Alunperin meillä piti olla Berliinissä. Mutta kuinka ollakaan, lentolippujen hankkiminen venyi venymistään ja kohta huomasimme niiden hinnan ylittävän kipukynnyksen. Siispä päätimme lähteä Turkuun.
Valinta oli oikeastaan oivallinen moneltakin kantilta: Turkuun pääsisi junalla, säiden oli ennustettu olevan erinomaiset, palvelut ja julkinen infra olisivat tutut ja turvalliset, eikä kielitaitoakaan tarvittaisi – tai niin ainakin luulin. Sitä paitsi Turku oli paria pikaista käyntiä lukuun ottamatta itselleni käytännössä käymätön paikka.
Rakka pääsi hoitoon tuttuun paikkaa Tyrnävälle kissojen, heppojen ja toisten koirien keskuuteen. Tässä kävi vieläpä sillä tavalla mainio tuuri, että hoitotädillä oli käyntiä Oulussa sekä mennessä että tullessa, joten niin koira kuin autokin pääsivät samaan hoitopaikkaan ilman että meillä tarvitsi nähdä sen eteen yhtään vaivaa. Siispä suurkiitos hoitotädille!
Maanantai 17.4.
Juna olisi lähdössä Oulusta kahdeksan maissa aamulla, joten katsoimme parhaaksi varata yöpaikka ensimmäiseksi yöksi sieltä. Sellaiseksi valikoitui Scandic Oulu Station aivan rautatieaseman lähistöltä, kuten nimikin jo kertoo. Paikassa ei sinällään ole mitään erikoista, mutta se on kaikin puolin toimiva ja siisti. Lisäksi aamupalat ovat tavanneet olla Scandiceissa aina hyvää tasoa.
Olimme Oulussa sen verran aikaisin, että lähdimme kuljailemaan kaupungille kätköjen ja paikallisten nähtävyyksien perässä. Varsin tutusta kaupungista ei luulisi löytyvän enää mitään näkemätöntä, mutta kun sitä kerrankin pääsee kiertämään jalan, löytyy sieltäkin yllättäviä yksityiskohtia ja näkökulmia, joista ei ole koskaan kuullutkaan. Auton ratin takaa kun ei ehdi juuri havainnoimaan muuta kuin muun liikenteen. Ostoksien tekeminen ei käynyt mielessämmekään; kukapa niitä kehtaisi kuskata Turkuun ja vielä takaisinkin.
Kierreltyämme aikamme pitkin ja poikin Pokkista päädyimme syömään Ravintola Pannuun. Iltapäivä oli sillä mallin, että ruuhkaa ei ravintolassa ollut, vaan huumorintajuinen ja muutenkin mutkaton tarjoilija saattoi opastaa meidät suoraan “romanttiseen peränurkkaukseen”. Jenny tilasi Paholaisen kanaa, eli vuohenjuustokreemillä kuorrutettua nuoren kanan rintaa paholaisenhillolla ja muilla lisukkeilla. Itselleni maistui Päivän kala, joka sillä kertaa oli kuhaa vermutti–voikastikkeessa, sinisimpukoiden kera. Loistavat annokset huuhdoimme alas asiaankuuluvien viiniannosten voimin. Jälkiruoaksi Jenny nautti Talon jäätelöannoksen ja minä Lakritsi Crème Brûléen, joka osoittautui ennakkoaavistuksiakin herkullisemmaksi. Pannussa voi kyllä käydä uudelleenkin.
Pistäydyttyämme hetkisen verran hotellissa kävimme vielä iltakävelyllä parin kätkön perässä Myllytullin alueella. Niillä nurkin ei ole tullut liikuttua edes autolla, joten saimme suorastaan hämmästellä modernia asuinaluetta, johon oli sopivasti jätetty kaikuja menneisyydestä. Sellainen oli mm. entinen Kruununmakasiini, joka on restauroitu toimistokäyttöön sopivaksi, komeaksi maamerkiksi. Jos minulla olisi pakko asua Oulussa, Myllytulli voisi olla sellainen paikka.
Tiistai 18.4.
Aamu alkoi Scandicin runsaalla aamupalalla, jota oli aamuaikaisella saapunut nauttimaan moni muukin. Hotelliyö toisensa perään jaksan ihmetellä samaa asiaa: missä nämä kaikki ihmiset ovat oikein olleet, kun hotelli on vaikuttanut täysin asumattomalta? Suuremmin sitä ei ehtinyt miettimään, sillä aamun aikataulumme oli varsin tiivis, eikä juna jäisi meitä odottelemaan.
Lakaisukoneet tekivät töitä havaintojeni mukaan yötä myöten, mutta silti irtosoraa oli talven jäljiltä paikoin vielä kinoksiksi saakka. Niinpa trollikan vetäminen oli ajoittain suoranaista tervanjuontia. Asemalle kuitenkin pääsimme, ja vieläpä ihan hyvissä ajoin. Vilpoisassa aamuauringossa kärvisteli moni muukin etelän suuntaan menossa oleva kulkija. Hyväntuulisen puheensorinan keskeytti pohjoisen suunnasta asemalle hiljaisella nopeudella valuva viher-valkoinen rautahepo, jonka uumeniin me kaikki lopulta sulauduimme.
Kaukana tuntuvat olevan ne ajat, kun esimerkiksi Oulun ja Helsingin välinen matka kesti noin 14 tuntia. Kesäkuumalla tuon matkan taittaminen ilmastoimattomassa vaunussa tuntui ikuisuudelta. Juna hytkyi ja heilui tasaiseen tahtiin. Vessanpytystäkin vilisi rautatie. Nyt samainen matka kestää vajaan puolet tuosta, lämpötila on koko ajan tasainen 20 astetta ja junan liikkeen voi havaita lähinnä ohikiitävistä maisemista. Vain takapuoli tuntui ajoittain puutuvan, mutta siihenkin löytyy lääke, nimittäin liike. Jos ei muuta keksi, niin ainahan voi käydä vaikka kahvilla.
Lumi tuntui maisemassa vähenevän lähes kilometri kilometriltä, kunnes se Tampereella suoritetun ripeän junanvaihdon jälkeen vaikutti loppuvan kokonaan. Tähän suuntaan en ollut koskaan junalla kulkenutkaan, joten silmään pisti myös metsän muuttuminen pelloksi ja kumpuilevaksi kulttuurimaisemaksi. Välillä matkantekoamme hidasti jokin “turvalaitevika”, mutta saapumisaikaan sillä ei ollut enää juuri merkitystä.
Park Hotel
Turun ratapiha oli remontissa. Tampereen suunnasta saapuvat junat saivat käyttää ainoaa käytössä olevaa raidetta, joten me pääsimme suoraan pääkallonpaikalle, toisin kuin Helsingin suunnasta tulijat, jotka nousivat junasta Kupittaalla.
Raahattuamme trollikoitamme pitkin keskeneräisiä katukiveyksiä ja irtosoraa, jäimme etsimään kätköä ratapihan ylittävän Humalistonsillan kupeessa. Sen verran väkeä oli keskellä päivää liikkeellä, että eihän siitä lopulta mitään tullut. Jatkoimme matkaamme vain parin korttelin päässä sijaitsevaan majapaikkaamme, Park Hoteliin.
Tiesimme kyllä millaiseen paikkaan olisimme menossa, mutta kyllähän kohteen näkeminen luonnossa oli silti pieni hämmästys. Vuonna 1902 rakennettu Jugend-tyylinen rakennus oli kuin tipahtanut taivaalta siihen kerrostalojen viereen, aivan Puolalanmäen kupeeseen. Hotelli oli kuin satulinna ja suurten kuusten katveissa lirkuttelevat mustarastaat vain korostivat tuota tunnelmaa. Astuimme sisään.
Valtava määrä yksityiskohtia tulvahti aistinelimiimme heti automaattiovien avauduttua. Seinät oli ripoteltu täyteen kaikenlaista, hyödyllistä ja hyödytöntä. Kaikesta huomasi, että talon isäntä on ollut alunperin kiinnostunut antiikkikauppiaan urasta, mutta ajauduttuaan majoitusbisnekseen sijoittanut omaisuutensa sen seinille.
