Varoituksen sanat: tämä pidennetystä viikonlopusta Pariisisissa kertova teksti on tarkoitettu lähinnä kirjoittajan omaksi iloksi ja muistin virkistykseksi. Jos satunnainen lukija kuitenkin, syystä tai toisesta, löytää siitä iloa tai hyötyä myös itselleen, olkoon se molempien osapuolten iloksi ja onneksi.
Lauantai 20.5.2017
Matkamme alkoi jo totuttuun tyyliin vierailulla Keron kasvattikodissa Utajärvellä. Kuten aina, Keron kasvattaja Riikka otti karvakuonomme huomaansa (Kiitos Riikka!) ja matkamme jatkui kohti Kemiä. Totta tosiaan, nyt mentiin kohti Meri-Lappia, sillä Oulun lentokentän remontti oli juuri alkanut ja suuri osa lennoista ohjattiin Kemi-Tornion lentoasemalle. Koska emme halunneet ajella asemalle yöllä ja viettää näin ensimmäistä Pariisin päiväämme rättiväsyneinä olimme varanneet Kemin Cumuluksesta huoneen. Kemi on aina ollut mielestäni todella luotaantyöntävä paikka, mutta nyt se vilautteli parhaita puoliaan auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Koska hotellin huonekin oli perussiisti, henkilökunta ystävällistä ja ateariakin oivallinen, niin ehkäpä sydämeni hieman suli tuota kalmankalpeaa kivikylää kohtaan.
Sunnuntai 21.5.2017
Puhelin hälytti klo 3.45. Vaatteet päälle, kamat kantoon ja mars matkaan! Hieman meinasi jo muka kiirettä pidellä, mutta onneksi ystävällinen respan täti topputteli meitä ja pyysi nauttimaan rauhassa aikaista aamiaista, sillä lentokoneen miehistökin oli vielä nukkumassa. ”Niinkö? No, ehkäpä me sitten ehdimme.” Eipä siinä silti tuohon kellonaikaan kauhea nälkä ollut, kunhan nautimme tuoremehut ja kupillisen kahvia. Niillä pitäisi pärjätä.
Ajomatka lentoasemalle ei kestänyt juuri viittä minuuttia kauempaa. Virittelin puhelimen Easypark-sovellukseen sopivan paluuajan ja pääsimme näin lähtöselvityksen tekoon. Avulias vastaanottovirkailija huomasi lyhyen vaihtoaikamme Helsinki-Vantaalla ja lätkäisi ainokaiseen matkalaukkuumme ”shortterin”, eli jonkinmoisen lyhennettyä siirtomatkaa osoittavan lipukkeen. Matkamme alkoi mainiosti, kiitos Finavian oivallisen henkilökunnan! Turvatarkastuksessa osakseni koitui jälleen satunnainen räjähdeainejäämien tarkistus. Kun jäänteitä ei yllättäen löytynyt, siirryimme odottelemaan siirtymistä koneeseen. Tekeeköhän tuo partani minusta niin epäilyttävän näköisen, vai miksi minut aina tarkistetaan?
Finnairin lentäjät pitivät sen verran kiirusta aina Kemistä Pariisiin saakka, että meillä matkustajilla ei tarvinnut hoppua pitää missään vaiheessa. Laskeuduimme Charles De Gaullen kentälle noin vartin etuajassa, joten meillä oli mukavasti aikaa pieneen henkilökohtaiseen huoltoon ennen kuin vastaamme tullut taksisuhari alkaisi hermostua. Kuljettajamme löytyikin heti aulaan astuttuamme ja matkamme jatkui tuota kaljupäistä gallia seuraten. Käytössämme oli kokonainen tilataksi, jolla matkustimme mukavasti läpi ohuen yläpilven alla lepäävän Pariisin sen ydimmäiseen keskustaan saakka.
