Joulu Pariisissa

Useamman vuoden kestänyt koronapandemia on päättänyt puolestaan monen koti- ja ulkomaanmatkailijan toiveista ja tarpeista. Niin meidänkin, sillä tälle matkalle meillä oli alunperin tarkoitus lähteä jo keväällä 2020, puolisen vuotta Wienin matkamme jälkeen. Suunnitelmien muututtua uudeksi ajakohdaksi valikoitui joulu 2021, jolloin täytin ympäripyöreitä. Omikron-variantin ottaessa jalansijaa myös täällä Euroopassa siirsimme matkaamme jälleen vuodella eteenpäin ja vietimme vuosipäivääni kätköillen Oulussa ja sen laitamailla. Finnairin Flex-liput haukkuivat hinnassa itsensä hyvin takaisin.

Kuten aina ennenkin piti talouden ainoalle lemmikille saada matkamme ajaksi hoitopaikka. Tilanne oli tosiaankin muuttunut edelliseen kertaan sen verran, että hoitolaa kaipasi vain yksi karvakaveri Keron päättäessä maallisen tassuttelunsa marraskuussa 2020. Hoitopaikka löytyi Tyrnävältä, jonne Rakka jäi kaipaavasti möykkäämään kaasutellessamme kohden Oulunsaloa.

Aioimme viettää matkamme ensimmäisen yön Finlandia Hotel Airport Oulunsalossa, sillä mielemme ei tehnyt lähteä ajelemaan kotoa Pudasjärveltä jo kolmelta aamuyöstä, ellei aikaisemminkin. Nautimme hotellin El Sabor -ravintolassa herkulliset kana-chorizopadat kitaa kohden viineineen päivineen ja köllähdimme päivän päätteeksi tyytyväisinä oikein siistin hotellihuoneen vällyjen väliin. Täällä tulee vamasti käytyä toistekin, sillä ruoka oli hyvää ja henkilökunta lupsakkaa.

Torstai 22.12.

Koskapa halusimme nukkua niin pitkään kuin suinkin, oli meillä heräämisen jälkeen edessämme varsinainen minuuttiaikataulu. Vaatteet ylle, pakolliset kylpyhuonekäynnit, kamat kantoon ja autoa putsaamaan yön aikana kertyneestä höttölumesta.

Tuossa tuokiossa olimme menossa kohden kenttää. Liikenneympyrä toisensa perään jäi taaksemme ja pian oli edessämme parkkipaikka. Tilaa näytti olevan melkoisen paljon, mutta jätimme automme silti mahdollisimman kauas asemarakennuksesta. Ei siinä paljoa logiikkaa ollut, mutta näin teimme. Itsepä olin kuljettajana.

Rutiinit hoituivat suitsait, kun lähtöselvityskin oli tehty kännykällä jo hotellihuoneessa. Ehdimme haukkaamaan kevyen, mutta epäterveellisen aamupalankin ennen koneen nousua. Viimein pääsimme putkeen ja paikoillemme.

Siinä istuskellessa tuli ikkunasta katsottua ulos sen verran, että saatoimme todeta lunta satavan ihan reilusti. Siiven päälläkin oli varmaan kymmenen sentin kinos. Ehdin jo hieman huolestumaan, kun jäänestokone sitten saapuikin suihkuttelemaan estoaineitaan. Lumi pöllysi, jäänestomömmöt roiskuivat. Koneen kapteeni ilmoitti lähdön myöhästyvän 15-20 minuuttia. Vielä jäisi hieman pelivaraa vaihtoa ajatellen, myhäilimme tyytyväisinä.

Kello kävi, mutta suihkuttelija vain jatkoi suihkutteluaan. Mielessä kävikin, että voisivat ainakin tänne Ouluunkin hankkia toisen jäänestokoneen. Eihän yhdellä mihinkään ehdi. Kun olimme odotelleet paikoillamme jo puoli tuntia, poistui suihkuttelija sivummalle ja koneemme otti kierroksia. Pääsimme lopultakin siirtymään lähtöasemiin: “Cabin crew – arm doors and cross check”.

Jes!

Voi sitä tunnetta, kun g-voimat viimein imaisivat vartalomme kiinni koneen istuimiin. Sitä tunnetta olin ehtinyt kaivata jo tovin. Kauan siinä ei sitten mennytkään, kun kone oli matkavauhdissaan 11 kilometrin korkeudessa. Ehdimme nauttimaan mukilliset mustikkamehua, kahvia kun ei Finnairilla enää ilmaiseksi jaella, jonka jälkeen aloitimme jo laskeutumisvalmistelut Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kellon viisarit osoittelivat vähän siihen suuntaan, että aivan ilman tuskanhikikarpaloita emme konetta vaihtaisi.

Koneen viimein laskeuduttua varsin kovalla vauhdilla tuntui aika mataavan käytävällä oven avautumista odotellessa. Joku vielä kiireisemmän oloinen yritti epätoivoissaan kiilata jonon kärkeen, mutta anteeksipyyntöjen vaimenemisesta päätellen taisi joutua luovuttamaan. Jono lähti purkautumaan kuitenkin nopeasti ja pian haistelimme Vantaan ilmaa. Onneksi olimme katsoneet oikean suunnan jo valmiiksi Finnairin apista, joten puolijuoksua etenimme portilta 18 kohden porttia 36. Ihan koko termiinaalia ei siis tarvinnut juosta läpi, mutta kyllä sellainen vajaan kilometrinkin mittainen aamulenkki tuntui jo jossain. Aika tuntui nyt suorastaan kiitävän. Harmi vain, kun ei tullut katsottua kelloa, sillä luulisin cooper-tuloksen olleen tällä vauhdilla ihan kohtuullisen.

Kaukaisuudessa siintävän portin äärelle ryhmittäytyneet kaksi neitokaista – saattoivat toki rouviakin olla – olivat upea näky. Meitä he siellä vartoilivat ja toivottivat lämpimästi tervetulleiksi. Ollenkaan emme kuulemma olleet myöhässä, kuten ei myöskään se joku meidän perässämme tuleva. Huokaisimme helpotuksesta ja astuimme peremmälle.

Jälleen yhden jäänestokierroksen päättymistä vartoessa Jenny ajatteli ääneen, että “Ehtivätköhän ne meidän laukut..?” Taisin pitää moista ajatusta sen verran epämiellyttävänä, että sivuutin sen olankohautuksella ja keskityin jälleen seuraamaan puolihuolettomasti jäänestokoneen työskentelyä. Monenlaista hommaa sitä onkin tämmöisellä isolla lentokentällä.

Tavarat hukassa

Isosta lentokentästä puheenollen, onhan Charles de Gaulle oikeasti iso. Koneen laskeuduttua sen pitää rullailla yli valtateiden ja ohi kerrostalojen ennen kuin se saadaan pilttuuseensa ja putken päähän. Kentän läpi kulkee vuosittain noin 65 miljoonaa matkaaja, eli sillä perusteella se on maailman 10. vilkkain. Ja täällä me nyt taas olimme.

Koska kyltit niin kauniisti pyysivät käyttämään maskia, me tottelimme. Aika harva sitä näyttää täälläkään enää käyttävän, ehkä noin joka kymmenes, mutta me halusimme pelata varman päälle. Se ei olisi keneltäkään pois. Etsimme matkalaukkuhihnat ja jäimme odottelemaan.

Aikansa se otti, ennen kuin varoitusääni ja vilkkuvalot pärähtivät päälle ja hihna pyörähti liikkeelle. Laukkuja lähti valumaan rakennuksen uumenista rauhalliseen tahtiin. Pinkki laukku, iso laukku, tuubikassi, teipattu laukku, vihreä laukku, hirveä laukku. Ei näkynyt vielä, joten odotellaan seuraava satsi. Muutama muukin suomalaisen näköinen henkilö odotteli hihnan äärellä omaansa.

Taas äänimerkki, vilkkuvalot ja liikkuva hihna. Ruskea laukku, pitkä laukku, jättilaukku, tarroja täynnä oleva laukku. Ja taas hihna pysähtyi. Tunnelma alkoi keskuudessamme olemaan hieman kärsimätön. Lopulta olimme hihnan äärellä aivan kaksin, muut olivat tainneet saada omansa mukaansa. Seisoskellessamme siinä kuin öö aapisen laidalla hihnan toisesta päässä siivouskärryjen kanssa seisoskeleva tummahipiäinen kaveri vinkkasi meille paksulla hindiaksentillaan, että meidän kannattaa mennä kyselemään tavaroitamme matkatavaratoimistosta ja osoittaa suuntaa. Kiitin häntä sydämellisesti ja kirkkaanvalkoiset silmämunat hymyilivät komeasti takaisin.

Matkatavaratoimistossa oli muutama muukin tavaransa kadottanut. Ei kuitenkaan montaa, joten jäimme surutta jonottamaan. Tiskin takana hääräsi pari naista, joista toisella vaikutti olevan enemmän hommia kuin toisella. Hänen äärelleen mekin lopulta päädyimme ja vain muutaman sananvaihdon, kuten kysymyksen “Did you have to run?” jälkeen saimme eteemme lomakkeen, jonka täyttämisen hän neuvoi kuin lennosta. Nimi, maa, puhelin, hotellin osoite, lentoyhtiö… Vaikka hän palveli välillä muitakin asiakkaita, ei hän unohtanut hymyillä kun siihen tarvetta vain tuli. Eikä aikaakaan, kun hän löi meille paperin kouraan ja neuvoi näyttämään sitä hotellin respassa. Laukut tulisivat seuraavalla Finnairin lennolla Pariisiin ja kuriiri toimittaisi ne hotelliin. No olisipa helppoa, jos näin pääsisi käymään.

Pariisinreissumme oli alkanut mutkikkaasti, mutta kenttähenkilöstön vankan ammattitaidon turvin oiottiin heti monta kurvia. Tämä vapautti mieliämme sen verran, että päätimme ryhtyä etsimään kyytiä “kylille”. Sellaiseksi oli jo etukäteen valittu paikallisjuna RER B. Jonkin aikaa käytäviä kierrettyämme ja automaatteja lippujen toivossa tutkailtuamme päädyimme jonottamaan ihan henkilökohtaista palvelua kysyäksemme samalla aivan kunnon matkakorttia vierailumme ajaksi. Kiemurteleva jono eteni ihmeen sujuvasti ja pian olimme oman asiakaspalvelijamme tiskillä.

Hän suositteli käyttöömme Navigo Weekly Passia, jonka avulla saisi matkustaa rajoituksetta Pariisin suurkaupunkialueen metroilla, busseilla ja RER:llä kaupungin molemmille lentokentillä, Versaillesiin sekä Disneyland Parisiin. Ainoa rajoitus oli, että kortti oli voimassa kalenteriviikon maanantaista sunnuntaihin, joka tarkoitti sitä, että meidän tulisi uusia se heti viikonlopun jälkeen. Koska kortti ei ollut hinnan kiroissa (n. 27 euroa), päätimme hankkia sellaiset. Lisäksi hän suositteli liimaamaan siihen vielä passikuvan ja opasti meidät lähimmälle kuva-automaatille. No nyt jännitti!

Aasialaisperheen nuorimmaisen hidastaessa kuva-automaatille kertynyttä jonoa puuhasta kehkeytyi kaikkea muuta kuin jännää. Kuvaan lopulta pääsimme, mutta näin jälkikäteen ajatellen se oli kyllä aivan turhaa. Ei sitä kukaan edes halunnut nähdä. Mutta tulipahan seisoskeltua. Kuvista tuli kyllä ihan näköisiä.

Menomatkan pää

Pääsimme lopulta jatkamaan matkaa määränpäähämme, kun vain uutta ja upeaa korttia automaattiportille vilautimme. Hyvin totteli. Juuri nyt tuntui lisäksi ihan hyvältä, etteivät matkalaukut olleet taakkanamme, vaan saatoimme liikkua ilman turhaan painolastia kepein askelin. Vaikka kyllähän se askel alkoi jo hieman painamaan jatkuvien jonottelujen ansiosta. Joka tapauksessa RER:n kova istuin tuntui sekin ihan hyvältä takapuolen alla.

Maisemat vilistivät ikkunasta: kivi- ja betonirakenteisia taloja, vanhimmat varmaan jo 1800-luvulta. Vaaleat seinäpinnat olivat nähneet parhaat päivänsä; taivaalta satanut saasteinen vesi oli valunut tummana tököttinä räystäältä kivijalkaan saakka. Rappaukset roikkuivat, katot sammaloituvat. Palaneita autoja, tynnyreitä, törkyä, lahoavaa puutavaraa. Tageja ja graffiteja. Ihmisiä näkyi lähinnä asemilla, jossa he seisoskelivat apaattisina kännyköihinsä tuijotellen. Joku kylille kaipaava tuli kyytiinkin. Useimmat olivat mustia. Toppavaatteissa olivat. Harmaa taivas oikein korosti maanmyötäistä tunnelmaa. Lätäköistä päätellen oli tainnut vasta sataa ropsauttaa.

