravatti kuuluu asiaan. Hänellä on myös mustat liivit sekä musta essu. Hän ei juurikaan hymyile, paitsi Pöschlissä näin pienen hymynkareen. Hän on ryhdikäs ja lyhythiuksinen. Pitkä, mutta sopusuhtainen. Puhuu tarvittaessa englantia, mutta todella paksulla aksentilla. Kannattaa siis kuunnella tarkkaan. Hän voi vaikuttaa ylimieliseltä, jopa hieman töykeältä, mutta se lienee enimmäkseen teatteria. Onhan hän tärkeä osa Wieniä.

Kaffilan interiööri vaikutti huolettomalta elokuvajulisteineen ja kuluneine huonekaluineen. Väkeä tuli ja meni. Tupakka tuoksahti hyvin vahvasti, joten taisimme istuskella kaiken lisäksi savullisella puolella. Ei tämä nyt aivan tyypilliseltä turistipaikalta vaikuttanut, enemmänkin paikalliselta lähiöpubilta, josta sai näköjään myös ruokaa. Itse istuin selin sisätiloihin nähden, joten ilman niskan jumittamista en olisi kyennyt huomioimaan ja tarkkailemaan paikan yksityiskohtia ja asiakaskuntaa.

Olimme ilmeisesti niin hyviä asiakkaita, että henkilökunta ei olisi halunnut luopua meistä. Niinpä meillä piti vallan huikata kyyppari paikalle saadaksemme laskun. Meillä tuli jatkaa matkaa.

Jälkeenpäin saimme tietää, että olimme pistäytyneet yhdessä Wienin maineikkaimmista kahviloista, joka on eritoten paikallisen kulttuuriväen suosiossa.

Että semmoista.

Stock im Eisen

Päätimme lähteä vielä kerran tervehtimään “Steffliä” ja etsiä sen läheisyydestä löytyvä kuriositeetti, Stock im Eisen. Kyseessä on noin kaksimetrinen kuusitukki, joka löytyi aivan Stephansplatzin metroaseman vierestä talon kulmauksesta. Läheltä katsottuna tuo pleksilasin taakse suojattu pölli näytti pinnaltaan aivan rupisammakolta. Tosiasiassa siihen on 1440-luvulta lähtien hakattu lukemattomia rautanauloja. Se, miksi näin on tehty, on jäänyt minulle hieman hämärän peittoon. Legendoja sen ympärillä leijuu useampiakin, joista yksi liittyy paholaiseen, toinen lukkoseppiin. Itse kukainenkin voi valita sen, josta voisi löytyä pieni totuuden siemen.

Kovin yksinäiseltä tuo satoja vuosia vanha, muoviin verhottu palikka vaikutti paikalle saapuessamme. Väkeä valui sen editse joka suuntaan, mutta vain me astelimme suoraan sen ääreen. Aivan kuin nuo ikiaikaiset syyt olisivat hieman värähtäneet rautaisen taakkansa alla huomattuaan tultuaan huomatuksi. Lähetin sille mielessäni terveiset pohjoisen serkuilta ja uskon sen olleen niistä iloinen.

Yllättäen käyntimme aiheutti paikalle pienimuotoisen yleisöryntäyksen. Tai eihän se mikään yllätys ollut; tällaista on tapahtunut ennenkin. Ei tarvitse kuin ilkikurillaan kurkkia jonkin porttikongin nurkkaan, niin kohta siinä on joukko muitakin ihmettelemässä.

Me puolestamme aloitimme paluumatkan kotiin juuri tästä hetkestä. Lähdimme valumaan kohti hotelliamme ja loimme samalla viimeisen silmäyksen Stefflille ja muille matkan varren nähtävyyksille. Niitä täällä tuntui riittävän!

Kotia kohden

Noudettuamme laukkumme hotellin respasta etenimme linja-autopysäkille. Lähdimme jo kello 16.30:n autolla aivan vain varmuuden vuoksi, vaikka lento lähtisi vasta vartin yli seitsemän. Yllättäen lentokentälle oli muitakin menijöitä, mutta niinpä vain mekin mukaan mahduimme.

Kuten tulomatkakin, myös menomatka lentokentälle sujui mallikkaasti. Nyt ehdimme jopa hieman katselemaan maisemia. Laukkua en nyt vain saanut hyllylle, joten pitelin siitä koko matkan kiinni kaksin käsin.