Hotel du Quai Voltaire
Hotellimme Hotel du Quai Voltaire sijaitsi vasemmalla rannalla niin keskellä Pariisia kuin vain kohta on mahdollistakaan. Kadun toisella puolen virtasi Seine ja sen toisella puolella kohosi ylväänä itse Louvre, tuo entinen kuninkaan palatsi, nykyinen Mona Lisan ja tuhansien muitten enemmän tai vähemmän kuuluisien taideteosten koti. Respassa meidät vastaanotti hupaisa herra, jonka kanssa olisi voinut rupatella vaikka kuinka kauan. Samalla saimme hieman esimakua ranskalaisesta aksentista, joka tekee englannin ymmärtämisestä hieman haasteellista. Saimme kuitenkin toimitettua asiamme ja varasimmepa samaan syssyyn myös Shuttle-taksin paluumatkaa varten. Sibeliuksen Jannen valokuva jäi katsomaan hyväksyvästi peräämme astuessamme hissiin, johon sovimme matkalaukkuinemme aivan juuri ja juuri. Niin, hotellin etuoven vieressä on kyltti, jossa mainitaan mm. Sibeliuksen ja Wagnerin asuneen aikoinaan samaisessa paikassa.
Huoneemme sijaitsi kolmennessa kerroksessa ja siitä oli näkymä kadulle, toisin sanoen siis myös Seinelle ja Louvrelle. Messevää, etten sanoisi! Huone oli pieni, mutta ihastuttava: siihen mahtui parivuode, pieni kirjoituspöytä, senkki ja pieni lepotuoli. Kylpyhuone oli siisti ja sopivan tilava. Roomassahan suihkukoppimme oli juuri sen kokoinen, että aikuinen mies sopi siinä seisomaan, mutta ei kumartelemaan. Täällä ei ollut siltä osin huolen häivää, suihku sijaitsikin kylpyammeen yhteydessä. Kadulle avautuvan ranskalaisen parvekkeen äänieristys oli tuhtia luokkaa, eikä kadulta kantautuva jatkuva liikenteen meteli päässyt häiritsemään uniamme.
Tarkoituksemme oli mennä brunssille johonkin mukavaan paikkaan, mutta respan setä sai meidät kääntymään hotellin tarjonnan puoleen. Pariisilainen aamiainen sisälsi patonkia, croissantteja, erilaisia hilloja, hunajaa, voita, tuorepuristettua appelsiinimehua ja kahvia vähintäänkin riittävästi. Tarjoilu oli hyvää ja sitä oli riittävästi, mutta korkeahkon hinnan takia päätimme kääntyä aamiaisasioissa jatkossa muitten toimijoitten puoleen.
Ile de la Cité
Koska oli vielä aamupäivä, meillä oli runsaasti aikaa tutustua kaupunkiin. Suuntasimme kulkumme Seineä ylävirtaan kohti Pariisin historiallista keskusta, Ile de la Citén saarta. Saarta asutti aikoinaan kelttiläinen kalastajaheimo nimeltään Parisit. Roomalaiset alistivat tienoot valtaansa vuonna 52 eaa, jonka jälkeen tuolloinen Lutetia alkoi näyttämään yhä enenevässä määrin kaupungilta kylpylöineen ja amfiteattereineen. Kristinusko seudulle tuli jo 200-luvulla ja nykyisen nimensä Paris kaupunki sai vuonna 212. Harmillisinta Pariisin menneisyydessä on mielestäni se, että Napoleon III:n kaupunkisuunnittelija Georges-Eugène Haussman rakennutti Pariisin keskeiset osat 1800-luvulla käytännössä uudelleen tuhoten näin lähes kaikki antiikin- ja keskiaikaiset rakennukset ja muinaismuistot. Hänen ansiostaan, tai syystään, Pariisi on kuitenkin juuri sellainen kuin millaisena olemme oppineet sen tuntemaan. Kaupungin varsin värikkäästä historiasta voi ja kannattaakin lukea vaikkapa Wikipediasta.