KIrjauduttuamme jatkoimme matkaamme toiseen kerrokseen, päämääränämme huone 207, eli epävirallisesti Prinsessahuone. Vaaleanpunainen unelma kuulosti yhtä aikaa sekä hyvältä että höpöltä. Käytävien seinät oli täytetty tauluin, joista osa oli hyvinkin mielenkiintoisia esitellen niin talon kuin Turunkin historiaa. Tunnelma oli kuin Hohto-elokuvassa ja mainitsinkin Jennylle, että käytävän päähän sopisi seisomaan indenttisiin mekkoihin puetut kaksoistytöt. Paitsi että ei ollut, ulkona nimittäin paistoi aurinko ja elo tuntui kaikkea muuta kuin ahdistavalta.
Avattuamme huoneemme oven ensimmäinen tunne oli ällistys: tämmöinenkö täällä on tavallinen kahden hengen huone? Tilaa olisi vaikka tanssit järjestää ja tunnelma oli kuin jouluisessa Versaillesissa. Kylppärissä oli jopa amme, jota ei lopulta tullut käytettyä muuten kuin suihkuttelualustana. Sänky oli muhkea, joten kyllä siinä kelpaisi kolme yötä kölliä. Valaisimia ja peilejä oli yllin kyllin, joten omia vatsamakkaroitaan ei päässyt pakoon, vaikka kuinka yrittäisi. Baarikaappi oli pullollaan kaikenlaista, mutta senkin tulimme luovuttamaan koskemattomana. Eihän tänne suinkaan ryyppäämään tultu. Huoneessamme oli myös oma parveke, joka avautui kohden viereistä Puolalanmäkeä.
Mielessäni kävi, että miten näin herkin ja lukuisin yksityiskohdin sisustettu hotelli pidetään puhtaana, mutta voin silti käsi sydämellä väittää, että enpä ole juuri siistimmässä paikassa koskaan majoittunut. Huoletta saatoimme siis leväyttää laukkumme sisältöineen vaikka pitkin lattiaa. Mutta emme me tulleet tänne pelkästään hotelliin makaamaan.
Little Saturday
Iltapäivä oli jo pitkällä, emmekä olleet aamupalan jälkeen syöneet pähkinöitä kummempaa evästä. Siispä suuntasimme kulkumme pitkin Humalistonkatua kohden keskustan ravintolakeskittymää. Ja olihan noita: oli pizzaa, kebabia, thaita, kiinalaista ja vaikka mitä. Mielemme teki kuitenkin jotain perinteisempää, jonka voisi huuhtoa alas vaikkapa viinin kanssa. Ei kuitenkaan mitään liian prameaa, jotta sisään pääsisi maastokuosissa.
Totesimme siinä ohi kulkiessamme, että aivan hotellimme lähistöllä sijaitsi myös Sale, joka olisi avoinna 24/7. Tämä oli loistava löytö ja tulisi helpottamaan elämäämme monilta osin. Jatkoimmme kuitenkin matkaamme kohden Aurajokea, joka tässä vaiheessa kuitenkin vielä hautautui korkeiden rakennusten tuolle puolen.
Pienehköä ympyrää pyörittyämme päätimme asettua Little Saturday -nimiseen ravintolaan. Kello oli sopivasti sen verran, että lounastajat olivat jo kaikonneet, eivätkä työpäivänsä päätteeksi oluelle kaipaavat olleet vielä kansoittaneet paikkaa. Astuimme sisään, jossa englantia haastava nuori neitonen saatteli meidät heti kahden hengen pöytään.
Olin aiemmin vannonut, etten asioisi Suomessa ravintolassa, jossa ei saisi palvelua suomeksi, mutta sellaisen nyt kohdattuani tein välittömästi poikkeuksen. Pitäähän noille ahkerille nuorille kuitenkin antaa mahdollisuus. Sita paitsi ravintolan omistajat ovat taustaltaan Britteinsaarilta, joten kuuluihan englanti jopa asiaan.
Päädyimme molemmat tilaamaan saman annoksen, Steak Ribeye Au Poivre and Fried Egg’n. Kyseessä oli kolmella pippurilla maustettu, pinnaltaan rapeaksi paahdettu Entrecote-pihvi paistetun munan, perunamuusin, parsan, sienien ja pippurikastikkeen kera. Juomaksi halusimme ensin isot punaviinilasilliset, mutta tarjoilijattaremme suositteli meitä valitsemaan niiden sijaan kokonaisen pullon. Tulisi kuulemma edullisemmaksi näin, ja totesimme myöhemmin näin myös tapahtuneen. Lisäksi se tuli myös paljon hauskemmaksi.
Olihan se herkullista, ei voi muuta väittää. Yritimme mannermaiseen tapaan syödä hitaasti ja sivistyneesti, mutta kun kyseessä on kaksi nälkäistä suomalaista, tuppaa sivistys helposti unohtumaan. Käytimme kuitenkin veistä ja haarukkaa, joten ainakin siinä kohdin etiketti pysyi eheänä. Sen verran etenimme hitaasti, että muitakin ruokailijoita ilmestyi paikalle päivällistään nauttimaan.
Jälkiruoan tilaaminen kahdesta vaihtoehdosta oli helppoa: Jenny otti punaviinillä maustetun Crème Brûléen, minä jonkin sortin Banana Splitin. Viimeksi mainittu osoittautui niin isoksi, että pöytäkaveri sai avittaa sen tuhoamisessa. Murentakaan ei syömättä jäänyt, joka on näin ekologisesti tiedostavana aikana suuri plussa. Myös juomat saimme juotua, ja liikkeelle lähdettyämme sen helposti huomasi. Lasku oli yllätyksellinen: tarjoilijatar veloitti meitä yhdestä 24 cl:n viiniannoksesta, vaikka tuhosimme kokonaisen pullon. Kaipa hän kuitenkin tiesi mitä teki.
Ilta Aurajokivarressa
Vatsat pullottaen ja hihitellen valuimme mäkeä myöten kohden jokea. Tarkoituksemme oli suorittaa sen partaalle sijoittuvat earth-kätkön tehtävät, ja sitä varten olin askarrellut ns. Secchin levyn paperista, narusta ja pultti-mutteri -yhdistelmästä. Tuolla kapistuksella oli tarkoitus mitata Aurajoen veden sameus näkösyvyydellä. Näkösyvyydellä tarkoitetaan syvyyttä, jossa secchi-levy juuri katoaa näkyvistä. Levy on halkaisijaltaan 20 cm:n valkoinen tai mustavalkoinen levy, joka hitaasti lasketaan painon avituksella veteen.
Koska vahvaa punaviiniä oli maisteltu hieman enemmän kuin senttilitroissa on järkevää ilmoittaa, jännitti Aurajoen äärelle kumartuminen hieman. Lähes makuuasennossa sain mitattua mielestäni hämmästyttävän huonon tuloksen, joka toivottavasti kelpaa myös kätköttäjälle. Olihan se vesi kieltämättä näin pohjoisen asukin kannalta katsottuna melkoisen paksun näköistä velliä. Lieköhän tuossa edes kalaa?
Pienessä seitinohuessa laitamyötäisessä toivottu phoon-asento tuotti hieman vaikeuksia, mutta onneksi jenkan laukaisinsormi oli vikkelänä. Niinpä sain ihan edustavan kuvan käyttööni, vaikka asentoni ei tainnut pysyä yllä kuin noin 300 millisekuntia. Mutta se riitti.
Ote kätköloggauksesta
Saimme hassunhauskat, mutta samalla myös varsin opettavaiset tehtävät suoritettua turvallisesti ja jatkoimme tutustumistamme aitoon ja alkuperäiseen Turkuun. Olimme oppineet, että tuomiokirkon puoli oli “täl puol jokke” ja nyt käytössämme oleva puoli “tois puol jokke”. Asiaa piti siis katsoman kirkon näkövinkkelistä, jonne alkuperäinen Turun kaupunki on alkujaan alkanut kohoamaan.