Mutta mitä lähemmäs määränpäätä, Gare du Nordia, pääsimme, sitä uudemmiksi tai ainakin eheämmiksi ja puhtaammiksi kävivät talojen seinät, ihmisiä näkyi jatkuvasti enemmän muuallakin kuin asemilla, autot olivat uusia. Tynnyreiden ja töryn sijasta näkyi kukkaistutuksia ja puutarhatonttuja. Jossain vilahti trikolori, toimistorakennukset loistivat lasissaan ja metallissaan. Ihmiset junassa vaihtuivat, ihonväri vaaleni asteittain keskustaa lähestyttäessä. Läpileikkaus kaupungista yhdellä rapian puolen tunnin istumalla.

Bastilleen

Hyppäsimme asemalaiturille. Meidän piti vielä ottaa metro kohden Bastillea. Linja oli siinä tapauksessa numero 5, eli kohden Place d’Italieta. Opasteet on mukavasti värikoodattuja, joten jos numero 5 ei heti sattunut silmään, niin väri kuitenkin. Oikein kätevää. Mutta kylläpä olikin tämä asema iso. Huomattavasti isompi kuin vaikkapa Helsingissä. Tai Oulussa. Käytäviä piti tarpoa kilometritolkulla – tai siltä ainakin tuntui – ennen kuin oikea lähtölaituri löytyi. Hengittäminen suodatinkankaan läpi tuntui tihkaalta. Välillä pitikin hieman raottaa maskin raunaa, ja näin saimme samalla tuntea raikkaat ensituulahdukset Rakkauden Kaupungista. Mitä höpötän, olenhan itsekin täällä jo toista kertaa ja Jenny peräti kolmatta. Tiedämme kyllä miltä se tuok… haisee.

Edelleenkin tuntui ihan kivalta ajatukselta, että joku toisi puolestamme matkalaukut hotelliin saakka.

Seuraava metro kohden Bastillea saapuisi jo parin minuutin kuluttua. Niitä kulkee sen verran tiuhaan, että jos yhdestä myöhästyt, niin kauaa ei tarvitse seuraavaa odottaa. Kas, sieltähän se jo tulikin.

VOUuuuuuuu… tssuhhhhhh…

Paineilmaovet aukesivat ja ihmiset vyöryivät ulos. Uudet sisään, me muiden muassa. Ehdimme saamaan jopa istumapaikat.

Tuuuuuut… tssuhhhhhh… vouuuuuUUU

Rivakka kiihdytys. Ja rivakka jarrutus. Seuraava asema olikin jo siinä. Omasta asemastaan täytyi pitää hieman huolta, ettei ohi ajaisi. Ja vain muutaman aseman jälkeen kaiuttimista kantautuva ranskalaisen elegantti naisääni antoikin meidän tietää olevamme saapumassa kohteeseemme: “Bastille”. Vähänkään historiaa tuntevalle tuolla nimellä on tietty kaiku. Itseäni ainakin hieman jo kihelmöi.

Automaattiovien avauduttua hyppäsimme rivakasti laiturille ja etsimme lähimmän Sortie-kyltin. Samassa huomasin jotain erikoista asemalaiturin betonisessa pinnassa. Tässähän kulkee Bastillen edesmenneen linnoituksen ääriviiva! Paikalliset eivät puuhiini juuri kiinnittäneet huomiota kuvaillessani kohdetta kontillani suuntaan jos toiseenkin. Touristes…

Asemalla olisi tainnut olla muutakin aiheeseen liittyvää, mutta ainakaan omiin silmiini ei mitään tarttunut. Kirmasimme ylös ulkoilmaan muutamien napakoitten portaitten johdattamina ja totesimme Pariisissa olevan juuri sadesään. Se ei mieliämme masentanut, vaan lähdimme heti tutustumaan Place de Bastillen ympäristöön perimmäisen päämäärämme ollessa puolen kilometrin päässä sijaitseva majapaikkamme.

Tukikohtamme tulevien päivien ajan sijaitsi 4. arrondissementissa, eli kaupunginosassa. Keskiajalla tienoo tunnettiin paremmin Le Maraisina, jota nimeä vieläkin käytetään, kun puhutaan kaupunginosaa laajemmasta kokonaisuudesta. Pinta-alaa kaupunginosalla on vaatimattomasti 1,6 neliökilometriä, mutta asukkaita noin 30 000. Siitä voi itsekukainenkin laskea väestötiheyden.

Kuin kotoinen kesäsade olisi ripsahdellut taivaalta. Oli todella lämmintä. Maastossa näkyi enemmänkin merkkejä Bastillen linnakkeesta. Olisivathan nuo ranskalaiset voineet sen säästääkin vallankumouksensa kuohuissa kupliessaan meille jälkipolvien iloksi ja ihmetykseksi. Toisaalta se oli tainnut jo muutenkin saada purkutuomion tyyriinä ja tarpeettomana, joten kumous vain joudutti tapahtunutta.

Läksimme Rue Saint-Antoinea seuraillen kirjautumaan väliaikaiseen Pariisin kotiimme.

La Temple de Jeanne

Googlemaps näytti osoitteen tänne. Oli metroaseman suu, jokin harmaa teltta, matkamuistokoju, pari kahvilaa katoksineen. Toinen taisi toimia myös leipomona. Mutta ei hotellia. No johan oli kumma. PIti alkaa ihan kunnolla etsimään.

Kurkattuamme kahvilakatosten väliin isojen kasviruukkujen vierestä erottui oviaukko ja sen päältä kyltti “Le Temple de Jeanne“. Olihan se täällä. Siispä peremmälle.

Sisään astuttiin muutaman metrin mittaisen, valkeaksi rapatun kivikäytävän päästä. Käytävä laajeni pieneksi vastaanottoaulaksi, jonka yhteydessä sijaitsi myös pienen pieni aamiaissali ja postimerkin kokoinen keittiö. Isommin siellä ei taidettu keitellä muuta kuin kahvia.

Hymyilevät, nuoret mieskasvot ottivat meidät vastaan. Vastaanottoseremoniat oli pian suoritettu ja talon väkeä oli samalla informoitu myöhemmin perässä saapuvista matkatavaroista. Meidän piti myös antaa keittiön väelle tiedoksi haluamamme aamiaisaika. Ruokasalin pienen koon takia sinne kun ei mahtunut kerrallaan paljoa väkeä ja tarjoilukin piti saman syyn takia hoidella pöytiin saakka. Ylenpalttiset buffet-aamiaiset saisimme siis unohtaa, enkä pidä sitä välttämättä yhtään huonona asiana.

Hissi olisi ollut aivan parin askeleen päässä respasta, mutta me kipusimme toiseen kerrokseen jalan. Ensin hissin luota kapeaa, ranskanlilja-kuvioiduin lattioin koristeltua käytävää pari kerrosta ylöspäin, sitten käytävää viisi metriä, jonka jälkeen puolitoista metriä alas ja samantien toinen mokoma ylös, viisi metriä eteenpäin, käännös oikeaan ja käytävän päähän. Siinähän se, huone numero 22.

Saamamme avainkortti naksautti oven auki. Asetettuamme kortti telineeseensä hämäryys muuttui valoksi ja näimme koko komeuden: suuri pöyreä sänky suurine tyynyineen täytti lähes koko tilan. Olipa kerrassaan hieno! Emme olekaan ennen koisineet pyöreässä sängyssä. Sama ranskanlilja-kuvio jatkui huoneessa seinälamppua myöten. Raskaat verhot roikkuivat ikkunan edessä, jonka toisella puolen avautui näkymä pienelle sisäpihalle: vanhat, murattien verhoamat kiviseinät, uudet ja hyväkuntoiset ikkunat, ylhäällä harmaa taivas, alhaalla valokate, jonka alla jo käyty respa ja aamiaissali. Pihalla näytti viihtyvän myös pari mustaa kyyhkystä.

Vessassa oli pytty, mutta eipä juuri muuta. Kädet pestäkseen piti siis siirtyä huoneen kautta kylpyhuoneeseen. Olisihan tuohon voinut jonkin pienen altaan laittaa, tai sitten ei. Vaikea sanoa, kun en ole perehtynyt talon tekniikkaan. Kylppäri itsessään oli oveton, mutta suihkutila oli omien oviensa takana. Suihku olikin jännä kapistus. Siinä nimittäin oli normaalin suihkukapulan lisäksi suoraan ylhäältä päin valuva “sadeasento” tai vaakatasossa vettä pruuttaava “myrskyasento”. Tuota toimintoa tulikin sittemmin käytettyä, se kun ei ihan jokapäiväistä meillä päin ole. Ja kutittelihan tuo muutenkin sillälailla kivasti. Ihan joka paikassa ei myöskään ole kylpytakkeja, ja käytin myös tuota optiota hyväkseni täysin rinnoin. Koko oli vain sen verran nafti kaltaiselleni keski-ikäiselle suomalais-ugrilaiselle metsästäjä-keräilijälle, että aivan lasten katseltavaa sen käyttäminen ei olisi ollut. Onneksi tilassa ei ollut Jennyn lisäksi muita.

Hiljaisuuden vallitessa saattoi kuulla omituisen, hieman laahaavan äänen. Itse ajattelin kyseessä olevan jonkin rakennuksen toimilaitteen, jonka hihnapyörä pyöritti jotain hihnaa. Jenny puolestaan oli kuulevinaan siinä ankaran seksin ääniä, mutta äänien vain jatkuessa aloimme epäilemään mahdollisten harrastajien libidon kestävyyttä. Tulimme lopulta tulokseen, että äänet johtuivat talon rakenteissa majailevista kyyhkysistä, joiden ääni nyt vain sattui kantautumaan huoneeseemme hieman epämääräisinä.

Kun olimme kahlanneet läpi kaikki televisiosta löytyvät 64 kanavaa, olimme valmiit tutustumaan lähimaastoihin ja käymään samalla syömässä päivällistä. Matkatavaroitakaan ei ollut vielä liiemmälti ikävä, kun olimme todenneet pistorasioiden yhteydestä löytyvän usb-latauspistokkeet.

Laskin joutessani pelastussuunnitelmasta, että hotellissamme oli vain 15 huonetta. Aika pieni siis. Olisiko tämä semmoinen boutique-hotelli?

Bistrot d’Antoine ja iltapyrähdys

Tässä vaiheessa tarkoituksemme ei ollut katsella maisemia, vaan vain etsiä sopiva ruokapaikka. Ei mitään liian hienoa, mutta ei mitään pikaruokakojuakaan. Jokin bistro-tyyppinen voisi olla sopiva, ja sellaisen kiilto silmissämme sitten askelsimme Rue Saint-Antoinea kohden Bastillea.

Väliin pysähdyimme tutkimaan menustandeja, vai miksi niitä pitäisikään kutsua, mutta mitään kovin kummoista ei sattunut silmään. Sitä paitsi kello oli pahimmoilleen juuri sitä aikaa, kun suuri osa ravintoloista piti uksiaan kiinni jatkaakseen palvelujaan kuuden-seitsemän maissa uudelleen.

Aloimme olla jo melkein kadun päässä, kun vastaamme sattui Bistrot d’Antoine. Nälkä alkoi olla jo semmoinen, että päätimme mennä sisään, kun sinne vieläpä kerran pääsi. Yksin tarjoilijana toimiva nuorimies ohjasi meidät pöytään. Tilaa oli, sillä lisäksemme sisällä oli vain neljä muuta asiakasta ja ulkona terassilla muutama lisää.

Radiosta pauhaava musiikki tuppasi tukkimaan korvat ja niinpä menun ranskankielisestä sisällöstä keskusteleminen oli haastavaa. Jennyn ranskankielentaitojen ja Googlen avustuksella sain kuitenkin tilattua itselleni seuraavanlaisen annoksen: Entrecôte (250g), frites maison, salade, sauce poivre. Toisin sanoen 250-grammaisen pihvin kotitekoisten ranskisten kera, salaatilla ja pippurikastikkeella. Jenny tilasi päivän listalta Epaule d’Agneaun, eli ylikypsää lammasta perunamuussilla. Palanpainikkeeksi tilasimme pienet lasilliset punkkua ja pullollisen kuplatonta vettä.

Jennyn varoitteluista huolimatta tilasin pihvini medium rarena. Ranskassa se on kuulemma aivan eri asia kuin koto-Suomessa, jossa kypsennettään hieman vielä lisää aivan vain varmuuden vuoksi. Verenmaku suussani totesin asian todeksi, mutta pihvini silti ihan hyväksi. Vallan ehta annos, eikä edes hinnan kiroissa ollut. Ranskalaiset, ne perunat siis, olivat myöskin ihan hyviä ja niitä sai dippailla jossakin kastikkeessa. Jenny ei ollut omaan annokseensa aivan varauksettoman tyytyväinen. Liekö sitten liian inkiväärinen kastike, mauton perunamuusi tai kenties niiden kombinaatio ollut syynä siihen, että aivan loppuun saakka hän ei annostaan syönyt.

Päälle päätteeksi nautimme vielä Royal Chocolat ja St. Honoré -annokset. Vallan suunmyötäisiä olivat, joskaan mihinkään riemunkiljahduksiin ei tarvinnut tässä kohden reissua vielä äityä. Kun kaverinsa kanssa pihalla viihtynyt nuorimies viimein suvaitsi saapua sisätiloihin, maksoimme mukisematta edellä mainituista osatekijöistä koostuneen vaatimattoman laskumme ja jatkoimme matkaamme kohden Bastillen ydintä.