Saarelle päädyimme nimestään (Pont Neuf, ”Uusi silta”) huolimatta Pariisin vanhimman sillan ylittämällä. Saaren luoteiskärjessä meidät vastaanotti Henrik (Henri) IV:n ratsastajapatsas, jonka juurella sijaitsee todellinen maailman romantiikan keskipiste: aluetta reunustavat teräsaidat nimittäin suorastaan notkuvat kymmenistätuhansista rakkauslukoista. Aikamme lukkoja ihmeteltyämme ja ihailtuamme jatkoimme matkaamme kohti Place Dauphinea ja sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevaa mysteerikätkön päätepistettä. Purkki löytyikin hetken ihmettelyn lopputuloksena. Itse aukio oli ihastuttava vaaleine hiekkakenttineen ja auringonpaahteelta suojaavine puineen.
Notre Dame
Tämän vv. 1163-1345 rakennetun upean varhaisgoottilaista tyyliä edustavan katedraalin kaksi lännenpuoleista ja hyvin tunnistettavaa tornia näkyvät jo kauas. Ne johdattelivat meitä luokseen ja pian saavuimmekin kirkon etupihalle. Myös moni muu oli saapunut sinne puhumattakaan suuresta messuteltasta, jossa kävimme pikaisesti tutustumassa paikallisen leipomuskulttuurin anteihin varsin leväperäisen turvatarkastuksen jälkeen. Vaikka jo hieman hiukoikin, niin päätimme jatkaa matkaamme mitään ostamatta. Kävimme vaivihkaa etsimässä paikallisen kätkön, mutta väentungoksen takia jätimme loggauspuuhat sikseen ja läksimme etsimään jostain pientä välipalaa. Sitä tarjontaa ei tästä kaupungista jäänyt puuttuman! ”Meidän rouvamme” kutsui kovasti luokseen, mutta ohitimme sen tylysti vierailematta sisätiloissa. Seuraavalla kerralla sitten!
Pidimme pienen patonki-, mehu- ja oluttauon Le Quasimodo Notre Dame -merkkisessä kuppilassa. Olihan paikka toki hintavahko, mutta mitäpä muuta olisi voinut odottaakaan, kun moinen turistimagneetti sijaitsee vain parin korttelin päässä. Matkamme jatkui saaren pohjoisrantaa seuraillen ja Napoleonin määräyksestä perustetun Kukkatorin (Marché aux Fleurs) kautta saaren kaakkoiskärkeen, josta edelleen takaisin Notre Damen etupihalle pysähtyen välillä onnistuneesti kätköilemään entisen paavin Johannes Paavali II:n patsaan edustalle samalla jammaillen jokilaivalla esiintyvän jazzpumpun tahtiin. Olokin tuntui turvalliselta Ranskan armeijan nelihenkisen partion vahtiessa taustalla. Kävimme vielä kuikkimassa katedraalin edustalla vastaukset erääseen earth-kätköön ja näin tutustuimme samalla myös paikalliseen geologiaan, esihistoriaan ja vieläpä historiaankin upeitten sisäänkäyntien muodossa. Ajatella, että Hausmann olisi muutosvimmassaan hävittänyt tämänkin loistokkaan monumentin! Onneksi eräs kirjailija nimeltään Viktor Hugo sai yleistä mielipidettä muokkaamalla hänen päänsä käännettyä ja niinpä voimme tänäkin päivänä paitsi ihailla Notre Damen katedraalia myös nauttia maailmankirjallisuuden klassikosta nimeltään Pariisin Notre Dame, johon perustuvat myös useat Notre Damen kellonsoittaja -elokuvat.