Käyskentelimme virtaa ylöspäin. Väkeä tuntui yhtäkkiä riittävän joka paikkaan. Kävelykadut, joita tuntui olevan joka paikassa, olivat pullollaan kulkijoita jalan, polkupyörin ja sähköskuutein. Kahviloiden terassit täyttyivät puheensorinasta ja kuppien kilinästä. Ihmiset olivat yhtä valoisia kuin Turun kevät. Ilma oli lämmin ja tuntuikin ihan siltä, että päällystakin olisi voinut pistää reppuun. Mutta koska tiedän kevätsäiden petollisuuden, jätin sen vielä tällä kertaa tekemästtä.
Välillä poikkesimme Apteekkimuseon takapihalla kätköä nuuhkimassa, ja lopulta päädyimme Turun pääkirjaston pääovelle. Enpä osannut äkkiseltää moista arvatakaan, ellei Jenny olisi asiasta huomattanut. Kirjasto koostuu 1903 valmistuneesta vanhasta osasta ja vuonna 2007 rakennetusta uudisosasta. Kokonaisuus on todella vaikuttava ja tyylien erilaisuudesta huolimatta osat juttelevat keskenään saumattomasti. Kaiken liimaa yhteen taide, joista huomattavimpana pitänee mainita Miina Äkkijyrkän teräsrakenteinen lehmä. Etsittyämme tämän kompleksin keskelle piilotetun kätkön pistäydyimme kahvilla ja teellä Café Siriuksessa. Näin intohimoisena “histofriikkinä” mainitsen vielä erikseen sisäpihalle lasin alle säilötyn näytteen Turun keskiaikaisesta rakennuksen kivijalasta.
Kuljailimme lopulta kohden hotellia. Välillä tutustuimme jo sille päivää hiljentyneeseen Kauppatoriin ja kätkön ansiosta myös kevyen pintapuolisesti Betel-kirkon pyhäkköön, joka vaikutti oikealta rauhan tyyssijalta keskellä kaupungin sykettä. Rakennus oli myös varsin vaikuttavan näköinen, jota sen rinteinen sijainti korosti komeasti. Kannattaa kätköillä, se vie ihmeellisiin paikkoihin.
Koska päivä oli ollut pitkä, asettauduimme hotelliin päästyämme yöpuulle hyvissä ajoin. Mikäpä olikaan asettautuessa suihkunraikkaana niihin muhkuvällyihin, lintujen liverrellessä iltalaulujaan. Kaukana kavala maailma.
Keskiviikko 19.4.
Lintujen livertelyyn taisin ensimmäisen kerran myös havahtua. Ensin aloitti mustarastas joskus neljän aikoihin aamuyöllä, viideltä aloittivat lokit, talitiaiset kuuden maissa ja loput sitten sitä mukaa kuin ehtivät. Hyvin saimme silti nukuttua, mutta itse havahduin pitkän ja hiljaisen talven jälkeen näihin outoihin luonnonääniin.
Aamutoimien jälkeen pääsimme tutustumaan Park Hotelin aamupalatarjontaan. Perisuomalaiseen tyyliin kattaus oli lähes kaiken kattava: munaa ainakin kolmessa eri olomuodossa, nakkeja, lihapullia, pekonia, sen seitsemää leipää, kolmenlaista juustoa, leikkeleitä vihanneksia, lohta, karjalanpiirakoita, monen sortin muroja ja granoloita, jogurttia purkilla tai ilman, pannukakkua, hilloja, mehuja, kahvia, teetä… siinä tarjontaa ainakin näin ulkomuistista nakeltuna.
Nälkää ei siis tarvinnut nähdä. Kaikki tämä tarjoiltiin alakerran pienehkössä aamiaissalissa, jonne sopi kyllä oikein hyvin ainakin yhdeksän aikoihin, jolloin meille tuli tapa sinne saapua. Appeet lapettiin myöskin perisuomalaiseen tapaan pyhän hartauden vallitessa, hiljaisesti, mutta rivakasti. Ruokasalin miljöö oli muun hotellin tapaan kiinnostava ja mielikuvitusta kiihottava, ja nakkia mutustellessa saattoikin mm. ihmetellä vanhoja karttoja ja väliseinän standaaririvistöjä. Väliin omistajatar intoutui rupattelemaan tuttavallisesti vanhojen asiakkaiden kanssa ja talon puolalaissyntyinen isäntä siirteli kukkaruukkuja asiakkaiden haitolta tai meni lueskelemaan aamun lehteä kahvikupin kera respatiskin viereen, ilmeiseen vakiopaikkaansa. Tunnelma oli kuin elokuvasta, sellaisesta mukavasta ja välittömästä.
Puolalanmäki
Emme me olleet kuitenkaan tulleet Turkuun myöskään vain syömään, vaikka se olikin itresseissämme varsin korkealla. Keskiviikkona aikomuksemme oli tutustua Turun linnaan ja siinä sivussa vähän muuhunkin. Linja-auto, eli bussi, eli Fölin linja 1 lähtisi Kauppatorin pysäkiltä D1 noin vartin välein kohden linnaa, joten varsinaista kiirettä ei ollut mihinkään.
Niinpä suuntasimme kulkumme ensin viereiselle Puolalanmäelle pari kätköä silmissämme kiiluen. Ensimmäinen niistä olisi Turun taidemuseon pääportaikon Kakoliitti-nimisestä graniitista kertova earth-kätkö. Samalla kiertelisimme taiteilija Jussi Mäntysen lintuveistoksia esittelevän lab-kätkön pisteitä. Tiedossa oli siis heti aamutuimaan tiedettä, taidetta ja liikuntaa. Kuka voisi väittää, että kätköily on jotenkin turha harrastus?
Puolalanmäen siistiksi parturoitujen rinteiden kupeilla oli hyvä kuljeskella ja ihailla julkista taidetta sekä näyttäviä maisemia. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja viereiseltä Puolalanmäen koululta kantautuva äänenmurroksesta kärsivän miehenalun epämääräinen ölinä siivitti askeliamme alati yltyvässä tahdissa opinahjosta pois päin. Välituntikello pelasti kuitenkin tilanteen ja saimme suorittaa Kakoliitti-tehtävämme rikkumattoman rauhan vallitessa.
Hitaasti kiiruhtaen saavutimme Kauppatorin, jossa pääsimme välittömästi linjan 1 bussiin. Jenkka osti meille kertaliput kulkijaa kohden ja istahdimme aloillemme. Kaltaiseni maalaistollukka joutui hieman katselemaan mallia kanssamatkustajina toimivista alkuasukkaista ja totesin bussimatkaamisesta mm. seuraavaa: autossa ollaan hipihiljaa, pysähtymismerkkiä pitää muistaa painaa 132 metriä ennen pysäkkiä, autosta poistutaan keskiovesta ja sen välittömään läheisyyteen siirrytään 53 metriä ennen pysäkkiä, yli 36-vuotiaat saavat tai joutuvat kiittämään kuljettajaa äänekkäästi poistuessaan, sitä nuorempien tulee poistua autosta nopeasti ja hapanta naamaa näyttäen. Näillä eväin pääsee pitkälle. Mekin pääsimme aivan linnan viereen, vaikka edessämme istuva nuori nainen ehtikin painaa pysäyttämisnappia ennen meitä. Mitenkä sitä nyt selkä menosuuntaan mennessä olisi tiennyt missä kohdin ollaan menossa, vaikka Jenny seurasikin matkaamme Fölin online-seurannasta. Itsekin kajautin poistuessamme kuuluvat kiitokset kuljettajalle.
