Mielikuvani Berliinistä ovat painottuneet vahvasti toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan: natsit, kommunistit, pommitukset, holokausti. Rapistuvaa betonia, kylmä sota, muuri ja sen murtuminen. Sotkua, suttua, surkeutta… Eivät siis kovinkaan häävejä mielikuvia.
Vasta aivan viime vuosina saksalaiset ovat ryhtyneet tekemään erinomaisia tv-sarjoja, jotka ovat laajentaneet noita mielikuvia myös pidemmälle menneisyyteen ja tuoneet niihin samalla värit. Babylon Berlin, Berlin Ku’damm, Deutchland 83, 86 ja 89 – vain muutama mainitakseni. Saksalaiset ovat siis selkeästi katkomassa voimalla menneisyytensä kahleita, ja siitä lähdimme ottamaan hieman selvää.
Matkamme alkoi nykyiseen tapaamme jo edellisenä päivänä viemällä Rakka hoitoon Tyrnävälle. Sinne se jäi lomailemaan toisten koirien, hepan, ponin ja muitten eläinten joukkoon. Varmasti oli salaa oikein tyytyväinen. Perunapääkaupungista suuntasimme Kempeleen ja Oulunsalon rajamaille entuudestaan tuttuun Finlandia Hotel Airport Ouluun, jonka perussiistissä huoneessa vietimme seuraavan yön. Harmiksemme edellisellä kerralla käyttämämme hotellin mainio espanjalainen ravintola oli lopettanut toimintansa, joten jouduimme tyytymään huoltoasema-ateriaan Zeppeliinin Shellillä.
Maanantai 18.3.2024
Aamuherätyksen kanssa ei tarvinnut aivan hirveästi pitää kiirusta, olihan lentomme lähdössä vasta klo 9.10. Siitä huolimatta istuimme hotellin varsin kattavassa aamiaispöydässä jo seitsemän korvilla, sillä bag-dropin takarajaksi oli määritelty klo 8.25. Lähtöselvitys oli tehty jo illalla, joten siitä ei tarvinnut huolehtia.
Lentokenttämuodollisuudet sujuivat mutkattomasti, kuten tapana on ollut. Erästä tuttavaakin ehdimme siinä kahvia särpiessä porisuttamaan. Kohta sinivalkoiset siivet kohosivat sinivalkoiselle taivaalle ja maamme pääkaupunki lähestyi noin 900 kilometrin tuntivauhtia.
Vaikka vaihtoaikaa oli näennäisen paljon, ei meillä juuri tarvinnut muuta tehdä kuin käväistä mutkat Helsinki-Vantaan sisätiloissa ja palata samalle portille takaisin vain todetaksemme, että lähtisimme jatkamaan samalla koneella kohden Berliiniä. Jopa istumapaikkamme olivat aivan samat. Päättelimme meneillään olevan SAK:n lakon olevan moisen menettelyn takana. Eipä ole moista ennen kohdallemme sattunut, eikä varmaan tule ihan heti sattumaankaan. Kone nousi ilmaan aivan ajallaan.
Kohteessa
Vasta vuonna 2020 avattu Berliini-Brandenburgin lentoasema otti meidät avosylin vastaan. Lentoasema on saanut paljon negatiivista kritiikkiä pienestä kapasiteetistaan, tuhansista rakennusvirheistään sekä lukuisista turvallisuuspuutteistaan, mutta ainakaan toistaiseksi moiset ongelmat eivät meille avautuneet mitenkään. Tuntuvan pitkästi saimme kuitenkin tallustella käytäviä, ennen kuin pääsimme noukkimaan laukkumme matolta. Berliini-Brandenburg vaikutti hyvin opastetulta, joskaan kotoiselle Helsinki-Vantaalle se ei silti vedä vertoja. Toki kokoerokin on huomattava.
Olimme tutustuneet Berliinin joukkoliikenteeseen hyvissä ajoin, joten olimme ladanneet kännyköihimme Berliinin kuljetusyhtiön BVG:n Tickets -sovelluksen. Sen välityksellä hankimme vuorokauden mittaiset matkaliput ja niiden päälle vielä laajennusosan, joiden avulla meillä oli käytettävissämme kaikki suurkaupungin joukkoliikenteelliset matkustamismahdollisuudet aina lentokentältä ydinkeskustaan saakka. Vajaan 15 euron hinnalla sai siis käyttää rajattomasti paikallisjunia (S-Bahn), metroja (U-Bahn), linja-autoja sekä raitiovaunuja. Taksit ja turistibussit (kuten Hop-on hop-off) eivät luonnollisesti tuohon listaan kuulu. Virtuaaliset matkalippumme tarkistettiinkin heti kättelyssä hypättyämme kaupungin läpi kulkevaan S9-linjan S-Bahniin.
Junasta vilahtelevat maisemat olivat monin tavoin siistimmät kuin esimerkiksi Pariisin vastaavat. Talot olivat kautta linjan ehyempiä ja paremmassa maalissa, pihoilla kiiltelevät autot kauttaaltaan uudehkoja ja puhtaita. Väliin toki mahtui vaatimattomampaakin asutusta, joskin varsin pienessä mittakaavassa. Väkeä nousi väliasemilta kyytiin ja pois, ja vaikka hekin vaikuttivat pariisilaisten tavoin pääosin maahanmuuttajataustaisilta, olivat he selkeästi paremmin voivan oloisia. Varsinaisten germaanien osuus matkustajista kohosi keskustaa lähestyttäessä ja talojen kasvaessa korkeutta. Perusasetelma näiden kahden kaupungin välillä on kuitenkin varsin samanlainen.
Hotel Neuer Fritz Berlin
Jäimme pois Friedrichstrassen asemalla ja raahasimme vähät matkatavaramme kahdet portaat katutasolle. Tuttu suurkaupungin lemu tulvahti heti sieraimiin. Mikä lie sekoitus pakokaasuja, tupakkaa, jointtia, kusta ja erilaisia imeliä haju- ja partavesiä se onkaan, mutta joka tapauksessa se on kaupungista toiseen lähes aina täysin samanlainen. Jostain syystä pidän tuosta odööristä, tosin vain muutaman päivän ajan kerrallaan.
Hotellimme Neuer Fritz Berlin sijaitsi vain parinsadan metrin päässä asemalta, Spree-joen toisella puolen. Sijainti olikin yksi tärkeimmistä tekijöistä majapaikkaa valitessamme. Valintaan vaikuttivat myös asiakkaiden antamat arvostelut sekä ikkunasta avautuva jokinäköala.
Iloinen ja avulias nuorimies otti meidät vastaan ja opasti meidät huoneeseemme lähes kädestä pitäen. Reitti huoneeseen kulkikin usean mutkan, oven ja hissin kautta. Väliltä löysimme jääkaapillisen Fritz-limua ja muita virvokkeita, joita sai ottaa tarpeensa mukaan, kun vain muisti lähtiessään ne maksaa.
Kooltaan huone oli aivan normaalia keskitasoa, mutta suihku oli jopa ruhtinaallisen iso. Muistan parikin kertaa, kun kopissa ei pystynyt juuri edes kääntymään saatika pesemään varpaitaan. Sänky oli tavallinen joustinsänky, toki ehyt ja mukava sellainen. Ilmastointi oli ikävä kyllä kytketty talvikaudeksi pois päältä, ja niinpä ilmanala oli kaltaisillemme aluksi turhan lämmin. Onneksi suuret tuuletusikkunat sai ihan kunnolla raolleen, joten ilma pääsi vaihtumaan. Suuren ikkunan takaa toden totta näkyi Berliinin läpi virtaava Spree, vain noin kymmenen metrin päässä. Valaistus ja niiden johdotus olivat hauskan industrial-tyyppisiä, joka sopi hyvin Berliinin henkeen. Huone oli kaikin puolin siisti ja hyväkuntoinen. Saksalainen säntillisyys näkyi ja tuntui aivan kaikessa.
Italofritzen
Hotellilla oli oma ravintolansa, Italofritzen. Koska iltapäivä oli jo pitkällä ja nälkä näiversi, päätimme käyttää ravintolan palveluksia hyväksemme.
Kuten täällä etelämpänä on tapana, asiakkaat saapuvat paikalle vasta auringon ollessa laskemassa. Niinpä meillä oli alkuiltapäivästä vara valita oma pöytämme. Syöttölän henkilökunta vaikutti alkuperältään italialaisilta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Tilat oli lämmöllä sisustettu ja tuota tunnetta korostivat tilanjakajina toimivat halkopinot. Enpä sitten tiedä, olivatko ne ihan vain koristeena vai olisiko noilla ollut oikeaakin käyttöä esimerkiksi pizzauunin lämmityksessä. Oma palotarkastajamme olisi taatusti ollut kauhuissaan.
Paikan luonteen mukaisesti päätimme tilata pizzat. Itse valitsin neljän juuston Quattro Formaggin, Jenny puolestaan Calabria Piccanten. Aikamme odoteltuamme kiviuunissa kauniiksi paistetut plätyt saapuivat pöytäämme houkuttelevasti tuoksuen. Molemmissa pizzoissa oli käytetty aito-italialaista Fior di Latte -juustoa, jonka lempeä maku vei kielen kantoineen mennessään. Pohja oli ohut ja sitkoltaan sopivaa. Rasvaa oli juuri sen verran, että se maistui muttei sotkenut pohjaa eikä sormia. Täytteet olivat kaikin puolin tuoreen ja laadukkaan oloisia, ja se tuntui sekä kitalaessa että kielen päällä. Kyytipojaksi joimme pienet lasilliset talon omaa viiniä, Jenny punaista, minä valkoista. Ihan hyviä olivat nekin, joskaan en niistä lauluja silti kirjoittelisi.
Kyllä tällä aterialla saattoi päivänsä päättää, sanoi eräskin entinen Rooman keisari.