Välillä satoi ihan reippaasti. Jos olisin voinut vaihtaa matkalaukussani olleen kuoritakin ylläni olleen maiharin tilalle, olisin sen tehnyt. Onneksi lämpötila huiteli pitkästi toisella kymmenellä, joten vilu ei tullut. Siinä auttoi myös Suomen pakkasien takia takin alle jäänyt neule.

Otimme kohteeksemme reissun ensimmäisen Pariisin-kätkön. Sateen ansiosta sen ympärillä ei parveillut hirmuisesti väkeä ja vaikka olisi parveillutkin, ei heistä olisi ollut sen kirjaamisen suhteen mitään ongelmia. Onnistuneen tapahtuneen jälkeen otimme kohteeksemme seuraavan, joka sijaitsisi Jardin du port de l’Arsenal -puistossa Canal Saint-Martin rannalla. Näkymät olisivat taatusti olleet näyttävämmät kesällä, valoisassa ja vähemmän märässä ilmanalassa, joskin kaupungin valot toisaalta loivat vedenpintaan oman vivahteensa.

Sen verran alkoivat päivän koitokset jo ottamaan voimille, että päätimme suunnistaa hotellillemme. Ei ehkä suorinta reittiä myöten, mutta melkein. Pistäydyimme vielä lähikaupassa ostamassa muutaman pullon kuplavettä seuraavaa päivää varten sekä sipsejä ja muuta suolukkaa. Niitä tarvitsee nimittäin joka reissulla. Punkkaan päästyämme ei unta tarvinnut houkutella, vaan sammuimme kuin saunalyhdyt.

Heräsin siihen kun jokin soi. Kopeloin puhelintani. Pimeä kai se on, ja hiljainen. Eikä siinä kyllä tuollainen ääni pitäisi olla. Kello näytti kuitenkin olevan 23.30. Miten kukaan tähän aikaan soittaisi. Ei kun jos se onkin huoneen oma puhelin.

Nostin luurin: “Haloo”. Hiljaista. Jatkoin nukkumista.

Perjantai 23.12.

Herätyksen pärähdettyä riipaisin nopeasti vaatteet ylleni. Tiesimme nimittäin, että yöllisen puhelin täytyi koskea matkalaukkujamme. Tarkistettuani vielä kertaalleen, että olin pukenut myös housut, kipaisin respaan ja sain tietää heidän yrittäneen soittaa kolmesti (kolmesti!) loppuillasta. Kuinka syvässä unessa meidän on täytynytkään olla. Mutta voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun respan keski-ikäisempi vastaanottoherra otti kaksi tutun näköistä laukkua esille. Kurkustani pääsi kuin vahingossa “O-la-laa” ja leveästä hymystä päätellen se myös huomattiin. Tyytyväisenä rullailin upouudet, mutta jo nyt hieman osumaa ottaneet matkalaukkumme huoneeseen numero 22.

Saatuamme lopultakin vaihtovaatteita yllemme saavuimme alakertaan aamiaiselle tasan sovittuun aikaan, eli kello 8.00. Meidät ohjattiin ystävällisesti pienen pöydän ääreen, johon aasialaistaustainen, englantia taitamaton tarjoilijatar kantoi meille apetta toisen eteen. Ensin kerrostarjottimellinen leipää, croissantteja, patonkia, hilloja ja voita. Kahveista annettiin valittavaksi cappucino tai americano. Jenny valitsi yleensä ensimmäisen, minä jälkimmäisen lähinnä sen määrän vuoksi. Sitten tiedusteltiin juustojen, leikkeleiden ja jogurtin tarpeesta. Kaikkea vaan, kyllä tänne painuu! Jogurtit olivat kreikkalaistyyppisiä, pieniin lasipurkkeihin pakattuja ja erittäin maistuvia. Juustoja ja leikkeleitä oli paremminkin vain mauksi, mahaa yksin niillä ei olisi saanut täyteen, ellet ole gerbiili. Mehun sai valita omenaisesta ja appelsiinisesta vaihtoehdosta. Kaikin puolin siis ihan kelpo kattaus, jonkin turvin oli aamupäivä hyvä aloittaa.

Keski-ikäisempi vastaanottoherra antoi meille pienen mainoksen klassiseen konserttiin läheiseen kirkkoon. Otimme mainoksen kohteliaasti vastaan, vaikka tiesimme jo etukäteen, ettemme sinne ehkä ennättäisi. Olisi hienoa kyllä.

Paketoitu Notre Dame

Käännyimme heti hotellimme ovelta sivukadulle aikomuksenamme vierailla Maison Européenne de la Photographiessa tutustumassa meneillään olevaan valokuvanäyttelyyn. Menossa olisi ollut Boris Mikhailovin traagisen ajankohtainen “Ukrainian diary”. Koska olimme kuitenkin liian aikaisessa, olivat ovet säpissä, ja niin jatkoimme matkaamme kohden Seinen rantaa.

Etenimme hiljakseen kohden Ile Saint-Lousia ja saarelle päästyämme käännyimme kohden sen itäkärkeä kaakkoiskärkeä samalla pari kätköä menestyksellisesti etsien. Väkeä oli näillä tienoin maltillisesti liikkellä, mutta lisääntyi heti kääntyessä saaren halkaisevalle kadulle, jonka varrelle näytti asettuneen paremmin toimeentulevan väestönosan palveluihin ja tuotteisiin keskittyneitä pienyrityksiä.

Kuljailimme hiljakseen erään amerikkalaisen pariskunnan vanavedessä näyteikkunoita katsellen, jakeluautoja väistellen. Välillä reitti kulki keskellä katua, sillä ajoneuvoliikenteestä ei ollut haittaa. Pian olimme naputtelemassa erään labin vaatimia tietoja aivan saaren luoteiskärjessä. Siitä olikin sitten hyvä loikata Pariisin henkiseen ja maantieteelliseen keskipisteeseen, Ile de la Citéen.

Vierailtuamme hetkisen verran kätkön houkuttelemana de la Citén kaakkoiskärjen kauniissa, mutta alituisen sateenuhan autioittamassa puistossa halusimme käydä tervehtimässä “Meidän Rouvaamme”. Kuten muistamme, järkytyimme syvästi kautta maailman huhtikuussa 2019 kuullessamme uutisista Notre Damen olevan liekeissä. Kuin ihmeen kaupalla katedraali säästyi täystuholta, mutta tuhot olivat silti valtaisat. Päättäväisten ja asiantuntevien kunnostus- ja ennallistamistoimenpiteiden ansiosta Notre Dame saattaa kuin saattaakin olla Pariisin Olympialaisten 2024 aikoihin jälleen kaikena maailman ihasteltavana.

Vielä toistaiseksi Rouvaa ympäröivät mittavat rakennustelineet ja aita, joka kertoo kuvin ja sanoin tuosta kauhunpäivästä, miten siitä on päästy tähän hetkeen, ja mitkä tulevat olemaan tulevaisuudennäkymät. Niitä ihmetellessä eksyimme välillä myös erääseen matkamuistoliikkeeseen, kun sen näyteikkunassa oli juuri sellainen Pikku Prinssi -jääkaappimagneetti kuin halusin. Oli lisäksi liikkeen viimeinen. Ostimme myös sateenvarjon ja muuta töyhkää.

No niin, kuljeksimme siis hitaasti kiiruhtaen Notre Damen etupihalle, jossa suoritimme erääseen virtuaali- ja earth-kätköön liittyvät tehtävät. Vaikka ennusteet olivat luvanneet sateita enemmän ja vähemmän, emme niitä joutuneet kokemaan. Keli oli leppoisan lämmin. Sen oli huomannut myös muutama muu, sillä täällä ytimen ytimessä alkoi olla muitakin turisteja jo vallan tungokseksi saakka. Kielistä ja sen käytöstä päätellen valtavirtaa edustivat yhdysvaltalaiset, espanjalaiset, japanilaiset sekä joltisenlainen populaatio saksankielistä väkeä.

Koska Notre Dame -riepu oli ja pysyi jos jonkinmoisen kääreen ja esteen alla, lähdimme kohden joen vasemmalla puolen siintävää joulutoria. Vaikka tavallaan olimmekin lähteneet joulua pakoon, eihän siltä voi suurkaupungissa välttyä. Mutta onpahan kuitenkin hieman erilainen joulu.

Square René-Vivianinille joka joulu pystytettävän joulutorin kojuissa myytiin kaikenlaista sellaista mitä joulutoreilla yleensäkin: kuumaa viiniä, kuumia kastanjoita, käsitöitä, makkaroita, juustoja, kuumaa viiniä. Olipa joukossa myös joitain arvontakojua ja toimintaratoja. Mainitsinko vielä kuuman viinin? Sehän on siis hieman glöginkaltainen juoma, jota myydään kaikilla oman arvonsa tuntevilla joulutoreilla. Koska oli kuitenkin toistakymmentä astetta lämmintä, eikä maata peittänyt valkoinen huntu, jätimme kuumat juomat toiseen kertaan ja päätimme lähteä valumaan kohden päivän pääkohdettamme, Louvrea.

Sen verran päässämme oli vielä järkeä, että ajattelimme haukata hieman välipalaa vaikkapa creppien tai croqueitten muodossa ennen suurta koitosta (grande épreuve). Paikaksi valikoitui Le Symposium aivan turistivirtojen välittömästä rantamatalikosta. Tai oikeammin Le Symposium valitsi meidät asiakkaikseen. Kävi nimittäin niin, että aivan tavalliseen tapaan menustandeja tavatessamme selkäimme taakse ilmestyi erittäin stereotyyppisen näköinen ja näin ollen sympaattisen oloinen ranskalainen vanha herra, joka sai houkuteltua meidät silkalla olemuksellaan sisään ravintolaan. Kukapa olisi osannut vastustaa tuota pyylevää harmaahapsea, jonka paksut viikset (moustache), kallellaan päälakea koristava baskeri ja hymyilevät kasvot suorastaan imaisivat meidät peremmälle. Eihän siinä, tilasimme varsin mukiinmenevät suolaiset creppimme ja nautimme ne suurella mielihalulla. Tyytyväisinä tapahtuneeseen kiitimme (merci) ja jatkoimme matkaamme (voyage).

Louvre – ja Mona Lisa

Mennessä tutustuimme pikaisesti myös Place Saint-Michelin joulutoriin. Sieltä etenimme lähes suorinta tietä Louvren välittömään läheisyyteen. Koska rakennuskompleksi on lähes äärettömän iso, päätimme lähestyä sen sisintä lähimmästä mahdollisesta kulmasta, eli Pont des Artsin kohdalla olevasta sivuovesta. Täällä päin sivuovetkin ovat liki kymmenen metriä korkeita.

Päästyämme sisäpihalle saatoimme todelta siellä olevan meneillään jonkinlaisen rakennustyömaan. Jotakuinkin puolen pihan kokoista lavaa siihen oltiin pykäämässä. Liekö kyseessä jonkin tapahtuman, kuten vaikkapa uuteen vuoteen liittyvä juttu. Mene ja tiedä. Me kuitenkin seurailimme opasteita ja muita kulkijoita kohden Louvren tunnuksenomaisia pyramideja, Vasta tässä vaiheessa minulle valkeni, että sisäänkäynti museoon olisi sieltä.

Asetuimme ennakkoliputtomille merkittyyn jonoon. Järjestyksenvalvoja takanamme katkaisi kulun heti jälkeemme ja jono nytkähti liikkeelle. Pian totesimme olevamme pyramidin alla kymmenkunta metriä maanpinnan alapuolella. Kävimme nappaamassa infotiskiltä huushollin kartan, suuntasimme kohden lippuautomaatteja ja ostimme liput. Olin henkisesti varautunut jopa tunnin uuvuttavaan jonottamiseen, mutta kaikki tapahtuikin suurin pirtein kymmenessä minuutissa!

Jennyn käytyä naistenhuoneessa veimme ylimääräiset vaatteemme ja varusteemme säilytykseen, joka jälleen kerran yllätyksekseni kuului hintaan. Tästä olikin mukava ottaa tuntumaa maailman suurimpaan ja vierailluimpaan taidemuseoon, jonka puolen miljoonan esineen kokoelmasta näytteillä on kerrallaan noin 40 000 kiinnostavinta. Näyttelytilat kattavat noin 60 000 neliömetrin alueen, toisin sanoen noin 500 keskikokoisen omakotitalon kokoisen alueen. Käveltävää on kilometritolkulla. Siispä tulta päin!

Koska ainoa etukäteen tekemämme suunnitelmamme oli vilkaista pikaisesti teoksia Mona Lisaa ja Vapaus johtaa kansaa, aloitimme kierroksen lähimmästä mahdollisesta pisteestä. Parin kolmen kerroksen korkeuteen kohoava veistoskokoelma loi avaraan ja luonnonvaloa tulvillaan olevaan tilaan suorastaan taivaallisen tunnelman. Kauan eivät yksinomaan renesanssinajan kivihevoset ja -leijonat jaksaneet kiinnostaa, joten siirryimme seuraavan ajanjakson pariin.

