Lomamatkamme Suomessa poikkeavat monin tavoin matkasta johonkin ulkomaan kohteeseen. Matkaa taitetaan ensisijaisesti omalla autolla, majoituspaikat vaihtuvat, säät muuttuvat ja rahaa palaa reilusti enemmän. Suomessa on monella tapaa kuitenkin erittäin turvallista ja puhdasta, infrastruktuuri on pitkälle kehittynyttä ja virkavalta luotettavaa. Suomessa pärjää varsin hyvin yhdellä kielellä, joskin alueellisia eroja tietysti on. Luonto näkyy kotimaassamme joka paikassa, joka on hyvää ja kaunista.
Koronan takia myös kotimaanmatkailumme on ollut jäähyllä pari vuotta. Nyt halusimme ottaa mokomaan kulkutautiin hieman etäisyyttä ja kääntää Dusterin keula kohden itäistä ja kaakkoista Suomea. Ja kuten tavallista, matkaa tehdään hyvin pitkälti kätköilyn ehdoin. Mukanamme kulkee myös oma, suloinen lapinporokoiramme Rakka.
Kätköt vievät meitä paitsi tunnettujen nähtävyyksien pariin myös suurelle yleisölle täysin tuntemattomiin paikkoihin. Tämän reissun teemana meillä oli Nyt mua viedään linnasta linnaan -multikätkösarjan aloituspisteiden keräileminen sekä kätkökartan vihertäminen. Vihertäminen tarkoittaa sitä, että pyritään kätköilemään vähintään yhden kätkön verran jokaisessa Suomen kunnassa. Oma Suomemme onkin jo aika hyvin koluttu eteläistä ja läntistä rannikkoseutua sekä Ahvenanmaata lukuun ottamatta.
Lainaukset ovat otteita kätköloggauksista.
Tiistai 14.6.
Pudasjärvi – Kajaani
Aurinko paistoi, kuten jokaisen lomareissumme alkajaisiksi on tapana. Kaikki lukuisat reput ja kapsäkit, viileäkaappi, retkikeitin ja Rakka oli pakattu autoon, joten olimme valmiit matkaan.
Ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Kajaanin linna ja sen ympäristö. Sitä ennen meidän tuli ajella 180 kilometriä Dusterilla, joka ei ole tullut tunnetuksi ylellisestä ajo- ja matkustusmukavuudestaan asfalttiteillä. Sen vahvuudet ovatkin aivan muissa seikoissa. Matkanopeudeksi päätimme asettaa 80 – 90 km/h, joka on paitsi taloudellinen myös ajomelun suhteen hyvä nopeus. Lisäksi se sallii nopeitakin pysähdyksiä, jos jotain mielenkiintoista ilmenee yhtäkkiä lähimaastoihin.
Pysähdyttyämme välillä kertaalleen yhdellä kätköllä päätimme pitää oikean tauon Puolangan Pessimismitalossa. Talosta on tullut meillä vakituinen pysähtymispaikka sen mainioitten leivosten ja mukavan sisustuksen takia. Lisäksi pessimisti-aate on aina kannatuksen arvoista. Senpä takia mukaamme lähti nytkin sieltä matkamuistoja mukaamme, nimittäin ensi vuoden Pessimisti-kalenteri ja aiheeseen sopiva t-paita. Tutustuimme kätköilyn merkeissä myös vasta viime kesäksi valmistuneeseen Pessimistitalon ulkoilma-teatteriin. Vaikka mitäpä se hyvejää.
Puolangan ja Kajaanin väli sujui kummemmitta yllätyksittä paria kätköä lukuun ottamatta. Ukkonen jyrähteli taivaanrannassa ollessamme juuri tekemässä lähtöä Lassilanlammen kätköltä ja päästyämme auton suojiin taivaalta rommautti sitten kunnon kuuron. Koska kellokin oli yhtäkkiä jo puolenpäivän aika, kaarsimme Kontiomäen Nesteelle lounastamaan. Henkilökohtaisen teemani mukaan söin itse kalapainotteisen aterian, Jenny puolestaan jotain muuta.
Kajaaniin saapuessamme aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Ajelimme suoraan linnan lähellä sijaitsevan kanavanvartijan talon viereen ja läksimme kohden Tervakanavaa ja sen ympäristössä sijaitsevia kätköjä. Voimalaitoksen kuohut nostattivat kauniin vesipilven Kajaaninjoen ylle. Joku oli kalalla kanavan alapäässä, mutta muita ihmisiä liikkui tienoolla harvakseltaan.
Siirryimme sitten tutkimaan jo entuudestaan tuttuja linnan raunioita lyhyen kävelymatkan päähän joen ja tien toiselle puolen. Vanha silta oli varsin kapea, eikä jalkakäytävällä sopinut kunnolla ohittamaan vastaantulijoita. Jotkut hyppäsivätkin ajoradalle, vaikka autot kulkivat muutenkin ohitse lähes hihoja hipoen. Lieköhän sillalla koskaan sattunut kummempia onnettomuuksia.
Kajaanin linna on rakennettu 1600-luvulla turvaamaan Ruotsille Täyssinän rauhassa siirtynyttä Kainuun aluetta. Työt etenivät laiskahkosti ja linnaa pidettiinkin aluksi vankilana. Linnan siirryttyä Pietari Brahen omistukseen 1650 hän rakennutti siitä aatelislinnan. Mainittakoon tässä yhteydessä, että esi-isäni suoraan ylenevässä polvessa (Lochtander) toimi Kajaanin kaupungin raatimiehenä Brahen aikoihin.
Linna koki kohtalonsa suuressa Pohjan sodassa, kun venäläiset räjäyttivät sen 1716. Lopullisesti sen sotilaallisen merkityksen rippeetkin katosivat 1809, kun Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa. Linnan myötä paikalle oli kuitenkin syntynyt kyläyhteisö, jonka tunnemme nykyisin Kajaanin kaupunkina.
Kiertelimme pitkin raunioita ja makustelimme menneisyyttä. Hieman jännitystä elämään toi kiltti mäyräkoira, joka tuntui hieman häiritsevän Rakan sielunelämää. Sen kummemmitta kommelluksitta sain jälleen kosketella omin käsin pientä palaa Suomen ja ihmiskunnan historiaa.
Saaren päässä vain parinkymmenen metrin päässä kätköstä pieni tyttönen puhalteli saippuakuplapalloja ilmeisten isovanhempiensa kanssa. Kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevat pallot olivat henkäyksenomaisessa tuulessa leijuessaan suorastaan runollisen näköisiä, eikä tyttösen iloinen nauru suinkaan latistanut seesteistä tunnelmaa.
Juukaan huilaamaan
Kaikki loppu aikanaan, niin myös vierailumme Kajaanissa. Sitä ennen pysähdyimme yhdistetylle jäätelö- ja suunnittelutauolle Sotkamontien Shellille. Sen turvin jatkoimme varsin katkonaista matkaamme kohden Kolin lähellä Juuassa sijaitsevaa majapaikkaamme. Välillä satoi enemmän, välillä vähemmän. Osan matkaa paistoi myös aurinko, joten sään voi sanoa olleen vaihteleva.
Eräs mielenkiintoinen kätkö matkamme varrella sijaitsi Räpyläkylän pirunpellossa.
Ajattelin pirunpellon olevan kotoisasti pään kokoisista kivistä muodostunut tasainen laakio. Enpä ajatellutkaan, että se voisi muodostua paikoin jopa henkilöauton kokoisista lohkareista. Eteneminen oli siis lähinnä loikkimista ja varovaista jalansijan etsimistä, joka ei millään muotoa muistuta kävelemistä. Vain kertaalleen kellahdin kyljelleni sateen liukastamaan kalliokkoon, joka oli omiaan rauhoittamaan tahtia.
Keräilimme enimmäkseen aivan tien varteen sijoitettuja kätköjä ja nautimme matkasta kesäisessä Suomessa. Juuan kirkonkylällä meitä kuitenkin houkutteli luokseen Juuanjoen Herralankosken partaalle rakennettu Juuan Myllymuseo. Myllyn kerrotaan olleen toiminnassa ainakin 1880-luvulta 1950-luvun lopulle. Nykyinen mylly on vuodelta 1927 ja se on kunnostettu toimintakuntoiseksi vesimyllyksi vuosina 2013-2014. Kauniin Puu-Juuan yhteydessä sijaitsevan myllyn yhteydessä meitä vartoi myös virtuaalikätkö, jonka toimintaohjeitten mukaisesti mallailimme itseämme ja myllyn ympäristöä yhteiseen valokuvaan. Mikäpä olikaan näissä maisemissa mallaillessa.