Iltakävelyllä
Alkoi olla jo melko hämärää, kun lähdimme vielä pienelle iltalenkille hotellin lähimaastoon. Näin alkuillasta vierestä kulkeva Friedrichstrasse suorastaan heräsi eloon satojen ihmisten, lähinnä nuorten, kulkiessa pieninä iloisenäänekkäinä joukkioina pitkin ja poikin kadunvarsia. Heidän seuraansa saattoi helposti lyöttäytyä ja nuortua heti kolmisenkymmentä vuotta. Myös täällä vaikuttivat Mersut olevan nuorison suosiossa. Suomalaisiin vastineisiinsa verrattuna ne olivat kylläkin joitain kymmeniä vuosia uudempia, jonka lisäksi autot lipuivat katuja myöten pääasiassa hitaan arvokkaasti. Kuten useimmissa suurkaupungeissa, niin myös täällä jalankulkija vaikutti olevan kuningas ja autot väistivätkin heitä ilman kompromisseja.
Hämärästä huolimatta ensimmäinen kätkömme Saksassa löytyi hotellimme viereisen sillan kaiteen koristereliefistä ilman kummempia ponnisteluja. Siitä rohkaistuneina läksimme etsimään seuraavaa alempaa jokivartta. Samalla väki väheni, metakka vaimeni ja valot himmenivät. Muita liikkujia ei enää juuri ollut, joten ympäristö pisti tuntemaan olonsa hieman epävarmaksi. Berliinin yleinen valaistuksen taso olikin mielestäni aika hämärä, jolla on sekä hyvät että huonot puolensa. Tunnelmointiin se sopi toki mainiosti.
Pikanttina yksityiskohtana pitää mainita ainakin berliiniläisissä liikennevaloissa esiintyvä Ampelmann. Kyseessä on aikoinaan DDR:ssä suunniteltu hattupäinen ukkeli, joka liikennevalon ollessa punainen levittää kätensä kuin pysäyttääkseen kävelijän. Vihreä ukkeli puolestaan askeltaa vetävällä askeleella osoittaakseen kävelyn olevan sallittua. Ampelmann on nykyisin lähes käsite, ja se onkin valjastettu ihan omaksi tuotemerkikseen, jonka nimissä myydään monenmoista matkamuistoa. Se on kiinteä osa Ostalgiaa, entistä Itä-Saksaa kohtaan tunnettua nostalgiaa.
Kuljailimme pitkin katuja väliin kätköjä etsien, joskin melko huonolla menestyksellä. Väliin pistäydyimme hankkimassa kioskista kivennäisvettä, karkkia ja pikkusuolaista, joita kaikkia tyypillinen hotelliasuja tulee jossain vaiheessa kaipaamaan aivan mielettömästi. Kertaalleen eksyimme niin epäilyttävään, pimeään nurkkaan, että sieltä tuli suorastaan kiire pois, mutta pääasiassa liikuimme rauhalliseen tahtiin katuvalojen loisteessa. Hotellimme naapurissa sijaitseva valtava Friedrichstadt Palast kutsui jättimäisillä videomainoksillaan meitä viekoittelevasti puoleensa, mutta kävimme vain etsimässä sen sivuoven läheisyydessä sijaitsevan kätkön ja poistuimme yöpuulle.
Tästä olisi hyvä jatkaa. Alku oli ainakin lupaava. Gute nacht!
Tiistai 19.3.2024
Hitaan aamun aikana ehti sivukorvalla kuuntelemaan saksalaisia televisiouutisia. Puhuivat jotain Suomesta ja onnellisuudesta. Se kuulosti jotenkin niin arkipäiväiseltä, että vaihdoin kanavaksi jonkin saippuaa tarjoavan ja vedin sukan toiseenkin jalkaani. Ikkunasta paistoi aurinko. Paikalliset kunnan ukot olivat vallanneet viereisen sillan ja hakkasivat sitä katuporallaan. Onneksi äänieristys piti pahimman mekkalan pihalla.
Jenny oli lukenut jostain, että Berliinissä olisi aamiais- ja brunssipaikkoja liki jokaisen kadunkulman takana. Niinpä emme ottaneet hotellivarausta suunnitellessa aamiaista ollenkaan huomioon. Siitä huolimatta marssimme heti kukonlaulun aikaan respan ohi Italofritzin notkuvien pöytien ääreen, vaikka tiedossa olisi kohtalainen lisälasku. No, ei tänne asti pihistelemään ollut tultu.
Ja olihan tuossa tosiaankin varaa mistä valita. Itse ihastuin erityisesti joka aamu vaihtuvaan makkaratarjontaan sekä tiskin takana aamiaisasiakkaiden nenän edessä paistettuihin kananmuniin. Kokki vieläpä kysyi jokaiselta munia kaipaavalta annokseen käytettävien munien määrän ja halutun paistotavan. Otti sitten omelettia tai tavallisempaa paistosta, oli lopputulos joka tapauksessa kaunis ja herkullinen. Vihannekset ja muut kasvikset monipuolisesti tarjoiltua perunaa lukuun ottamatta tuntuivat jäävän täkäläisessä keittiössä hieman paitsioon, mutta ei niitäkään toki aivan kokonaan oltu unohdettu.
East Side Gallery
Kun aamiainen ja muut aamutoimet oli hoideltu, kävelimme Friedrichstrassen juna-asemalle ja hyppäsimme jo tutuksi tulleeseen S9-junaan, joka tällä kertaa kulki kohden lentokenttää. Juna oli kymmenen aikoihin aamusta melkoisen rauhallinen, joskin viereisestä vaunusta kantautuva rytmikäs torvisoitanta loi siihen eloa. Se tuntui menevän ihan väkisellä jalan alle. Musiikin tahtiin oli oikein mukava katsella ratavarren kaupunkimaisemia aina siihen saakka, että jäimme kyydistä Warschauer Strassen asemalla.
Asemalta suuntasimme kulkumme kohden jokea, ja erityisesti sen rannalla sijaitsevaa East Side Gallerya. Kyseessä on noin 1,3 kilometrin mittainen pätkä säästettyä Berliinin muuria, jota koristaa lukuisten taiteilijoiden loihtimat maalaukset. Itse asiassa se on kooltaan maailman suurin ulkoilmagalleria. Moista nähtävyyttä ei aivan olankohautuksella sivuutettu, vaan sen tutkimiseen kulutimme aikaa enemmälti. Välillä pistäydyimme läheisen Mercedes Benz -areenan etupihalla sijaitsevan Telediskon äärellä toteamassa jonon siihen olevan liian pitkän. Matkamuistokauppaan puolestaan ei tarvinnut jonottaa, joten kävimme hankkimassa tuliaisia jo näin ensimmäisenä aamuna. Eivätpähän jääneet aivan viimetippaan, kuten niin monesti on käynyt.
Kuljailimme alati lämpiävässä auringonpaisteessa pitkin jokivartta muurin värikylläisyyttä ihaillen ja sen traagista menneisyyttä ihmetellen. Erityisesti itäisen Saksan puolelle kahden muurin väliin jätetty “kuoleman käytävä” pisti miettimään kuinka sairas voi ihmismieli ollakaan. Miten jokin ideologia muka voi olla niin tärkeä, että tuollaiseen on ylipäätään ryhdytty?
Teledisko
Kun saavutimme muurinrippeiden pään, päätimme lähteä kohden Teledisko Blauta. Vaikka Berliini on täynnänsä monenlaista historiallista, tieteellistä ja taiteellista nähtävää, saavutti tämä erikoisuus Pakko nähä -listallamme kenties kaikkein korkeimman sijan. Telediskoja löytyy kolmen kiinteän lisäksi kaksi liikuteltavaa yksikköä, joita kyseinen yritys vuokraa tapahtumiin ympäri maailman.
Holzmarkt 25:n sisäpihalta tuo merkillisyys sitten löytyi, eikä sen ympärillä näkynyt ainuttakaan ihmistä. Kyseessä on siis varsinaisesta käytöstään poistettu puhelinkoppi, jonka sisälle on rakennettu ihan oikea disko peilipalloineen, stroboineen ja savukoneineen. Haluamansa biisin voi valita kopin ulkopuolelle kiinnitetystä kosketusnäytöstä. Me valitsimme Snap!:n Rhythm is a dancer -kappaleen lisäksi täyden nipun lisäpalveluita, joihin kuului sähköinen ja paperinen valokuvasetti sekä sähköpostiin lähetettävä video. Koko helahoito kustansi kuusi euroa kylmää käteistä.
Eipä olekaan ollut yhtä hauskaa pitkiin, pitkiin aikoihin! Siellä me jorasimme kylkimyyryssä puhelinkopissa muutaman minuutin ajan. Kopin sisällä oli muutama nappi, joista saattoi kytkeä erilaisia valoja ja toiminteita päälle ja pois, ja niinpä minä suuressa viisaudessani näpsin meistä valokuvia, joissa ei näy pienintäkään merkkiä hauskanpidosta. Kaipa ajattelin sen Foto-napin tarkoittavan jotain valo-ominaisuutta, tai jotain… onneksi kännykät pelastivat sen mitä pelastettavissa oli, eli ihan ilman todisteita diskoilusta emme jääneet.
Tämä Teledisko sijaitsi keskellä puistoaluetta, jota reunusti selkeästi erilaisista kierrätysmateriaaleista pykätyt rakennukset. Rakennukset oli koristeltu monenlaisin kotikutoisin taideteoksin ja maalauksin. Paikka oli todella viihtyisä, ja kaupungin meteli tuntui jäävän jonnekin kauas. Tuulensuojaisen piha-alueen puut puskivat hiirenkorvaa, pikkulinnut livertelivät. Päätimme viettää alueella vielä hetkisen ja nautimme herkulliset leivoskahvit Cafe Holzmarktperlessä.
Alexanderplatz
Matkamme jatkui kätköillen ja itä-saksalaista estetiikkaa ja rakennustaiteen helmiä ihaillen. Saksojen yhdistyttyä noista valtaisista betonikolosseista, joita myös asuinkerrostaloksi kutsutaan, on saneerausten myötä tullut jopa moderneja ja tavallaan viihtyisänkin näköisiä. Katu- ja piha-alueiden puhtauskin oli suorastaan silmiinpistävää. Jos nyt nuorison suosimia töhryjä olikin siellä täällä, niin roskaa ei näkynyt juuri minkään vertaa.