Lähtöselvityksen teimme kännykällä jo edellisenä iltana hotellihuoneen sängyllä pötkötellen. Meillä oli ajatuksena saada matkalaukku matkaan lentokentän automaattia apuna käyttäen, mutta nytpä se ei Finnairin osalta onnistunutkaan. Niinpä sitten jonotimme vähän aikaa heittääksemme kapsäkin hihnalle, jonka jälkeen siirryimme turvatarkastukseen. Jostain syystä käsimatkatavaramme viettivät tarkastuksessa normaalia pidemmän aikaa, varmaankin lääkkeitteni ja elektroniikan takia. Jonossa alunperin perässämme tulleita ehti pari mennä jo ohitsemmekin. Sieltä tavarat kuitenkin lopulta tulivat ja pääsimme viimein tax free -ostoksille.

Aika kului yllättävän nopeasti ostoksia tehden ja vällipalasta nauttien. Viimeisen vajaan puolituntisen odottelimme portin edustalla. Saksan sijasta valtakieleksi vaihtui yhtäkkiä suomi ja hetken tuntuikin, että emme ole ulkomailla ollenkaan.

Koska teimme lähtöselvityksen jo illalla, meillä oli mahdollisuus valita istumapaikkamme. Siispä Wienistä Helsinkiin saatoimme istua varsin väljästi, vaikka montaa tyhjää paikkaa ei koneessa ollutkaan.

Helsingissä vietimme noin tunnin. Ilta oli jo niin pitkällä, että kahviloita saatika ravintoloita ei ollut enää avoinna. Niinpä kotiin oli mentävä vatsat kurnien. Kaiken lisäksi Oulun koneeseen mentiin lentokenttäbussilla, jota minä niin suuresti inhoan. Konekin oli aivan tupaten täynnä.

Oulusta kotiin saakka ei olekaan enää juuri isompaa kerrottavaa, paitsi että nautimme pikaisen iltapalan Haapalehdon Shellillä paninin ja toastin muodossa. Nukkumaan päästiin lopulta noin kolmen aikaan aamusta. 

Täydessä hiljaisuudessa.

Wien - Summa Summarum

Wien on upea kaupunki, täynnä historiaa ja elämää. Sitä ei voi käsitellä yhdellä käynnillä, se vaatii vähintäänkin toisen. Erityisesti sen Unescon maailmanperintöluetteloon päässyt vanha kaupunki, Inner Stadt, on omaa luokkaansa. Toinen maailmansota sai kaupungissa paljon pahaa aikaan, mutta wieniläisten sisukkuudella kaupunki nousi sodan jälkeen nopeasti uuteen kukoistukseensa.

Wien on herkkusuiden kaupunki. Euroopan kahvilakulttuurin voi saaneen alkunsa Wienistä ja se taas juontaa juurensa Osmani-valtakunnan piirittäessä kaupunkia, onneksemme tuloksetta. Wien on myös varsin kallis kaupunki. Mutta onkin ihan valintakysymys, mihin rahojansa sijoittaa.

Wien on vertaansa vailla oleva kulttuurikaupunki. Moni kaupunki halajaa asetella kulttuuripääkaupungin kruunua päähänsä, mutta Wien on sitä taatusti nyt ja aina. Paitsi sen eläväinen historia myös sen anti musiikin saralla on hakattu suurin, kivisin kirjaimin ihmiskunnan kollektiiviseen muistiin.

Wieniin on Suomesta helppo saapua, siellä on helppo liikkua ja sieltä on helppo poistua. Koska kuulumme EU:n myötä useisiin samoihin intressipiireihin niin taloudellisesti kuin oikeudellisestikin, ei elo turistin kannalta katsoen eroa paljoa vaikkapa Helsingistä. Suomen passi on kovaa valuuttaa myös keskisessä Euroopassa ja pelkästään se, että voi mainita olevansa Suomesta, tekee satunnaisen matkailijan elämästä siellä varsin mutkatonta. Julkista liikennettä on aivan Inner Stadtin sydäntä lukuun ottamatta runsaasti, eikä se ole edes hinnan kiroissa. Sitä kannattaa siis käyttää.

Itävaltaan matkustaessa mukaan ei tarvitse ottaa mitään erityisvarusteita. Wienin hanavesi on parempaa kuin useissa Suomen kaupungeissa, valuuhan se suoraan Alpeilta. Ravintoloita, kahviloita ja ruokakauppoja on joka kadun kulmassa ja niiden välillä. Sähköiset liitännätkin ovat täsmälleen samat.

Sananen varusteista

Minulla ei ole juurikaan ollut tapana kertoilla kokemuksista matkavarusteistamme, mutta nyt ajattelin muutaman virkkeen niistä mainita.