Turun linna
Noustuamme autosta ja sen poistuttua kohden satamaan neniemme edessä, toisella puolen katua kohosi valtava, valkoinen kiviseinä. Taisimme tosiaankin olla perillä. Edellisestä käynnistä onkin omalta osaltani jo melkein 30 vuotta ja Jennylläkin 17 vuotta. Jotain on tuossa asiassa varmasti ehtinyt muuttumaan, mutta tuskin kovin paljon. Linnat kun tuppaavat olemaan melkoisen kestäviä ja ajattomia. Pääportti oli houkuttelevasti avoinna, mutta maltoimme mielemme sen aikaa, että kävisimme keräilemässä linnan ympäristön kätköt valkoposkihanhia ja päiväkotilapsia väistellen. Samalla voisimme ihailla vielä lisää tätä Suomen kirjoitetun historian jämerää kivijalkaa ulkoa käsin.
Kun kätköt, kuvat ja kokemukset oli keräilty linnan puistosta, olimme valmiit siirtymään sisätiloihin. Ennen voimia koettelevaa museokierrosta päätimme kuitenkin nauttia vahvistavan kaakao- ja leivostauon Juhana Herttuan Kellarissa. Ravintolan sisustus on tainnut pysyä muuttumattomana jo vuosikymmeniä ja ihmekös tuo, jos lupa pieneenkin muutokseen tulee kysyä Museovirastolta. Kellarissa oli jo jonkin verran lounastajia ja niinpä jonottaessa kului pari tovia. Saimme kuitenkin annoksemme nautittua, jonka jälkeen siirrtyimme itse asiaan.
Eipä kelvannut täälläkään Outi-kirjastojen kirjastokortti sisäänpääsymaksuksi. Löysin kuitenkin lopulta Museokorttini lompakkoni kätköistä ja sen avulla entrée oli mutkaton. Suomenkieliset esitteet olivat harmillisesti loppuneet, tai pikemminkin uusia ei oltu vielä painettu, mutta linnan kerroskartta riitti meille mainiosti. Seurasimme karttaa epäröimättä kohden museokierrosta, naulakkojen kautta. Kivilinnassa oli nimttäin yllättävän lämmin.
Satuimme lähtemään liikkeelle jonkin koululuokan perään. Pääsimme näin ikään kuin opastetulle kierrokselle. Piti vain muistaa odotella kiltisti omaa vuoroaan hieman sivummalla ja yrittää vaikuttaa mahdollisimman olemattomalta, niin pääsi kuulemaan mielenkiintoisia juttuja.
Kierroksemme eteni sali salilta, huone huoneelta, tyrmä tyrmältä, porraskäytävä porraskäytävältä. Ilman opasteita olisimme varmasti olleet hukassa jo ensimmäisen vartin sisällä. Seinien sileät kivet ja karkeat tiilet välittivät minulle terveisiään iäisyyksien takaa ja minä tervehtdin takaisin. Tiedä vaikka joku esi-isistä olisi joskus täällä samaisia seiniä taputellut.
Joissakin huoneissa seisoskeli keski-aikaiseen asuun sonnustautunut valvoja. Ensimmäisen nähtyäni luulin henkilön olevan nukke, sillä eväkään hänellä ei värähtänyt. Kun silmä sitten räpsähti, oli uskottava hänen olevan ihan elävää sorttia. Hiljaa nämä tyypit olivat, ja puhuivat vain jos heitä puhutteli. Tietenkin jos siinä olisi alkanut jotain härdellöimään, niin uskoisin heidän ottaneet tavalla tai toisella kontaktia. Silmä kovana tarkkailivat koko ajan, ettei vain näpit lipsahda liian lähelle vuosisataista, haurasta puuveistosta tai punamultaista seinäkirjoitusta. Tärkeää työtä tekevät.
Matkan varrella opimme, että nuijapäällikkö Jaakko Ilkka oli paennut vankeudesta Turun linnasta vessan kautta. Ei onnistuisi nykyisillä keskivertomiehillä ja heidän elintasovatsoillaan moinen. Taannoin eräs japanilainen turisti oli väittänyt jonkun tarttuneen häntä jalasta vankisellien portaissa. Naistenkamarin ikkuna-aukon viereiseen seinään on joku aikoinaan raapustellut labyrintin pitämään pahat henget loitolla. Suuressa salissa sijaitsevan mieshenkilöä kuvaavan taulun toinen jalkaterä kääntyy koko ajan katsojan suuntaan, jonka totesin myös aivan itse. Noista niskavilloja puistattavista jutuista huolimatta olin, kuten edelliselläkin vierailullani, myös tällä suunnattoman kiinnostunut linnan eri rakennusvaiheista kertovista pienoismalleista.
Turun linna lukemattomine pienine ja suurine tiloineen kiidätti meidät halki vuosisatojen. Monet olivat ne herttuat ja herttuattaret, kreivit, voudit, ritarit ja prinsessat, jotka tarinoissa vilahtelivat. Uudet, vanhat tuttavat aikain takaa.
Nuoret matkakumppanimme oppaineen olivat luopuneet leikistä jossain kohtaa kierrostamme, joka oli tullut päätepisteeseensä. Päätimme lähteä lounastamaan Juhana Herttuan Kellariin ennen kuin oli liian myöhäistä. Päivän lounasmenuun kuuluivat jauhelihapihvit pottumuussin ja höyrytettyjen kasvisten kera. Ei siis mitään elämää suurempaa, mutta yhtä kaikki maistuvaa ja nälänvievää ravintoa.
Vatsojen täytyttyä jatkoimme turneetamme. Nyt vuorossa olisivat esilinnan tiloihin rakennetut näyttelyt. Kierros alkoi tutustumisella linnan eri aikakausiin jatkuen saumattomasti Prinsessa matkaan, joka kertoi Katariina Jagellonican elämästä. Näyttely oli suunnattu nuoremmalle väelle, mutta kyllä siitä sai iloa irti myös tällainen vanhempikin parta. Opasteet opastivat meitä jälleen eteenpäin ja saimme tutustua säätyläisten elämään 1600 – 1800 -luvuilla pieteetillä sisustettujen huoneiden välityksellä. Tutuiksi tulivat myös vankityrmät ja erityisesti Eerik XIV:n tyrmä, josta hän on legendojen mukaan saattanut etäältä seurata vaimonsa Kaarina Maununtyttären ja lapsiensa elämää. Melkoisen surullista.
Kierroksemme päättyi linnan museokauppaan Fataburiin, josta hankimme pieniä matkamuistoja ja tuliaisia. Liikkeen jääkaappimagneetti-valikoima oli kattava, joten nyt kaappimme ovea komistaa hieno Turun linna -figuuri. Muutapa en matkoiltani kaipaakaan, kun muistot tulee saatettua muutenkin niin kuvalliseen kuin kirjalliseenkin muotoon.
Näin oli Turun linna ja Suomen historia tulleet jälleen astetta tutummiksi ja tyytyväisin mielin poistuimme linnan alueelta. Aurinko paistoi edelleen pilvettömältä taivaalta, linnut liversivät ja kukat kukkivat. Oli kevät.
Kakolaan – Funikulaarilla tietenkin
Pari virtuaalikätköä vaati etsimistään, joten suuntasimme kohden erästä toista ikonista kohdetta: Suomen Joutsenta. Valkoinen kaunotar sijaitsikin vain parin riuskan kivenheiton päässä, joten vaikka koukkasimme tykkivene Karjalan laituripaikan kautta, olimme aivan tuossa tuokiossa näpsimässä meitsieitä purjelaivan partaalla.
Näin maakrapuna näistä kaikista laivoista en osaa muuta sanoa, kuin että hienojahan ne ovat. On mastoja ja takiloita, raakoja ja kokkia ja tuhtoja ja ties mitä, mutta kummempaa intohimon tuulahdusta en niistä saa irti. Meri kun on muutenkin elementtinä minulle varsin etäinen. Jatkoimmekin matkaamme kohden valtaisaa päivänkakkaraa, joka suorastaan huusi meitä tykönsä. Kuten myös sen takamaastossa majaileva jäätelökioski, josta kävimme ostamassa kesän ensimmäiset pehmikset. Kylläpä maistuikin!