Jonkin matkaa käveltyämme aukion reunalle, jota reunustivat monumentaaliset toimisto- ja liikerakennukset, joista kenties huomattavimpana 125 metrin korkeuteen kohoava Park Inn Berlin -hotelli. Tähän aikaan päivästä liikkellä vaikutti olevan enimmäkseen nuoria, maahanmuuttajataustaisia ihmisiä, mutta myös kiireellä touhottavaa valkokaulusväkeä, ja tietenkin meitä turisteja. Maaliskuu ei silti vaikuttanut olevan matkailijoiden erityisessä suosiossa, eikä mihinkään tarvinnut suuremmin jonottaa.
Olimme siis kuululla Alexanderplatzilla, entisellä karjamarkkinapaikalla, joka on saanut nimensä Venäjän tsaarilta Aleksanteri I:ltä. Tuttu tyyppi myös meille suomalaisille historiankirjoista. Aukio on päässyt kirjallisuuteen muutenkin, kuten esimerkiksi erääseen maailmankirjallisuuden klassikkoon nimeltään Berlin Alexanderplatz. Eipä ole meidän torista kirjoja kirjailtu.
Alexilla tutustuimme komeaan maailmankelloon, Urania-Weltzeituhriin ja tietenkin sen kenties kuuluisimpaan ja ylivoimaisesti näkyvimpään nähtävyyteen, Berliinin televisiotorniin. Tuolta lähes 370 metrin korkuiselta, hyvin etäisesti Näsinneulaa muistuttavalta betoni- ja lasineulalta ei itse asiassa voi välttyä missään kohtaan kaupunkia. Ilmeisesti Berliini on keskimäärin sen verran matalaksi rakennettua, että tornilta ei voi välttyä oikeastaan missään: se pilkahtelee lähes jokaisessa kadunkulmassa muistutellen olemassaolostaan. Tornissa olisi päässyt vierailemaankin, mutta tällä kertaa emme käyneet edes sen näköalatasanteella. Mutta ehkäpä jo heti seuraavalla kerralla. Ravintolankin uskon olevan liian hieno ja likviditeettileveyttä vaativa kaltaisellemme rahvaalle.
Nikolaiviertel
Käytyämme hummaamassa tuota vaatimatonta likviditeettiämme turistirysän viittaa harteillaan kantavassa matkamuistomyymälässä päätimme pudistaa Alexin pölyt jaloistamme ja suunnata kohden sen eteläpuolella sijaitsevaa Nikolaiviertelin aluetta. Emme oikein tienneet mitä odottaa, mutta kuin taikaiskusta tuntui kuin olisimme siirtyneet joitain satoja vuosia ajassa taaksepäin. Tungos katosi ja tilalle tulivat linnunlaulu sekä italialaisen lounasseurueen hilpeä mekastus. Kun tuntee jonkin verran Berliinin historiaa, niin mielessäni kävi, että kuinka tällainen paikka voi olla edes mahdollinen? Kaupunkihan tuhottiin toisen maailmansodan pommitusten ja sen viimeisten päivien taistelujen tuloksena perusteellisesti.
Sittemmin kävi ilmi, että Nikolaikircheä ja paria muuta rakennusta lukuun ottamatta koko kortteli on rakennettu 1980-luvulla kivi kiveltä alkuperäistä vastaavaan kuntoon. Aivan uskomaton suoritus. Nautimme rauhasta ja uusvanhasta ilmapiiristä täysin siemauksin näkymiä ihaillen, valokuvaillen ja väliin kätköillenkin. Iltapäivän aurinko paistoi kauniisti pienelle aukiolle koristellen punatiilisen kirkon entistäkin kauniimmaksi säteillään.
Sanotaan, että Nikolaikirche sijaitsee jotakuinkin siinä kohden mihin Berliini on alunperin rakennettu. Näin varmasti voi ollakin, mutta joka tapauksessa se ja sen ympärille levittäytyvä alue edustaa Berliinin vanhinta asujaimistoa. Olipa onni, että osuimme näin puolivahingossa paikalle. Kuten eräs täällä asustellut pensselinsutiviiksi tapasi aikoinaan sanoa: kuin kaitselmuksen johdattamina.
Restaurant & Café Ephraim’s
Ollessamme poistumassa alueelta huomasimme Mühlendammbrucken sillan kupeessa mainoskylttejä, joissa esitellyt wursti-annokset saivat nälkäiset kulkijat siirtymään kyseisen ravintolan palvelujen ulottuville. Ravintola kantoi nimeä Restaurant & Café Ephraim’s. Nimi viittaa 1700-luvulla eläneeseen Veitel Heine Ephraimiin, juutalaiseen yrittäjään ja jalokivikauppiaaseen, joka sai toimia itsensä Frederik Suuren hovihankkijana. Paikalla sijaitsi aikoinaan hänen kotinsa ja kaiken yritystoimintansa keskipiste.
Tarjoilijana toimiva nuori neitokainen oli ulkona taukoilemassa, kun astuimme sisään. Niinpä hän joutui keskeyttämään paussinsa ja liittymään seuraamme. Pöydän saimme helposti, sillä varsin perisuomalaiseen tapaan olimme aloittelemassa iltapäivän ateriaamme sellaiseen aikaan, että muualla maailmassa oltiin vielä työn touhussa. Varsin pian meille oli selvää, että halusimme syödä saksalaisen makkaralajitelman paistinperunoiden ja hapankaalin kera. Kyytipojiksi tilasimme kolpakolliset tummaa, paikallista olutta.
Ravintola oli sisustettu alkuperälleen uskollisesti rokokootyyliin. Nykytekniikka oli saatu sulautettua rakenteiden sisään varsin huomaamattomasti. Vieno taustamusiikkikin kajahteli nurkkapöydän päälle asetetusta putkiradiosta, joka taisi nykyisellään toimittaa pelkän kaiuttimen virkaa. Toisaalta, rokokoon ollessa valtavirtaa ei putkiradioita käsittääkseni ollut vielä olemassa.
Koska tilasimme molemmat samanlaisen annoksen, saapuivat ne pöytäämme nopeasti. Lautasellamme oli kolmenlaista makkaraa, joiden tyyppiä emme osanneet edes arvailla. Noin aikuisen miehen sormen kokoisia makkaroita oli kolme, kahden sormen kokoisia ja suurimpia, no, vaikkapa neljän sormen kokoisia oli yksi. Pienimmät niistä oli maustettu hieman tuhdimmin, isommat olivat miedompia, mutta kaikki yhtäkaikki niin maukkaita. Yhteistä kaikille oli niiden tiivis rakenne, jossa jauho ei näytellyt juuri minkäänlaista osaa. Kuori oli tukevahkoa, joten leikkaamiseen sai käyttää totuttua enemmän voimaa. Rasvaa kaikissa toki oli, mutta sen verran maltillisesti, että sen tirskahtelemista ei tarvinnut pelätä. Perunaviipaleet oli paistettu runsaassa rasvassa kauniin kullankeltaisiksi ja maustettu ruohosipulilla. Se vaikuttaa olevan täällä päin tapana. Hapankaalia oli tuhdisti, vähintäänkin kolmannes koko annoksesta. Se ei haitannut minua yhtään, sillä pidän hapankaalista – etenkin hyvän makkaran ja talon oman sinapin kanssa!
Samaan saliin tuli lyhyttä välipalataukoa pitämään myös pari nuorempaa kanssaeläjää. Keskenään he kuulostivat omiin korviimme haastavan ihan normaalia saksaa, mutta tarjoilijattaren kanssa he puhuivat englantia. Hieman menimme moisesta hämilleen, mutta varmastihan siihen jokin luonteva selitys on. Emme vain tiedä mikä.
Jälkiruoaksi Jenny otti Ephraim’s Haustorten, marsipaanipäällysteistä sokerikakkua, joka oli täytetty voikreemillä, suklaahippusilla ja vadelmahillolla. Itse valitsin Ephraim’s Marzipanpralineneis’n, eli hasselpähkinäjäätelöä marsipaanin ja metsämarjahillon kera. Noin puolet syötyämme vaihdoimme annoksia keskenämme, mutta tavoistamme poiketen halusimme molemmat palata alkuperäisiin jälkiruokiimme. Suussa sulivat, molemmat!
Hyvä olutkohan lie saanut kielenkantani irtaalleen, mutta kansallisluonteeni vastaisesti muistin kehua tarjoilijattarellemme niin ruokaa kuin ravintolaakin. Ei minulla moinen kyllä ole tapana edes kotimaassa ensimmäisellä kotimaisellakaan, joten pyydän anteeksi käytöstäni. Neitokainen oli kuitenkin sanoistani selkeästi otettu, ja kun laskun aika tuli, muistimme kehua myös sen välityksellä.
DDR Museum
Vaelluksemme jatkui edeten Museuminselin vasenta rantaa jatkuen saaren sisäosiin. Kätköjen keräämisen ohella pääsimme ihastelemaan mm. Jungferbrucken siltaa sekä monia taidokkaasti korjattuja ja restauroituja rakennuksia. Sodan arpia oli varmasti myös tarkoituksella jätetty nähtäville; esimerkiksi 100 metrin korkeuteen kohoavan Berliner Dom -katedraalin pylväistä ja kivijaloista löytyi runsaasti sirpaleitten ja luotien iskemiä.
Koska iltapäivä oli kääntynyt jo illan puolelle, emme käyneet sisällä tuossa jylhän komeassa tuomiokirkossa, vaan suunnistimme vastakkaisella rannalla sijaitsevaan DDR Museumiin. Se valikoitui tämän lyhyen matkamme ainoaksi pääsymaksulliseksi kohteeksi.
Lippujonoa ei näin illasta ollut nimeksikään, vaikka väkeä tuntui museossa riittävän. Lienevätkö olleet koululaisia opinto- tai kevätretkillään, sen verran nuorta porukkaa kun olivat. Toki seassa oli vanhempiakin kulkijoita.