Pikapyrähdys Latinalaiskorttelissa
Jatkoimme paluumatkaamme hotellille ylittämällä Petit Pont -sillan. Toisella puolen jokea vastaamme tupsahti jonkin asteista kulttimainetta nauttiva, englanninkieliseen kirjallisuuteen erikoistunut Shakespeare & Company -kirjakauppa. Ohitimme liikkeen sulavasti vasemmalta ja päädyimme kenties keskelle Pariisin keskiaikaisinta aluetta. Kujat olivat ajalleen tyypilliseen tapaan paikoin kapeita ja pimeitä. Mieliinpainuvin kuja oli ehdottomasti Pariisin pienin katu Rue du Chat qui Pêche, ”Kalastavan kissan katu”. Katu on vajaan kolmenkymmenen metrin pituinen ja alle kahden metrin levyinen, joten se on siltikin suorastaan bulevardinomainen verrattuna Prahassa törmäämäämme puoli metriä leveään Vinarna Certovkaan. Katuun liittyy myös kummitustarina, jonka voi halutessaan lukea vaikka tästä. Synkähkön pikkukadun varrelta löytyy myös mainiota katutaidetta.
Matkamme jatkui läpi 5. kaupunginosan kohti hotellia. Matkan varrella pysähdyimme etsimään vastauksia Fontaine Saint Michel -suihkulähteeseen liittyvään earth-kätköön, joka osoittautui hieman hankalaksi. Vastaukset kuitenkin löytyivät ja taivalluksemme jatkui.
Pariisin kaupunginosat on muuten kätevästi numeroitu. 1. kaupunginosa (arrondissement) sisältää kaupungin historiallisen ydinkeskustan ja numeroinnit siitä eteenpäin jatkuvat spiraalin muotoon ryhmiteltynä kahteenkymmeneen saakka. Toki niillä on myös nimet, mutta ainakin näin turistille numerot ovat helpompi muistaa. Kaupunginosan numero toistuu jokaisessa katukyltissä, joten kovin pahasti kaupungissa ei pitäisi päästä eksymään.
Taivallettuamme lukemattomien pikku putiikkien, kahviloitten ja ravintoloitten vieritse mieleeni heräsi kysymys: mistä pariisilaiset oikein ostavat ruokansa? Koko reissumme aikana emme törmänneet moneenkaan lähikauppaan ja kaupungin alueella asustaa kuitenkin noin 12 miljoonaa ihmistä! Aterioivatko he aina vain ravintoloissa, joita niitäkin on yli 35 000? Ilmankos he ovat keskimäärin hyvin solakkaa sakkia, sillä eihän kenelläkään ole varaa syödä joka päivä monta kertaa ravintolassa. Noine ajatuksinemme pysähdyimme välillä hankkimaan hieman tuliaisia ja matkamuistoja. Jonkin ajan kuluttua saavuimme hotellille ja valmistauduimme illalliselle. Aikainen herätys aiheutti minulle myös akuutin päiväunien tarpeen.
Louvre ja Tuileriesin puisto
Parin korttelin päästä hotellilta löysimme Les Antiquaires -nimisen ravintolan. Pariisilaiseen tyyliin syöttölän edustalla oli runsaasti väkeä näyttäytymässä ohikulkijoille sekä nauttimassa olostaan ja toistensa seurasta. Itse saimme pöydän aivan ravintolan perältä. Ravintola oli nimensä mukaisesti sisustettu antiikilla ja seinät täyttävät vitriinit pullistelivat vanhaa apteekkirekvisiittaa. Tunnelma oli mukavan hämyisä ja äänimaailman peitti iloinen puheensorina. Ranskalaisessa ravintolassa asiakas on näköjään kuningas, joten annokset olivat neniemme alla tuossa tuokiossa. Tarjoilijat tuntuvat muutenkin olevan jatkuvasti tilanteen tasalla. Tämä nimenomainen nuori mies tuntui lisäksi muistavan ulkoa kaikki tilaukset, sillä mihinkään hän ei niitä kirjaillut. Otti tilauksen, toimitti sen heti eteenpäin ja meni hakemaan seuraavaa. He tarkkailevat jatkuvasti tapahtumia ravintolassa ja huomaavat välittömästi, jos joku on jotain vailla. Tai vaikka ei olisikaan. Kaikki tapahtuu niin sulavasti ja sujuvasti, että en yhtään ihmettele miksi meillä Suomessa ei olla totuttu moiseen. Tilasimme molemmat pihvit punaviinikastikkeessa ranskanperunoitten kera. Voin väittää hyvällä omalla tunnolla, että tuo pihvi oli kenties paras mitä koskaan olen syönyt! Hinta ja laatu sekä sijainti kohtasivat paikassa niin täydellisesti, että siitä tulikin vierailumme vakiopaikka. Ehkä se on hieman tylsää, mutta mitään en kadu!