Kello alkoi olla jo paljon, joten meidän tuli jo kiristää hieman tahtia ehtiäksemme käymään vielä kaupassa ennen sovitun aikaikkunan sulkeutumista vuokrahuoneistoomme Koli Freetimessa. Tuskinpa tuo olisi täällä iloisessa Itä-Suomessa ollut niin minuutin päälle, mutta kun olemme saaneet kotikasvatuksemme muassa periaatteen, että sovituista asioita ei liisitä. Kahvinhimomme oli kuitenkin sen verran suurta, että pysähdyimme vielä kahvittelemaan Neste Kolinportille, jossa myös tankkasin auton. Matkaa oli nyt tehtynä 348 kilometriä ja janoinen Duster oli hörppinyt menovettä 36,84 litraa. Koska bensalitra maksoi 2,695 euroa, kustansi käynti tankilla liki 100 euroa.
Koli Freetime oli meille entuudestaan tuntematon paikka. Alueella on monenlaisia ja tasoisia vuokramökkejä, leirintäalue, asuntovaunualue sekä muutamia vanhaan päärakennukseen remontoituja vuokrahuoneita. Iloinen ja välitön neitonen vastaanottotiskin toisella puolen toivotti meidät aidolla hymyllään tervetulleiksi, ja kun ilta-aurinkokin paistoi kauniisti Valkealammen toiselta puolen, tuntui olomme heti kotoisalta. Rakka haukkua ryskytti harmistuneena Dusterin peräpaksissa niin, että kangas raikui. Respan viereisessä salissa puhuttiin jotain Jesajan kirjasta, joten se yhdistettynä murkkuikäisiin ihmistaimiin päättelimme käynnissä olevan rippikoululeirin. Mukavia ja asiallisia nuoria.
Huoneemme vaikutti myös oikein mukavalta ja asialliselta parisänkyineen ja jääkaappeineen. Meillä oli myös oma kylpyhuone, joten olo oli siten kuin hotellissa. Ikkunastamme avatui näkymä ilta-auringossa kylpevään pieneen tupaan, joka taitaa nykyisin hoitaa lähinnä varaston virkaa. Jennyn käyttäessä Rakkaa kakkakiertueella käyskentelin itse alueella lämpimästä kesäillasta ja sääskettömyydestä kameran kanssa nautiskellen. Kävimme illemmalla lisäksi vielä koko joukon voimin kävelyllä alueelta erkanevaa latupohjaa seuraillen. Iltapalaksi nautimme valmissalaatit, joista tulikin yllättäen uusia kestosuosikkejamme. Rakka ja viereisen huoneen lajitoverinsa pöhähtelivät ja haukahtelivat toistensa kommenteille, mutta rauhoittuivat lopulta varsin nopeasti. Katseltuamme vielä sängyssä loikoillen aimo annos James Bondia oli unen hyvä tulla.
Keskiviikko 15.6.
Joensuu
Hyvin nukutti, vaikka sänky osoittautuikin hivenen liian pehmeäksi. Lieköhän siitä jouset käytön myötä kuoleutuneet. Nautimme aamiaiseksi leipää ja jogurttia omasta jääkaapistamme, sillä emme tulleet varanneeksi aamupalaa firman puolesta. Rivakoitten aamutoimien jälkeen pakkasimme tavaramme, siirsimme ne autoon ja karautimme liikkeelle alati kostuvassa säässä. Taivas oli synkän harmaa, mutta me vannoimme pyhästi palaavamme tänne vielä takaisin.
Koska aamukahvinjanomme oli hirmuinen, ajoimme kahdeksan kilometriä tulosuuntaamme Kolinportille nauttiaksemme höyryävän kuumat mukilliset möryvelliä. Kassalla oli meneillään lievä hässäkkä, kun maksupäätteet eivät kyenneet ottamaan vastaan asiakkaiden pankkikortteja. Onneksi meillä on nykyisin aina muassamme jonkin verran käteistä, joten tietoliikennekatkokset eivät välttämättä kosketa omia maksutapahtumiamme. Sumpit siemaistuamme läksimme kohden Joensuuta, joka ei kauhean kaukana ollutkaan.
Ilman lyhyitä välipysähdyksiä ei tämäkään matka edennyt. Kätköjen takia kävimme mm. ongella, karistelimme muurahaisia yltämme ja kastelimme kenkämme useampaankin otteeseen. Mutta viimein koitti hetki, jolloin maantie sai aina vain lisää kaistoja, ja kaistat muuttuivat lopuilta kaduiksi. Olimme saapuneet Joensuuhun, karjalaisten kaupunkiin.
Tällaiselle maalaistollukalle on aina jännittävä hetki, kun joutuu ajelemaan autolla entuudestaan tuntamattomassa kaupungissa. Olkoonkin, että kurvailen Oulussa lähestulkoon joka viikko, ja se on sentään liki kolme kertaa asukkaampi kaupunki.
Hyvinhän se kaupunkiajelu lopulta meni, ja niin löysimme itsemme maksulliselta pysäköintialueelta aivan kätkön läheltä.
Sateli hiljakseen, välillä hieman reilumminkin, mutta sehän vain kuuluu Suomen kesään. Sitäpaitsi sadesää on kätköilijälle siunaukseksi, kun ympärillä ei ole liikaa uteliaita silmäpareja.
Varsinainen kohteemme oli Pielisjoen linna, vuonna1852 rakennettu näyttävä kivirakennus, joka toimii nykyisin Pohjois-Karjalan maakuntaliiton päämajana. Alunperin rakennus on toiminut kruununmakasiinina, mutta nimensä se sai neljännesvuosisadan kestäneen suojeluskuntahistoriansa aikana. Komea pytinki komealla paikalla.
Pyörimme aikamme tuon linnan ympärillä ja kerättyämme mielestämme kaikki tarvittavat tiedot jatkoimme kohden legendaarista Ilosaarta. Niin, Ilosaarihan toimii kuulun Ilosaarirockin tapahtumapaikkana. Nyt saari oli säästä johtuen täysin autio. Vain muutamia duunareita marssi viereiseen ravintolaan lounastamaan. Tai näin ainakin kellonajasta johtuen päättelimme. Kiersimme saaren tuulessa ja vesituiskussa, näpsimme kuvia ja nappasimme mennessämme yhden kätkönkin. Saaren päästä sai oikein hyvän yleiskuvan kaupungista ja jos oikein tarkasti osasi katseensa sijoittaa, saattoi nähdä vilauksen Pyhäselän selästä.
Kaiken muun hyvän lisäksi Joensuun kaupunki oli sijoittanut Pielisjoen rantaan bajamajan, jonka palveluksia kaltaisemme ohikulkijat mielihyvin käyttivät hyväkseen. Seuraavaksi otimme suunnan kohden Joensuun toria, jossa meitä vartoi parikin virtuaalikätköä.
Joensuun tori on puiston ja varsinaisen torialueen muodostama kokonaisuus, jota ympäröivät lukuisat liike- ja virastorakennukset, kuten Joensuun kaupungintalo.
Koleassa vesisateessa ei torilla lisäksemme ollut montaa liikkujaa, mutta silti useimmat jäätelökioskit pitivät luukkujaan auki. Ei ollut asiakkaita jonoksi saakka, mutta yrittänyttähän ei laiteta.
Suoritimme aukiolla virtuaalikätköjen vaatimia tehtäviä ja saimme siinä ohessa tutustua lähemmin mm. vuonna 1923 sisällissodan muistoksi pystytettyyn Vapaudenpatsaaseen, Antin ahven sekä Susi kosiomatkalla -teoksiin. Etenkin penkillä istuva Susi kosiomatkalla vaikuttaa kulumajäljistä päätellen olevan matkailijoiden suosiossa. Säästä johtuen me emme kuitenkaan halunneet nyt ryhtyä sen kainaloisiksi.
Joensuussa olisimme voineet viettää enemmänkin aikaa, mutta matkan oli jatkuttava. Niinpä siirryimme korttelinmitan päässä odottavalle Dusterille ja lähdimme kohden länttä.
Uusi Valamo
Juvalla sijaitseva vuokramökkimme ei odottaisi meitä loputtomiin, mutta sitä ennen halusimme vierailla Heinävedellä sijaitsevassa Uuden Valamon luostarissa. Paikka oli meille tuttu jo entuudestaan, joten vierailisimme siellä lähinnä lounastamisen ja ostosten merkeissä. Sanomattakin lie selvää, että pari kätköä kuuluisi myös asiaan.
Matka eteni varsin nopeasti, sillä pysähdyimme sen varrella vain Täyssinän rauhan rajakivellä. Sade seurasi meitä Heinävedelle saakka, joten suurempia hinkuja pysähdyksille ei senkään vuoksi ollut.
Luostarin pysäköintialue vaikutti muuttaneen hieman muotoaan sitten viime vierailun, mutta muutoin kaikki tuntui olevan ennallaan. Ja mikseipä olisikaan, olihan paikka muutenkin pyhitetty ikuisuuden tavoittelulle. Portsarina toimiva vanha rouva toivotti meidät karjalaisella välittömyydellään tervetulleeksi luostariin.