Nautiskelimme jäätelöitä hiljakseen kulkiessamme ja istahdimme välillä yhdelle jokivarren lukuisista penkeistä. Ihailimme samalla vanhaa Wärtsilän nosturia ja sen takana kohoavaa suurta tehdasrakennusta, josta oli tehty valtaisa asuinkompleksi ties kuinka monelle sadalle ihmiselle. Lenkkeilijöitä meni ohitse tavan takaa, toiset hitaammin, toiset vauhdikkaammin. Lokit kirkuivat.
Poikkesimme rannasta kohden sisämaata. Tarkoituksenamme oli käydä vilkaisemassa Kakolaa, tuota jopa pahamaineista entistä vankilaa, josta sittemmin on kehkeytynyt vaikka mitä. Kakolanmäen päälle mentäsiin Funikulaarilla, monella tapaa itsensä kuuluisaksi tehneellä rinnehissillä.
Kävipä meillä tuuri: Funikulaari kävi ja kukkui! Siispä sisään ilmeisen alkuasukkaan perässä ja seuraamaan sen toimintaa. Mukaan tuli muitakin, ja kuten yleensäkin suomalaisissa hisseissä, tunnelma oli hiljainen ja varautunut. Muutoin minulla on jäänyt turkulaisista sellainen kuva, että he ovat varsin avoimia ja valoisia. Paitsi jos he eivät olleetkaan Turusta…
Alkuasukkaat miehittivät takaosan parhaat maisemapaikat, joten me jouduimme tuijottamaan kiskoja ja Kakolan kylmiä kivimuureja. Yhtä kaikki, hiljaisuuden vallitessa pääsimme perille ylätasanteelle. Funikulaarikin toimi edelleen, joten se haukkasi sisuksiinsa muutaman alasmenijän ja lähti laskeutumaan ne muassaan kohden merenpinnan tasoa. Tai Aurajoen.
Ote kätköloggauksesta
Hissimatkasta selvittyämme suuntasimme kohden entisen vankilarakennuskompleksin keskustaa. Jyhkeiden, kakoliitista ja tiilestä rakennettujen kiviseinien suojissa ei tarvinnut juuri nauttia luonnosta, mutta siltikin sieltä oli löytänyt sijansa ainakin hotelli, kylpylä, matkamuistomyymälä, ravintola, panimo-pub ja melkoinen joukko yksityisasujia. Mekin kävimme Kakola-myymälässä hankkimassa pari tyylikästä tarve-esinettä, jonka jälkeen siirryimme sammuttamaan janomme läheisen Kakola Brewing Companyn Lauha-stoutilla. Minä, joka en noista oluista osaa sanoa juurikaan mitään, väittäisin juoman olleen oikein hyvää. Tummaa se ainakin oli, kuten oluen mielestäni kuuluu ollakin. Loput ovat liruja.
Siinä me istuimme korkealla terassilla kuunnellen ja katsellen alhaalla paikasta toiseen kulkevaa ulkomaalaisten joukkoa, jota suomalainen rouva opasti hyvällä englanninkielellä. Hauskoja juttuja taisi kertoilla, ainakin naurunremakasta päätellen. Katselimme myös isää ja lasta, joka laski keskelle aukiota pystytetystä liukumäestä pyllähtäen lopuksi kiviselle tanterelle. Minkähänlaisia lapsuusmuistoja hänellä onkaan tästä miljööstä joskus kerrottavanaan? Karut kivimuurit ja yksinäinen liukumäki, jonka vieressä sijaitsi kuppila?
Iltapäivä alkoi olla sillä mallin, että väki terassilla alkoi hiljakseen lisääntyä. Siispä me päätimme poistua ja jatkaa matkaamme.
Föri
Jos Suomen Joutsenen lisäksi pitää mainita jokin toinen turkulainen vesikulkuneuvo, olisi se Föri. Föri on kaupunkilautta, joka kuljettaa jalankulkijoita ja pyöräilijöitä yli Aurajoen ympäri vuoden. Voisiko sympaattisempaa vesiliikennevälinettä ollakaan? Mielestäni ei.
Sinne mekin astuimme muitten kulkijoitten muassa, Förin metalliselle kannelle. Jotkut olivat taatusti hupimatkalla, kuten mekin, mutta suurin osa taisi kuitenkin olla vain arkisesti liikkeellä paikasta A paikkaan B. Oma taka-ajatuksemme oli käydä etsimässä pari lähistölle piilotettua kätköä “täl puol jokke” ja palata sitten samalla kyydillä takaisin “tois puol jokke”. Ne haettuamme palaisimme takaisin Förin “kaijalle”.
Matka on yllättävän tasainen ja hiljainen. Vain saapuminen rantaan aiheuttaa kolahduksen ja tasapainoa hieman horjuttavan heilahduksen. Puomin noustua ylös saattoikin sitten astua maihin, kuten Föriltä löytyvässä ohjeessakin mainitaan: “Älä lähre mihenkkäs ennenku föri on kii kaijas ja puami ylhäl.”
Askel alkoi jo hieman painamaan ja nälkä näivertämään. Kuljeskelimme hiljakseen, lähes raahautuen jokivartta ylöspäin, kohden ydinkeskustaa. Välillä saimme ihailla taidetta ja turkulaisia, jotka viettivät hyväntuulisina lämmintä iltaa kotikaupungissaan.
Koulu
Jenny kertoi käyneensä Koulussa vuonna 2006. Kyseessä ei ollut mikä tahansa opinahjo, vaan vanhaan koulurakennukseen perustettu panimoravintola aivan Turun keskustassa. Eikä käy kieltäminen, hieman koulumainen tunnelmahan sieltä välittyikin, olkoonkin, että rakennus on valmistunut 1889, eikä edes minulla ole kokemuksia koulunkäynnistä noilta ajoilta. Tilat olivat avaria ja korkeita, kuten kouluun sopii. Alkujaan tiloissa on toiminut Sveska Fruntimmersskola ja sen perilliset aina vuoteen 1997 saakka.
Koska olimme aivan esikoululaisia, emme oikein tienneet mistä aloittaa. Onneksi tiskin takana työpistettään hallinnoiva juomanlaskija tiesi, ja tuossa tuokiossa olimme tilanneet Panimon burgerit ja friteerattua perunaa. Kyytipojiksi valitsimme talon omaa siideriä ja lageria, joka kyypparin mielestä olisi hyvä valinta rasvaisen ruoan oheen. Erittäin hyvä valinta, mutta enpä muuta osannut odottaakaan.
Istahdimme koulun leveän käytävän loossiin odottelemaan ja nauttimaan juomistamme. Väkeä tuli ja meni. Iloinen naurunremakka kaikui koululuokissa ja omalla käytävällämme. Silmiinpistävää oli, että vessat olivat modernit ja niin siistit, että ruoat olisi voinut nauttia vaikka niiden lattioilta. Rehtorin kansliakin näytti vielä löytyvän, mutta siellä ei meillä ollut tarvetta vierailla.
Annoksemme saapuivat varsin pian. Komeatpa olivat, ja todella herkulliset. Briossi-sämpylän välistä löytyi 170-grammainen naudanlihapihvi, jota maustoi bearnaise-majoneesi, cheddar, pekoni-sipulipaistos, tomaatti, mallassiirappi ja Koulun oma sinappi. Friteeratut perunat olivat passelin rapsakat ja pinnalta kevyesti suolatut. Talon oma olut oli kuin tehty juuri tätä annosta ajatellen.
Ruoka oli juuri sopivan täyttävää, joten saatoimme suuremmin kipuilematta ottaa kohteeksemme armaan Park Hotelin vain parin korttelin päässä. Koska ilta oli vielä mielestämme varsin nuori, kävimme vielä ennen auringon laskua lyhyellä iltakävelyllä Rautatientorilla ja rautatieaseman maastossa, jossa kävimme paikkomassa saapumispäivän denarin, eli DNF:n, eli kätkön, jota ei onnistuttu löytämään.
Näiden kokemusten myötä oli mukava asettua yöpuulle prinsessasänkyyn.
Torstai 20.4.