Meillä on ollut käytössämme yhteinen Delseyn iso ja kova trolley, joka on ajanut varsin hyvin asiansa. Lentokenttäbussissa sen saaminen kuljetushyllyyn oli toiseen suuntaan mennessämme hankalaa ja palatessa mahdotonta, joten mieleeni juolahti, että voisimme hankkia molemmille oman, kabiinikokoisen trollikan. Vähät tavaramme mahtuisivat mukaan aivan varmasti ja kaiken lisäksi ne olisivat saatavilla jopa lentokoneessa. Laukun tulisi olla kova, jotta sen mahdollisesti lasinenkin sisältö pysyisi ehyenä. Siinä ei saisi olla helposti rikkoutuvia vetoketjuja, vaan kunnon soljet. Sellainen laukku voisi olla vaikkapa Delsey Moncey.

Lisäksi olemme käyttäneet Pacsafen olkalaukkuja kaupungilla liikkuessamme. Laukkuun kertyy painoa toisinaan melko paljon, niinpä sen hihna alkaa painamaan ikävästi toista hartiaa ja pahimmillaan se painaa kantajansa vallan kieroon. Laukkuun mahtuu myös hyvin rajallisesti varavaatteita tai matkamuistoja. Reppua onkin tullut usein ikävä. Pacsafe on ollut muutoin todella hyvä ja turvavarusteittensa ansiosta todella luotettava, siispä jokin Pacsafen reppu voisi olla hyvä ajatus. Kenties Vibe 20 ajaisi asiansa.

Kamera

Tällä kertaa kannoin mukanani peilitöntä Sony a6400 -järkkäriä, Olympuksen runko kun alkoi lahoamaan käsiin. Sony on mukavan pieni, mutta ahdettu täyteen valmistajansa huipputekniikkaa. Sonyn automaattitarkennus on niin nopea, että tilanteet tallentuvat lähes täydellä varmuudella. Vaikka kamerassa on APS-C -kenno, sen kohina suurillakin ISO-arvoilla pysyy varsin maltillisina.

Moitittavaa tuossa pienessä työjuhdassa ei paljoakaan ole, mutta valikkojärjestelmän suunnittelijan vetäisin hirteen. Se on sekava ja osin epälooginen, mutta toisaalta kun sen saa säädettyä haluamakseen, ei valikkoihin ole sen jälkeen enää tarvetta kajota. Kaiken tarvittavan saa nimittäin ohjelmoitua kameran nappuloihin ja toiminnot niiden takana onkin sitten näppärä ottaa käyttöön. 

Kamerasta löytyy sitä tarvitseville 4K-videointimahdollisuus, mutta koska itse olen lähes täysin valokuvaorientoitunut, en voisi siitä vähempää välittää. Käytinkin sitä mahdollisuutta matkalla vain kerran, Ankeruhrin urkukonserttia kun oli hieman hankala saada kuulumaan valokuvassa.

Koska iän karttuessa minusta on tullut optiikan suhteen varsin ranttu, hankin kittilinssin tilalle Sony Zeiss Vario-Tessar T* SEL 16-70mm f/4 ZA OSS:n, joka toimi matkalla kuten olin sen toivonutkin.

Kamerassa ei ole kuvanvakaaja, mutta onneksi objektiivissa on, ja vieläpä varsin hyvä sellainen. Monet hämärässä otetut kuvat olisi muutoin jäänyt tyystin ottamatta. Sen polttovälialue vastaa kinokoossa väliä 24-85 mm, joka on todella mainio alue kaupunkikuvaukseen. Sillä saa taltioitua niin laajat maisemat kuin yksityiskohdat vaikkapa patsaan silmästä. Valovoima rajoittuu arvoon f/4, joten syväterävyyden kanssa pitää pelata tosissaan. Oikealta etäisyydeltä kuvattuna bokeh on toisaalta varsin silmää miellyttävä.

Jotkut testit ovat haukkuneet objektiivia epäteräväksi, mutta onneksi en uskonut niitä ja niinpä minulla on nyt todella mainio matkakumppani moneen reissuun. Kannattaakin lukea yllä linkitetty Ken Rockwellin arvostelu.

Ennen lähtöä harkitsin rannelenkin hankkimista kameraan, mutta onneksi tulin toisiin aatoksiin ja annoin vanhan Black Rapid -slingini olla paikoillaan. Tuossa kainalon suojassa roikkuessaan kameran olemassaoloa kun ei kunnolla edes huomaa, mutta silti se on aina salamannopeasti käytettävissä.

Tällä kombolla saa terävää jälkeä aikaan lähes missä tahansa valaistusolosuhteissa.