Vatsat pulleina päätimme tehdä vielä pienen ruoansulatuskävelyretken Pariisin sydämeen. Niinpä päädyimme Pont Royalin ylittämällä Tuileriesin puiston ja Arc de Triomphe de Carrouselin kautta Place de Carrousellille, toisin sanoen Louvren sisäpihalle. Eipä olisi paikka voinut enää olla upeampi ilta-auringon paisteessa. Kaikki rakennukset, patsaat ja jopa ihmiset näyttivät kuin kullasta valetuilta! Kyllä on kelvannut Ranskan kuninkaitten tiluksillaan astella aina siihen saakka, että itse Aurinkokuningas halusi asumaan maaseudun rauhaan pois rahvaan silmistä. Versaillesissa pitääkin käydä vierailulla sitten toisella kertaa.
Harmi vain, että näin illalla ei aivan palatsin viereen päässyt, sillä vuoden 2015 terrori-iskujen takia turvajärjestelyjä oli kiristetty ja aluetta kiersi vartioitu turva-aita. Päivällä sinne olisi varmaankin päässyt ja tuolloinkin vasta turvatarkastusten jälkeen. Aikamme upeaa auringonlaskua ihailtuamme menimme nukkumaan toisella puolen jokea sijaitsevaan majapaikkaamme.
Tämä päivä ja erityisesti sen ilta jää mieleeni loppuiäkseni. Bonne nuit!
Maanantai 22.5.2017
Sääennuste lupasi illalla Pariisiin pilvistä. Ikkunaverhon raosta kurkattuani totesin, että jos nyt kerran on pilvistä, niin kuinkahan kirkasta olisikaan aurinkoisella säällä! Siinä vaiheessa tiesin edessämme olevan varsin lämmin päivä.
Kauaa emme hotellissa notkuneet, vaan sonnustauduimme hellevarusteisiimme ja suuntasimme aamupalalle Les Antiquairesiin. Paitsi että paikka oli jo todettu oivalliseksi, sattui se vieläpä olemaan juuri oikealla suunnalla päivän tutustumiskohteitamme silmällä pitäen. Aamun menumme koostui ns. kansainvälisestä aamiaisesta, joka piti sisällään perinteisten patonkien, croissanttien, mehun ja kahvin lisäksi tuhdin omeletin. Jos ei tällä annoksella jaksa ainakin puoleen päivään, niin ei sitten millään!
Hitaasti kiiruhtaen ja vatsat pömpöttäen lähdimme etenemään lämpimässä kesäsäässä kohti länttä. Pariisilaisillekin oli jo koittanut arki ja niinpä puistoissa oli selvästi sunnuntaita vähemmän väkeä. Katu- ja siivoustyöt puolestaan olivat alkaneet ja jouduimmekin väistelemään tämän tästä monenlaista työmaata. Koululaiset olivat kouluissaan ja toimistorotat koloissaan. Bisneshenkilöt kiiruhtivat huolitelluissa puvuissaan määrätietoisen ja tärkeän näköisinä jostain, jonnekin. Autojen määrä tuntui muuten olevan vakio, mutta raskasta liikennettä oli selkeästi edellispäivää enemmän. Taitavia ja lujahermoisia täytyy moisten kuljettajien olla tällaisessa ympäristössä! Pariisin liikenne vaikutti silti varsin sivistyneeltä, vaikkakin ripeäliikkeiseltä. Jokainen tiellä liikkuva tuntui tietävän paikkansa ja vastuunsa. Sellainen olisi ihan mukavaa täällä Suomessakin.