Tämähän olikin oikein veikeä museo: kävijät toivotti tervetulleeksi Trabant-simulaattori, jossa mekin pääsimme kierroksen päätteeksi ajelemaan. Oikean Trabantin tuulilasin tilalle oli istutettu näyttö, jossa vilisevä katumaisema ei tuntunut olevan kuljettajan hallussa sitten ollenkaan. Tämän tästä keula kolahti katulamppuun, pensaikkoon tai kerrostalon portaisiin. Jarrut toimivat vain hampaat irvessä poljinta lattiaan polkien. Mutta bensatankin sain tyhjäksi!
Museossa oli todella paljon nähtävää ja käsin kosketeltavaa DDR:n nelisenkymmentä vuotta kestäneen historian ajalta. Jos pelkkä käsinkosketeltavuus ei riittänyt, pääsi koko ruumiillaan kokeilemaan miltä tuntui salakuunnella naapureitaan Stasin tarkkailuhuoneessa tai virua vankityrmässä tuomiotaan odottaen. Tuiki tavallinen itä-saksalainen kotikin tuli tutuksi vaikkapa katselemalla urheiluohjelmaa ihan väritelkkarista olohuoneen sohvalla istuen.
Tuohon aikaan tutustuessa ei voi kuin ihmetellä sitä surrealistista elämää, jolta me olemme päässeet säästymään. Siitä iso kiitos kuuluu sodan kokeneelle sukupolvelle ja ennen kaikkea rintamalla kaikkensa antaneille sotureillemme. Tämmöisiäkin aatoksia siinä kierrellessä ehdin miettimään, eli museon tehtävä tuli taatusti kohdallani täytetyksi.
Saatuamme tarpeeksi kylmän sodan aikakaudesta poistuimme pimenevään iltaan ja kohden hotellia. Kiirettä emme lämpimässä illassa pitäneet, vaan ihailimme kaupungin valoissa väreilevää Spreen pintaa, keräilimme kätköjä mennessämme ja kuuntelimme James-Simon-Parkissa mekkaloivaa humalaista nuorisoa, vaikkemme siitä mitään ymmärtäneetkään. Berliinin junat kulkivat tiheään ja ajallaan. Tämä kaupunki ei aikonut mennä vielä nukkumaan.
Me puolestamme halusimme jo huilaamaan; kaiken koetun ja nähdyn lisäksi jaloissa tuntui kymmenen kilometriä kävelyä. Gute nacht!
Keskiviikko 20.3.2024
Keskiviikkoaamu oli kuin toisinto tiistaista, lukuun ottamatta siltaa korjaavia kunnan ukkoja, jotka loistivat poissaolollaan. Ylös nousimme lähes minuutilleen samaan aikaan, aamupalalle poistuimme kellon ollessa kaksikymmentä yli yhdeksän. Kymmeneltä olimme reput selässämme hotellin etuovella ja matkalla kohden päivän ensimmäistä kohdetta.
Läksimme vaeltelemaan pitkin joen vasenta rantaa. Friedrichstrassen meteli jäi pian taakse. Aurinko paistoi kaikkien ennusteiden vastaisesti – jos nyt ei ihan täydeltä terältään, niin lämpimästi ohuen yläpilven takaa kuitenkin.
Valtiopäivätalo
Saksan valtiopäivätalon, eli paikallisen eduskuntatalon, helposti tunnistettava siluetti viitoitti matkaamme kulkiessamme jokivartta alaspäin. Tähän suuntaan katsoessa sen ylvästä olomuotoa ei voinut olla huomaamatta. Hitlerin valtaannousun alussa 1933 rakennus vaurioitui tuhopoltossa todennäköisesti natsien itsensä toimesta, vaikka siitä syytettiinkin hollantilaista vasemmistoaktivistia. Toinen maailmansota raunioitti rakennusta edelleen, eikä Itä-Saksan hallintokaan siitä sen kummemmin perustanut. Päin vastoin, kommunistihallinto räjäytti sen kuuluisan kupolin 1954, todennäköisesti aivan vain poliittisista syistä.
Saksojen yhdistyttyä 1990 virallinen yhdistymisseremonia pidettiin valtiopäivätalossa. Kun yhdistyneen Saksan pääkaupunki sittemmin päätettiin siirtää Berliiniin, päätettiin myös rakennus ottaa uudelleen käyttöön. Kansainvälisen arkkitehtikilpailun lopputuloksena täysin remontoitu valtiopäivätalo palvelee jälleen alkuperäisessä toimessaan, nyt valtaisalla lasikupolilla koristettuna. Kupoli on maksutta avoinna yleisölle, mutta vierailu tulee varata etukäteen. Niinpä meillä ei ollut nyt mahdollisuutta siellä käydä, mutta ehkäpä jo seuraavalla kerralla!
Ihailimme tuota kivi- ja lasikolossia siis vain etäältä. Samalla tutustuimme sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien, modernien valtiollisten virastotalojen ulkotiloihin. Tapasimmepa erään sellaisen kivisellä puistoalueella myös toisen kätköilijäpariskunnan ja helpotimme heidän löytötapahtumaansa muutaman kansainvälisen käsimerkin avulla. Pari sanaakin sanottuani meillä tuli semiakuutti tarve etsiä lähin yleinen vessa.
Brandenburgin portti
Koska koko Berliini tuntui olevan jostain kohtaa remontissa ja valtiopäivätalon takapihakin oli aidattu sekä raskaasti vartioitu, piti meidän kiertää rakennuksen toisella puolen sijaitsevaan turisti-infoon tuskallisen pitkän reitin kautta. No, ehkä hieman liioittelen hätämme suuruutta, mutta olisi niitä vessoja voinut olla hieman taajemmassakin.
Vessakäynnin hinta oli 50 senttiä tai yksi poletti. Moinen hieman ihmetytti, mutta sitten hoksasin, että edellispäivänä kahvilasta saamamme puiset kolikot, joissa oli reikä keskellä, taisivat olla juuri sellaisia poletteja. Yritin Jennylle ehdottaa sellaisella maksamista, mutta hän ei yleisessä mekkalassa ottanut ehdotustani kuulemattomiin korviinsa. Niinpä ne ovat meillä edelleen matkamuistona, tai kenties seuraavalle Berliinin matkalle mukaanotettaviksi.
Vessakäynnin jälkeen suuntasimme pitkin hiekkaista bulevardia samaan suuntaan kuin useimmat muutkin. Meneillään oli ilmeisesti jonkin sortin kilpasoitanta kahden viulistin kesken. Toisessa päässä väylää nuori nainen soitti omaansa sähköisesti vahvistettuna, toisessa päässa nuori mies teki samoin. Kappaleet olivat erit, joten kuunteluelämys lähenteli kakofoniaa. En erityisemmin nauttinut moisesta musiikkielämyksestä, joten jätin almut antamatta. Niin olisin kyllä tainnut tehdä muutenkin, minä sydämetön turistinkuvatus.
Välillä piti pysähtyä hieman kätköilemään, vaikka väkeä lappoi edestä ja takaa enemmän kuin kätkönsuojeluvaistoni antoi myöten. Kaikki meni lopulta kuitenkin hyvin. Meistä on kehkeytynyt vuosien ja kokemuksen karttuessa oikeinkin oivallisia urbaanikätköilijöitä, vaikka itse sen sanonkin.
Jatkettuamme bulevardia aivan ajoradan tuntumaan saakka ei edessä avautuvasta näkymästä voinut erehtyä: siinä seisoi Brandenburgin portti kaikessa komeudessaan. 1700-luvun lopulla rakennettu kaupungin pääportti seisoi kaikista ympärillään tapahtuneista mullistuksista huolimatta edelleen jylhänä Under den Linden -kadun päässä. Porttia on aikojen saatossa käytetty monenlaisiin seremonioihin, mutta nykyisin sen ympäristössä häärii lähinnä laumoittain turisteja.
Portti on tullut maailmalle tutuksi lukemattomista sitä esittävistä valokuvista, joista voimakkaimpia ovat mielestäni mustavalkoiset, Berliinin taistelujen jälkeen otetut. Eräässä kuvassa portti seisoo taustalla murjottuna, mutta pystypäin, edustallaan autonraato ja muuta sekalaista romua. Omalla surullisella tavallaan kuva muistuttaa Berliinin ja koko maan kokemasta lähes totaalisesta tuhosta, mutta toisaalta saksalaisten uskomattomasta kyvystä kohota ryysyistä rikkauksiin – jopa yhdeksi maailman taloudellisista suurvalloista.
Kivikolossia koskevaa earth-kätköä ratkoessa saimme tutustua vielä sitäkin varhaisempaan menneisyyteen, nimittäin vallan Jurakauteen, jolloin portin rakennusaineena käytetty hiekkakivi muodostui. Lähietäisyydeltä pylväitten kerrostumia ja mineraalirakenteita tutkiessa tuli pistettyä merkille myös lukuisat paikkaukset, joita oli tehty sodan aiheuttamien tuhojen korjaamiseksi. Neljän hevosen vetämissä vaunuissa matkaava voiton jumalatar katseli puuhiamme kummeksuen portin päältä.
Täälläkin vierailijat vaikuttivat varsin nuorilta, ja se paitsi näkyi myös kuului. Ilakoiva nuoriso kiersi porttia ja sen lähiympäristöä erilaisilla polkuvälineillä ghettoblasterit jytisten. Polkuvälineiden vuokraajina ja myös sen ohjaajajina toimivat kaverit vaikuttivat luonnollisesti tyytyväiseltä tilanteeseen; olihan kyseessä maksavat asiakkaat. Poliiseja tai muita turvatekijöitä ei vaikuttanut aivan lähiympäristössä näkyvän, tai sitten he olivat sulautuneet täysin maisemaan. Ehkä hyvä niin, sillä kaikki eivät tunne oloaan turvalliseksi univormupukuisten ihmisten lähellä, vaan pikemminkin täysin päinvastoin.
Aurinko paistoi edelleen lämpimästi ohuen pilviverhon takaa. Hentoinen, mutta kolea tuulenvire sai minut pitämään kuitenkin takin päälläni. Aikamme portin äärellä häärittyämme saimme tehtävämme tehtyä ja saatoimme siirtyä viereiseen puistoon.