Kartta

Eri päivinä kuljetut matkat näet avaamalla valikon karttaikkunan vasemmasta yläkulmasta.

_DSC0818
_DSC0820
_DSC0826
_DSC0829
_DSC0831
_DSC0833
_DSC0843
_DSC0844
_DSC0845
_DSC0848
_DSC0850
_DSC0851
_DSC0854
_DSC0855
_DSC0859
_DSC0860
_DSC0862
_DSC0865
_DSC0875
_DSC0877
_DSC0881
IMG_20190923_090720
IMG_20190923_091726
_DSC0889
_DSC0895
_DSC0896
_DSC0900
_DSC0901
_DSC0906
_DSC0907
_DSC0909
_DSC0912
_DSC0913
_DSC0915
_DSC0917
_DSC0922
_DSC0924
_DSC0932
_DSC0934
_DSC0938
_DSC0941
_DSC0946
_DSC0948
_DSC0949
_DSC0950
_DSC0951
_DSC0954
_DSC0958
_DSC0960
_DSC0961
_DSC0962
_DSC0963
_DSC0964
_DSC0965
_DSC0967
_DSC0968
_DSC0972
_DSC0974
_DSC0975
_DSC0977
_DSC0979
_DSC0982
_DSC0983
_DSC0984
_DSC0986
_DSC0987
_DSC0990
_DSC0991
_DSC0994
_DSC0996
_DSC1002
_DSC1004
_DSC1005
_DSC1006
_DSC1008
_DSC1012
_DSC1014
_DSC1016
_DSC1019
_DSC1021
_DSC1023
_DSC1024
_DSC1025
_DSC1028
_DSC1029
_DSC1030
_DSC1031
_DSC1034
_DSC1042
_DSC1043
_DSC1044
_DSC1046
_DSC1047
_DSC1051
_DSC1052
_DSC1057
_DSC1059
_DSC1066
_DSC1067
_DSC1071
_DSC1072
_DSC1083
_DSC1085
_DSC1086
_DSC1089
_DSC1091
_DSC1093
_DSC1098
_DSC1100
_DSC1101
_DSC1102
_DSC1104
_DSC1106
_DSC1108
_DSC1109
_DSC1111
_DSC1114
_DSC1116
_DSC1117
_DSC1119
_DSC1122
_DSC1123
_DSC1126
_DSC1127
_DSC1129
_DSC1132
_DSC1134
_DSC1137
_DSC1138
_DSC1140
_DSC1141
_DSC1143
_DSC1145
_DSC1147
_DSC1151
_DSC1152
_DSC1153
_DSC1156
_DSC1159
_DSC1163
_DSC1164
_DSC1166
_DSC1171
_DSC1172
_DSC1173
_DSC1174
_DSC1180
_DSC1185
_DSC1192
_DSC1193
_DSC1200
_DSC1202
_DSC1203
_DSC1204
_DSC1209
_DSC1212
_DSC1216
_DSC1218
_DSC1219
_DSC1222
_DSC1224
_DSC1226
_DSC1230
_DSC1231
_DSC1233
_DSC1236
_DSC1237
_DSC1257
_DSC1259
_DSC1261
_DSC1265
_DSC1267
_DSC1272
_DSC1273
_DSC1275
_DSC1277
_DSC1280
_DSC1281
_DSC1284
_DSC1288
_DSC1291
_DSC1293
_DSC1295
_DSC1309
_DSC1310
_DSC1318
_DSC1320
_DSC1322
_DSC1324
_DSC1329
_DSC1331
_DSC1338
_DSC1339
_DSC1352
_DSC1354
_DSC1363
_DSC1367
_DSC1369
_DSC1370
_DSC1385
_DSC1386
_DSC1391
_DSC1393
_DSC1396
_DSC1397
_DSC1403
_DSC1404
_DSC1408
_DSC1412
_DSC1414
_DSC1417
_DSC1419
_DSC1420
_DSC1424
_DSC1429
_DSC1432
_DSC1433
_DSC1438
_DSC1439
_DSC1441
_DSC1444
IMG_20190926_190100
  • _DSC0818
  • _DSC0820
  • _DSC0826
  • _DSC0829
  • _DSC0831
  • _DSC0833
  • _DSC0843
  • _DSC0844
  • _DSC0845
  • _DSC0848
  • _DSC0850
  • _DSC0851
  • _DSC0854
  • _DSC0855
  • _DSC0859
  • _DSC0860
  • _DSC0862
  • _DSC0865
  • _DSC0875
  • _DSC0877
  • _DSC0881
  • IMG_20190923_090720
  • IMG_20190923_091726
  • _DSC0889
  • _DSC0895
  • _DSC0896
  • _DSC0900
  • _DSC0901
  • _DSC0906