Les Invalides
Gps-laite oppaanamme ja kätkö kiintotähtenämme suunnistimme sujuvasti kohti Les Invalidesin keskikohtaa. Tuon rakennuskompleksin nimi juontaa juurensa sotaveteraaneista, joille kuningas Ludwig XIV, eli tuttavallisemmin Aurinkokuningas, halusi rakentaa vanhainkodin ja sairaalan. Hanke hieman paisui ja pian veteraanit saivat nauttia myös Invalidikirkosta, jonka kultaista kupolia ei todellakaan voi olla huomaamatta. Tuohon kirkkoon on haudattu runsaslukuisesti ranskalaisia sotasankareita (kyllä, heitäkin on!), itse Napoleon Bonaparte etunenässä. Ludwigilla tuntui siis olleen rahaa, makua ja luontaista vaatimattomuutta, kuten niin monella Ranskan kuninkaalla. Joten miksi ihmeessä ranskalaiset halusivat sittemmin ryhtyä kapinoimaan ja perustamaan tasavaltaa? Oli miten oli, noita rakennuksia ihailimme hyvällä syyllä mekin, tällä kertaa kylläkin vain ulkoisesti. Suomen suurlähetystö muuten sijaitsee Place des Invalides -aukion reunalla aivan Seinen rannan tuntumassa.
Aukion ja Musée de l’Arméen väliin jäävän idyllisen puiston lähettyvillä pääsimme todistamaan ilmeisesti pientä mielenosoitustakin. Näin ainakin päättelimme joukon banderollien ja paikalla olevan virkavallan perusteella. Mielenilmauksen aihe jäi meille epäselväksi, sillä käytetty kieli oli vain ranskaa, emmekä jääneet keneltäkään utelemaan asiasta. Uutisten perusteella voisin väittää, että mikäpä Ranskan matka se sellainen olisi, missä ei edes hitusen hulinoitaisi! Samaisessa puistossa oli myös kiintotähtenämme ollut kätkö, mutta juurikin nollapisteessä istuskeli varsin kiireettömän tuntuinen ranskatar kirjansa kera. Ei sitten, mutta ehkäpä joskus toiste. Jatkoimme matkaamme sotamuseon aitaa seuraillen, kadunvarsilta katsomorakenteita purkavia työmiehiä ja jalkakäytävälle telttassa leiriytyvää koditonta väistellen. Monenlaiset ovat Pariisin kasvot.
Sen verran alkoi hikeä jo pukata, että huokosten kautta poistuneen nesteen tilalle tuli saada lisäystä. Käännähdimme kadulta lähimpään kahvilaan, joka sattui tällä kertaa olemaan Le Bistrot des Gascons. Tarjoilijatar ehdotteli meille aurinkoista ulkopöytää, joten meidän oli tunnustettava olevamme suomalaisia, emmekä näin ollen kestäisi kovin korkeita lämpötiloja. Naurahtaen hän sanoi kyllä ymmärtävänsä. Mutta kylmä olut maistuisi, kuten myös appelsiinimehu ja ”kivennäisvesi kaasulla”. Hetken hengähtämisen jälkeen matka jatkui jälleen uusin voimin. Kellokin käveli vasta puoltapäivää.
Unescon päämajan ja Ecole Militaire välistä yritimme jälleen löytää kätkön, mutta monikielinen ja monenkirjava diplomaattikeskittymä pienessä puistikossa esti aikeemme. Seuraava kätkö sijaitsi näennäisen helpossa ja rauhallisessa paikassa seuraavan kadunkulman takana, mutta aikamme siinä teutaroituamme alkoi jostakin valua väkeä. Neljän hengen sotilaspartion lähestyessä päätimme jättää leikin sikseen, ettemme vain saisi asemiehiltä liikaa huomiota osaksemme. Eikä onnistunut vielä seuraavassakaan kohteessa: muutoin rauhallisella sivukadulla toimintaamme häiritsi puhelimessa läyryävä naisihminen, joten jatkoimme matkaamme. Jotain jännittävää alkoi pilkottamaan puitten oksistojen läpi.