Komean kuusikujan läpi kuljettuamme olimme luostarin ytimessä. Vieralijoita ei ollut tällä kertaa tungokseksi saakka, joka taisi tässäkin tapauksessa oli sään ansiota. Mutta henkilökuntaa ja vapaaehtoistyöntekijöitä tuntui olevan senkin edestä. Aivan yhtä kaunista täällä oli tälläkin kertaa, eikä harmaa sää latistanut tunnelmaa lainkaan.
Emme kuitenkaan jääneet sen kummemmin ihailemaan ympäristöämme, vaan säntäsimme suoriltamme kahvila-ravintola Trapesaan ja sen notkuvien lounaspöytien ääreen. Jos edellisellä kerralla istumapaikan löytäminen oli työn ja tuskan takana, oli niistä nyt suorastaan runsaudenpulaa. Se sopi meille oikein hyvin, sillä halusimme suunnitella loppupäivän ohjelmaamme ruokailun ohessa.
Ravintolasalin hämyisä, rauhallinen ja jollain tapaa hieman slaavilainen tunnelma olisi mielellään pitänyt meitä otteessaan kauemminkin. Teimme syödessämme kuitenkin päätöksen, että koska päivä oli jo varsin pitkällä, tuli meidän ajella vuokramökillemme Juvaan nopeinta mahdollista reittiä. Alunpitäen olimme ajatelleet suuntaavamme mökille Enonkosken ja Savonlinnan kautta, mutta nyt moinen mutka ei enää onnistuisi.
Niin kiire ei kuitenkaan ollut, etteikö olisi ollut aikaa käydä ostoksilla Tuohuksessa. Mielessämme siintivät ainakin luostarin viinitilan maistuvat tuotteet ja kenties muutkin herkut, joita oli tarjolla yllin kyllin. Monenmoista mukaamme lähtikin ja ilmeisesti sen verran ostokset tulivat maksamaan, että ne pakattiin meille Valamon kestokangaskassiin.
Raskasta kassia kantaen taivalsimme jälleen kuusikujan läpi ja jätimme Uuden Valamon jo toistamiseen taaksemme. Uskomme tulevamme vierailemaan uudemmankin kerran, kunhan näillä tienoin taas liikumme. Käänsimme Dusterin keulan kohden Varkautta, josta siirtyisimme Mikkeliin vievää tietä myöten kohteeseemme Juvalle. Sateli edelleen vettä, nyt väliin jo tauotenkin.
Juvalla
Varkauden ohi ajallessamme vaikutti kaupunki varsin luotaantyöntävältä. Koko kaupunki kun tuntuu olevan yhtä suurta teollisuuslaitosta. Viimeksi siellä vieraillessamme saimme todeta Varkaudenkin silti pitävän sisällään omat pienet helmensä ja henkireikänsä. Nyt emme kuitenkaan poistuneet ohitustieltä, vaan jatkoimme samaa vauhtia kohden Mikkeliä auton oman navigaattorin opastaessa meitä eteenpäin.
Jossain vaiheessa navigaattorin naisääni komensi meitä kääntymään seuraavasta risteyksestä vasempaan. Vaan eipä ollutkaan enää mitään risteystä vasempaan, vaan suuri eritasoliittymä ramppeineen parin kilometrin päässä. Olivat rakentaneet tähän oikein kunnon moottoritien, eikä minulla tullut päivitettyä navigaattorin karttoja. Onneksi käytössämme oli kätköilyä varten hankittu irtonavigaattori, joka oli ajan tasalla. Luotimmekin loppureissumme ajan sen tietämykseen.
Mökille saavuttiin reilun kilometrin mittaista mökkitietä. Toki sen varrelle mahtui muitakin mökkejä, jopa taloja. Tien päässä Jukajärven rannassa meitä vartoi harmaa, pyöröhirsinen mökki sekä muutamia ulkorakennuksia. Sijainti oli kaunis, ellei olisi sadellut. Soitin mökin omistajalle, joka antoi minulle tarvittavat toimintaohjeet. Niitä ei montaa ollut. Hän aikoi soittaa vielä isälleen, joka tulisi rahastamaan meitä kahdensadan euron edestä.
Asettauduamme taloksi vanha herra sitten saapuikin. Hän ojensi ensitöikseen meille purkillisen paikallista hunajaa ja kertoili juttuja nuoruuden matkoistaan Intiaan ja nykyisestä maaseutupolitiikasta. Mukava hänen kanssaan oli rupatella, mutta viimein hän toivotti meille mukavia mökkeilyilmoja. En hennonut kertoa, että tarkoituksemme on käydä mökillä lähinnä vain nukkumassa ja rientää aamuisin kohden maakuntia.
Savonlinna ja Enonkoski
Saatuamme matkatavaramme purettua lähdimme vielä liikkeelle, vaikka iltakin kohta hämärtyisi; missiomme oli vielä nimittäin pahasti kesken. Tarkoitus olisi käydä vielä käydä tutkimassa Olavinlinnan tienoita sekä vihertää Rantasalmi ja Enonkoski. Vaikka etäisyydet näillä kulmin näyttävätkin kartalla lyhyiltä, suuria järviä kiertelemällä kilometrejä kertyy lopulta ihan runsaasti.
Kävimme vielä Juvalla paikallissa Supermarketissa eväsostoksilla. Tällä reissulla tykästyin lounassalaatteihin, jotka toimivat mainiosti myös kevyenä iltapalana. Myös aamupala-ainekset tuli hankittua, muut ateriat söisimme ns. tien päällä. Kauppaan astellessa pistin merkille, että oudot kulkijat kiinnittivät nopeasti paikallisten huomion, vaikka emme ulkonäöllisesti heistä hirmuisesti eronneet. Kotona ei samanlaista ilmiötä enää nykyisin tapahdu, kiitos vuolaan Syöte- ja Ruka-turistien virran.
Tie Savonlinnaan oli mukavan mäkinen ja sopivan mutkainen, eikä liikennettäkään enää tähän aikaa illasta ollut liiaksi. Matka taittui joutuisaan, emmekä pysähtyneetkään kuin kerran. Tuolla pysähdyksellä saimme Rantasalmen vihreäksi ilman, että edes kirkonkylässä tuli käytyä. Ehkäpä jonain päivänä, joskin aika syrjässä tuo vaikutti olevan. Sade oli muuttunut kuuroluonteiseksi ja aurinkokin muistutteli välillä olemassaolostaan värjäten maiseman lämpimän keltaiseksi.
Savonlinnan kaupunkiin saavuttiin hulppeitten siltarakennelmien kautta, joista näki melkoisen kauas. Vain parin liikenneympyrän päätteeksi olimme kaupungin keskustassa, jossa ei onneksi ollut enää hirmuisesti liikennettä.
Olavinlinnan lähettyviltä ei alkanut löytymään pysäköintipaikkaa. Mikään ihme se ei toki olekaan, linnan ympäristön katuja kun ei ole alun alkainkaan suunniteltu moottorivetoisille kulkuneuvoille. Paitsi ehkä kauramoottoreille. Siispä parkkeerasimme kulkuneuvomme läheisen K-Marketin lähellä sijaitsevalle pysäköintialueelle ja lähestyimme linnaa jalan.
Matkamme kulki vanhojen tai ainakin vanhannäköisten talojen reunastamia katuja kohden Olavinlinnaa. Sen verran alkoi ilmeisesti jo olla ilta, että muita liikkujia ei lisäksemme juuri ollut. Oikein viehättävän näköistä seutua, jossa jotkut saivat jopa asua!
Jos pitäisi sanoa yksi syy, minkä takia harrastan kätköilyä, niin Olavinlinnaa silmäillessä sitä ei tarvitse sanoa edes ääneen. Mikään muu syy ei ylitä tunnetta, joka syntyy pienen pienistä ja suuren suurista tutkimusmatkoista luontoon ja kulttuuriin.
Olen käynyt linnassa opastetulla kierroksella joskus lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten, joten uusintakierros voisi olla pian tarpeen. Myöhäisen ajankohdan takia se ei ollut nyt mahdollista. Niinpä pyörimme linnan vieressä sijaitsevalla Tallisaarella, otimme valokuvia, ihailimme muistomerkkejä ja etsimme kätköjä. Lokit puolustivat ärhäkästi rantavedessä uiskentelevia poikasiaan, joten pyrimme ottamaan pakolliset kuvat mahdollisimman nopeasti ja siirtymään loitommalle. Onneksemme lokkien pudottelemat pommit eivät meihin osuneet, vaan saatoimme siirtyä takaisin autolle puhtain vaattein.