  • _DSC0907
  • _DSC0909
  • _DSC0912
  • _DSC0913
  • _DSC0915
  • _DSC0917
  • _DSC0922
  • _DSC0924
  • _DSC0932
  • _DSC0934
  • _DSC0938
  • _DSC0941
  • _DSC0946
  • _DSC0948
  • _DSC0949
  • _DSC0950
  • _DSC0951
  • _DSC0954
  • _DSC0958
  • _DSC0960
  • _DSC0961
  • _DSC0962
  • _DSC0963
  • _DSC0964
  • _DSC0965
  • _DSC0967
  • _DSC0968
  • _DSC0972
  • _DSC0974
  • _DSC0975
  • _DSC0977
  • _DSC0979
  • _DSC0982
  • _DSC0983
  • _DSC0984
  • _DSC0986
  • _DSC0987
  • _DSC0990
  • _DSC0991
  • _DSC0994
  • _DSC0996
  • _DSC1002
  • _DSC1004
  • _DSC1005
  • _DSC1006
  • _DSC1008
  • _DSC1012
  • _DSC1014
  • _DSC1016
  • _DSC1019
  • _DSC1021
  • _DSC1023
  • _DSC1024
  • _DSC1025
  • _DSC1028
  • _DSC1029
  • _DSC1030
  • _DSC1031
  • _DSC1034
  • _DSC1042
  • _DSC1043
  • _DSC1044
  • _DSC1046
  • _DSC1047
  • _DSC1051
  • _DSC1052
  • _DSC1057
  • _DSC1059
  • _DSC1066
  • _DSC1067
  • _DSC1071
  • _DSC1072
  • _DSC1083
  • _DSC1085
  • _DSC1086
  • _DSC1089
  • _DSC1091
  • _DSC1093
  • _DSC1098
  • _DSC1100
  • _DSC1101
  • _DSC1102
  • _DSC1104
  • _DSC1106
  • _DSC1108
  • _DSC1109
  • _DSC1111
  • _DSC1114
  • _DSC1116
  • _DSC1117
  • _DSC1119
  • _DSC1122
  • _DSC1123
  • _DSC1126
  • _DSC1127
  • _DSC1129
  • _DSC1132
  • _DSC1134
  • _DSC1137
  • _DSC1138
  • _DSC1140
  • _DSC1141
  • _DSC1143
  • _DSC1145
  • _DSC1147
  • _DSC1151
  • _DSC1152
  • _DSC1153
  • _DSC1156
  • _DSC1159
  • _DSC1163
  • _DSC1164
  • _DSC1166
  • _DSC1171
  • _DSC1172
  • _DSC1173
  • _DSC1174
  • _DSC1180
  • _DSC1185
  • _DSC1192
  • _DSC1193
  • _DSC1200
  • _DSC1202
  • _DSC1203
  • _DSC1204
  • _DSC1209
  • _DSC1212
  • _DSC1216
  • _DSC1218
  • _DSC1219
  • _DSC1222
  • _DSC1224
  • _DSC1226
  • _DSC1230
  • _DSC1231
  • _DSC1233
  • _DSC1236
  • _DSC1237
  • _DSC1257
  • _DSC1259
  • _DSC1261
  • _DSC1265
  • _DSC1267
  • _DSC1272
  • _DSC1273
  • _DSC1275
  • _DSC1277
  • _DSC1280
  • _DSC1281
  • _DSC1284
  • _DSC1288
  • _DSC1291
  • _DSC1293
  • _DSC1295
  • _DSC1309
  • _DSC1310
  • _DSC1318
  • _DSC1320
  • _DSC1322
  • _DSC1324
  • _DSC1329
  • _DSC1331
  • _DSC1338
  • _DSC1339
  • _DSC1352
  • _DSC1354
  • _DSC1363
  • _DSC1367
  • _DSC1369
  • _DSC1370
  • _DSC1385
  • _DSC1386
  • _DSC1391
  • _DSC1393
  • _DSC1396
  • _DSC1397
  • _DSC1403
  • _DSC1404
  • _DSC1408
  • _DSC1412
  • _DSC1414
  • _DSC1417
  • _DSC1419
  • _DSC1420
  • _DSC1424
  • _DSC1429
  • _DSC1432
  • _DSC1433
  • _DSC1438
  • _DSC1439
  • _DSC1441
  • _DSC1444
  • IMG_20190926_190100