Eiffel-torni
Eiffel-torni. Madamoiselle. Valurautatorni. Sehän sieltä oksistossa pilkahteli ja paljastui lopulta koko rujossa kauneudessaan astellessamme Champ de Marsin, tuon vakinaisesta palveluksesta vapautetun sulkeiskentän, nurmelle. Mutta sen toisessa päässä 324 metrin korkeuteen kurkottelevan ikonisen maamerkin olen nähnyt kuvissa niin monesti, että sen kummempaa vaikutusta se ei tehnyt. Aivan kuin itsekin olisin astunut sisään kuvaan. Tilanteessa olikin jotain epätodellista. Minä tässä ja Eiffel tuossa. Minä. Eiffel.
Jotta rajapinta toden ja epätoden välillä hieman selkiytyisi, piti meidän tuijotella gps:nkin ruutua. Kätköjä alueella toki oli, mutta joko niiden ympärille oli rakennettu aita turkmenistanilaisia etnofestareita rajaamaan tai väkeä liikkui liikaa ja liki. Kyllähän sen toki tiesimme jo etukäteen, että toivotonta on kätköily tällaisen turistimagneetin läheisyydessä. Moinen ei kuitenkaan ehtinyt harmittamaan, siitä piti Madamoiselle huolen. Onhan se upea, on se. Ei siitä mihinkään pääse.
Päätimme käydä tarkastelemassa tornia lähempää. Jennylle se oli tuttu jo entuudestaan, minulle taas aivan uutta. Alueelle tuli mennä turvatarkastuksen läpi, kuten näinä aikoina tapana on. Ojensin laukkuni tarkastukseen ja kohtelias nuori mies ryhtyi etsimään vaaralliseksi luokiteltuja asioita. Kunnes hän äkkäsi laukustani alumiinirunkoisen taskulampun. Hieman yllättyneen näköisenä hän pyöritteli sitä hetken käsissään ja sai lopulta valonkin syttymään. Hän katsoi minua epäuskoisena ja laittoi lampun takaisin laukkuun. Jotain huvittavaa tilanteessa koin, sillä en vain pystynyt pidättelemään nauruani. Ilmeisesti Ranskassa ei ole tapana kanniskella taskulamppua olkalaukussaan keskellä kirkkainta päivää. Kummallista.
Sen suuremmitta vaivoitta pääsimme sisäpihalle. Kai sitä voi sisäpihaksi sanoa, tornin alapuolella sijaitsevaa asfalttikenttää, jota reunustaa turva-aita, neljä massiivisen betoniperustuksen päälle rakennettua valtavaa valurautajalkaa ja kaksi turvatarkastusrakennusta? Vaiko kenties alapiha? Siinä sitä kuitenkin nyt niskat jäykkinä tuijottelimme ylös kaukaisuuteen, tornin kakkoskerroksen lattiaan. Rakennelman koko alkoi vasta nyt hahmottua. Jos minulla olisi ollut ilmakivääri, niin olisin kokeillut ampua tuota lattiaa. Luulenpa, että aivan tavallisella impparilla pati ei olisi kuunaan sitä edes saavuttanut. Tuskinpa olisi kantanut edes jalkaosaan. Maratonin voisi juosta sisäalapihaa kiertämällä noin 250 kertaa. Tekeeköhän kukaan tuolla tiedolla mitään? Minä en, vaikka sen aivan itse laskin.