Vielä olisi yksi tehtävä suoritettavana, jotta pääsimme viimein lepäämään vuokramökillemme Juvalle: Enonkoski oli saatava vihertämään. Taajama sijaitsi harmillisen kaukana ja sinne johti pääosin varsin heikkokuntoinen päällystetty tie. Matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta se palkittiin kuvankauniilla kylänraitilla. Jatkoimme vielä sen ohi kohden ”Rantsua”, Enonkosken vierasvenesataman jo edesmennyttä rantaravintolaa.
Rantsussa oli rauhallista. Ajoimme Dustroverin viralliseen parkkiin ja käytin heti hyväkseni lähellä olevan puuceen palveluksia. Hyvä palvelu näin pieneksi paikaksi.
Käyskentelimme rikkumattomassa hiljaisuudessa kohden nollaa. Vain suuren haavan lehdet kahisivat kainossa tuulessa. Jopa lokit olivat aivan hiljaa. Ihmettelimme puitten valtavuutta; koivutkin olivat kolmanneksen korkeampia kuin kotona.
Vihreää. Tummansininen taivaanranta. Sininen talo. Punaisia tiiliä.
Hetki piti pyöriä nollapisteen tienoilla ja kopeloida muutama huti, ennen kuin purkki viimein sattui omiin näppeihini. Palasimme takaisin parkissa vartovalle Dustroverille.
Autossa nautimme iltapalaksi edellisellä kauppareissulla kassaan kilahtaneet salaattiannokset. Niiden voimin jaksoimme vielä ajella takaisin majapaikkaamme Juvalle. Onneksi näillä korkeuksilla etäisyydet ovat niin lyhyitä. Kilometritkin ovat 400 metrin mittaisia.
Tällä kätköllä saimme Enonkosken vihertämään. Saapa nähdä tulenko täällä enää käymään. Haluaisin kyllä. Sen verran syvällisen vaikutuksen tämä pieni paikkakunta teki.
Takaisin Juvalle ajellessa väsymys alkoi jo hieman tuntumaan. Välillä piti jo hieman hieroa enimpiä unihiekkoja silmistä. Upeana loistava auringonlasku piristi hieman, joskin hieman myös haittasi ajamista. Turvallisesti kuitenkin pääsimme perille, jossa uni otti nopeasti vallan.
Torstai 16.6.2022
Kello soi puoli kahdeksalta. Ei tänne suinkaan nukkumaan tultu. Kuolema kuitatkoon univelat. Nautimme pikaisen aamiaisen, jonka jälkeen Jenny käytti Rakan lyhyellä aamulenkillä. Sää oli poutainen ja jopa hieman aurinkoinen. Se oli mukava juttu, sillä päivästä oli tulossa pitkä.
Sulkava
Otimme suunnaksemme Sulkavan, jonne emme suinkaan menisi suorinta ja nopeinta reittiä, vaan mutkaista ja mäkistä hiekkatietä parin haastekätkön kautta. Haastekätköt ovat mysteerikätköjä, jotka saa kirjata löydetyksi suoritettuaan tietyn haasteen. Näiden kätköjen tapauksessa haasteena oli olla kerättynä tarpeeksi D- ja T-arvojen yhteenlaskettuja pisteitä yhden vuorokauden aikana. D- ja T-arvot ovat… äh, ryhtykää harrastamaan ja ottakaa itse selvää. Joka tapauksessa näillä kätköillä saisimme Sulkavan vihertämään.
Juvan Nesteellä tehdyn polttoainetäydennyksen sekä parin nopsan kätköilyn päätteeksi löysimme itsemme Sulkavalta. Lähestymissuuntamme oli sellainen, että ainakin itselleni kylästä jäi hieman nukkavieru mielikuva, mutta peremmälle päästyämme nukka vaihtui iäkkäisiin, pittoreskeihin taloihin ja Pihlajaveden saarien pilkkomaan järvenrantamaisemaan. Kylä on saanut nukkua omaa ruususen untaan kaukana kaikesta maailman melskeestä, tänne kun ei tuntunut helposti ja suoraviivaisesti pääsevän juuri muualta kuin vesiä myöten. Ei siis ihme, että täkäläiset tunnetaan parhaiten soutuhommistaan.
Erästä kätköä, jonka tietenkin etsimme, vastapäätä toisella puolen tietä sijaitsi Kahvila-Puoti Alina. Kello oli sopivasti jo puolen päivän aika, joten päätimme astua sisään nauttimaan kupposellinen kahvia ja maistelemaan kenties jokin pieni leivos. Ruokailemaan ehtisi sitten myöhemminkin.
Sisällä kahvilassa oli reilun puolenkymmentä seniorikansalaista nauttimassa joutopäivistään. Tuvan täytti omien vaivojen ja vitsausten sävyttämä puheensorina. Taisi olla omistajatar itse, joka leikkasi meille suklaakakun palaset, ja varsin ronskilla kädellä sen tekikin. Taisivat molemmat painaa pyöreästi puolisen kiloa. Hän opasti meidät omana toimistonaan toimineen pienen pöydän ääreen, jonka tyhjensi ensin läppäristä ja paperinivaskasta.
Kakku oli hyvää ja sitä oli todella runsaasti. Kahvikin siinä loppui kesken, kun yritti jokaiselle suupalalla edes hieman ryypätä. Viimeiset haarukalliset piti vallan ahtaa ja kun Jenny ei jaksanut ahmia omaansa loppuun, piti minulla yrittää hieman avittaa. Olisihan se ollut synti ja häpeä, jos lautaselle olisi jotain jäänyt! Ei tarvinnut nyt miettiä lounaspaikkaa ainakaan seuraavaan kolmeen tuntiin.
Puumala
Vyötä löysytettyämme käänsimme Dusterin keulan kohden Puumalaa. Puumalakin oli meillä vihertämättä, ja vierailematon paikka muutenkin. Ainoa asia, joka siitä tulee miettimättä mieleen, ovat usean kesän lämpöennätykset. Puumala voisi siis ihan hyvin olla vaikka Kuumala.
Suorin reitti Sulkavalta Puumalaan oli kaikkea muuta kuin suora, mutkia kun oli paitsi horisontaalisti myös vertikaalisti. Jollain GT-rassilla, tai edes normaalilla henkilöautolla, matka olisi ollut suoranaista nautintoa, mutta osittaisin maasto-ominaisuuksin siunatulla Dusterilla se oli tarkkuutta vaativa etappi. Vaikka korkeaprofiiliset AT-renkaat juuri ja juuri pysyivät tien pinnassa kiinni, tuntui kori olevan ajoittain irti alustasta. Tuntui kuin olisimme olleet jossain huvipuiston laitteessa jousituksen antaessa myöten lähes jokaiseen kuviteltavissa olevaan suuntaan. Onneksi tie oli muutoin hyväkuntoinen ja keli oivallinen. Yllätykseksemme saavutimme pari edellä menevää rekka-autoa, jonka jälkeen matkantekomme rauhoittui loppumatkan ajaksi.
Tupsis vain, Puumala ilmestyi eteemme kuin yhtäkkiä. Pysähdyimme infotaulun ääreen hieman kätköilemään ja päätimme ajella kylänraitin läpi toiselle puolen kylää. Vireän oloisen kylän läpi päästyämme olimme maankuulun Saimaan sillan alla. Alunperin meillä oli tarkoitus käydä kahvilla sillalla sijaitsevassa kuohuviinibaarissa, mutta Alinan suklaakakku painoi vatsassa vielä sen verran, että hetkisen komean sillan alarakenteita ihmeteltyämme ajoimme tuloreittiämme myöten takaisin päätielle ja jatkoimme matkaamme.
Rautjärvi
Matkalla Rautjärvelle pysähdyimme tutustuaksemme vain puolenkymmentä vuotta toimineen Kitulan nikkelikaivoksen maallisiin jäännöksiin. Mitään kummempaa nähtävää lohkotun kallioseinän ympäröimän vesimontun ja muutaman kivikasan lisäksi siellä ei ollut. Paitsi tietenkin kätkö, joka meidät paikalle johdattelikin.
Ainakin oma ikäluokkani muistaa hyvin Ruokolahden, jos ei muusta niin Ruokolahden leijonasta kuitenkin. Oli tuo kissaeläin sitten totta taikka tarua, on sille kuitenkin pystytetty kunnan keskustaan jopa oma muistomerkki. Eikä suinkaan syyttä, sillä kävimmehän mekin turistien ominaisuudessa sitä ihmettelemässä. Toki meitä ajoi sen äärelle myös pari kätköä.
Ruokolahtiset olivat ilmeisesti arkipuuhissaan, tai ainakaan heitä ei torin ja linja-autoaseman ympäristössä liikkunut nimeksikään. Päätimme etsiä lähimmän lounaspaikan, ettei nälkä taatusti pääsisi yllättämään. Olkoonkin, että sulkavalainen suklaakakunpalanen oli vieläkin sulamatta.