Sellaiseksi valikoitui antiikki. Toinen toistaan alan kirjallisuudesta ja lehdistä tuttua kivikasvoa kävi päälle kuin yleinen syyttäjä. Ne huokuivat monituhatvuotista henkeään yllemme käsinkosketeltavalta etäisyydellä. Mieleemme ei silti tullut yrittääkään kosketella moisia, vaikka se muutoin mielihaluni onkin, sillä massiiviset turvatoimet olisivat todennäköisesti havainneet yrityksemme hyvissä ajoin. Emme halunneet ottaa selvää, vastaisivatko elokuvista tutut hälytys- ja ansoitusjärjestelmät sekä todellisuus toisiaan. Tai olisihan se ollut tietenkin mielenkiintoista, mutta halusimme myös jatkaa vierailuamme niin täällä kuin Ranskassa ylipäätään kaikessa rauhassa.

Kun kivikasvot, amforat ja antiikin jumalat alkoivat maistua puulta, päätimme siirtyä maalaustaiteen pariin. Ehkä nyt voisi käydä vilkaisemassa jo aiemmin mainitun Mona Lisan ja muut maalaustaiteen helmet. Siirtyminen sillekään osastolle ei vajavaisen kartanlukutaitomme takia sujunut täysin mutkattomasti, mutta perille pääsimme.

Kilometrikaupalla käytäviä. Tauluja oikealla ja vasemmalla. Muutama jopa keskellä. Osa teoksista oli ehkä parikymmentä senttiä kanttiinsa, osa toistakymmentä metriä leveitä jättiläisiä. Voi tätä runsaudenpulaa!

Toinen toistaan tutumpia, mutta sitäkin enemmän tuntemattomia teoksia maailman kaikista kolkista ja kaikilta aikakausilta. Jos Louvren ulkopuolella saattaisi saada Pariisin syndrooman, täällä sisäpuolelle voisi kokea Firenzen syndrooman. Onneksi emme ole sillä tavalla hysteriaan taipuvaisia, joten pääsimme etenemään ilman hengenahdistusta. Rousseua, Rubens, Rembrandt, Van Dyk, David, de Goya, da Vinci… vain muutamia mainitakseni.

Niin, da Vinci. Olihan siellä tosiaankin myös Mona Lisa. Semmoinen yksinäinen, pieni nainen isolla mustalla seinällä. Moninkertaisen panssarilasin takana. Hänen edessään kiemurteli satapäinen ihmismassa vain päästäkseen kymmenen metrin päähän ottamaan kuvan kännykällään. Ympärillään hänellä oli jatkuvasti pari vartijaa, jotka herkeämättä seurasivat kiemurtelevan ihmismassan käyttäytymistä. Ainakin kerran toinen heistä joutui käymään kohteliaasti ojentamassa epäsovinnaisesti käyttäytyvää kanssaeläjää. Pieni nainen mustalla seinällä jaksoi silti vain hymyillä, enkä voi välttyä tunteelta, että hänessä todellakin oli jotain salaperäistä. Tai ehkä hänellä sittenkin oli jokin aura ympärillään. Jätimme tuon salaperäisen naisen rauhaan.

Pää alkoi olla niin täynnä taidehistoriaa, että pidimme välillä taukoa läheisessä kahvilassa. Väkeä oli sen verran paljon, että henkilökunta piti tiukkaa, mutta kohteliasta kuria sen suhteen, että kaikki istuinpaikat tuli täytettyä. Me saimme sopivasti kaksin istuttavan pöydän, ja tuntien jalkeilla olon lomassa se tuntuikin taivaallisen hyvältä.

Kiertelimme vielä jonkin aikaa näyttelyä, mutta erityisesti Jennyn henkilökohtaiseksi nähtävyydekseen merkkaamaa Vapaus johtaa kansaa -teokseen emme ehtineet saada kontaktia. Aurinkokin oli jo painunut mailleen päästyämme viimein raikkaaseen ulkoilmaan.

Louvre on paikkana sellainen, että sitä ei päivässä eikä kahdessa käydä läpi. Paras olisikin, jos siihen pystyisi tutustumaan vaikkapa osastoittain ja viettää yhdessä aina päivän kerrallaan. Näin kaikesta nähtävästä saisi enemmän irti. Mutta se vaatisi joko todella pitkän loman tai säännöllistä liikennettä Pariisin suuntaan. Asioiminen museossa vaikuttaa mutkattomalta, joten siitä se ei varmasti ainakaan jää kiinni.

Champs-Élysées

Valuimme hiljalleen kohden Tuileriesin puistoa, jonne oli talven ajaksi pystytetty oikein kunnon huvipuisto. Alkaneen viikonlopun kunniaksi nuoriso ja lapsiperheet näyttivät lähteneen hieman huvittelemaan. Alueelta kuuluikin äänekästä huutoa ja kirkumista ihmisten keikkuessa jos minkämoisissa hilavitkuttimissa vatsaansa sekoittamassa. Itsellämme oli parin vuoden takaisin Wienin Praterin vierailu vielä sen verran hyvässä muistissa, että jätimme huvittelut tuonnemmaksi ja keskityimme vakavamieliseen harrastukseen. Sen tiimoilta meillä tuli käydä kuvaamassa itsemme Jeanne d’Arcin ratsastajapatsaalla, ja semmoinenhan on vakavaa kuin mikä.

Etenimme kohden Place de Concordea, jonka turvallisesti ylitettyämme olimme jo Champs-Elyséen päässä. Kadun varren puut oli koristeltu valoletkuin, jotka ajoittain intoutuivat oikein sädehtimään. Yksinkertaista, mutta näyttävää. Väkeä kulki täälläkin pitkin leveitä bulevardeja, hiljakseen ja rauhallisesti. Ihan piti itsellämmekin hieman yrittää rauhoittaa tahtia. Jossain kaukana loisti Riemukaari, jonne asti meillä ei tällä kertaa ollut tarvetta kävellä.

Etsimmekin lähinnä sopivia paikkoja ylittää pääkatu, josta voisi saada näyttävimmän kuvan yövalaistusta kaaresta. Sellaisen löydyttyä siirryimme kadun keskijakalle ja jäimme siihen näpsimään niin pitkäksi aikaa, että seuraavatkin vihreät vaihtuivat tolppiin. Niin näytti tekevän moni muukin, joten toimintamme sai taatusti ymmärrystä osakseen.

Sekoilua metrossa

Jossain vaiheessa meillä alkoi nälättämään sen verran, että päätimme hypätä metroon ja ajella lähemmäs kotikulmia etsimään jokin sopiva syöttölä. Painuimme maan alle Frank D. Rooseveltin asemalla ja vilautimme korttejamme automaattiporteille. Jenny livahti sisään tuosta vain, mutta minulle eivät ukset auenneet vihreästä, hyväksyvästä merkkivalosta huolimatta. Siinä meillä oli sitten tenkkapoo, kun toinen oli porttien sisäpuolella toisen ihmetellessä ulkopuolella. Ostin automaatista kaksi kertalippua, mutta sama juttu. Jonkin aikaa siinä kiroiltuamme ja asiaa tahkottuamme päätin siirtyä seuraavaksi lähemmälle asemalle ja Jenny tulisi ulos mistä parhaaksi näkisi. Kävellessäni jo pois päin hän ilmestyikin yhtäkkiä selkäni taakse. Oli löytynyt ihan luvallinen reitti moiseen heti, kun olin vain kääntänyt selkäni.

Kuljailtuamme vielä hieman sivummalla kauppoja katsastellen saavuimme Champs-Élysées – Clemenceaun metroasemalle. Nyt päätimme menne portista sisään yhtä aikaa. Molemmille paloi vihreä ja Jenny livahti sisään. Portti vastusteli minulle nytkin, mutta väänsin itseni lievää väkivaltaa käyttäen sisään. Juuri silloin minulla välähti, että näinhän sen kuuluu toimiakin; vain ne uudemman malliset portit aukaisevat itsensä sepposen selälleen! Eikä järjestelmä voi antaa yrittää portista yhtä kertaa useammin, koska silloinhan se olettaa kyseessä olevan kortin väärinkäytön! Voi sitä häpeän, harmistuksen ja riemun yhtäaikaista tunnetta!

Tuossa tuokiossa hyppäsimme metrosta oman hotellimme ulko-oven vieressä.

Chez Mademoiselle

Huoneemme pyöreällä sängyllä ruokapaikkaa miettiessä Google ehdotteli meille vain parin sadan metrin päässä sijaitsevaa Chez Madamoisellea. Arvostelutkin olivat kohdillaan, joten mikäs siinä: käväistäänpä testaamassa.

Kapeaa ja idyllistä Rue de Prevotia seurailemalla olimme perillä tuossa tuokiossa. Ravintolan edusta oli epäilyttävän autio, mutta sisään päästyämme näytti siellä kuitenkin olevan meno päällä. Tilaa onneksi vielä oli, joten saimme muitta mutkitta oman pöydän, jonka lähiympäristö pysyi suhteellisen rauhallisena koko vierailumme ajan.

Tilasimme vaihteeksi molemmat samanlaisen annoksen: Magret de canette, jus miel et gingembre et purée de patate douce, eli suomeksi ankanrintaa hunajassa ja inkiväärimehussa sekä bataattimuusia. Oikein oli suun myötäistä, etten sanoisi erittäin herkullista! Sitä paitsi se kenties rentuimman näköinen tarjoilijanplanttu, jolla oli hommansa erittäin hyvin hallinnassa, kertoi olleensa Suomessa töissä, Levillä. Itsehän luulin kuulleeni että Kiteellä, mutta uskon Jennyn suomennoksen olevan todenperäisemmän. Minkäs minä sille voin, että ranskalaisia täytyy kuunnella ihan tosissaan, jos meinaa saada heidän pulputuksestaan selvää.

Ruokajuomaksi nautimme Mas Las Cabes -punaviiniä ja jälkiruoaksi herkuttelimme juustokakkua ja sitruunatorttua. Koskapa tarjoilijamme oli suomalaisvieraistaan silmin nähden liikuttunut ja muutenkin höveli persoona, toi hän meillä vielä päälle päätteeksi limoncello-paukut. Passasivat kyllä tähän kuin nenä päähän, ehkäpä peräti kruunasivat koko komeuden.

Jos liikut täällä päin, niin suosittelen olemaan ohittamatta.

Me puolestamme chillailimme hotelliimme kerraten mielissämme päivän moninaisia tapahtumia.

Lauantai 24.12.

Se oli sitten jouluaatto. Edellistä ja kuluvaa jouluaattoa lukuun ottamatta olen viettänyt syntymäpäiväni visusti kotona. Sen viettäminen muualla on maistunut tuntuvasti paremmalta, joten uskon vahvasti uuden perinteen syntyneen.

Päivän agendaksi oli jo aikaa sitten valikoitunut yksi kenties maailman raflaavimmista nähtävyyksistä: Versailles’n palatsi ja puutarhat. Sitä ennen nautimme kuitenkin kiireettömän aamiaisen piskuisessa ruokasalissamme, jonka jälkeen siirryimme kävellen lähimmälle Versaillesiin johtavalle RER-asemalle, Gare Austerlitziin. Lähin olisi normaalitilanteessa ollut Saint-Michel Notre Dame, mutta se oli modernisointitöitten takia suljettuna.

Kuljailimme hiljakseen yli Seinen ja valuimme kätköjä etsien rantaa myötäillen kohden Austerlitzia. Kun sinne sitten viimein saavuttiin, oli sielläkin jonkin sortin remontti meneillään. Kulkuväylät olivat ummessa siellä ja täällä, mutta apuahan eivät suomalaiset kysy. Osataan me! Ollaan jo isoja! Lopulta todellakin osasimme, kun älysimme RER-junan lähtevän metron kanssa samalta asematasolta, eli jostain maan uumenista. Tuota pikaa olimmekin jo matkalle kohden Versaillesin kylää Pariisin lounaispuolella vaunun toisessa kerroksessa

Jossain välissä portaikosta alkoi kuulumaan puhetta, jota ymmärsin pinnistelemättä. Niinpä vain sieltä saapuikin kolme ihan tavallisen näköistä ihmistä, jotka istahtivat aivan näköyhteyden päähän meistä. Seuruun naisihmistä ei voi silti luonnehtia aivan “tavallisen näköiseksi”, sillä hän oli pynttäytynyt yläosaltaan barokin muodin mukaisesti valkeaan peruukkiin ja vahvaan kasvomeikkiin. Sitä paitsi hänen oletettu miehensä oli minusta tutun näköinen. Mietin miettimästä päästyänikin missä olen hänen nähnyt vilkuillen pikaisesti ja salaisesti aina kun silmä hiukankin vältti. Sitten minulla välähti: hänhän oli ryhmänjohtajanani vuoden 2002 kertausharjoituksissa. Sama mies! Nimi ei vain muistu enää mieleen, enkä viitsinyt lähteä kyselemäänkään.

Versaillesin palatsi

Ei ollut epäselvyyttä siitä, mihin junalastillinen ihmisiä suuntasi kulkunsa junan saavuttua pääteasemalleen. Me jäimme jostain syystä hieman jälkeen muista, mutta vain hetkeä myöhemmin koko tuo tuhatpäinen joukko oli kadonnut jonnekin minne mekin olimme nyt menossa. Kadunvartta jonkin matkaa käveltyämme käännyimme vasemmalle.

“Varmaankin lähdemme nyt kohden noita kullattuja rakennuksia tuolla.”