Großer Tiergarten
Aivan portin toisella puolen, saapumissuunnassamme, vihersi hieman. Ruohoa ja heinäähän siellä näkyi, sekä aivan pieniä hiirenkorvia puissa, jotka eivät muistuta ollenkaan kotiseuduista, ja joita en ainakaan ilman lehtiä osaa nimetä. Olisivatkohan kuitenkin olleet lehmuksia. Siellä täällä maa sinersi. Se taas johtui pienistä, sievistä kukkasista, jotka peittivät laajoja alueita aluskasvillisuudesta. Kevättä oli selkeästi ilmassa täällä saksanmaalla. Olimme Großer Tiergartenissa, Brandenburgin vaaliruhtinaiden entisillä metsästysmailla, nykyisessä keskuspuistossa – jos asian voi näin ilmaista.
Lähdimme etenemään kohden kohteeksemme asetettuja kätköjä pitkin leveän kadun reunaa. Kadunvarsi oli täynnänsä linja-autoja ympäri Eurooppaa. Univormupukuiset linja-autojen henkilökunnan jäsenet puuhailivat autojensa äärellä omien hommiensa kanssa. Asiakkaat, eli todennäköisesti varakkaat eläkeläiset, olivat turistikierroksellaan jossain. Hitaalla kierroksellaan; ne porukat eivät kiirettä pitäneet.
Välillä poikkesimme ihan metsän puolelle, joskin ihan turhaan. Ei sieltä mitään kätköjä löydetty, sillä ne oli täkäläiseen tapaan aseteltu turvallisesti rakennetun infran ääreen. Vain vähän matkaa eteenpäin kuljettuamme meitä tervehti neuvostoliittolaisen T-34 -panssarivaunun tykki. Se oli merkki saapumisestamme Tiergartenin neuvostomonumentille.
Jos olisimme jossain itäisen Euroopan maassa, moinen pompöösi kivikasa olisi varmaankin revitty jo maan tasalle. Saksalaiset olivat diplomaattisempia, ja kenties huomattavasti arempiakin moisten asioiden suhteen. Niinpä meillä oli edelleen mahdollisuus suorittaa monumenttiin liittyvät earth-kätkön tehtävät. Niiden ääressä meni joku tovi, sillä näidenkin kivien tutkiminen osoittautui yllättävän mielenkiintoiseksi. Taisimme vain pyöriä niiden muutaman turistin haitolla, jotka olivat vaivautuneet tätä muistomerkkiä katsomaan. Itsessäni sen katseleminen aiheutti lähinnä lievää närästystä, jos toki hieman ymmärrystäkin.
Käänsimme lopulta monumentille selkämme ja ylitimme leveän ja vilkkaasti liikennöidyn Straße des 17. Juni -kadun. Suojatietä ei tässäkään kohden ollut, joten oli vain odoteltava, että autot kaukaisuudessa pysähtyisivät punaisiin ja muut menisivät menojaan. Kiire tuli silti, sillä jotkut autoilijat vaikuttivat kiihdyttävän ihan tosissaan ja meidän kohdallamme vauhtia oli jo ihan mojovasti.
Liikenteen meteli jäi nopeasti taakse sulautuessamme luontevasti metsämaastoon. Polut olivat leveitä, eikä muita kulkijoita juurikaan. Jo vain siinä saattoi välillä pyllistellä kukkasia kuvailemassa ja kuunnella jonkin rastaan, kenties puolisoa kosiskelevan laulu- tai mustarastaan kaunista kujertelua.
Saavuimme aukiolle, jota koristi kolme luonnonkiviryhmää. Tarkoituksenamme oli etsiä oikeaa graniittilajia edustava ryhmä ja tehtävä niistäkin tarvittavat tutkimukset. Lapset ja koirat juoksentelivat ympärillämme, elämä soljui rennosti auringosta nautiskellen. Lasten äidit paistattelivat päivää kivenjärkäleitten päällä istuskellen.
Monoliittiä ja monumenttia
Juuri nyt tuntui siltä, että päivä paistoi hieman turhankin tehokkaasti, sillä kainalot alkoivat kostumaan ja suu kuivumaan. Etsimme kivistä tarvittavat tiedot ja päätimme lähteä etsimään sopivaa ravintolaa, jossa voisi nauttia huurteiset ja kenties jotain pientä, salaattia tai muuta sellaista.
Suunnaksi otimme ensi töiksemme kuitenkin lähistöllä sijaitsevan muistomerkin, joka on omistettu natsismin alla vainotuille homoseksuaaleille. Tuohon tummanpuhuvaan monoliittiin oli upotettu videonäyttö, jota saattoi kurkkia pienestä ikkunasta. Vaikuttava kokonaisuus ajoi tärkeää asiaa ja ansaitsi täyden huomiomme.
Puistosta poistuessa ohitimme myös saksalaisen yleisneron Johann von Goethen vaaleasävyisen ja runsaasti koristellun patsaan. Vuonna 1880 valmistunut monumentti on säilynyt ihmeen hyväkuntoisena, kun ottaa huomioon sen(kin) ympärillä riehuneet taistelut.
Kadun toisella puolella avautuikin sitten näkymä, joka tuskin jättää ketään kylmäksi. Huomion se kiinnittää taatusti, edusti katsoja sitten mitä tahansa uskontoa tai ideologiaa. Kyseessä oli nimittäin Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkki, lyhyemmin sanottuna Holokaustin muistomerkki. Teos koostuu 2 711:sta betonisesta paadesta ja se kattaa kokonaisen korttelin kokoisen alueen.
Paasien välissä voi helposti liikkua, joten hieman yllätyin, että sen keskellä ei ollut enempää väkeä. Jalkakäytävä oli silti tukossa kadun varrelle pysäköidyistä busseista nousseille ja johonkin epämääräiseen suuntaan köpöttelevistä vanhuksista. Eipä sen puoleen, emme mekään kovin syvälle tuohon paasierämaahan taivaltaneet, vaan tyydyimme ihmettelemään ja ihailemaan sen karua, mutta kaikin puolin vaikuttavaa olemusta sen laitamilta. Hieman minulla piti saada silitellä ja taputella paasien siloista betonia, josko niiden edustama viisaus tarttuisi minuunkin, edes vähän.
Vaikka tässä olisi voinut viettää aikaa pitempäänkin ihmetellen ja valokuvaillen, jano ja orastava väsymys pakottivat jatkamaan taukopaikan etsimistä. Jätimme tämän upean ja ajatuksia herättävän monumentin taaksemme ja vetäydyimme puiston vehreydestä betonierämaan varjoihin.
Bavaria Berlin
Itämaisia ja italialaisia syöttölöitä ohiteltuamme eteemme tupsahti ravintola, jonka nimi kantoi yhden Saksan osavaltion, Baijerin, latinankielistä versiota. Samaa versiota käytetään toki englanninkielessäkin, mutta se lienee roomalaista – ja siten latinankielistä perua.
Asiakkaat tungeksivat Bavaria Berlinin etuoven ympäristön terassilla auringosta nautiskellen, joten me marssimme suosiolla suoraan sisään. Sisällä ei tainnut tässä vaiheessa olla parin tarjoilijan lisäksi muita, joten saimme vapaasti valita pöytämme. Koska olimme kahden, valitsimme luonnollisesti kahden hengen pöydän. Suomessa olisimme voineet istahtaa isommankin pöydän ääreen, mutta muualla Euroopassa sen kanssa tuntuu olevan tarkempaa – vaikka tilaakin olisi. Sisustus paikassa vaikutti mukavan perinteiseltä runsaine, koristeellisine puupintoineen. Tarjoilijat olivat kaikki miehiä, hekin varsin perinteisen näköisissä univormuissaan, johon kuuluivat mustat, suorat housut, valkoinen paita mustan rusetin kera sekä pitkä, musta essu. Ilmiasu vastasi wieniläisten kollegoittensa ulkonäköä, mutta näitten kavereitten ote hommaansa vaikutti reilusti rennomalta. Niinpä mekin rupattelimme omamme kanssa enemmän kuin matkoillamme on juuri kenenkään kanssa ollut tapana. Vaikutti hyvältä tyypiltä.
Iltapäivä oli jo melko pitkällä, mutta ajatuksenamme oli silti nauttia tässä vaiheessa vain jotain voimia palauttavaa salaattia tai muuta kevyttä. Niinpä tilasimme wurstisalaatin, Saksassa kun olimme, ja sen kyytipojaksi olutta. Puolta litraa pienempiä annoksia ei ollut tarjolla, joten otimme sitten sellaiset. Reipas tarjoilijamme hoiti työnsä sujuvasti ja nopeasti, joskin paksu saksalaisaksentti aiheutti täälläkin ensin hieman ymmärrysongelmia. Ne jäivät onneksi vähäisiksi.
Oluet saapuivat pöytäämme ensin, ja aivan hetken kuluttua saapuivat myös salaattimme. Suikaloitua makkaraahan siinä tosiaankin näytti olevan ja sen lisäksi pari salaatinlehteä ja hieman raakaa punasipulia. Ryhtyessämme lappamaan annoksia kohden kitusiamme, saimme todeta niiden olevan ihan oikeasti wurstisalaattia, toisin sanoen salaattia, joka oli tehty wurstista. Vähäiset kasvikset olivat siinä lähinnä koristeena, lukuun ottamatta kuutioitua suolakurkkua, jota oli kulhon pohjalla ihan kiitettävät määrät. Keveydestä ei varsinaisesti ollut tietoakaan, mutta toisaalta; olihan kello jo vaikka mitä, joten tekemämme pikapäätöksen mukaisesti tämä sai luvan käydä päivällisestä. Hyvällä ruokahalulla nautimme annoksemme, joskin vyö alkoi jo melkoisesti kiristämään.
Sanotaan, että jälkiruoka menee eri vatsaan, joten vaikka olomme oli tässä vaiheessa jo varsin ympäripyöreä, päädyimme tilaamaan vielä sellaiset. Jenny otti omien sanojensa mukaan “kaikkein parasta omenastruudelia koskaan”, itse halusin kokeilla Kaiserschmarren im Glas mit Pflaumenia, eli kulhollisen pieniä, kevyesti makeutettuja ja höttöisiä pannukakunpalasia, joiden lisäksi tuli kaatonokallinen kannullinen luumuja omassa kastikkeessaan. Ihan piti kysyä tarjoilijaltamme, että miten näitä on tapana syödä. Periaattessa niitä sai kuulemma syödä miten halusi, mutta minä kokeilin tapaa, jossa kaadetaan kastiketta kannusta palasten päälle ja nautitaan luumut lusikalla. Suussa sulavia olivat!