Päivä lähti käyntiin lähes identtisillä aamutoimilla kuin edellisenä aamuna. Yhdeksän aikoihin olimme kuuntelemassa aamiaissalin seinäkellojen kello yhdeksän lyöntejä ja kymmenen korvilla olimme valmiit aloittamaan päivän seikkailut. Tänään kohteenamme tulisivat olemaan Aboa Vetus Ars Nova -museo, Turun Tuomiokirkko ja kaikki muut Turun vanhimpien kaupunginosien tutut ja tuntemattomat nähtäväyydet.
Samppalinna ja Vartiovuori
Matkaan kävimme suoraan kohden Aurajokirantaa. Hitaastikin löntystäen matka eteni joutuisasti ja saimme pian nauttia Teatterisillalta avautuvista näkymistä. Turussa aamut tuntuivat seesteisiltä, eikä kireän kiireisiä ihmisiä vaikuttanut olevan olemassakaan. Tai sitten he olivat olleet liikkeellä jo pari tuntia ennen meitä.
Etenimme kätkön perässä kohden vanhan puurakennuksen takamaastoa. Tuo huvilatyyppinen rakennus oli 1866 valmistunut Ravintola Samppalinna. Arvokiinteistön lähitienoot olivat mielestäni hieman ruokkoamattomassa kunnossa, mutta ilmeisesti ravintola oli silti edelleen toiminnassa. Tähän aikaan aamupäivästä siellä ei kylläkään havaittu elämää. Kivisiä portaita täysin aamupalavatsoin puuskuttaen pääsimme kohteeseemme ja suoritimme tehtävämme. Mieli teki käydä vielä ylempänä, joten puuskutimme vielä hieman lisää nähdäksemme mäen päältä avautuvat näkymät.
Ja hienothan ne olivatkin avatuen kohden vanhinta Turkua. Ihastelimme niitä hetken Äiti ja lapsi -teoksen äärellä, jonka jälkeen jatkoimme matkaamme. Tuloksettoman kätkönetsinnän päätteeksi jatkoimme kohden jokirantaa, mutta Jenny halusi valloittaa vielä Vartiovuoren. Sen kummemmin miettimättä jatkoimme jälleen uuteen ylämäkeen.
Polut olivat leveät ja hyväkuntoiset. Vartiovuoren juurella sijaitsevan Venäjän pääkonsulaatin vieressä liehuvat Ukrainan ja Venäjän opposition sinivalkoinen lippu toivat entistäkin leveämmän hymyn suupieliini. Jatkoimme kohden vuoren huippua pienempiä, mutta silti hyväkuntoisia polkuja talleten.
Vartiovuoren laella sijaitsee 1819 rakennettu Vartiovuoren Tähtitorni, joka toimii nykyisin Åbo Academin säätiön hallintorakennuksena. Rakennuksen on suunnitellut itse Carl Ludvig Engel. Torni hallitsee Turun maisemaa siinä määrin, että sitä ei voi ainakaan keskusta-alueella olla huomaamatta. Tornin ja sen viereen rakennetun vesisäiliön, eli Delfiinipaviljongin lähistöltä etsimme myös erään multikätkön alkupisteet. Täälläkin elämäämme ilostutti kahden miesopettajan valvoma koululuokka, joka sai temmeltää vapaasti pitkin pihamaata. Kansankynttilät seisoskelivat keskenään hieman sivummalla pyöräilystä keskustellen.
Me palasimme multikätkön loppupiste oppaanamme takaisin tulosuuntaamme. Tuossa tuokiossa tuo veikeästi piilotettu kohde löytyikin ja saatoimme jatkaa matkaamme kohden toreja ja turkuja.
Aboa Vetus Ars Nova
Tupsahdimme kuin yllättäin yhden pääkohteemme eteen. Siinä seisoi yhdistetty arkeologian ja nykytaiteen museo Aboa Vetus Ars Nova, “Turku vanha, taide uusi”. Erityisesti mieltäni kiihotti museon arkeloginen osuus, taiteesta kun en paljoa ymmärrä. Etenkään nykytaiteesta.
Historia tulvahti eteemme heti ulko-ovesta astuttuamme; osa eteisaulasta oli keskiaikaisen Turun rakennusten valtaama. Ihastuttavaa! Mutta koska tiesimme vastaavaa olevan tarjolla enemmänkin, kävimme vilauttamassa Museokorttejamme kahdelle kasöörinä toimivalle nuorelle naiselle. Jätimme päällysvaatteemme naulakkoon, jonka jälkeen päätimme aloittaa kierroksemme kahvitauolla paikallisessa kahvilassa. Oli lounasaika ja paikka oli täyttynyt hilpeästä mekkalasta lähitienoiden palkansaajien nautiskellessa ruokatunnistaan ilmeisen maistuvien appeiden äärellä. Me nautimme cappuchinot leivoksien kera suurella mielihyvällä.
Lopultakin pääsimme itse asiaan. Sisäänkäynti museoon kävi museokaupan läpi. Ensimmäisenä kävijöitä tervehti pari suurehkoa taidapläjäystä, mutta pian opasteet veivät meitä kohden maanalaista. Valaistus muuttui astetta hämärämmäksi. Pian löysimme itsemme suuren salin partailta. Näkymä pari metriä alaspäin oli mielikuvitusta kutkuttelevaa: kivisiä sokkeloita, tiilisiä seiniä, spottivaloja siellä täällä.
Seurasimme edelleen opasteita. Reittimme kulki läpi kapeiden kujien ja portaikkojen. Taputtelin ikiaikaisia sokkelikiviä kuin vanhoja tuttavia. Lueskelimme “Matin” tarinaa keskiaikaisen Turun arjessa ja ihmettelimme näiden kivijalkojen kaivauksissa paljastuneita esineitä. Valaistus oli sen verran hämärä, että valokuvaamisesta ilman jalustaa ei tullut oikein mitään, mutta pari kuvaa sain kuitenkin onnistumaan. Askeliaan piti hieman tarkkailla, sillä satoja vuosia vanha katu ei ole aivan tasainen ja vastaan saattoi yhtäkkiä ilmestyä puolimetrinen kynnys.
Väliin intouduimme kuuntelemaan keskiaikaisten soittimien sointuja, ja nyt hieman harmittikin, etten ostanut Turun linnan museokaupassa törmäämääni munniharppuun. Olisi kyllä ollut hauska matkamuisto. Tutkimme korttelin raunioista kaivettujen eläinten luurankoja: kissoja, koiria, possuja, lintuja, lampaita. Ahmimme kertomuksia ja tarkastelimme pikkutarkasti kasattuja pienoismalleja. Suomen ainoa arkeologinen museo on kyllä käymisen arvoinen paikka.
Kun kierros ajassa ja iäisyydessä oli tehty, siirryimme takaisin maanpinnan tasolle kiertääksemme avoinna olevan osan nykytaiteen museosta. Museon kiinteä näyttely oli juuri vierailupäivänämme suljettu, mutta saatoimme kuitenkin tutustua kiertäviin näyttelyihin. Useimpiin teoksiin tai niiden tekijöiden mielenmaisemaan en ilman selostusta päässyt oikein sisälle, mutta muutamat linjakkaan geometriset tuotokset puhuttelivat kyllä omaa sisäistä järjestystäni. Sen kummemmin en kykene niistä ajatuksiani avaamaan, joskin muiden teosten seasta löytyvä Picasson “Miekkamies” hätkähdytti. Enpä ensin tajunnut sen Picassoa olevankaan, kun se siinä roikkui muiden muassa. Hätkähdys johtuikin lähinnä nimekkään taitelijan nimen näkemisestä.