Metri metriltä tuo glamourin ja seurapiirielämän pompöösi esiaste tuli lähemmäksi meitä. Vasta lähempänä aivot kykenivät havainnoimaan sen valtaisat mittasuhteet. Bulevardi muuttui mukulakiviaukioksi. Ihmisiä tuli jostain ja meni jonnekin. Kaipa jokainen tiesi suuntansa. Meillä piti kuitenkin löytää ensin lipunmyyntipiste, ennakkoon kun ei näitäkään lippuja tullut hankittua.

Palatsin vasemmanpuoleisesta sivurakennuksesta semmoinen löytyi. Jono tiskille luikerteli halki viiden huoneen. Aika tuntui kuluvan todella hitaasti, joten Jenny ehti käymään siinä jonottaessamme vessassakin, semmoinen kun siitä väliltä sopivasti löytyi. Edessämme kulkevalla espanjankielisellä pikkutytöllä tuntuivat voimat jo käyvän vähiin, ja niinpä hän huilasi istuen aina kun siihen vain suinkin mahdollisuus löytyi. Olisi tehnyt mieli itsellänikin hieman istahtaa, mutta tiesin vähille penkeille olevan monilla muilla enemmän tarvetta kuin itselleni.

Juuri kun olimme pääsemäisillämme asiakaspalvelijan juttusille, rouva sivummalta tuli ilmoittamaan meille, että seuraavat pääsevät sisään palatsiin vasta kello 14. Meillä oli näin yhtäkkiä taas melkein tunti aikaa odotella. Jos Louvre oli edellispäivänä ollut oikea toimivuuden malliesimerkki, niin Versailles ei tuntunut sitä olevan. Toki ne ovat jo lähtökohdiltaan hyvin erilaisia kohteita, joten ehkä niitä ei voi aivan suoraan verrata toisiinsa. Ehdimme odotellessa tutustumaan palatsin lähituntumaan puistoon ja ihailemaan Orangerien näkymiä yläviistosta.

Kellon lähetessä kahta siirryimme kohden palatsikierroksen alkua, tai oletettua sellaista. Täällä näytti olevan vapaus valita oma reittinsä, kunhan vain piti huolen siitä, että kulkusuunta pysyi samana muitten kanssa. Isommin ei moisen asian takia tarvinnut huolta kantaa, siitä piti huolen jykevä opastus. Sisään pääsi vaivatta vilauttamalla lippua turvallisuushenkilöiden käsiskannerille.

Sisään menimme ensimmäisestä eteemme sattuneesta ovesta. Etenimme ihmisivirran mukana ensin portaat ylös ja siitä sitten eteenpäin huone kerrallaan. Aivan vaatimattomia huoneita eivät olleet; korkeutta niillä oli viitisen metriä, jos aivan riittikään, sivumitat vaihtelivat 10 – 15 metrin välillä. Jokainen oli sisustettu asianmukaisin barokkityylisin huonekaluin, kattomaalauksin, gobeliinein ja kunkin huoneen käyttötarkoituksen mukaisin välineistöin. Kultaa, kultaa, ja vielä enemmän kultaa. Muita jalometalleja ei näytä edes hyväksytyn ajatella näitä huoneita suunniteltaessa. Paikat ovat pullollaan taidokkaita puukaiverruksia, potretteja isistä, äideistä ja kumminkaimanserkuista. Jokaisesta huoneesta avautui näkymä kohden puistoa. Kristallikattokruunuja, valtavia peilejä ja veistoksia. Paljon, ellei liikaa kaikkea, paitsi viihde-elektroniikkaa ja nykytaidetta.

Tämä palatsikokonaisuus sai alkunsa 1624 kuningas Ludwig XIII:n rakennuttamasta “vaatimattomasta” metsästysmajasta. Seuraavat kuninkaat, mutta ennen kaikkea edellisen poika ja Aurinkokuninkaana tunnettu Ludwig XIV, laajensivat palatsia tarpeittensa ja mieltymystensä mukaisesti. Ranskan hovi ja hallintoväki kekkuloivat kullan ja kimalluksen keskellä aina vallankumoukseen saakka 1789. Sittemmin siellä on asunut mm. Napoleon ja Charles de Gaulle.

Palatsin suhteellisen lyhyeen historiaan liittyy paljon tunteita, mutta ennen kaikkea tuoksuja; palatsissa oli nimittäin hyvin vähän vessoja, ja niinpä kuninkaallisen hoviväen täytyi tehdä tarpeensa sinne minne parhaaksi sen koki, jopa käytäville. Runsas hajuvesien käyttäminen juontaneekin juurensa juuri näihin aikoihin. Lisäksi palatsissa ei ollut kunnollista lämmitystä, joten ainakin synkimpinä talvina sen tiloissa vallinnut varsin kalsea tunnelma. Huoneiden tulisijat vaikuttavatkin kieltämättä alimitoitetuilta.

Jossain vaiheessa löysimme itsemme ulkoa. Se tarkoitti sitä, että siirtyisimme jälleen sisätiloihin eri ovesta. Tällä kertaa kyseessä olisivat kuninkaan omat tilat. Jos mielestämme olimme jo nähneet kaiken, niin olimme pahasti erehtyneet.

Päästyämme jälleen sisälle käännyimme kuitenkin ensitöiksemme hieman sivuraiteille. Kävimme nimittäin kiertämässä Ludwig XV:n elämästä kertovan erikoisnäyttelyn. Väkeä oli niin paljon, että kevyt kenttähiki lirui selkäpiitä myöten kymmensenttisiä askelia askeltaessamme. Matka eteni valtaosin “tappituntumalla”, eikä yksilöllisiin liikkeisiin näin ollen ollut suuremmin varaa. Useimmilla kävijöillä ei ollut maskia, mutta meillä joilla se oli, kävi hengittäminen jopa hieman työlääksi. Tunnelma oli suorastaan klaustrofobinen. Isommin ei näyttelystä mieleeni jäänyt mitään, mutta tulipahan koettua.

Pääsimme lopulta jatkamaan matkaamme kohden kuninkaallisia kamareita. Ja vaikka väkeä oli jopa enemmän kuin aikaisemmin, sopi tänne jo huomattavasti paremmin. Se johtui nimittäin siitä, että kaikki kamarit olivat mittasuhteiltaan entistäkin massiivisempia: korkeus niillä hipoi jo kymmentä metriä, leveyden ja korkeuden ollessa parinkymmenen metrin luokkaa. Jotkut olivat vielä tätäkin suurempia. On siinä ollut kunkulla ihan mukavasti tilaa ottaa pikku päiväunet tai rapsututtaa puonsa puhtaaksi viikon paskomisesta. Joku tila on saattanut toimia ihanan intiiminä keskustilana jonkun todella tärkeän hovihenkilön, kuten pikkurillinnostoinspehtöörin, kanssa.

Valtaisaa kokoa kompensoivat varsin tummasävyinen sisustus ja näyttävät kattomaalaukset. Ihan en ole varma olivatko kyseessä kuitenkaan freskot, mutta komeita ne silti olivat. Ja jos ei kultaa ollut säästelty aiemminkaan, niin nyt sitä vasta ei oltu säästeltykään. Tuntuukin, että liekö tähän kokonaisuuteen sijoitettu puolet koko tuolloisen Ranskan valtion käteiskassasta. Joka tapauksessa rapsuttelemalla kullat yhteen kasaan siitä kertyisi melkoinen köntti.

Viimein pääsimme sinne, mitä ainakin itse olin eniten odottanut: Peilisaliin, joka 75 metriä pitkänä kattaa lähes koko länsisiiven. Salissa on mm. allekirjoitettu ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versaillesin rauha. Tunnelmaa hieman latisti vellova ihmismeri. Jos sen olisi jotenkin saanut pyyhittyä edes vähäksi aikaa pois silmistään, olisi voinut keskittyä vain katselemaan ympärilleen ja ihmettelemään niitä kaikkia pieniä ja suuria yksityiskohtia, joita tuo häikäisevä tila pitää sisällään. Mutta kun vain hetkeksi pysähdyit edes ottamaan kuvaa muistoksi, oli joku änkeämässä peesiin kiinni.

Kuten suuri osa ihmisistä, myös minä taapersin eteenpäin suu auki ja katse suunnattuna ylöspäin. Jossain vaiheessa se kuitenkin päättyi ja olimme yhtäkkiä kuin selvillä vesillä. Väki oli kaikonnut jonnekin. Katsoimme, että tämänkertaisen Pariisin matkamme kulttuurihistoriallinen anti sai olla tässä. Olimme saaneet yliannostuksen, ja sehän ei pitkässä juoksussa ole yhtään hyvä asia.

Huomasin myös jossain välissä olevani kiinnostunut enemmän palatsin arkkitehtuurista ja teknisistä yksityiskohdista kuin taiteellisista ansioista. Sehän taitaa kertoa vain jotain minusta.

Versaillesin puistot

Kiiruhdimme ulos ja etsiydyimme puistoon. Mikä vapaus, mikä autuus, mikä raikkaus! Ihmisiä oli ympärillämme edelleen, mutta heistä ei ollut enää harmia. Yritimme ottaa palatsista kuvia, mutta sen valtava koko olisi vaatinut meidän menevän vielä ainakin puoli kilometriä kohden horisontissa siintävää Grand Canal de Versaillesia. Sain lopulta otettua edes jollain tasolla passelin panoraamakuvan ihan perinteisin menetelmin.

Olimme tulleet tänne puistoon kätköilemään. Käyskentelykohteenahan tämä olisi parhaimmillaan varmaan kesällä ja toisaalta syksyllä. Nyt puisto oli lähinnä suuri vihertävänharmaa, lehdetön massa. Kuljimme kohden Bassin de Saturnea ja sieltä Bassin d’Apollonia. Kätköt eivät luonteestaan johtuen vaatineet hirvesti etsimistä, mutta La Colonnadella se olisi vaatinut hieman enemmän tutkimista kuin mihin suljetut portit antoivat myöten. Ehkä sitten joskus toiste.

Koska alkoi jo hieman hämärtämään, päätimme lähteä takaisin palatsille päin Bassin de Floren kautta. Jotkut olivat viisaasti vuokranneet kulkuneuvokseen golfkärryt, joilla he pörräsivät nopeasti, mutta ennen kaikkea helposti paikasta toiseen. Lupauduin itse samaan, jahka täällä tulee seuraavan kerran vierailtua.

Alue tuntui alkavan hiljenemään ihmisistä, joten mekin päätimme tehdä lähtöä. Olisimme vielä käyneet jossain vessassa, jos olisimme sen siihen hätään löytäneet. Vaeltelimme rautatieasemalle ja hyppäsimme junaan. Istumapaikkaa emme ehtineet saamaan, eivätkä ehtineet ne lukuisat muutkaan, jotka saapuivat perässämme. Seisoskelimme kuin kalat kukossa rystyset valkeina kauhutangosta puristaen.

Aivan liian pitkän odottelun jälkeen juna suvaitsi lähteä liikkeelle. Olivat näin joulun ajaksi kuulemma vähentäneet vuoroja ja normaalin varttitunnin välein juna lähti vain puolen tunnin välein. Äkkiä sitä oppii ihminen liian hyvälle.

Asema asemalta etenimme kohden keskustaa. Champ de Mars Tour Eiffelin asemalle jäi kyydistä sen verran väkeä, että pääsimme peräti istumaan kahden japanilaistytön nenän edestä. Katson sen vanhempien ihmisten etuoikeudeksi. Viimein saavuimme myös Gare du Austerlitziin, josta siirryimme vielä Bastillen asemalle. Ajattelimme kävellä lopun matkaa katsellen samalla ruokapaikkaa jostain Rue Saint-Antoinen varrelta.

Vins des Pyrennées

Hotellihuoneessa vietetyn hetkisen jälkeen ravinnonhankintapisteeksi valikoitui aivan vain hotellin antamien suositusten perusteella puolen kilometrin päässä sijaitseva Vins des Pyrennées. Se näytti olevan jopa auki näin jouluaattoiltana. Jouluaattohan ei muutoin liity ranskalaisten joulunviettoon millään tavalla, mutta useat liikkeet pistävät kuitenkin ovensa säppiin hieman aikaisemmin laskeutuakseen rauhassa seuraavan päivän pyhään.

Kävelimme paikalle ja kurkistimme varovasti ravintolaan sen ikkunoiden läpi. Kuin pienet tulitikkutytöt näimme pienien liekkien valossa pöydät notkollaan mitä upeimpia ruoka-annoksia. Mutta koska tupa näytti olevan myös täynnä, otimme siihen etäisyyttä miettiäksemme suunnitelma B:tä.

Eihän meillä ollut moista suunnitelmaa, joten palasimme rohkeasti A:han. Astuimme sisään tupaan, jossa meidät vastaanottanut herra tutki hetken kännykkäänsä, puisteli päätään ja pyysi meitä vielä vartomaan hetken. Hän katosi rivakasti askeltaen jonnekin tuvan hämärään ja sieltä palatessaan sanoi tilaa kahdelle löytyvän juuri ja juuri, ja hyvin vaatimattomasta paikasta. Se sopi meille oikein hyvin, joten otimme tarjouksen vastaan. Saimme istahtaa baaritiskin ääreen amerikkalaispariskunnan jatkoksi. Tarjolla olisi ollut mahdollisesti myös eräs peruuttamaton varaus, mutta se meni meiltä lopulta ohi.