Laskun ja ihan reilun tipin maksettuamme vyöryimme vatsoinemme pihalle. Aurinko paistoi, ja ihmisillä oli silminnähden kevättä rinnassaan. Me suuntasimme kätköjä seuraillen kohti yhtä Berliinin tunnetuinta turistirysää.
Checkpoint Charlie
Katuja tallaillessa ei voinut olla pistämättä merkille sitä, että Berliini tuntui olevan yhtä rakennustyömaata. Lähes poikkeuksetta talojen ympärillä oli muovisia esteaitoja tai näkösuojapressuja, eri kokoisista nostolaitteista puhumattakaan. Liekö sitten vuodenajalla moiseen jotain vaikutusta, vai oliko kaupunki yksinkertaisesti päässyt kylmän sodan aikana niin pahasti rapistumaan, että remonttia riittäisi vielä vuosikymmeniksi eteenpäin. Isompia ja pienempiä työmaita väistellen puikkelehdimme pitkin katuja, joiden varsilla kohoavat talot omasivat mitä moninaisempia tyylisuuntia. Kunhan työmaat joskus rauhoittuvat, jos rauhoittuvat, täytyy täällä olla todella hienoa ja siistiä.
Vähän kuin varkain tupsahdimme aukiolle, jossa liikuskeli ihmisiä isompina ja pienempinä ryppäinä. Mitään kovin erikoista en siinä ensialkuun havainnut, mutta jonkin kuvakertomuksen sisällään pitävä aita kiinnitti huomioni. Sitten huomasin pari suurta sotilaan passikuvaa, jotka oli viritetty korkean tolpan nokkaan. En vieläkään tiedä keitä he olivat ja miksi heidät oli noin jalustalle asetettu. Tämän täytyi olla kuuluisa Checkpoint Charlie, rajanylityspaikka kylmän sodan ajoilta.
Pieni ja vaatimaton, valkoinen rakennus keskellä katua. Toisessa päädyssä kasa hiekkasäkkejä ja turisteja sen takana ottamassa kuvia toisistaan ja itsestään. Hirmuisesti siinä ei nähtävää ollut, mutta onhan sen symbolinen arvo jotakuinkin mittaamaton. Rajan ylittivät aikoinaan tämän tarkistuspisteen kohdalta lähinnä diplomaatit, mutta sen ympärillä on koettu myös monenlaista dramatiikkaa, joista kenties merkittävin oli lokakuussa 1961 pidetty Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton panssarivaunumiehistöjen välinen tuijotuskilpailu, joka meidän kaikkien onneksi kuitenkin laukesi rauhanomaisesti.
Lähistöllä olisi ollut Checkpoint Charlieen liittyviä museoita parikin kappaletta sekä lukuisia matkamuistomyymälöitä, mutta ne jäivät kaikki tällä erää vierailematta. Sen sijaan tutustuimme tienoon kätkötarjontaan, sillä niissä olisi meille matkamuistoa aivan kylliksi. Ympärillä pörräävästä ihmismassasta huolimatta niiden löytäminen oli ihmeen vaivatonta.
Mittea ristiin rastiin
Matkamme jatkui Berliinin keskusta-alueen Mitten katuja mittaillen ilman kummempaa päämäärää. Oppaana käytimme paikallista kätkötarjontaa, joka olikin varsin kattava. Saksahan onkin kätköilyharrastuksen suurvalta.
Taivas oli alkanut harmaantumaan, mutta sää pysyi onneksi poutaisena ja sopivan lämpimänä. Toisin sanoen liika lämpö oli iltaa kohden hälvenemässä, josta arktisiin oloihin tottuneet kehomme tietenkin nauttivat.
Matkan varrella saimme ihailla mm. Deutscher Dom ja Französischer Dom -kirkkojen 1980-luvulla pieteetillä uudelleen rakennettuihin, komeisiin ulkokuoriin. Molemmat kirkot nimittäin tuhoutuivat pommituksissa vuonna 1943, jota voi olla nykyisin todella vaikea uskoa: niin aidosti ne välittävät alkuperäistä 1700-luvun henkeä ympärilleen. Nyt kirkot toimivat muun muassa museoina, ja löytyypä niiden suojista myös pari paremman laatuluokan ravintolaa.
Jennyn henkilökohtaiseen matkasuunnitelmaan kuului käynti rakastamansa Ritter Sport -suklaamerkin omassa myymälässä, joka sattui sopivasti matkamme varrelle aivan edellä mainittujen kirkkojen lähituntumassa. Tuossa “suklaamaailmassa” olisi pystynyt suunnittelemaan ja toteuttamaan vaikka aivan oman suklaamakunsa, mutta tyydyimme tällä kertaa asioimaan vain sen värikylläisessä myymälässä. Valinnan varaa riitti kymmenien makujen ja kokojen täyttäessä seinien korkuisia hyllyjä. Onneksi reppujemme kapasiteetit olivat rajalliset, joten ostosreissu ei päässyt ryöstäytymään käsistä.
Reittimme kulki läpi rauhallisempien sivukatujen Bebelplatzille. Yliopiston rakennusten ja oopperatalon reunustaman aukion keskellä sijaitsee natsien vuonna 1933 sytyttämien kirjarovioiden muistoksi tehty muistomerkki. Se onkin todella erikoinen, sillä se käsittää maan alle on rakennetun 5 x 5 metriä kokoisen tilan, jonka seiniä reunustaa tyhjät kirjahyllyt. Tätä “kirjastoa” voi katsella aukiolta käsin lasisen ikkunan takaa. Muistomerkin yhteydessä on pronssinen levy ja siinä runoilija Heinrich Heinen kolkot, mutta ikävä kyllä toteen käyneet sanat: ”Se oli vasta pelkkää alkusoittoa; kun poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä”.
Tämänkään aukion rakennuksia katsellessa voi vain ihmetellä missä kunnossa ne ovat olleetkaan sodan jäljiltä. Juuri nyt ne näyttävät siltä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Saksalaiset ovat tehneet sen eteen paljon töitä, mutta onhan heillä toisaalta siihen myös varoja.
Ja kun kerran olimme saapuneet aivan Berliinin keskeisimmän kadun, Unter den Lindenin äärelle, tuli meille pakottava tarve saada käyskennellä tuota kuulua bulevardia kohden auringonlaskua. Nimensä mukaisesti kadulla on aikoinaan voinut kulkea “lehmusten alla”, mutta jälleen kerran toinen maailmansota sotki kuviot. Kadun varren vanhat lehmukset joko tuhoutuivat pommituksissa tai ne käytettiin polttopuuksi sodan loppuvaiheessa ja heti sen jälkeen. Niinpä sen varrelle kasvatetut uudet puut ovat vielä huomattavan pieniä. Mutta vielä koittaa se päivä, kun ihmiset saavat kulkea suurien ja auringon paahteelta suojaavien lehmusten alla – unter den Linden. Käyskentelimme todellakin kohden auringonlaskua, eikä sitä varjostanut edes taivaalle alati kasaantuva pilviverho.
Unter den Lindeniltä poistuimme pienemmille kaduille ja niitä kierrellen hiljalleen kohden hotellia. Askel alkoi jo painamaan, joten pieni tauko olikin paikallaan.
Currywurst
Kun taukoa oli pidetty pari tuntia, tulimme siihen lopputulokseen, että pelkällä salaatilla ei elä, vaikka se olisi lähes täyttä lihaa. Päätimme lähteä etsimään lähintä mahdollista currywurst-paikkaa, sillä moinen kuului Pakkonähä-kohteisiimme. Currywurst on peri-berliiniläinen erikoisuus, joka juontaa juurensa vuoteen 1949. Tuolloin Herta Heuwer -niminen rouva sekoitteli brittiläisiltä sotilailta saamiaan aineksia – ketsuppia, Worchester-kastiketta ja currya – kastikkeeksi ja tarjoili sitä grillatun makkaran kera. Klassikko oli syntynyt.
Ilta oli jo hyvinkin hämärtynyt astuessamme hotellista Friedrichsstrassen iltaelämää sykkivään syleilyyn. Mukauduimme siihen kuin kalat kuivalle maalle ja otimme suunnaksemme aivan vain muutaman kivenheiton päässä sijaitsevaan Witty’s Currywurstin. Olimme onneksemme ainoat asiakkaat, joten saatoimme häpeilemättä ryhtyä tavaamaan annoslistaa ja harkitsemaan tarkoin ostoksiamme. Valitsimme lopulta annoksen, johon kuului lohkoperunoita, makkaraa, talon omaa majoneesia sekä tietenkin currylla maustettua tomaattikastiketta. Makkaraksi valitsimme kuorellisen version, jossa tavallisesti on enemmän makua ja mukavampi suutuntuma. Ketjun periaatteiden mukaisesti kaikki ainesosat olivat luomua, joka ei yhtään hullumpi juttu olekaan.
Ruokajuomaksi ostin pullollisen oikein hyvää olutta, jota toisena kokkina toimiva valkoihoinen kaveri varauksetta suositteli. Hän pahoitteli sen hintaa, mutta väitti oluen kyllä olevan hintansa väärti. En kylläkään tiedä, oliko 3,70 euron hinta puolen litran vetoisesta ja patenttikorkilla varustetusta hyvästä oluesta nyt niin paha sijoitus. Toinen kokki, musta kaveri grillin takana puolestaan pahoitteli, että perunoiden paistossa saattaisi mennä aikaa jopa kuusi minuuttia. En pitänyt sitäkään niin pahana, kiirettä kun ei varsinaisesti ollut. Olivatpa pojat pahoillaan asioista, ja aivan suotta.