Turun tuomiokirkko
Poistuttuamme museosta saavuimme vain yhden kadunkulman kiertämällä Turun Vanhan suurtorin alueelle. Suuri aukea on ollut satoja vuosia Suomen liikenteellinen ja kaupallinen solmukohta, ja sen ympäristössä on sijainnut moni Itämaan hallinnolle tärkeä rakennus. Turun palo vuonna 1827 muutti torin ulkoasua radikaalisti, joten nykyiset, olemassa olevat rakennukset ovat pääosin peräisin sen jälkeiseltä ajalta. Aukion toisella puolella kohoava Turun tuomiokirkko reilun 85 metrin korkeuteen kohoavine torneineen hallitsee aukion itäpuolen maisemaa. Aukion halkaisee lähes sen keskeltä Kain Tapperin massiivinen Ajan virta -teos, joka seurailee torin vanhaa itäreunaa. Enpä ensin taideteokseksi moista osannut ajatellakaan. Kunhan vain joku ruosteinen teräsaita oli.
Ottaessamme suunnan kohden läheistä kätköä kaksi herraa parkkeerasi aivan sen lähituntumaan rupattelemaan. Niinpä puhalsimme siinä vaiheessa pelin poikki ja tutustuimme alueeseen hieman tarkemmin. Päällisin puolin tutuiksi tulivat niin joulunrauhan julistuksesta tuttu Brinkkalan talo parvekkeineen, Vanha Raatihuone kuin Hjeltintalokin. Pistäydyimme myös Turkuseuran omistamassa Föripuodissa, jonka herttainen myyjätär ei ystävällisestä tervetuliaspuheestaan huolimatta saanut myytyä meillä mitään. Hauskoja tuotteita heillä olisi kyllä ollut, kuten Manu-mukeja ja -paitoja. Poistuimme kuitenkin tyhjin käsin paikalta.
Vauhtimutka kannatti, sillä rupattelijat olivat kaikonneet. Niinpä suoritin Taika-Jim -tyyppisen maagisen eleen (jonnet ei muista) ja nappasin kätkön hyppysiini kuin tyhjästä. Kas näin saatoimme todentaa vierailleemme kaikkien joulumuistojen tyyssijassa, eli puuhamme meni päin Brinkkalaa!
Ote kätköloggauksesta
Etenimme Porthanin puiston läpi kohden Suomen kansallispyhäköksi kutsuttua kirkkoa. Aurajoelle katseleva ylväs torni näytti tietävän oman arvonsa Suomen ainoan keskiaikaisen basilikan maamerkkinä. Me emme kuitenkaan kiiruhtaneet sisään juoksujalkaa, vaan kiersimme rauhallisesti parin labin ja virtuaalin perässä kirkon toiselle reunalle. Ehtisihän tuonne vielä. Sulkemisaikaan oli vielä monta tuntia.
Moni muukin seurue oli kirkkoa kiertämässä. Jonnekin sen helmoihin he tuntuivat katoavan; sen verran suuri kirkko on. Kun sitten avasimme ulko-oven, tervehti meitä ensimmäisenä Mikael Agricolan tummanpuhuva rintakuva. Olen monesti siihen törmännyt vain kirjallisuudessa, joten veistoksen massiivinen koko hieman yllätti. Vastaanottovirkailijan tointa hoiteleva neitokainen myhäili hiljaa taustalla ottaessani Mikaelista tuttavallista passikuvaa.
Kun sitten pääsimme pirttiin saakka, saatoin vain todeta basilikan vetävän koossa vertoja keski-eurooppalaisille vastineilleen. Luterilaiseen tyyliin ja toki myös kaiken tuhonneen Turun palon takia sisustus on kuitenkin vaatimattomampi. Vastapäätä käytävää siintävä alttaritaulu oli kuitenkin uljas näky sen muotojen seuraillessa kirkon holvikaarien muotoja ja valon taittuessa pääkuorin lukuisista ikkunoista.
Koska eräs eläkeläisseurue oppaineen ässiytyi istumaan keskellä kirkkosalia, kiertelimme me sitä reunoja mukaillen. Se kannatti myös siitä syystä, että näin pääsimme tutustaan salin reunat ympäröiviin pieniin kappeleihin, joista osa toimi myös hautakappeleina. Ohitse vilahteli sellaisia nimiä kuin Horn, Kurki, Kaarina Maununtytär, Tott, Brahe, Wasa, Stålhandske… kuin historiankirjaa olisi tavannut. Jalkaimme juuressa puolestaan lattiaa peittivät lukuisat kivilaatat, joitten alle on haudattu muita aikansa merkkihenkilöitä.
Alttaria piiritti joukko nuoria, joille paikallinen pastori kertoili asioita. Lienevätkö rippikoululaisia olleet, vai muuten vain tutustumassa pyhäkköön, mutta asiallisia ihmistaimia olivat. He kaikkosivat parahultaisesti paikalta meidän saapuessa alttarin tienoille ihmettelemään. Jos Turun tuomiokirkko ei nyt aivan vastaa mittasuhteiltaan vaikkapa Pietarinkirkkoa, niin täälläkin piti yhtä kaikki kohottaa katseensa taivaisiin monttu auki.
Ulospäin suunnatessa saimme vielä ihailla basilikan näyttävää pääurkupatteristoa. Vaikuttavassa kokonaisuudessa on peräti 6057 pilliä suurimman ollessa kooltaan peräti 8,3 metriä. Sen enempää paikan musiikillisista mahdollisuuksista en osaa kertoa, etenkään kun emme saaneet edes ääninäytettä.
Sen verran pitänee vielä kertoa, että kirkon tornin ulkoseinässä sijaitseva kello on Suomen vanhin julkiselle paikalla sijoitettu kello, ja että radiossa Yle 1 -kanavalla puolenpäivän äänimerkki arkipäivisin on Turun tuomiokirkon kello. Näillä eväin pääsee jo pitkälle.
Via Tribunali
Nälkä meinasi jo olla, vaan ihmekös tuo, kun lounaan virkaa toimitti vain kuppi kahvia ja viipale kuningatartorttua. Niistäkin oli aikaa jo useampi tunti. Mutta niin kiire ei ole, etteikö ehtisi ensin pari kätköä etsiä. Sellainen löytyi aivan kirkkoa kiertävän nuorisojoukon nenän edestä ja hieman kauempaa Hämeenkadun toiselta puolen.
Jenny oli saanut joltain tuttavaltaan vinkin, että varsin lähellä Porthanin puiston ja Aurajoen välissä sijaitseva Via Tribunali olisi kokeilemisen arvoinen ruokapaikka. Tarkemmin sanoen se on pitseria, mutta se kävi oikein hyvin.
Ravintolan mainoslause kertoo, että “Aitoa napolilaista pizzaa avotulella paistettuna, jonka palkittu maku syntyy 200 vuoden takaisia napolilaisia perinteitä kunnioittaen.” Paljon luvattu, joten pitihän siitä ottaa selvää. Miljöö ainakin oli mainio, sijaitseehan pitseria vuonna 1848 valmistuneessa entisessä paviljonkirakennuksessa, jossa väitetään itsensä Lönnrotin, Topeliuksen ja Runebergin viettäneen aikaa. Ulkotiloja valmisteltiin jo tulevaa kesää varten ja näytti siltä, että asiakkaita tultaisiin hemmottelemaan vallan ulkogrillillä.
Kuinka ollakaan, täälläkään emme saaneet palvelua suomeksi. Mutta eipä se tälläkään kertaa mitään haitannut, kielemme kyllä taipuivat englantiin aivan kuten missä tahansa muuallakin maailmalla. Sitä paitsi meitä palvellut aasialaistaustainen nuorimies oli sen verran mainio tapaus, että moiset tyhjänpäiväisyydet unohtuivat äkisti. Jenny tilasi häneltä Con Salamen, minä puolestani Prochiutto e Funghin gluteenittomalla pohjalla. Palanpainikkeeksi otimme puoli litraa talon viiniä sekä kannullisen vettä.
No mutta kappas, pitsathan olivat toden totta herkullisia. Pohjat olivat rapsahtelevan ohuita ja rapeita, täytteet tuoreita ja runsaita. Itselläni vatsa täyttyi siihen malliin, että lautaselle piti jättää lyhyt siivu pitsan reunaa. Se ei ole tapaistani, mutta näinkin näköjään voi sattua. Jälkiruoaksi en sitten jaksanut muuta kuin kupillisen espressoa, Jenny puolestaan pystyi ahtamaan kahvin kera vielä tiramisunkin.