Siirryttyämme Ruokolahden Nesteelle saimme todeta, että lounasta sieltä ei saanut. Tyydyimme siis välipalasämpylään. Ihan hyvin tuokin riitti, joten jatkoimme matkaamme kohden Rautjärveä, joka oli vihertämättömänä kuntana seuraava kohteemme. Jossain välissä lähellä 6-tietä alkoi satamaan ihan reippaasti. Poistuimme päätieltä Rautjärven asemanseudulle, joka sijaitsee aivan entisen kirkonkylän kupeessa. Rautjärven kuntakeskus sijaitsee jotenkin epäloogisesti Simpeleellä. Vai Simpeleessäkö lienee, näistä loppupäätteistä kun ei voi olla koskaan varma.
Vaan olipa vain kuollut paikka, ei voi muuta sanoa. Joskus asemanseudulla on varmasti ollut paljon elämää ja kukoistavaa yritteliäisyyttä, nyt siellä oli vain autioita ja pusikoituneita pihoja, särkyneitä ikkunoita ja repsottavia vuorilautoja sekä rapautuvia tiiliverhouksia. Tuon kaiken kruunasi harmaa sää ja taivaalta valuva vesi. Onneksi kätkö löytyi täältä nopeasti, joten saatuamme Rautjärven viherrettyä kartoistamme lähdimme saman tien ajelemaan kohden Imatraa.
Imatran kosket
Koska emme tahtoneet ajella tylsää moottoritietä myöten, poikkesimme vanhalle Joensuuntielle. Näin ehdimme kenties näkemään mahdollisesti hieman maisemia ja etsimään ehkä pari kätköäkin. Maisemat olivat lopulta olemattomia, eikä kätköjäkään etsitty.
Sateisesta säästä Imatran keskustassa vaikutti olevan elämää. Saatoin tietenkin hermostuksissani kuvitella, mutta autoja tuntui olevan liikkeellä liikaakin. Siitä huolimatta löysimme ilmaisen parkkipaikan aivan Imatran koskien kupeesta läheltä voimalaitosta. Koska ajoimme siitä ensin ohi, piti meillä käydä tekemässä kunniakierros kauniin Imatran Valtionhotellin pihalla.
Väliin satoi jopa ihan reilusti. Kävellessämme kohden koskea saimme huomata, että taivaalta tulevan sateen lisäksi tuntui kuin joku olisi tuhhuutellut valtavalla pumppupullolla vettä ympäriinsä. Lähemmäs päästyämme totesimme kosken patoluukkujen olevan sepposen selällään ja jylinällä virtaavan veden nostattavan runsaasti kosteutta lähimaastoon. Olipa kerrassaan komea näky!
Kiertelimme alueella ristiin rastiin parin kätkön vaatimia tehtäviä suorittaen ja ihastelimme samalla raivoisasti virtaavan veden täyttämää kanjonia. Vierailimme myös Vuoksen keskellä sijaitsevassa Kruununpuistossa. Yritimme seurata sen ympäri kiertävää polkua, mutta saaren keskiosassa hukkasimme kätköä etsiessämme opasteet ja jouduimme palaamaan omia jälkiämme takaisin. Sadekin hellitti jossain välissä, eikä pieni seikkailumme Suomen vanhimmalla luonnonsuojelualueella ollut lainkaan niin märkä kuin olisi voinut kuvitella.
Iltapäivä oli pitkällä ja meillä oli nälkä. Meidän olikin lopulta lähdettävä tekemään paluumatkaa kohden Juvaa. Mutta ensin piti löytää jokin säällinen ruokapaikka. Sellaiseksi valikoitui Neste K Imatra Korvenkangas, jossa nautimme á la carte -annokset, kun lounasaikakin oli jo ohitse. Ruoka oli aivan kelpoa huoltoasematasoa.
Imatrankosket olivat pohjoisesta etelään suuntautuneen lomamatkamme kulminaatiopiste. Tästä eteenpäin matka olisi silkkaa rauhallista kotimatkaa, kätköjen ja käyntikohteiden ehdoilla.
Suomen Metallipääkaupunki Lemi
Saatuamme viimein vatsamme täyteen otimme suunnaksi kätkökartalla vielä toistaiseksi punaisena hohkavan Lemin. Lemistä ei mieleeni tullut aivan mitään, mutta kohteeksemme valitun kätkön kuvaus kertoi sen olevan Suomen Metallipääkaupunki: Capital of Metal -verkkosivuston keräämien tietojen mukaan Lemillä on Suomen eniten metalliyhtyeitä: peräti 422 yhtyettä 100 000 asukasta kohden. Tunnetuin lemiläinen metalliyhtye on muuten Stam1na.
Tuon saavutuksen kunniaksi Lemille on pystytetty muistomerkki, luonnollisesti ruostumattomasta teräksestä. Sitä me olimme nyt menossa ihmettelemään, ja saisimme samalla myös pikasilmäyksen itse pitäjäänkin.
Lemi antoi itsestään rauhallisen ja viihtyisän kuvan: kaunis sinapinvärinen puukirkko, Osuuspankki, seurakuntakeskus, kunnantalo, muutamia pikku putiikkeja ja ravintola Jehu, jonka pihan läpi jouduimme kurvaamaan terassilla istuskelevan nuorison ihmetellessä outoja kulkijoita. Siis aivan tavallinen pikkukunta aivan missä päin Suomea tahansa.
Saatuamme muistomerkkiin liittyvän virtuaalikätkön tehtävän suoritettua suorimme muitta mutkitta samaa tietä takaisin ja kohden Lappeenrantaa.
Lappeenrannan linnoitus
Lappeenrannan kaupunkiin saavuimme pääväyliä vältellen. Keskustaa lähestyttäessä tietyöt katkaisivat suoran väylän kohteenamme olleeseen Lappeenrannan linnoitukseen ja jouduimme etsimään sopivaa reittiä lähes käsikopelolla yrittäen luottaa navigaattorin antamiin neuvoihin.
Autoja, ihmisiä, kaistamerkintöjä, valoja ja välkettä, toisin sanoen aivan liikaa ärsykkeitä päivän ajorupeamasta väsähtäneelle kuljettajalle.
Lähes yllättäin eteemme ilmestyi mukulakivikatu, ylämäki ja massiivisten maavallien läpi vievä aukko. Kyseessä oli selkeästi jonkinlainen portti, mutta kun en ennen ollut ajanut sellaisen läpi autolla, tuntui se lähes luvattomalta. Ylämäen päätyttyä henkäisin niin helpotuksesta kuin hämmästyksestäkin: aivan kuin olisimme yhtäkkiä astuneet ajassa parisataa vuotta taaksepäin.
Kadun varrella aikoinaan sijainneen varuskunnan vanhat ja värikkäät rakennukset naulitsivat katseeni itseensä. Välillä joukossa vilahteli hieman uudempaakin tuotantoa, mutta ne oli sulautettu maisemaan niin oivallisesti, että kävivät aivan alkuperäisistä. Rakennukset ovat vieläpä edelleen käytössä: on museoita, kahviloita, ravintoloita, käsityöliikkeitä, osassa asutaankin.
Kuljailtuamme aikamme upeita rakennuksia katsellen ja valokuvaillen kävimme vielä läksiäisiksi ihailemassa vallin päältä kohden satamaa avautuvaa järvimaisemaa. Tervahyöry töräytteli torviaan satamaan saapuessaan kuin meitä tervehtien. Tuuli oli vain niin kova ja kolea, että sen enempää emme halunneet maisemia enää ihailla. En pitäisi ihmeenä, että löytäisimme itsemme täältä vielä toistekin.
Kahvi- ja vessahätä oli kuitenkin sen verran suuri, että vierailimme lähimmällä huoltoasemalle. Matka sinne tuntui väsyneelle kuljettajalle vain melkoisen pitkältä ja haastavalta, mutta perille silti pääsimme. Huoltokäynnin jälkeen päätimme suoriutua parhaamme mukaan myös ulos kaupungista ja kohden Lappeenrannan pohjoisia naapureita. Ilta oli jo pitkällä, mutta matkaa vielä reilusti jäljellä.
Taipalsaari ja Savitaipale
Sen verran olin jo väsyksissä, että Taipalsaaresta ei jäänyt minulle montakaan mielikuvaa. Mutta kuten olen asian ymmärtänyt, vierailimme eräällä kätköllä Saimaanharjulla, joka toimittaa eräänlaista keskustaajaman virkaa kirkonkylän kunnantaloineen sijaitessa toisaalla. Tuo kätkö meinasi hieman vastustella, mutta sen avulla saimme lopulta Taipalsaaren vihreäksi. Ainakin Saimaanharju vaikutti modernilta ja ihan mukavaltakin paikalta. Se toimi varmastikin Lappeenrannassa työskentelevien perheiden nukkumalähiönä.