Päästyämme sitten itse asiaan saatoimme vain todeta, että tämähän vie kielenkin mennessään. Wurstin tyyppiä en pysty varmuudella sanomaan, mutta tomaattikastike oli maustettu currylla juuri sen verran vahvasti, että maku tuntui, muttei kuitenkaan hyppinyt silmille. Perunat oli paistettu ja suolattu juuri sopivasti, joten niistäkään ei pahaa sanottavaa jäänyt. Sen verran maistuva kokonaisuus se oli, että olisin voinut vielä nuolla pahvikipponi puhtaaksi, mutta aivan vain esteettisistä syistä jätin sen tekemättä.
Taidanpa tehdä tätä joskus kotonakin.
Iltakävelyllä
Vaikka iltapala ei kooltaan aivan valtava ollutkaan, oli se silti sen verran tuhti, että läksimme ruoansulatuksen merkeissä vielä pienelle iltakävelylle. Etenimme Friedrichstrassea pitkin kohden Unter den Lindeniä samalla joitain lab-kätkön pisteitä etsien. Löysimme itsemme esimerkiksi Bud Spencer -museon edustalta sekä Frederik Suuren ratsastajapatsaan vierestä, aivan bulevardin päästä.
Koska labien keräileminen vaikutti toimivan mukavasti, lähdimme vaeltelemaan niiden perässä iltapimeää Unter den Lindeniä myöten, kohden kaukaisuudessa siintävää Brandenburgin porttia. Väkeä oli liikkeellä vain vähän. Väliin pysähdyimme katselemaan Venäjän suurlähetystön eteen kasaantunutta Navalnyin muistoalttaria, vai miksi sitä voisikaan kutsua. Muistin asiaankuuluvasti heilutella keskisormiani lähetystön suuntaan, joka muistutti kaikessa pimeydessään jotain Mordorin luolaa. Toivottavasti tallensivat valvontakamerakuvat hyvään talteen.
Matka jatkui hitaasti kiiruhtaen, ja pian olimme Brandenburgin portin edustalla Pariser Platzilla. Paikalle oli kerääntynyt suurehko joukko motoristeja, joiden epämääräinen elämöinti sai meidät kiertämään heidät hieman sivummalta. Pyöriä oli monen sorttisia, joten heitä taisi vetää yhteen ilmeisesti lähinnä menopeliensä kaksirattaisuus. Keskityimme ihastelemaan iltavalaistuksessa kylpevää porttia, joskin itse samalla harmittelin hotelliin jäänyttä kameraa. Piti siis tyytyä pelkkään kännykkään, ja sehän ei ole koskaan oikein hyvä juttu.
Saatuamme kaikesta kylliksemme kuluneelle päivälle, maleksimme takaisin hotelliin ja yöpuulle. Taivalta olimme taittaneet tänään 13 kilometriä ja sekin tuntui jo jäsenissä.
Gute nacht!
Torstai 21.3.2024
Matkamme viimeinen aamu valkeni harmaana ja sateisena. Ikkunasta katsoen taivaalta roimiva vesisade näytti mukavan kesäiseltä, muttei silti isommin houkutellut ulos. Melkein tuntui siltä, kuin itse taivas olisi itkenyt tällä erää viimeisen Berliinin-päivämme alkua.
Muutoin aamu eteni rutiininomaisesti: heräsimme kello 8.00, aamupala oli syöty 9.20, kello 10.00 kirjauduimme ulos ja jätimme matkalaukkumme respaan säilytykseen. Aamiaiset ja jääkaapista napatut juomat piti myös maksaa. Yllätyksekseni kuusi aamiaista ja kolme juomaa olivat edullisemmat kuin olin etukäteen aavistellut, yhteensä 71 euroa.
Sinkande Mauer
Lähes samalla hetkellä, kun astuimme ulos hotellin ovesta sade loppui ja aurinko kurkki varovaisesti repeilevän pilviverhon raosta. Se sopi meille mainiosti.
Päätimme hypätä ratikkaan, kun kerran olimme appiimme liput ostaneet. Kävellessämme vain parin sadan metrin päässä sijaitsevalle Orenienburger Torin pysäkille sen läheisyyteen alkoi kertymään poliisi- ja paloautoja. Tämmöistä sattuu, ajattelimme, ja hyppäsimme parin minuutin kuluttua BVG:n kirkuvankeltaiseen raitiovaunuun. Aamu oli jo pitkällä, joten tilaa oli. Vaunu rytkytteli pehmeästi parin pysäkin päähän, ja kun se oli jälleen lähes lähdössä liikkeelle, huomasin yllättäen, että meillä tuli jäädä pois kyydistä. Ehdimme ulos, juuri ja juuri.
Berliinin kulttuuri ja matkailu elää ja hengittää muuria ja kylmää sotaa. Se on suorastaan kyllästetty niillä. Ja se on hyvä, sillä näitä asioita ei saa unohtaa. Niinpä lähdimme nytkin katsomaan erästä muurin muistomerkkiä, Sinkande Maueria. Matkamme jatkui tässä kohden kävellen, joten sateen takia ylle vetämäni kuoritakki alkoi nopeasti hiostamaan.
Invalidenparkissa sijaitseva, veteen uppoavaa muuria kuvaava teos on kieltämättä vaikuttava. Vielä vaikuttavampi se varmasti on kesäaikaan, kun sitä ympäröivä laaja allas on vettä täynnänsä. Voin melkein kuvitella lasten ilakoivan kesähelteellä sen äärellä. Ympäröivät itä-berliiniläistyyppiset betonibrutalistiset rakennelmat savupiippuineen oikein korostaisivat puiston vihreyttä ja altaasta heijastuvaa taivaan sineä. Nyt kaikki oli talven jäljiltä vielä oikein viimeisen päälle neuvostoharmaata.
Tämän jälkeen saatoimmekin siirtyä viereiselle ratikkapysäkille, ja hetken odottelun jälkeen olimme matkalla viimeiseen kohteeseemme.
Berliininmuurin muistomerkki ja opastuskeskus
Hetken matkustettuamme hyppäsimme vaunusta Gedenkstätte Berliner Mauerin pysäkillä. Heti jalkauduttuamme pääsimme ihmettelemään muurin tilalle metallitangoista rakennettua aitaa. Upeasti ruostetta itseensä ottaneet tangot merkkasivat paikkaa, jossa muuri on taannoin kulkenut, ja josta niin ihmiset kuin ajatuksetkin saavat nyt kulkea ilman esteitä.
Erään multikätkön ohjeita noudattamalla tiesimme mihin olimme menossa seuraavaksi: muistomerkin opastuskeskukseen ja erityisesti sen näköalatasanteelle. Liikkeellä oli runsaasti kouluikäistä nuorisoa, mitä ilmeisimmin kevät- vai opintoretkillään. Saksan lisäksi heitä kuulosti olevan ainakin Italiasta ja Espanjasta, kenties myös Puolasta.
Luovimme tiemme koululaisryhmien läpi opastuskeskuksen sisätiloihin, jonka hienosti toteutettu ja laaja näyttely pysäyttäisi taatusti kyynisimmänkin ihmisvihaajan. Saimme tutustua niin muurin historiaan kuin sen takia henkensä tai terveytensä menettäneiden ihmisten traagisiin tarinoihin. Osalla tarinoista oli onneksi myös onnellinen loppu, joten aivan siipi maassa ei näyttelystä tarvinnut poistua.
Kierrettyämme näyttelyn niin tarkasti kuin se suomenkieltä äidinkielenään käyttävälle on inhimillisesti katsoen mahdollista, päätimme viimein kivuta rakennuksen ylimmäiseen kerrokseen. Portaita riitti yllättävän korkealle ja jossain välissä alkoi tuntua jo siltä, että saisivat loppua.
Tasanteelta näki hienosti kadun toiselle puolelle säästetyn muurinpätkän maastoon. Nähtävillä oli varsinaisen betonimuurin lisäksi rajamuuri, niiden väliin jäävä kuoleman vyöhyke sekä vartiotorni. Kaikesta näki, että aivan viimeisinä vuosinaan rajalinja ei taatusti ollut kepulikonstein ylitettävissä. Eikä ihan noin vain alitettavissakaan.
Keräsimme multikätköön tarvittavat tiedot ja lähdimme laskeutumaan alaspäin. Minulla teki mieli kahvia, joten sain houkuteltua Jennyn kanssani opastuskeskuksen viereiseen kahvilaan. Hieman valjussa kahvilassa oli tarjolla pelkkää automaattikahvia, mutta sellainen kävi siinä tilanteessa oikein hyvin. Kietaisimme kupposet kitusiimme ennätysajassa ja läksimme kohden muurinpätkän takamaastossa sijaitsevaa multikätkön loppupistettä.
Kyseisen maaston alueella oli sinne saapuessamme luokallinen koululaisia, mutta hekin poistuivat sieltä meidän saapuessamme paikalle. Niinpä toimillemme ei ollut silminnäkijöitä, ellei sitten joku tarkkanäköinen katsellut tekemisiämme näköalatasanteelta käsin. Matkaa sinne oli onneksi sen verran, että kiikarit olisi pitänyt olla saadakseen selvää puuhistamme.
Kävimme vielä tutustumassa muurin välittömästä läheisyydestä tuhotun kirkon muistomerkkiin ja sen tilalle rakennettuun kappeliin. 1800-luvun lopulla rakennetun kirkon tarina oli sillä tavalla surullinen, että kaikki sen seurakuntalaiset olivat jääneet muurin väärälle puolelle. Vuonna 1986 Itä-Saksan viranomaiset päättivät turvallisuussyistä poistaa kirkko kirjanpidostaan ja tylysti räjäyttivät sen. Kirkosta jäi jäljelle vain joitain artefakteja, kuten huipun risti, kellot sekä muutamia kivisiä osia. Tapahtumasta ei kulunut sitten enää montakaan vuotta, kun seurakuntalaiset olisivat jälleen saaneet käydä omassa kotikirkossaan.
Ajelimme takaisin hotellille, yhden välipysähdyksen taktiikalla. Ihan perille saakka emme kuitenkaan päässeet, kun kuljettaja kuulutti jotain, jonka jälkeen ihmiset pääosin kaikkosivat ratikasta. Hetken siinä ihmeteltyämme ja toisiamme kysyvästi katsoen päätimme mekin lopulta poistua. Ja hyvä niin, sillä ratikka ei pysähtynyt Orenienburger Torin pysäkillä ollenkaan, vaan pyyhälsi ohi. Syynä taisi olla tulipalo tai jokin muu onnettomuus, jonne ilmeisesti aiemmin aamusta rientäneet pelastusviranomaiset olivat matkalla. Matka hotellille oli onneksi lyhyt.