Tiskin takana hääräävä tarjolija tuntui olevan oikea tunnelmanluoja. Hän kertoili ravintolan historiasta, hauskuutti asiakkaitaan ja flirttaili avoimesti naisille, ja ehkä vähän meille miehillekin. “Yes Sir” ja perään napakka silmänisku. Ruoka ja juoma tuntuivat olevan hänen intohimojensa lähde, kuten myös katalonialaisuus, jonka filosofiaan ravintolan koko olemassaolo perustui. Jos olisin ollut nainen, olisin kyllä ollut aivan myyty moisen charmantin sällin edessä. Meistä tuntui molemmista siltä, että olimme aivan oikeassa paikassa.

Tuossa tuokiossa saimme listat eteemme. Ensimmäistä kertaa koskaan otimme koko kattauksen, eli aloitimme alkuruoasta. Otimme molemmat Saucisson Catalanin, toisin sanoen annoksen katalonialaista, mausteista makkaraa kurkkukastikkeen kera. Otin myös tarjouksen vastaan, kun minulta kysyttiin haluaisinko voita makkarani kanssa. Nautinto tuplaantui yllättäen.

Henkilökunnalla tuntui olevan kiire. Tarjoilijat juoksivat pitkin tupaa, kiiruhtivat pöytien ja tiskin välillä, täyttivät vesipulloja, kaivoivat viinikaappia ja laskivat olutta. Annos toisensa jälkeen siirtyi keittiöstä pöytiin. Sykettä nostattavan kiivas tahti vaati varmasti hyvää kuntoa, mutta eipä heissä liikaa läskiä näyttänyt olevankaan. Mietimme siinä nautiskellessamme paikallisen ravintolamaailman etikettejä ja symboliikkaa. Onko punaisella ja mustalla essulla jokin käytännön ero? Mistä erottaa ravintolapäällikön? Onko tarjoilijoilla omat reviirinsä talon sisällä?

Kun pääruoan aika sitten tuli, valikoitui itselleni Ballotien d’Agneau de 12h à la biere, eli 12 tuntia oluessa haudutettua lammasta briossileivälla ja porkkanasoseen kera. Jenny puolestaan halusi tällä kertaa L’Incontournable Croque-Monsieur de Gouda truffé, eli yksinkertaisen maistuvasti croque monsieurin tryffeli-goudakastikkeella. Kaikki syötävät huuhdottiin alas katalonialaisen punaviinin avulla, luonnollisesti. Sattumoisin ravintolalla oli oma viinikauppansa toisella puolen katua, josta oli näppärä käydä täydentämässä varastojaan. Täytyy myöntää, että olimme sattumoisin jo aiemmin kiinnittäneet huomiota kadun yli juoksentelevaan tarjoiluhenkilökuntaan, mutta sivuutimme seikan tuolloin olankohautuksella. Nytpä tiesimme.

Haukkasin palasen annoksestani. Taju oli karata. Voiko mikään maailmassa olla näin hyvää? Saanko syödä myös tämän tarjoilualustana toimivan messinkinkupin? Tai edes nuolla sitä puhtaaksi? Mureaakin mureampi lammas oli puolen vuorokauden mittaisen kypsytyksensä aikana imenyt tumman katalaanioluen kaikki aromit jokaista molekyyliä myöten itseensä. Yhdessä käytettyjen yrttien kanssa lopputulos oli puhdasta elämystä.

On ilmeisesti jonkinmoinen muotioikku, että annokset tarjoillaan messinkisistä kulhoista ja lisukkeena tulevat soseet ja muusit pienestä pyöreästä kupista. On äärimmäisen turhauttavaa yrittää kaapia pitkäpiikkisellä haarukalla pientä, pyöreää kuppia puhtaaksi muusista, kun sen nimeenomaan haluaisi nauttia aivan viimeistä murenaa myöten.

Päälle päätteeksi tilasimme vielä Riz au lait crémeux ja Entremet chocolat -annokset, jotka kruunasivat koko illan. Jennyn annos koostui madagaskarilaisesta suklaasta, joka oli koristeltu rapealla hasselpähkinällä. Rehellisyyden nimissä täytyy mainita, että oma annokseni oli käytännössä annos riisipuuroa, jonka päällä oli paahdettua ja rouhittua hasselpähkinää sekä karamellihitusia. Mutta millaista puuroa se olikaan!

Tästä ei jouluateria enää parane, joten kiitokseksi jätimme vielä kunnon tipin, vaikka se näillä main onkin tapana hintaan laskea valmiiksi. Jos siis liikut täällä main, älä jätä tätä paikkaa väliin!

Kotiin päin kävellessä ihmettelimme hiljentynyttä Pariisia. Kalakojusta muistutti enää paikalla leijuva lemu, vihanneskojuista tyhjät puulaatikot. Poissa olivat myös hotellin ulko-oven ympärillä olevat terassikatokset. Edes kodittomia ei näkynyt missään. Joku kiiruhti kovaa vauhtia patonki kainalossaan, kotiinsa varmaankin. Pyöräilylle omistautuneen näköinen kapeakasvoinen kaveri pyyhälsi ohi valot vilkkuen. Ei tarvinnut hänelläkään ketään juuri väistellä.

Hotellille saapuessamme omaan työvuoroonsa saapunut rento ja lupsakka rastapäinen vastaanottovirkailija kertoi vuoteellamme vartovan pienen joululahjan hotellin puolesta. Toivottelimme toisillemme joyeux Noëlit ja merry christmasit, jopa hyvät joulut, ja könysimme toiseen kerrokseen. Siellä todellakin pötkötteli puhtaissa pieluksissa pari herkullista suklaapatukkaa. En usko kyseessä olleen aivan lähimarketin tuotteiden, sen verran hyville ne maistuivat.

Sunnuntai 25.12.

Koska Pariisin pakolliset käyntikohteet oli nyt koettu ainakin pintapuolisesti, saatoimme kuljailla kaupungilla ilman kummempaa päämäärää parin päivän ajan. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kello kahdeksaksi sovitusta aamiaisesta luisteltaisiin, vaan saavuimme sovittuun paikkaan sovittuna aikana. Tarjoilija toiminut aasialaisneitokainen oli vaihtunut hieman vanhempaan naisihmiseen. Jos ei edellisessä tarjoilijassa ollut mitään mainittavampaa vikaa, niin tämän kanssa oli silti helpompi kommunikoida.

Kiireettömän heräilyn jälkeen hyppäsimme metroon heti ulko-oven tuntumasta. Ajelimme linjalla numero 1 Concorden asemalle, jossa vaihdoimme linjaan 8 aina École Militairen asemalle, jossa kipusimme maan päälle. Aloitimme päivän vaelluksemme epäonnistuneella kätköilyllä, mutta siitä sen kummempia murheita ottamatta läksimme eteenpäin. Olivat sitten viime näkemän rakentaneet sota-akatemian eteen tapahtuma-areenan, Grand Palais Éphémèren. Uljas rakennus, ei siinä mitään. Joskus vain tuntuu, että pitäisikö noita perinteisiäkin näkymiä yrittää hieman vaalia.

Matkamme risteili pitkin Champs de Marsia, Eiffel-tornin ja École Militairen välistä nurmikenttää. Nurmikolle ei näin talvella ollut mitään asiaa, vaan se oli estetty aitaamalla ihan kunnon aidalla. Ihmisiä oli silti paljon liikkeellä. Hienoinen koti-ikävä iski, kun näimme erään vanhemman herran heittelevän palloa koiralleen, joka into pinkeänä nouti lelunsa sieltä minne se sattui menemään, yleensä turistien jaloista. Torni ei tuntunut enää herättävän meissä isompia intohimoja, joten sen saattoi ohittaa vain pari kuvaa ottamalla.

Kätköt maamerkkeinämme pääsimme tutustumaan mm. 1989 pystytettyyn Ihmisoikeuksien monumenttiin. Monimuotoisen monumentin on luonut tsekkiläinen taiteilija Ivan Theimar. Sen ympärillä pyöriskellessämme eräs varsin luottavaisen oloinen nuori pari pyysi meitä ottamaan itsestään kuvan Eiffel-tornia vasten. Pyyntö oli hieman yllättävä, sillä ainakaan itse en luottaisi näillä tienoin avointa kännykkääni kenenkään tuntemattoman hoiteisiin. Tein tietenkin työtä pyydettyä parhaan kykyni mukaan ja lopputulos oli kaikille mieleen. Erosimme hymyillen omiin suuntiimme.

Kiertelimme kätköjä tuloksetta etsiskellen joen puolelle Eiffeliä ja totesimme maailman olevan niiltä osin entisellään: valtavasti turisteja, turistibusseja, takseja, skoottereita ja muuta liikennettä. Rihkamakauppiaita kauppaamassa valaistuja mini-Eiffeleitä äänellä ja ilman. Poliiseja ja sotilaita. Kielien sekameteli. Hullu lenkkeilijä autojen seassa. Tööttäilyä, meteliä.

Kauan emme tuossa kakofoniassa jaksaneet kuljeksia, vaan siirryimme sivummalle aikomuksenamme jatkaa matkaa jonnekin. Ruokapaikankin voisi samalla jostain vähemmän ruuhkautuneesta paikasta katsella.

Kun väki alkoi vähenemään, alkoi kätköjäkin taas löytymään. Yksi mieleenpainuvimmista oli lukittuun polkupyörään lukittu sininen satulalaukku. Muut olivat enemmän tai vähemmän perinteisiä kaupunkikätköjä, mutta mukavia yhtä kaikki. Ryhdyimme jo aivan tosissamme etsimään kätköjen lisäksi myös lounaspaikkaa.

Useimmat paikat olivat näin joulupäivänä perinteisesti kiinni, mutta hieman sivummalla sota-akatemiasta oli eräässä risteyksessä kaksikin paikkaa avoinna. Ensimmäinen vilkaisemamme paikka vaikutti yllättäin täyteen ammutulta, vaikka ei sekään mikään halpispaikka vaikuttanut olevan. Siirryimme toiselle puolelle katua ja hetkisen menua tutkittuamme päätimme mennä sisään.

Carmine Café

Jos oli edellinen paikka täynnä, Carmine Caféssa oli tilaa. Hieman jäi mietittymään, että miksi näin, mutta takaisinkaan ei lähdettäisi. Tarjoilija saatteli meidät pöytien ääreen, kuten asiaan kuuluu ja ojensi meille listat tutkittavaksemme. Pöydän valitsimme läheltä kahta japanilaisneitokaista, vaikka olisimme kyllä hyvin sopineet kauemmaksikin. Ei heistä riesaa ollut, niin kuin ei toivottasti meistäkään heille. Miljöö oli paitsi rauhallinen, myös varsin viihtyisä.

Kun valinnan aika tuli, valitsin itselleni vaihteeksi kalaa: Filet de Bar rôti au four et tian de légumes & purée de pommes de terre. Sama suomeksi on suurinpiirtein, että paahdettua bassifileetä vihannesten ja perunamuusin kera. Jenny valitsi kevyen italialaisittain Ravioles farcies aux Cèpes & Truffes et crème à l’huile de Truffes, eli herkuilla (mitä lie?) ja tryffelillä täytettyjä ravioleja sekä tryffeliöljykermaa. Itselläni hieman kadehdituttaa tuo tryffeli, mutta meribassi oli sen verran uusi tuttuvuus, että ei se haittaa. Jostain syystä kalasta tuli mieleen hieman sellainen sivistynyt hauki. Sellainen, jonka mausta on turhat särmät hiottu. Rotuunotettu jänkäkoira. Ruotoja ei ollut. Hyvää olivat kaikki, eikä lautaselle jäänyt hukkapaloja. Jälkiruokaa emme tällä kertaa tilaneet, vaan hörppäsimme vain pikaisesti espressot.

Pont Alexander III

Kiertelimme katuja kätköjen perässä pitkin iltapäivää ja löysimme itsemme jossain vaiheessa läheltä Hotel des Invalidesin läheisyydestä. Nytkään sinne ei tullut mentyä sisälle, mutta ehkäpä sitten seuraavalla kerralla. Monta muutakin paikkaa on vielä käymättä. Kätköt toivat meidät myös Pont Alexander III:lle, eli varsin koristeelliselle ja komealle, Venäjän keisarin Aleksanteri III:n mukaan nimetylle sillalle. Kultaa ja kimallusta ei pitänyt puuttuman tästäkään kohteesta. Earth-kätkön suorittaaksemme meidän tuli tutkia siltaa hieman syvällisemmin ja ottaa selvää sen eri osien rakentamiseen käytetystä kiviaineksesta. Ilmeisen hyvin silta taidettiin tutkia ainakin siitä päätellen, että antamamme vastaukset eivät ole saaneet moitteita osakseen.

Ja kuinka ollakaan, juuri tällä hetkellä ilta-aurinko valaisi Pariisin muutoin niin harmaata talvitaivasta. Yhtäkkiä oli kuin kaikki olisi hetken ajan ollut valettu kullasta. Tuo hetki piti ahmia sen jokaista sekuntia myöten. Silta täyttyi meitsieitä mallailevista turisteista, ja kummakos tuo, kun kaupunki tuntui hetkeksi heräävän eloon. Auringolla on suuri voima.