Laskua maksaessa kehuin vielä tarjoilijallemme, että kyseessä oli kenties paras gluteeniton pitsa, jonka olen koskaan syönyt. Ja koska olin kaikkeen niin lopen tyytyväinen, näppäilin maksupäätteeseen kiitokseksi vieläpä ihan reilun tipin.
Koukkasimme vielä ihan reilun koukkauksen VII kaupunginosan kautta asioidaksemme eräänlaista kulttimainetta nauttivassa Alfa Antikva -divarissa. Ahtaasta, mutta silti niin siististä antikvariaatista mukaan tarttui ainakin muutaman Korkeajännitys 70-luvulta ja hieman raskaampaakin populaarikirjallisuutta. Kävimme vielä kätköllä Turun keskuspaloaseman nurkilla, josta palailimme hotellille hetkeksi huilaamaan.
Iltakävely Port Arthurissa
Kun huilailut oli huilailtu, otimme luotisuoran suunnan hotelliltamme kohden Mikaelinkirkkoa. Ilta-aurinko paisteli mukavasti vasten kasvoja, eivät toiset jalankulkijat juuri häirinneet matkantekoamme. Samainen ilta-aurinko suorastaan sytytti punatiilisen kirkon loistoon, mutta sen sivuportailla kikattelevat teinitytöt puolestaan hieman latistivat tunnelmaamme, sillä he blokkasivat meidät täysin kohteenamme olleesta kätköstä. Poistuimme vähin äänin paikalta, eivätkä he lopulta tainneet edes huomata läsnäoloamme, vaikka kävimme heistä vain parin metrin päässä.
Laskeuduimme kirkonmäeltä kohden Port Arthurin kaupunginosaa. Koska Port Arthurista tulee minulla ensimmäisenä mieleen aivan jotain muuta kuin suomalaisen kaupungin suomalainen kaupunginosa, piti minulla hieman ottaa selvää sen etymologiasta. Nimi juontaa juurensa Venäjän ja Japanin väliseen Port Arthurin taisteluun vuonna 1904. Lapset näillä tienoin olivat kysyneet töitään tekeviltä rakennusmiehiltä, että mitä he olivat oikein tekemässä, ja olivat saaneet leikillisen vastauksen “Jälleenrakennetaan Port Arthuria.” Siitäpä se sitten lähti, ja niin on Suomellakin oma Port Arthurinsa. Täällä me myös olimme kätköilemässä ja sen löydettyämme jatkoimme iltalenkkiämme vielä kohden rantaa ja sen partaille sijoittuvaa lab-kätköä.
Kyseinen lab esitteli Myllysillan molempiin päihin sijoitettuja neljää veistosta, “Tähtiin tähyilijöitä”. Humoristiset veistokset esittelivät eri-ikäisiä ihmiskarikatyyreja, jotka lapsenomaisin silmin ja hymynkare suupielissään tähyilivät ylös taivaalle. Kannatti kiertää, sillä näistä ei voinut tulla kuin hyvälle tuulelle.
Edelleenkään ei pienellä iltalennollamme ollut tungosta. Vain haalarikansaa näkyi jonkin verran, olihan nyt kuitenkin kevät ja torstai-ilta, jolloin opiskelijat tunnetusti viettävät iltaa toistensa kanssa. Harva juottola tuntui vain olevan auki. Ehkäpä nuo haalariveikot ja -venlat eivät ole niin toivottuja asiakkaita useimmille keskustan baareille. Olisimme mekin voineet vielä yhden lasillisen jotain nauttia, mutta päätimme kuitenkin palailla lepäämään. Yön jälkeen edessä olisi paluumatka kohden pohjoista.
Perjantai 21.4.
Tämäkin aamu sujui kuin sovitun käsikirjoituksen mukaan. Ylös ilman herätyskelloa, aamupalalle yhdeksäksi, jonka jälkeen laittautumaan päivän rientoja varten. Tällä kertaa pakkasimme laukut lähtövalmiiksi, jotta hotellista ei tarvitsisi enää kuin lähteä.
Halusimme vielä käydä katsomassa Turun kauppahallia Kauppatorin välittömässä läheisyydessä. Niinpä kännyimme hotellin portilta vasemmalle Puolalanmäen kupeille ja laskeuduimme sieltä kohden toria. Kauppahalli paljastui torin lounaiskulman ulkopuolelta. Tyyliltään se vastasi oululaista vastinettaan, eikä täälläkään tuoksunut enää kala monissa muodoissaan. Liiemmälti asiakkaita ei ainakaan vielä ollut, joskin osa liikkeistä näytti olevan vasta availemassa uksiaan. Kiersimme hallin pikaisesti päästä päähän, emmekä ostaneet mitään. Tarjolla ei vain ollut mitään sellaista mitä tahtoisi kotiinsa junassa kuskata.
Kun halli oli tutkittu, jatkoimme vielä Aurajokirantaan. Tutustuimme lab-kätkön muodossa 1800- ja 1900 -lukujen vaihteessa eläneen teollisuusmagnaatti G.A. Petreliuksen tuleville sukupolville taaksensa jättämiin pysyviin muistomerkkeihin ja rakennuksiin. Kiitos tuon suurisydämisen herrasmiehen Turussa on ollut, on nyt ja on tulevaisuudessakin mahdollisuus käyttää hänen nimeään kantavan säätiön varoja kaupunkikuvan kaunistamiseen.
Tarpeeksi nähtyämme palasimme selkeästi vilkastuneen torin kautta takaisin Park Hotelille. Jätimme hyvästit suloiselle huoneellemme, jonka jälkeen kirjauduimme ulos. Vannoimme osoitteen olevan tiedossa, kunhan matkamme tänne Turun suuntaan seuraavan kerran tuo.
Vietimme aikaa rautatieasemalla toista tuntia, ennen kuin tuli aika siirtyä junaan. Paluumatka sujui kommelluksitta, vaikka junat olivat myöhässä kautta valtakunnan rantaradalla tehdyn ilkivallan takia. Perillä Oulussa olimmekin aivan aikataulun mukaisesti vähän ennen kahdeksaa illalla. Vain hetken odoteltuamme hoitotäti Tyrnävältä nappasi meidät kyytiinsä ja kuljetti mukanaan perunapitäjään Rakan ja Dusterin tykö. Sieltä ajelimme Oulun Baarin kevyen iltapalan kautta kotiin.
Lopputulema
Turku on kaunis ja ystävällinen kaupunki, joka sijaitsee harmillisesti jotenkin hankalasti tavoitettavassa osassa Suomea. Turussa paistaa aina aurinko, tai niin siellä on joka tapauksessa tehnyt joka ikinen päivä, kun olen siellä vieraillut. Lisäksi siellä on aina kesäisen lämmintä. Turun nähtäväyydet ovat maailmanluokkaa, joilla on tarjottavanaan vähän kaikkea kaikille. Turussa vaikuttaa olevan runsaasti hyviä ruokapaikkoja ja varmasti myös bilemestoja, joita me emme kylläkään tutkineet.
Turussa historia on vahvasti läsnä, eikä syyttä; onhan se Suomen vanhin kaupunki. Tuon juurevuuden ansiosta turkulaiset ovat myös ystävällisiä ja selkeästi kaiken tyhjänpäiväisen pätemisen yläpuolella. Mielestäni Turku onkin Suomen todellinen pääkaupunki, jonne on jonain päivänä vielä palattava.
Hotellistamme Park Hotelista en osaa muuta sanoa, kuin että sehän oli suorastaan täydellinen: sijainti, huone, aamupala, palvelu, siisteys, talon tekniikka, kaikki suorastaan priimaa. En varmasti valehdellut, kun väitin osoitteen olevan tiedossa seuraavalla Turun-reissullamme.
Kiitos Suomi, kiitos Turku!
Kartat
Kuvia