Taipalsaaren muistan ikävä kyllä vain yhdestä asiasta, nimittäin vuonna 1991 sattuneesta traagisesta onnettomuudesta, jossa seitsemän varusmiestä hukkui BTR 60 -miehistökuljetusajoneuvon mukana Saimaaseen. Tämä tapahtui ollessani itsekin suorittamassa omaa palvelustani Sodankylässä. Kyseinen vaunutyyppi laitettiin myös siellä heti käyttökieltoon.
Taipalsaaren kirkonkylä jäi nopeasti taaksemme sen koommin siihen tutustumatta, ja pian saavuimmekin Savitaipaleelle.
Savitaipale ei halunnut tulla helpolla viherretyksi. Lopulta löysimme itsemme suuren rakennuskompleksin ääreltä. Selkeästi se oli aikoinaan toiminut kouluna ja sittemmin myös hampurilaisiin keskittyneenä ravintolana, mutta nyt se oli tyhjää täynnä. Vuorilaudat repsottivat, rikkinäisiä ikkunoita oli siellä ja täällä, entinen nurmikko rehotti heinäpeltona. Aikansa se otti, että löysimme paksuja hämähäkinverkkoja kopeloituamme sinne piilotetun kätkön löydettyä.
Kyllä Savitaipaleella näytti olevan uudempaakin rakennuskantaa, kun kylää oikeasta kulmasta katsoi. Syrjään jääneen pienen kunnan elinvoima oli vain selkeästi jo hiipumassa. Maisema ja tunnelma olisivat varmasti kuitenkin olleet erilaiset, kuin näin myöhäisarki-iltana, jolloin me satuimme siellä vierailemaan. Ehkäpä saamme tutustua siihen paremmin joskus toiste.
Savitaipaleella vieraileminen kesti suunniteltua pidempään ja niinpä kello oli jo ties mitä, kun suuntasimme vielä kulkumme Kärnäkosken linnoituksen ja Brahenlinnan raunioiden kautta kohden majapaikkaamme.
Kärnäkosken linnoitus
Alun asfalttiosuuden jälkeen tie muuttui soraksi ja sanalla sanoen äärimmäisen mutkaiseksi ja mäkiseksi. Kaikesta huomasi, että nyt etenemme historiallista kulkuväylää, jota alunperin lienee tallattu lähinnä hevosilla ja härkävankkureilla. Kun ajamiseen piti vallan keskittyä, ei unihiekasta rahisevin silmin pystynyt enää juurikaan nauttimaan yöllisistä maisemista. Vettä sateli aina välillä, tai vähintäänkin tien ylle kaareutuvat puut pudistelivat ylimääräiset kosteutensa tuulilasille niin, että ropina vain kävi.
Matka venäläisten 1700-luvun lopussa rakennuttamalle Kärnänkosken linnoitukselle tuntui kestävän iäisyyden, mutta lopulta päädyimme puiselle sillalle, jonka toisella puolen avautui niittymaisema, jota rajasi tukevatekoinen kivimuuri. Kevyt usva nousi tuoksuvasta heinikosta juuri ja juuri maanpinnan yläpuolelle. Näky oli suorastaan hämmentävä.
Sen verran unenpöpperöisin aatoksin olimme liikkeellä, että emme älynneet kädyä linnoituksen sisällä, vaikka se olisikin ollut mahdollista. Jälkeenpäin harmittikin tavattomasti, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että täällä pitää käydä joskus toiste uudelleen. Tutustuimme kuitenkin sillan kupeessa sijaitsevaan myllyyn tonttuineen. Tuo tunnelmallinen, kesäöinen hetki jäikin mukavana mieleeni. Rauha oli lähes rikkumaton. Uskomatonta millaisiin paikkoihin sitä saattaakin Suomessa törmätä.
Matkaa oli vieläkin jäljellä sen verran paljon, että mikäli halusimme nukkua kuluvalle yölle silmänkään täyttä, oli matkan jatkuttava.
Brahenlinnan rauniot
Vähitellen tiemme muuttui suoremmaksi ja loivemmaksi, ja hieman ennen entisen Suomenniemen kunnan keskustaajamaa se muuttui myös päällystetyksi. Ohi vilahti pieni K-kauppa, tyhjä Osuuspankin konttori, entinen kunnantalo ja muutama muu aikoinaan kenties vireästäkin kunnallisesta elämästä muistuttava rakennus. Ihmisiä en tuolla läpiajolla ehtinyt havaitsemaan ainuttakaan.
Pinnoitettua tietä myöten olimme pian Ristiinassa, joka Suomenniemen tapaan liittyi osaksi Mikkeliä vuonna 2013. Ristiinassa näkyi lisäksemme muutakin liikennettä, joskaan ruuhkaan emme sen takia todellakaan juuttuneet. Sijaintinsa ansiosta Ristiina on muutenkin varsin vireä Mikkelin ”sivukaupunki”. Ajelimme entuudestaan tuttua kylänraitti kohden Brahenlinnaa. Niin, täällähän kävimme harrastamassa edellisen kerran kesällä 2009, ja silloinkin yöllä.
Ympäröivät maisemat palautuivat nopeasti mieleemme. Tie kohden Pietari Brahen 1600-luvun puolessavälissä rakennuttamaa hallintopaikkaa nousi varsin jyrkästi, kuten aiemminkin. Tällä kertaa jätimme linnanrauniot kuitenkin rauhaan ja keskityimme vain nopeasti reissumme nimikkokohteen vaatimien tietojen etsimiseen. Niiden takia emme poistuneet kymmentä metriä kauemmas autosta. Hiljaista oli täälläkin, kuten näin hautausmaan läheisyydessä toivoo yöllä olevankin.
Kauan emme paikalla viipyilleet, vaan läksimme kohden Juvaa. Vaikka välillä ajelimme pitkästi täysikokoista ja -vauhtista moottoritietä, en uskaltanut sateen ja hämärän takia ajaa juurikaan kahdeksaakymppiä lujempaa. Nukutti.
Rojahdettuamme sänkyyn ei Nukku-Mattia tarvinnut houkutella kylään sekuntiakaan.
Perjantai 17.6.2022
Perjantaiksi olimme suunnitelleet kevyen päivän. Siirtymä Juvalta Jyväskylän kupeilla sijaitsevalle Laukaalle olisi lyhyt, joten ajamiseen ei kuluisi hirmuisesti aikaa. Heräsimme silti aivan ihmisten aikoihin, mutta emme silti pitäneet isompaa kiirettä lähtövalmistelujen kanssa. Käytin Rakan kunnollisella aamulenkillä ja nautimme hitaan aamiaisen kevyin eväin. Sää oli vaihteeksi poutainen ja aurinko paisteli ohuen pilviverhon takaa.
Majapaikkamme oli ollut tarkoitukseemme oikein sopiva. Siitä huolimatta päätimme seuraavalla kotimaan automatkalla tyytyä leirintäaluetasoiseen majoitukseen; saunat, uimarannat ja muut mukavuudet kun ovat kannaltamme useimmiten aivan turhia, kun kuitenkin tapaamme käydä mökillä lähinnä vain nukkumassa.
Saatuamme mökillä asiat järjestykseen ja avaimen sovittuun piiloon ajelimme Juvan kirkolle. Jos jotain pitäjästä pitää nähdä, niin se on sen kirkko. Sitä paitsi siellä olisi myös kätkö. Pysähdyimme välillä jälleen tankille Juvan Nesteelle, jonka jälkeen piipahdimme kätköllä jonkin sortin ostoskeskuksen reunamailla.
Komean kivikirkon pihamaalla oli näin aamupäivällä rauhallista ja niinpä saimme etsittyä etsimämme ilman häiriöitä. Kirkon kellot kumasivat, ja koska oli arkipäivä, täytyi kyseessä olla kuolinkellot. Tai miksi niitä sitten virallisesti kutsutaankaan. Jo aiemmin pistimme merkille hevosen vetämät ja perinneasuihin pukeutuneiden ohjastajien ohjastamat rattaat kirkkomaan toisella puolen. Nyt ne olivat kiertäneet kirkon ja ohittivat meidät aivan lähietäisyydeltä. Jostain syystä mieleni teki hämmästyksissäni vetäistä asento ja ottaa lakki päästä. Koska en ollut ihan varma mistä oli kyse, jätin sen kuitenkin tekemättä. Lieneekö kyseessä ollut viimeinen tervehdys edesmenneelle hevos- tai kotiseutuihmiselle, tai molemmille. Komeaa joka tapauksessa. Kaikenlaiseen sitä saattaakin armaassa Suomenmaassamme törmätä porkattuaan ensin kuusenaluksia kirkon parkkipaikalla keskellä kirkasta päivää.