Paluu kotiin
Italofritzissa lähtökahveja nauttiessa olo oli hieman haikea; Berliinissä oli ollut mukavaa ja paljon näkemisen arvoista oli jäänyt näkemättä. Päätimme kuitenkin lähteä lentoasemalle hyvissä ajoin, sillä tarkoituksemme oli etsiä sieltä vielä muutama kätkö. Sen lisäksi meillä ei ollut kokemusta Berliini-Brandenburgin kentän toimivuudesta ja mahdollisista pullonkauloista.
Hyvästeltyämme ja kiiteltyämme hotellin väen hyväksi poistuimme kapsäkkeinemme pihalle ja suunnistimme kohden jo tutuksi tullutta Friedrichstrassen juna-asemaa.
Junaa ei tarvinnut odottaa nytkään kuin minuutti tai pari, ja olimme menossa kohti lentokenttää. Matkustajia oli tällä kertaa ihan mukavasti, mutta jokaiselle riitti silti istumapaikka. Kolmevarttinen matka tuntuikin persuuksissa. Ei oltu näitä penkkejä suunniteltu mukavuusnäkökohdat ensisijaisina kriteereinään. Asema asemalta väki väheni, eikä lentokentälle ollut enää montaakaan jääjää.
Berliini-Brandenburgin lentoasema on varsin tuore tapaus: sen rakentaminen aloitettiin 2006, mutta vuodelle 2011 suunnitellut avajaiset siirtyivät ilmitulleiden rakennusvirheiden korjaustöiden takia kerta toisensa jälkeen. Lopulta kenttä saatiin avattua liikenteelle vuonna 2020. Päällisin puolin lentoasema näyttääkin modernilta ja väljältä, aivan kuin ikäisensä kompleksin kuuluukin.
Jätimme matkalaukkumme säilytykseen, jonka jälkeen lähdimme kätköilemään niin asemarakennuksen sisä- kuin ulkopuolellekin. Pistäydyimme mm. tyhjyyttään kumisevalla Willy Brandt Platzilla ja ratkoimme mielenkiintoisen earth-kätkön, jonka takia lentoasemalla viettämämme aika kului etsimällä lattian hiekkakivilaattoihin uponneita fossiileja. Todella mielenkiintoista!
Back-dropin jälkeen siirryimme turvatarkastukseen. Saman oli tehnyt muutama sata muutakin matkustajaa, ja koko tuo lössi kiemurteli yhden suuren salin mittaisena jonona sen päästä päähän. Tarkastuspisteitä näytti olevan kahdeksan, mutta vain neljä niistä oli käytössä. Kulutimme nytkin aikaa fossiileja lattiasta katsellen. Vaikka sali oli suuri, ehkä noin 50 x 15 metriä, alkoi sieltä ilma happanemaan. Ihmiset vähensivät päällysvaatteitaan, joku alkoi silmin nähden jo hieman hermostumaan. Yli tunti meni jonottaessa, mutta minkäs teit. Viimein pääsimme tarkastukseen, jossa ei sitten enää kauan nokka tuhissut. Enpä muistakaan, olenko ennen ollut läpivalaisussa.
Onneksi olimme varanneet kunnolla aikaa, mutta siltikään taxfree-ostoksiin ei jäänyt enää aikaa. Suuntasimme kohden lähtöporttia, joka tuntui sijaitsevan aseman kenties perimmäisessä kolkassa. Käytettävissä olisi ollut liukuhihnaa vaikka koko matkan varrelle, mutta otimme puuhan kuntoilun kannalta ja etenimme perinteiseen tyyliin.
Portin avautuessa kotimaahansa pyrkivät, malttamattomat matkustajat eivät halunneet oikein uskoa virkailijan kehotuksia oikeista matkustajaryhmistä, joten hän joutui avaamaan kunnolla ääntään:
– Group 1! Not groups 2, 3, 4 and 5! Just group 1!
Tätä jatkui niin kauan, että viimeinenkin ryhmä sai häneltä luvan lähteä. Poistuessamme putkeen minulla piti saada ohimennen kehaista hänen äänenkäyttöään:
– Nice voice.
– Thank you, sir, hän vastasi hieman hämmentyneenä.
Tuntuisi, että näin modernin kentän varusteisiin kuuluisivat jonkinlaiset äänentoistolaitteistot myös lähtöporttien äärellä.
Matka sujui muutoin rutiininomaisesti, mutta ollessamme lähestymässä Helsinkiä tuli matkustajien sammuttaa kaikki elektroniset laitteensa “haastavien näkyvyysolosuhteiden” takia. Matkustamohenkilökunta kiersi konetta tarkastaakseen, että näin todella tapahtui. Eipä olekaan ennen moista sattunut. Kone laskeutui kuitenkin pehmeämmin kuin koskaan, ja niin olimme jälleen kotimaan kamaralla. Suttuisalta tosiaan näytti, kun ikkunasta kurkki.
Varsinaista kiirettä meillä ei ollut, mutta huolsimme itsemme silti rivakasti ja siirryimme Ouluun vievälle portille. Siellä saimmekin sitten odotella reilun tunnin ylimääräistä, sillä koneen lastaamisessa oli ilmennyt jotain ongelmia. Oulussa olimme lopulta vasta aamukahden jälkeen. Duster starttasi kohden kotia noin puoli kolme, ja kotona olimme yhden kätkön ja Oulun Baarissa nautittujen aamukahvien jälkeen noin neljältä. Montaa tuntia emme ehtineet hirsiä vetelemään, sillä Rakka piti vielä käydä hakemassa Tyrnävältä.
Yhteenveto
Berliininnälkä jäi. Kaupunkiin jäi vielä paljon näkemättömiä ja kokemattomia kohteita, joita pitää vielä joskus palata ihailemaan ihmettelemään. Meillä jäi käymättä ainakin usea maailmanluokan museo, kuten Pergamonmuseum, Charlottenburgin ja Potsdamin linnat sekä mittava määrä isompia ja pienempiä kohteita. Tiergarteniakin voisi kierrellä hieman lisää ja voisipa käydä vaikka pienellä jokiristeilyllä.
Toisen maailmansodan kaupungille aiheuttamat tuhot näkyvät monella tapaa: vanha rakennuskanta loistaa poissaolollaan muutamaa poikkeusta ja uusvanhaa tuotantoa lukuun ottamatta, uudemmat rakennuksetkin edustavat pääosin neuvostoaikaista betonibrutalismia tai ovat huippumoderneja kivi-, teräs- ja lasikomplekseja. Berliini on kuin yksi iso rakennustyömaa, ja sen huomaa jokaisessa käänteessä. Kaupungissa on pysähtymätön tekemisen meininki.
Berliinissä voi maksaa kortilla aivan normaalisti. Jostain syystä siellä pidetään käteisestä rahasta, joten sitä kannattaa varata mukaan tai käydä nostamassa lähimmästä automaatista. Ruoka- ja juomapaikoissa ylläpidetään tippauskulttuuria, joten senkin takia käteisen käyttäminen on kätevää. Yhdet tipit jäikin antamatta, kun korttimaksupäätteessä ei ollut sellaista mahdollisuutta. Mikään halpa paikka Berliini ei ole, mutta kun harvoin matkustaa, niin kaiken jaksaa kyllä maksaa.
Julkista liikennettä on paljon, ja se toimii. Itse latasimme kännyköihimme BVG:n Tickets -sovelluksen, jonka turvin saatoimme matkata lähes millä tahansa julkisella liikennevälineellä vaikka kellon ympäri. Reittikarttojen tutkimiseen kannattaa kuitenkin käyttää hieman aikaa etukäteen, niin säästyy yllätyksiltä. Berliini-Brandenburgin lentoasemalla operoimiseen kannattaa myös varata reilusti aikaa, se ei nimittäin oikein toimi. Ainakaan juuri tällä hetkellä.
Berliinissä varoitellaan taskuvarkaista enemmän kuin muissa vastaavankokoisissa kaupungeissa. Jos kuitenkin toimii normaalin varovaisuuden puitteissa, ei se mielestäni ole sen turvattomampi paikka kuin muutkaan. Kaupunki vaikutti muutenkin suorastaan hämmästyttävän siistiltä; roskaa ja muuta moskaa ei kaduilla lojunut. Ei edes tupakan tumppeja, sillä ihmiset tumppailivat ne säntillisesti asianmukaisiin tumppiroskiksiin. Laitapuolen kulkijoitakaan ei keskustan alueella montaa näkynyt, lieneekö heidät sitten vain siirretty sivummalle.
Vaikka tapanani ei ole ottaa paljonkaan kontaktia toisiin ihmisiin, vaikuttivat berliiniläiset omiin silmiini fiksuilta, tavallisilta ihmisiltä. He eivät pidä mekkalaa itsestään ja istuvat ratikassakin aivan yhtä tuppisuisina kuin me suomalaisetkin. Ruokapöydässä ja oluttuopin äärellä he vaikuttavat avautuvan, mutta pysyvät silti varsin hillityllä linjalla. Meidän kohtaamamme asiakaspalvelijat olivat kautta linjan ammatti- ja kielitaitoisia, ystävällisiä ja avuliaita.
Berliiniläiset ovat ilmeisen ylpeitä berliiniläisyydestään, mutta miellyttävällä tavalla. Eikä tuo ihmeen pitäisi ollakaan, onhan kaupunki saanut kokea paljon, jopa liikaa. Se jos mikä liimaa ihmisiä yhteen ja saa ajattelemaan asioita avarammin. Berliini seisoo miehitystä seuranneiden vuosikymmenien jälkeen vankasti omilla jaloillaan ja viittoo esimerkillään suuntaa muulle Euroopalle.
J.F. Kennedyn sanoja lainaten: Ich bin ein Berliner.
Kartat
Kuvia