Vaeltelimme Champs-Elysées Clemenceaun metroasemalle remontin takia aidatun Grand Palaisin vierustaa. Joka paikka tuntui olevan remontissa, varmaankin tulevia olympialaisia silmällä pitäen. Mutta kaikki nuo työmaa-aidat eivät olekaan mitä tahansa työmaa-aitoja, vaan niillä voi olla tarina. Tätäkin aitaa seuraillessamme saimme tutkia Ranskan tieteen ja taiteen historiaa hamasta menneisyydestä aina näihin päiviin.

Hyppäsimme tutun 1-linjan metroon, mutta emme kuitenkaan huristelleet perille hotellille saakka, vaan jäimme kyydistä Hotel de Villen, eli kaupungintalon asemalla pyhänä tarkoituksenamme etsiä jokin sopiva illallispaikka ennen taukoa majapaikassamme. Pitkästi meillä ei tarvinnut kierrellä, kun löysimme useammankin potentiaalisen ruokapaikan ja vieläpä aivan toistensa vieressä. Nautimme vielä hetken kiireettömästä kuljeskelusta hämärtyvässä illassa.

Café L’Etincelle

Taukoiltuamme hetkisen huoneessamme lähdimme kohden etukäteen tiedusteltuja ruokapaikkoja. Yllättäin pari niistä oli ehtinyt menemään kiinni taukoilumme aikana. Café L’Etincellen menustandia tavatessamme meidät yhytti tomera tarjoilija, joka salamannopeasti sai puhuttua meidät ympäri. Tungoksesta huolimatta tilaa taisi olla vielä, kun noin vain sisään heitettiin.

Pöydän saimme lämpimältä terarssilta ja vieläpä pehmeiltä istuimilta. Sekös tuntui päivän rasituksista voipuneille jäsenille suorastaan virkistävältä. Naapuripöydässä illasti kolmen hengen amerikkalaisseurue, jotka keskustelivat jopa yllättävänkin asiallisella äänentasolla. Terassille päin avautuvasta ikkunasta tulvi televisiosta kantautuva jalkapallo-ottelun mekkala, muutoin äänimaiseman täytti iloinen puheensorina ja astioiden kilahtelu.

Kun tilaamisen aika koitti, halusi Jenny itselleen Poulet Fermier , flan de légumes de saison, eli vapaata kanaa vihannesten kera. Itse tilasin päivän listasta annoksen kukkoa perunoiden kera. Perunat olivat pieniä ja makeita kuin varhaisperunat, ja molemmat annokset suorastaan miehekkään kokoiset. Ei käynyt valittaminen. Lähipöydän asiakkaat vaihtuivat kuuden hengen espajanlaiseen perheeseen, joista viisi tuijotti kännykkäänsä. Samat pöytätavat näyttävät olevan nykyään kaikilla lähtökohdista riippumatta.

Jälkiruoaksi otimme tällä kertaa Brioche façon pain perdun ja Tiramisu au Café, eli yksinkertaisesti köyhät ritarit ja Tiramisun. Kaiken edellä mainitun huuhdoimme alas luonnollisesti punaviinillä, jonka merkkiä tai mallia en tässäkään yhteydessä kykene yksilöimään. Nyrkkisääntönä kuitenkin oli kaikkien aterioittemme kohdalla, että luotimme tarjoilijan suosituksiin. He vakuuttivat meidät valinnoillaan, jotka eivät useimmiten olleet edes listan kalleimmasta päästä.

Tarjoilja-parka oli tainnut tehdä pitkän päivän. Liekö suomalaisen rauhallinen olemuksemme tehnyt häneen vaikutuksen vai mikä lie, mutta hän istahti pariinkin otteeseen huilaamaan viereemme. Oli aivan pakko viimein kysäistä, että “Tough day?”, johon hän sai vain puhallettua vastauksen “Oui, oui…”, ja pyyhkäisi uupumuksen kasvoiltaan nopealla kädenliikkeellä. Toivottavasti hän kesti illan loppuun saakka.

Café L’Etincelle osoittautui oikein asialliseksi paikaksi, jossa tarjottiin rehellistä ja tuhtia kotiruokaa. Se ei ollut mikään hieno gourmet-paikka, eikä toisaalta mikään räkäläkään, joten mutkatonta ja maistuvaa ruokaa sekä asiallista palvelua kaipaavalle se on vallan oivallinen kohde. Sympatialisäpisteitä se saa asialleen omistautuneesta henkilökunnasta. Tippinsä ansaitsi kyllä.

Kävely ravintolasta hotellille leppoisassa talvisäässä sulatti ruokaa sen verran, että unta ei tarvinnut juuri houkutella. Bonne nuit!

Maanantai 26.12.

Tutun ja turvallisen aamiaisen jälkeen oli reissumme toisen ohjelmattoman päivän vuoro. Tai sen verran ohjelmaa oli mietitty, että ajelisimme ensin metrolla Place d’Italielle ja kuljailisimme sieltä takaisin kohden ydinkeskustaa. Montparnassen tornitalon voisi kenties myös valloittaa. Ja käydä syömässä edelliskerran vakiopaikassamme Les Antiquairesissa.

Askel kuitenkin kerrallaan. Ensimmäiset sellaiset otettiin suoraan kotimetroasemalle, eli St. Paulille. Ajatuksenamme oli hankkia uudet Navigo Weekly Passit, mutta tulimme ikävästi häirityksi yrittäessämme sellaisia automaatista hankkia. Eräs laitapuolen kulkija nimittäin halusi heittäytyä avuliaaksi, ja sellainen jos mikä kutistaa kaikenlaiset ostohalut minimiin. Pankkikortistaan teki mieli pitää kiinni kynsin hampain, saatika että olisimme siinä vilautelleet lompakoitamme tai muuta arvo-omaisuuttamme.

Siirryimme lopulta Bastillen asemalle jalan. Asemalta löytyi vastaavanlaiset lippu- ja korttiautomaatit kuin ilmeisesti kaikista muistakin, mutta vähäisemmän häirinnän vuoksi ajatustyökin sujui sutjakammin ja hoksasimme yksinkertaisesti ladata olemassa oleviin kortteihimme lisää virtaa. Se sujui lopulta kätevääkin kätevämmin ja taas avautuivat ukset meille. Sää oli hieman jäähtynyt, mutta missään nimessä olotilaa ei voinut kutsua talviseksi. Sellainen alkusyksyinen lähinnä.

Vain muutaman rivakan kiihdyttelyn ja jarruttelun päätteeksi olimme Place d’Italiella. Ulkoilmaan päästyämme ihmettelimme hetken aukion vilkasta liikennettä ja rohkaistuimme ylittämään suojatien toisensa perään. Paikalliseen tapaan mekin olimme oppineet menemään tien yli heti, kun ajoneuvojen virta vain katkesi sopivasti, vaikka päin punaisiakin. Eipä tullut moisesta kukaan sakottamaan.

Kierrettyämme aukion lähdimme kätköt oppainamme suunnistamaan kohden Montparnassea. Reittimme kulki aivan junaradan alla ja sen sivuilla, joten pääsimme tutustumaan päällisin puolin usean kodittoman vaatimattomaan majapaikkaan. Joillain varakkailla oli käytössään teltta, mutta useimmat joutuivat kuitenkin nukkumaan pelkän peittokasan keskellä. Haju oli ajoittain huumaava. Elantonsa he yrittivät hankkia kerjäämällä ja roskiksia penkomalla. Kovin leveästä leivästä ei varmasti ollut kyse, ja sekin vähän taisi kulua aivan muuhun kuin leipään.

Seutu oli yllättävän hiljainen, aivan kuin väki olisi nukkunut talviunta. Selkeästi täällä ihmisiä kuitenkin asui, mutta jostain syystä he viihtyivät jossain muualla. Lienevätkö sitten ihan vain töissä ja kouluissa olleet; Tapaninpäivähän ei ole Ranskassa lomapäivä, kuten meillä Suomessa. Autius sopi silti meille oikein hyvin, ja niinpä napsimme kätkön toisensa perään.

Jossain vaiheessa meillä alkoi hieman hiukomaan ja katselimme siltä seisomalta lähimmän kahvittelu- ja leivoksittelupaikan. Sellaiseksi valikoitui L’Orchidee Place Denfert-Rochereaun kulmauksessa. Paikkaa vaikutti hallinnoivan vanhempi arabirouva nuoren, oletetun poikansa kanssa. Tunnelma kahvilassa oli hieman väljehtynyt, mutta sitä elävöitti ystävällismielinen katti, joka soi minulle mahdollisuuden rapsuttaa itseään. Saimme tilattua cappuccinot ja omenapiirakat, jotka nautimme suurella mielihalulla samalla postikortteja kirjoitellen. Liekö ollut emännän vanhempi poika, vävy tai joku, joka korjaili baaritiskin ympäristöä jeesusteipillä.

Mikään erityinen makunautinto eivät piirakat olleet ja muutenkin teki jo mieli jatkaa matkaa. Henkilöstön palvelualttius kuitenkin oli sitä luokkaa, että jouduin käymään lopulta maksamassa ostokseni kassalla, kun kukaan ei vaivautunut tuomaan laskua pyötään saakka. Poistuimme mielihyvin paikalta.

Cimetière du Montparnasse

Matkamme varrelle sattui Montparnassen hautausmaa, Cimetière du Montparnasse. Portilla oikein mainostettiin alueelle haudatun monenmoisia julkkiksia. Pitkästä listasta ei löytynyt kuin pari itselleni entuudestaan tuttua nimeä: Jean-Paul Sartre, Man Ray ja Alfred Dreyfus. Viimeksi mainitun elämästä kertovan elokuvan katsoin vasta aivan taannoin, eli parin vuoden sisällä.

Mutta kyllähän tässä hautausmaassa oli tietynlaisia eroja verrattuna omiin kalmistoihimme: osa haudoista oli kuin kivisiä puhelinkoppeja, toiset taas suuria kivipaasia. Joku näytti jopa hieman luterilaisemmalta, joissain oli koristeena vainajan kasvokuva tai jokin hänen elämäänsä liittyvä esine. Patsaita ja valtavia vaaseja. Niitä katsellessa olisi kulunut tovi jos toinenkin, onhan hautausmaalta saanut viimeisen leposijansa peräti 300 000 ihmistä.

Hautausmaan keskellä tökötti vanha, käytöstä poistettu kivinen tuulimylly. Siipiä sillä ei enää ollut. Mylly on jäänne 1600-luvulta, jolloin hautausmaan sijasta alueella sijaitsi kolme maatilaa. Sittemmin se on toiminut mm. hautausmaan hoitajan asuntona, nykyisin se lienee täysin museoitu. Myllyn välitön lähiympäristö oli jouduttu eristämään, sillä sen seinäkivet ilmeisesti tuppasivat irtoilemaan. Itse en siinä kummempia vaurioita havainnut.

Myllyn lähiympäristöön oli piilotettu kätkö, mutta sitä etsiessämme päällemme romahti oikein kunnon sadekuuro. Vastaostetulla sateenvarjolla oli nyt käyttöä. Kun sade hetkeksi hellitti, löysimme kätkön suomalaisittain varsin tutunomaisesta paikasta. Kiertelimme hautausmaan toiselle reunalle ja ehdimme ennen pääporttia bongaamaan Sartren haudan. Kivipaasi oli varsin yksinkertainen ja sen päälle oli ripoteltu kaikenlaisia pikkuesineitä käytetyistä metrolipuista ja napeista lähtien. Jokin suuri filosofia siinä varmaan on.

Hautausmaalta poistuttuamme minuun iski luonnollinen tarve lasketella vesiä. Googlemaps neuvoi meidät vain sadan metrin päässä sijaitsevalle automaatti-wc:lle, jonka toimintaperiaate oli vielä opeteltava. Toiletti oli kuin suuri, pyöreäkulmainen muovikuutio. Ovi, tai oikeammin seinä, avautui napista, naps. Luulin oven menevän kiinni pienestä nupista vetämällä, mutta lopulta sillä olikin päinvastainen vaikutus. Minun pitikin tulla välillä ulos odottelemaan wc:n puhdistusautomaation työskentelyä. Kun wc oli saanut turhan takia putsattua itsensä, astuin uudelleen sisään. Nyt en vedellyt enää vivuista, vaan odottelin rauhassa oven sulkeutumista. Edessäni oli nyt wc-pytty, lavuaari ja paperiautomaatti. Toimitin toimeni, jonka jälkeen yritin saada vettä tulemaan kraanasta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Edes käsipyyhepaperia en saanut yrityksistäni huolimatta käyttööni, ja mitäpä tuolla olisin tehnytkään, kun kädet olivat aivan kuivat. Muutoin varsin tyytyväisenä Pariisin kaupungin suomaan maksuttomaan palveluun jatkoimme matkaamme rankassa sadekuurossa kohden jokirantaa.

Kätköt edelleen oppainamme etenimme poutaantuneessa ja ajoittain jopa aurinkoisessa säässä kohden viime kerralta tuttuja kulmia. Eräällä puiston läheisellä kätköllä yhytimme kaksi nuorta naista samasta puuhasta. Sen verran hyvässä piilossa purkki piileksi, että koko nelikkomme joutui lopuilta poistumaan paikalta tyhjin käsin. Matkamme jatkui kohden pienen pientä kerrostalojen kehystämää puistoa, jossa vierailimme myös edellisellä kerralla. Pieni puisto oli kuin laaksossa, aivan omassa pienessä maailmassaan rauhassa ympäröivästä metelistä. Edellisellä kerralla paikalla oli lisäksemme muita, joten kätköily sai tuolloin jäädä, mutta nyt paikalla ei ollut lisäksemme muita. Niinpä kätkökin löytyi tovin etsiskelyn jälkeen. Eipä tuolta pienestä satumaailmasta mihinkään ollut kiire.