Poistuimme Juvalta kohden moottoritietä ja sitä myöten päin Mikkeliä. Tällä kertaa valtaväylää oli oikein mukavaa ajella, kun aurinko paisteli kevyesti, eikä liikennettäkään ollut liiaksi. Vain ohitsemme huomattavaa ylinopeutta kiitävä, venäläisin rekisterikilvin varustettu ökymaasturi aiheutti itselleni ärsyyntyneitä tuhahduksia ja nopeasti ohimenevän happaman mielen. Pysyisivät vain siellä omalla puolellaan rajaa ökystelemässä.
Kangasniemi ja Toivakka
Hyvästä ajotuntumasta huolimatta päätimme kuitenkin poistua moottoritieltä ja ajella sitä seurailevaa vanhaa tietä. Ei ollut kyllä senkään kunnossa valittamista, sillä tie oli taidettu päällystää yhtä aikaa uudehkon pääväylän kanssa. Eikä liikennettä ollut senkään vertaa, joten aivan rauhassa saimme kiemurrella kätköltä toiselle. Sitä paitsi kaikki nähtävä ja koettava oli täällä vain muutaman kymmenen metriä sivussa päätieltä; löysimme mm. vanhan huoltoasema-motelli-ravintola-tanssipaikan miljöön, jonka nimeä en valitettavasti enää muista. Aidot ihmisetkin sieltä löytyivät:
Lähtiessämme kävelemään kätköltä paikalle kurvaa henkilöauto, jonka kuljettajan puoleinen ovi suorastaan lennähtää auki. Ehdin jo hieman säikähtämään, sillä vauhdilla liikkuvasta autosta melkein tipahtaa sen kuljettajana toimiva vanha herra. Hänen korviin asti yltävästä hymystään ei voinut erehtyä: ei ollut pahoilla asioilla tämä mies, päin vastoin. En ihan saanut selvää mitä hän sanoi, mutta ymmärsimme kyllä kaikki toisiamme ja morjenstimme mennessämme.
Hieman ennen Mikkeliä meidän piti kuitenkin palata moottoritielle päästäksemme mahdollisimman sujuvasti Kangasniemeä kohden vievälle tielle. Sujuvasti se tapahtuikin ja saimme körryytellä kiireettömästi lähes koko tuon matkan vakaasti hieman reilua kahdeksaakymppiä etenevän kuorma-auton perässä.
Hieman jo nälkä näiversi, joten pidimme lounastauon vallan mukavassa taukopaikassa Kangasniemen Shellillä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, kuten vanha, joskin kulunut sanonta sanoo. Huoltamon pihalla saimme myös harrastaa yhden kätkön verran, ja niin saimme samalla Kangasniemen kunnan vihertämään kartoillamme. Vierailumme Kangasniemellä jäi lyhyeksi, mutta saimme kuitenkin ajaa sen keskustaajaman läpi ottaessamme suunnan kohden seuraavaa viherrettävää kuntaa, Toivakkaa.
Toivakkaan saavuimme kenties huonokuntoisinta asfalttitietä, jota olen koskaan ajanut. Loputtomista rei’istä ja rajuista heitoista huolimatta alkuasukkaat vaikuttivat kaahaavan kuin niitä ei olisikaan. He joko osasivat kierrellä kaikki montut tai heidän autonsa olivat vain yksinkertaisesti jo niin huonossa hapessa, että muutamat sadat tärskyt eivät vaikuttaisi niiden kuntoon enää millään tavalla. Vähän matkaa yritin ajella heidän tapaansa, mutta jo yhden irvistyksiä aiheuttavan rysähdyksen jälkeen päätin höröstellä reilusti.
Kun tie lopulta parani, olimme jo lähellä Toivakan kirkonkylää. Ja kuinka ollakaan, myös Toivakan kirkolla. Harrastuksemme myötä saimme tutustua mm. sankarihautaan, jonka alla lepäävän sankarin kuolinpäiväksi oli merkitty tietty päivämääräväli. Todennäköisesti tarkka ajankohta ei ole kenenkään tiedossa, joskin sen takana voi olla jokin muukin selitys.
Olimme jo menossa tutustumaan kirkon sisätiloihin, kun samanaikaisesti sinne meni neljä nuorta musiikki-instrumenttiensa kanssa. Päättelimme heidän olevan menossa harjoittelemaan tulevaa kirkkokonsertti varten, joten liukenimme vähin äänin paikalta. Jälkeenpäin harmittelimme turhaa arkailuamme, sillä olisimme nähneet itsensä Alvar Aallon suunnittelemat lasimaalaukset, mutta ennen kaikkea Pellervo Lukumiehen maalaamat pop-taiteeseen ja Kalevalaan pohjautuvat kattomaalaukset. Hiiskatti.
Ajelimme sen sijaan Toivakan urheilukeskukselle vakaana aikomuksenamme hakea muutama kätkö sen luota erkanevan Paikkalanvuoren ulkoilupolun varrelta. Samalla Rakka saisi toteuttaa luonnollisia tarpeitaan ja koko joukko voisi oikoa matkanteosta puutuneita jäseniään.
Selkeäkulkuinen polku vei meitä vaihtelevissa korkeuksissa pitkin ja poikin Paikkalanvuorta. Aivan kaikkia polun varrelle asetettuja kätköjä meillä ei ollut tarkoitus etsiä, joten tyydyimme puoleenkymmeneen lähimpään. Siitäkin huolimatta saimme liikuntoa reippaan kolmen kilometrin verran, joten runsaiden nousujen ja laskujen, lämpimän sään sekä huonon kunnon ansiosta kevyt hiki kirposi ihoillemme. Virkistävän ulkoilutuokion päätteeksi ajelimme energiavajeen tasataksemme pullakahville keskustaan Upin lounaskahvilaan. Mukava ja rauhallinen paikka, ainakin näin arki-iltapäivänä.
Peurunka
Toivakasta jatkoimme kohden Jyväskylää. Emme nytkään halunneet ajaneet tuoreempaa valtaväylää, vaan päädyimme sen lähimaastossa kulkevalle vanhemmalle tielle. Näin emme haittaisi liiaksi muuta liikennettä poukkoillessamme liittymästä toiseen mahdollisten kätköjen toivossa. Siitäkin huolimatta eräs peräpuskurissamme roikkuva audisti sai varmaan survoa jarrupolkimensa lattiaan kurvatessamme Oravasaaren kyläkoulun liittymästä kätkön kiilto silmissämme. Mitäs roikkui.
Varsin helpolla sain näin Jyväskylän vihertämään, Jennyhän sen on vihertänyt jo vuosia sitten. Kaupungin ydinkeskustaan emme kuitenkaan nyt halunneet poiketa, vaan kiersimme sen Metsolahden ja Laukaan Vihtavuoren kauniiden maalaismaisemien kautta kohden jo ennen reissua varaamaamme yöpaikkaa Peurungan kylpylähotellissa.
Meillä on ollut periaatteena kotimaanmatkoillamme, että yövyimme matkan aikana sitten missä tahansa, vähintään viimeinen yö pitää majoittua hotellissa. Hotelliolosuhteet olivat tällä vain kertaa hieman kyseenalaiset, sillä ainoat hotellista muistuttavat asiat olivat kahdelle hengelle mitoitettu huone ja oma kylppäri. Mukanamme kulkevan lemmikin takia huoneemme sijaitsi rivitalossa ja sillä oli yhteiset keittiövarusteet talon muiden huoneiden kanssa. Joka tapauksessa tarjolla olisi lepoa ja rauhaa omassa tilassa.
Vastaanotto Peurungassa oli mukavaa ja mutkatonta. Koska emme kumpikaan ole mitään kylpyläihmisiä, saamamme rannekkeet jäivät testaamatta. Sen sijaan suuntasimme koko joukon voimin pienelle iltalenkille läheisen Toramäen ulkoilupoluille etsien samalla matkan varrelle piilotettuja kätköjä. Ilta-aurinko paistoi kauniista ja pääskyset löivät leikiksi poutaisella taivaalla. Eikä sääskistä ollut meidän mielestämme tietoakaan näillä leveysasteilla. Muutamia nuoria nakkeli muovikiekkojaan mäelle ja sen ympäristöön rakennetun frisbeegolfradalla ja metakoivat hilpeästi mennessään.
Lenkin jälkeen päätimme käydä syömässä, kuten hotelli-iltoihin olennaisesti kuuluu. Ravintola Peurankellossa oli sopivan väljää sinne tullessamme, joskin lisää väkeä valui paikalle tasaisena virtana. Ihmetystä herätti keskellä salia sijaitsevan ison pöydän ääreen ryhmittynyt lapsiperhe, joka söi hiljaa ja rauhallisesti varsin asiantuntevasti ja määrätietoisesti toimivien vanhempien hellällä opastuksella. Jos olisin voinut jonkun tunnustuspalkinnon heille suoda, niin mielihyvin olisin sen tehnyt.
Tilasimme koko satsin, eli alku- pää- ja jälkiruoat. Aperitiiviksi katsoimme ansainneemme lasilliset jääkylmää Proseccoa. Hövelit tarjoilijat kiikuttivat sitten annosta toisensa perään sen mukaan kuin tarvetta oli, palanpainikkeeksi tilattuja valkoviinejä unohtamatta. Itse nautin pääruoaksi taivaallisen hyvää lohta jonkin nyttemmin unohtuneen, mutta eksoottiselta kuulostavan kastikkeen kera. Vihreää se oli, ja hyvää. Jälkiruokia ei tuotu pöytään, vaan ne piti hakea lounasmaiseen tyyliin omatoimisesti seisovasta pöydästä. Se hieman latisti tunnelmaa, kyse kun ei kuitenkaan ollut aivan halvimmasta tarjoilusta. Viereisen Peurunkajärven taakse laskevan ilta-auringon kullankimalteiset säteet hivelivät kuitenkin moiset harmistukset mennessään. Tilasimme vielä toiset lasilliset valkkaria ja nautimme elämästä.
Mikäpä olikaan sen jälkeen pienessä seitinohuessa sievässä käyskennellä pitkin kankaita ja paria kätköä etsien. Harrastus tuntui normaaliakin hauskemmalta. Tutuiksi tulivat niin Peurungan jäähalli kuin sen läheisyyteen rakennettu korsu panssarintorjuntatykkeineen. Vaikka tiesimme alueella olevan lisäksemme runsaasti muitakin ihmisiä, ei heitä enää iltasella ulkona juuri näkynyt. Niinpä hihittelimme keskenämme hämärtyvässä ja viilenevässä illassa.
Kaiken kivan on kuitenkin joskus loputtava, joten könysimme lopulta kämppäämme elpymään päivän rasituksista. Edessä olisi enää yksi yö ennen matkamme loppurutistusta.
Lauantai 18.6.2022
Turhaan emme jääneet tänäkään aamuna sänkyihimme lojumaan. Pakollisen aamulenkin ja puolipakollisen kätköilyn jälkeen nautimme todella runsaan aamisen Peurungan tapaan. Tapani mukaan ahdoin lautaselleni vähän kaikkea, joten oloni oli tovin aikaa kuin syöttöporsaalla. Vain kasvikset jäivät vähäisiksi, ellei karjalanpiirakoita lasketa sellaisiksi.
Aamun sää oli kaunis. Aivan täydeltä terältään aurinko ei paistanut nytkään, mutta kuitenkin sopivasti ohuen pilviverhon takaa pitääkseen turhan paahteen loitolla. Ennusteet uhkailivat sitä runsaammilla sateilla mitä ylemmäs Suomi-neidon vatsan seutua kipuaisimme.
Erika Vikmanin keikkabussi jäi syntisen houkuttelevasti parkkiin pääoven eteen, mutta me käänsimme Dusterin keulan kohden pohjoista. Tänne saattaisi aivan hyvin tulla uudelleenkin.
Päivän agendaksi ei oltu suunniteltu mitään käänteentekevää. Sen kun vain etenisimme ennalta mietittyä reittiä kohden kotia. Koska halusimme ajella hiljaisempia teitä myöten, ei kätköjäkään ollut reitillämme aivan pilvin pimein. Tuon tuostakin silti kurvasimme levähdysalueelle ja vieläkin pienempien teiden varteen. Kuusan kanava, Aholan talomuseo Keiteleen Vuonan kylässä, Neiturin vallihaudat, Laukkalan kyläkirkko… siinä muutamia mainitakseni. Kauniit järvimaisemat vaihtuivat taajaan.
Vesannon Teboililla tuoreen kahvin tippumista odotellessa puhelias bensakauppias yritti kaupata meille vähän kaikenlaista reikäleivästä Thermacelliin. Kerrottuani, että meillä kotona pohjoisessa ei ole niin paljoa sääskiä, luovutti hän yrittämästä. Kahvituokion jälkeen yritimme saada käsiimme rakennuksen ulkoseinälle sijoitettua kätköä, joka oli piilotettu sähköisen muistipelin taakse. Kovasti yritimme ja vieläpä tovin aikaa, mutta lopulta meidän oli annettava periksi. Siinä ährätessämme alkoi ripsimään vettä, ja sitä riittikin sitten kotiin saakka.
Keiteleen Lossisaaressa pidimme sitten kunnon lounastauon, pelkän kahvin voimin kun ei pitkälle pötkisi. Ruoansulatuskävelyllä etsimämme kätkö todettiin ikävä kyllä kadonneeksi.
Kiuruvedellä pydähdyimme jälleen munkkikahville, tankille ja tottakai parille kätkölle. Siellä saimme myös tutustua taiteilija Kirsi Siposen veistämään, ihastuttavaan Kirmaavat vasikat -teokseen, joka taatusti saa hymyn kirpoamaan kyynisimpiinkin suupieliin. Vierailimme myös Tieikonikappelilla, joka on rakennettu valtatie 27:n ja Valtakadun risteykseen Konstantinopolin Ekumeenisen Patriarkan, Bartolomeoksen, Kiuruvedelle vuonna 1995 tekemän vierailun kunniaksi.
Mitä pohjoisemmas ajoimme, sitä harvinaisemmiksi kävivät vastaantulijat. Ajankohdallakin oli varmasti merkitystä, sillä Kiuruveden ja Pyhännän välisen tapahtumaköyhän etapin aikana iltapäivä oli ehtinyt jo vaihtua illaksi. Pyhäntään saavuttuamme jalkauduimme etsiäksemme muutaman kätkön. Roikona taivaalta valuvan sateen ansiosta toimiamme ei häirinnyt kukaan. Mikään erityinen nautinto harrastuksemme ei tuollaisella säällä ollut, mutta virkistävää toki. Ehdimme vielä käväisemään kaupassa, ennen kuin jatkoimme matkaamme kohden kotimaakuntaa ja Utajärveä.
Pyydän anteeksi kaikkia paikallisia kohtaan, mutta nämä Oulujärven länsi- ja lounaispuoleiset alueet ovat mielestäni kenties Suomen masentavimpia. Väen vanhetessa ja vähetessä seudulla on runsaasti pensittyviä autiotiloja ja risukoiden ympäröimiä pakettipeltoja. Maisemaköyhä alue jää syrjään valtaväylistä, eikä se ei tunnu kiinnostavan enää juuri ketään. Taajaamiin saapuessa vieras kulkija saa taatusti huomiota osakseen, eikä se välttämättä tunnu kovin imartelevalta. Kunpa voisikin halutessaan palata joitain kymmeniä vuosia taakse päin silloiselle elämää sykkivälle maaseudulle.
Pistäydyimme Rokuan entisen luontokeskuksen pihalla huoltamassa pikaisesti Jennyn oman kätkön. Rokua on todella kaunista seutua ja voisinkin viettää siellä erinäisiä päiviä retkeillen kumpareisilla jäkälikkökankailla. Ihan syystä se on saanutkin kansallipuisto-statuksensa.
Loppumatka Utajärven, Muhoksen ja Ylikiimingin kautta kotiin meni kummemmin pysähtelemättä, kätkötkin kun on tuolta väliltä pääosin jo kerätty. Sen verran tuttuja mutkia ovat, että ajaminen tapahtui lähes lihasmuistista. Perillä kotona olimme jo iltayhdentoista jälkeen, eli epänormaalin ja yllättävän aikaisin.
Summa summarum
Tämän lomamatkamme varrelta löytämäämme 83 kätköä opastivat meitä kaikkiaan 1930 km:n matkan ja kolmentoista entuudestaan käymättömän eteläisen kunnan kautta. Säät olivat varsin vaihtelevia, painottuen enemmän kostean puolelle. Näin koiran kanssa matkaaville se ei suinkaan ollut haitaksi, kun helteestä ei tarvinnut huolehtia.
Matkaan kulunutta rahamäärää emme ole ynnäilleet; siihen kului mitä siihen kului. Venäjän helmikuussa aloittama hyökkäyssota Ukrainaan ja sen johdannaiset toivat lisäksi roiman lisäyksen polttoainekuluihin.
Kaiken kaikkiaan lomamatka kotimaahan oli pitkästä aikaa todella virkistävä kokemus. Tämänlaisia matkoja soisi tehtävän useamminkin, joskin mielemme halajaa myös ulkomaille pitkäksi venyneen tauon jälkeen.
Tämä oli lisäksi nykyisen porkkiksemme Rakan ensimmäinen pidempi automatka, ja kuinka sankarillisesti se siitä suoriutuikaan!
Kuvia