Les Antiquaires

Molemmilla alkoi olla jo nälkä, ja kuten olimme itsellemme luvanneet, aioimme käydä syömässä kantapaikassamme Les Antiquairesissa. Tuvassa oli vielä hyvin tilaa ja saimme pöydän aivan läheltä tuttua ikkunapaikkaa, jonka ilmiselvä jenkkipariskunta oli ehtinyt varaamaan.

Tuttuun miljööseen oli mukava istahtaa. Omilla paikoillaan olivat kaikki kymmenet, elleivät sadat isot lääkepullot, peilit ja pöydät. Tuntuikin hieman siltä, että olisiko edellisestä käynnistä tosiaan voinut kulua aikaa jo viisi ja puoli vuotta, vaiko vain pari viikkoa. Lohdullista tietää, että edes jotkin asiat on tarkoitettu muuttumattomiksi.

Tilasimme molemmat kevyesti huulta heittävältä tarjoilijalta annokset Burgundinpataa, Aubrac beef bourguignon. Niitä odotellessa seurailin sivusilmällä naapuripöydän toimintaa: oletettu vaimo oli äänessä miltei koko ajan vaihtaen aihetta lennosta, mies räpläsi kännykkäänsä välillä vaimonsa jutuille kevyesti naurahdellen ja hokien: “Yeah”, “Yeah, honey”, “Yeeeahh”. He olivat tilanneet jonkin simpukka-annoksen ja myös sen katoamista parempiin suihin oli mielenkiintoista seurata. Milloinkahan sitä itse moiseen uskaltautuisi?

Jennyn ollessa puuteroimassa nenänpäätään naistenhuoneessa annoksemme saapuivat pöytään. Kauan ne eivät ehtineet jäähtymään, kun hän jo tulikin takaisin, ja pääsimme syömään.

Oiiijjjeetttäää! Marinadina toiminut punaviini oli tehnyt tehtävänsä ja se oli imeytynyt kaikkine aromeineen mureaan lihaan ja kasviksiin. Miten tällaista voisi syödä sivistyneesti keskustellen, kun vain haluaisi työntää naamansa siihen saamarin metallikuppiin ja mättää annos eläimellisesti ilman käsiä kitusiaan kohden. Olisi siinä ollut naapureilla ihmettelemistä, mutta onnistuin välttämään brutaalit mielihaluni.

Vaikka mannermainen tyyli ei sovikaan suomalaiseen nälän ja kurjuuden ruokakulttuuriin sitten yhtään, niin pitänee silti myöntää, että hidas syöminen täyttää nopeammin. Ehtii siinä myös maistamaan enemmän, joka lie tällaisten herkkujen kyseessä ollen ensiarvoisen tärkeää. Niinpä jatkoin haarukan ja veitsen käyttämistä, toisin kuin jenkkinaapurimme, jotka eivät useimpien maanmiestensä tavoin osanneet käyttää molempia työkaluja yhtä aikaa.

Reipas ja rempseä tarjoilijamme otti vielä vastaan jälkiruokatilauksemme. Jenny tilasi Brioche en pain perdun, eli köyhän ritarin vaniljajäätelöllä, mutta minä tilasin vanhojen hyvien aikojen kunniaksi Crêpes Suzetten. Mainitsin tarjoilijalle odottaneeni sitä viisi pitkää vuotta, ja hän ymmärsikin valintani hyvin ja piti sitä oivallisena. Hetken kuluttua paikalle saapui tarjoilijoita vallan kaksin kappalein. Lieneekö toisella ollut tulityökortti ja toisella vaahtosammutin, mutta yhtä kaikki he valelivat lättyni vahvalla appelsiiniliköörillä ja hulmauttivat sen ilmiliekkeihin. Sinisen liekin kadottua upotin haarukallisen toisensa perään kohden kitaani, enkä enää tiennyt nauranko vai itkenkö.

Tunteiden vuoristorata loppui aikanaan ja koitti lähdön hetki. Tarjoilijamme ilahdutti meitä vielä lopuksi täydellisesti lausutuilla “kiitos” ja “ole hyvä” -fraaseilla ja sai näin entistäkin leveämmän hymyn kasvoillemme. Naapuripöydästä puolestaan kuului hapan “Sweet”. Tälläkään kertaa ei Les Antiquaires jättänyt kävijöitään kylmäksi, joten pystymme varauksetta suosittelemaan sitä, kun täällä vasemmalla puolen jokea liikutte. Kunnon tippi oli täälläkin enemmän kuin ansaittu.

Vaeltelimme illan hämärässä vielä pitkin lähiseutuja postilaatikkoa ja kirjakauppaa etsiskellen. Kuin sattuman oikusta molemmat löytyivät kivenheiton päässä toisistaan ja saatuamme näin asiamme toimitettua suuntasimme jälleen kohden jokea. Ylitimme joen Pont des Arts -kävelysiltaa myöten, jonka puisen kannen rakosista saattoi nähdä Seinen virtaavan yllättävänkin vuolaana. Silta on muuten ollut vaarassa romahtaa peräti 700 000 rakkauslukon painosta. Vaikka moisten lukkojen ripusteleminen voikin tuntua romanttiselle, niin kannattanee silti miettiä sitä kahdesti. Me emme jääneet ripustelemaan lukkoja, vaan hyppäsimme metroon ja ajelimme pari asemanväliä hotellimme ovelle.

Koska ilta oli vielä suhteellisen nuori, päätimme käydä kävelyllä kaupungintalon, Hotel de Villen, suunnalla. Tarkoituksemme oli etsiä samalla pari kätköä. Komeasti valaistun kaupungintalon edestä löytyi kuin puoliyllättäen suurehko joulutori, mutta harmiksemme sen kojut olivat juuri sulkemassa luukkujaan. Juuri nyt, kun olisimme voineet maistaa sitä kuuluisaa kuumaa viiniä, vin chaudia, ja kenties myös paahdettuja kastanjoita, joita kaikissa romantillisissa, Pariisiin sijoittuvissa elokuvissa nautiskellaan. Tyydyimme osaamme, löysimme yhden kätkön, yhtä emme, ja palailimme kiireettä takaisin hotelliimme.

Tiistai 27.12.

Viimeinen aamumme Pariisissa alkoi aivan yhtä leppoisasti kuin aiemmatkin. Aamiaisen jälkeen otimme suunnaksemme La Marais’n sydänalueet, ne kun olivat jääneet vielä tutkimatta.

Monesta näki, että kyseessä oli juutalaiskaupunginosa, erityisesti siisteydestä. Tienoo tosiaankin oli puhtoisempaa kuin muualla vierailemistamme kaupunginosita. Jossain vilahti synagooga, toisaalla vastaan asteli hassuun hattuun sonnustautunut, pitkälettinen mieshenkilö. Picasso-museokin täällä olisi ollut. Väkeä oli ihmeellisen vähän liikkeellä johtuen ehkä aikaisesta ajankohdasta.

Varsinainen määränpäämme oli kuitenkin eräs kätkö, jonka näpsäkästi napattuamme lähdimme paluumatkalle. Matkamme varrelle sattui, tai satutettiin, Place des Vosges, tuo edelliseltäkin kerralta tuttu Pariisin vanhin aukio. Olenkin tainnut jo mainita, että kauniin, symmetrisen aukion reunalla on asustellut itse Victor Hugo. Hänenkin kotinsa on museoitu, mutta eipä siellä tullut vieläkään vierailtua. Aukio oli pistetty remonttiin, joten vankat aidat rajoittivat liikkumisemme vain sen toiselle reunalla.

Ennen hotellin palaamista pistäydyimme vielä tuliaisostoksilla suklaapuoti Jeff de Brugesilla. Toinen toistaan herkummat herkut suorastaan vaativat meitä ostamaan itsensä, mutta jonkinlainen roti oli säilytettävä, sillä matkalaukkuvarantomme oli rajallinen.

Kotia kohti

Pakattuamme tykötarpeemme vähiin laukkuihimme, hyvästeltyämme hotellin mainion henkilökunnan ja maksettuamme yöpymisemme sukelsimme maan uumeniin jälleen kerran heti ulko-ovelta. Matkamme kulkisi metrolla Chatellet’n asemalle ja siitä RER:llä lentokentälle. Junamatka oli tällä kertaa aurinkoisempi, ja niinpä ohi kiitävät maisematkin näyttivät valoisammilta kuin tullessa. Olkoonkin, että samat talonrähjät ja rytöläjät olivat nytkin kyseessä.

Lentokenttäelämä niin CDG:ssa kuin Helsinki-Vantaallakin sujui suuremmitta kommelluksitta, joskin turvatarkastajat olivat jostain syystä hyvin kiinnostuneita Jennyn käsimatkatavaroitten sisällöstä. Lisäksi pitkä vaihtoaika Vantaalla tuppasi venymään venymistään. Lähtöporttikin vaihtui pariin otteeseen ollen lopulta se sama 50-alkuinen kuin monesti aiemminkin, eli ensin lentokenttäbussilla koneen viereen ja siitä kohden Oulua kellon ollessa jo yksi. Että minä niin vihaan kylmiä lentokenttäbusseja, etenkin väsyneenä.

Oulunsalossa meitä odotteli kinokseen hautautunut Duster. Se kuitenkin käynnistyi kuin “palmun alta”, kuten kulunut sanonta sanoo. Ajelimme Kaakkurin S-Marketin kautta kotiin, josta käsin kävisimme seuraavana päivänä hakemassa Tyrnävältä karvakorvaisen lomailijamme. Ikävä tuolla tuntui olleen, kun niin kovasti halusi pusutella meidät tainnoksiin.

Huomioita ja yhteenveto

Lentäminen Suomesta ja Suomeen on näin talvisaikaan hieman arpapeliä säästä riippuen. Jos lunta sataa jossain päin maata, on todennäköistä, että lennot myöhästelevät jatkuvien jäänestotoimenpiteiden takia. Se kannattaa siis ottaa huomioon jatkolentoja miettiessä.

Kaupungilla reppu on edelleen paras kantolaite. Selässäni oli nyt ensimmäistä kertaa Pacsafen Metrosafe LS -turvareppu, jota ei noin vain viilleltäisi tai kopeloitaisi auki. Ei tuota tainnut kukaan edes yrittää. Laukkua raahatessa sain vain niskani ja hartiani aivan jumiin. Kamera roikkui repun viilekkeessä lukittavasta Peak Design Capture -kiinnikkeestä, joten sitäkään ei noin vain pihistettäisi, mutta silti se on koko ajan nopeasti saatavilla.

Kaupungin oman liikenneyhtiön RATP:n Navigo -matkakortti on joustava ja edullinen vaihtoehto, jos tiedossa on runsaasti liikkumista metrolla, RER-junilla tai busseilla. Niitä voi hankkia muutamasta virallisesta paikasta, kuten CDG:sta ja Hotel de Villestä. Sen lisäksi niitä voi ladata uudelleen lähes kaikilla asemilla.

Louvreen kannattaa varata aikaa. Jos vain mahdollista on, kannattaa valita korkeintaan kaksi eri näyttelyä ja tutkia ne sitten kunnolla. Toisella kertaa sitten lisää. Lippujen hankkiminen paikan päältä onnistuu helposti ja nopeasti.

Versaillesiin puolestaan kannattaa hankkia liput etukäteen, jos ei halua jonottaa tuntia. Meidän siellä vieraillessamme väkeä oli aivan liikaa, emmekä pystyneet täysin nauttimaan kokemuksestamme. Kesä tai syksy olisivat puutarhojen suhteen miellyttävämpiä ajankohtia.

Käteistä ei kannata Ranskassa enää kiikuttaa mukanaan, ainakaan muutamaa kymppiä isompia määriä. Sen käyttöä ei suosita oikeastaan enää missään.

Olimme matkalla yhden päivän liikaa. Neljä yötä olisi riittänyt ihan hyvin, sillä parin aktiivisemman päivän jälkeen ei virtaa olisi enää riittänyt enempään vapaamuotoiseen kuljailuun.

Hotellivalintamme onnistui monella tapaa nappiin: kaikkein tyytyväisin olen sen keskeiseen sijaintiin sekä metroaseman läheisyyteen, joka vapautti liikkumista huomattavasti. La Temple de Jeanne oli muutenkin mukava ja siisti hotelli, jonka ystävällinen ja asiantunteva henkilökunta sai itsensä tuntemaan jopa hieman erityiseksi. Äänieristys oli huippuluokkaa, eivätkä edes kujertelevat kyyhkyset olleet häiriöksi.

Kaiken kaikkiaan matka oli erittäin onnistunut ja mieleenpainuva. Pienet vaikeudetkin kääntyivät komeiksi voitoksi, kun vain muisti olla positiivisella asenteella liikkeellä ja näyttää sen myös ulospäin. Ruokapaikat olivat pääosin priimaa, eikä edes joulu saanut meitä näkemään nälkää. Varusteetkin ovat vuosien saatossa hioutuneet toimiviksi, joten niistä ei matkan onnistuminen ainakaan ollut kiinni.

Kartat

Kuvia