Ylös emme lähteneet. Jotenkin nimittäin tuntui, että ne muutoin upeat maisemat mitä ylhäältä näkisi, olisivat jotain merkittävää vailla: Eiffel-tornia itseään. Ennemmin nousisin Tour Montparnasseen, Pariisin kantakaupungin ainoaan pilvenpiirtäjään. Vaikka se on yli 100 metriä matalampi, voisin ihailla sieltä Eiffel-tornia. Se, jos jokin, olisi käytetyn vaivan ja rahan arvoista.
Paljon ylös oli menijöitä ilman meitäkin. Ihmisiä kipusi ja hissisteli ylös päin jatkuvana virtana, mutta me jatkoimme matkaamme. Tälläkin kertaa oppaanamme toimi satelliittisuunnin ja kohteenamme oli läheisen Pulman-hotellin lähitienoot. Oikaisimme aivan upean puiston läpi, täyteen ahdettujen terassien, matkamuistokojujen ja loistoautorivistöjen viereitse ja saavuimme oletetulle nollapisteelle. Ei kätkö siinä ollutkaan, kuten gps ensin väitti, vaan viereisen jalkapallokentän huoltorakennuksen kupeessa. Silmäiltyämme hetken seutua totesimme sielläkin olevan väkeä sen verran, että päätimme hieman pettyneenä jatkaa taivallustamme. Tai ainakin minä olin hieman pettynyt.
Jotenkin tällaisessa paikassa pienet pettymykset vain katoavat jonnekin. Tälle kertaa ne katosivat Seinen varrelle tallustellessamme pariisilaiseen tyyliin, eli hyvin hiljakseen, suorastaan nautiskellen yli Pont d’lénan kohti Pont d l’Almaa. Jossain siellä pitäisi olla kätkö, jota ei voisi olla löytämättä. Kyseessä oli Flamme de la Liberté, täysikokoinen Vapaudenpatsaan soihdun kopio. Tämän äärellä ei tarvinnut etsiskellä purkkeja tai mitään muutakaan. Riitti, että otti tai otatti itsestään valokuvan todisteeksi käynnistään. Kuvat räpsittyämme alkoi tuntumaan siltä, että murkinointi olisi paikoillaan. Ja johan nuo jalatkin hieman kaipasivat hetken lepoa.
Päätimme olla etsimättä ruokapaikkaa näin läheltä vilkkaimpia turistivirtoja ja suuntasimme kulkumme pitkin Avenue Marceauta kohti Riemukaarta, eli Arc de Triomphea. Edelleen hitaasti kiiruhtaen taivalsimme juuri ja juuri tunnistettavaa ylämäkeä ylöspäin. Väki tuntuikin hieman välillä vähenevän ja muuttuvan enemmän kanta-ranskalaiseksi. Seutu tuntui muutenkin varsin hyvinvoipalta ja ehdimmekin jo luopumaan toivosta löytää hinta-laatusuhteeltaan käypä päivällispaikka. Yllättäin erään ravintolan luona tartuimme mainoskyltin syöttiin, jossa luvattiin huokeasti päivän ateria. Kuten tapana tuntuu olevan, ajan hermolla elävä tarjoilija singahti viereemme ja kuin taikaiskusta istuimme terassilla auliisti palveltavana.
Boulangerie Josephine
Paikan nimi oli Boulangerie Josephine. Päivän annokseen kuului kanaa, herneitä ja papuja sekä kevyt salaatti. Eihän se kuulosta tällaiselle keski-ikäiselle, pohjois-suomalaiselle hiilihydraatteja huvikseen mättävälle mieshenkilölle oikein miltään. Ei oikeastaan yhtään miltään. Höpöhöpö-hommia moinen, ihan kuin akkojen puhetta.
Siitäkin huolimatta jaksan edelleenkin ihmetellä, että millä helkkarin tavalla ranskalaiset kokit saavat tuiki tavalliset herneetkin maistumaan niin jumalaisen hyviltä? Eikä saa unohtaa sitä kanaa! En ikinä ole syönyt niin hyvää kanaa, en missään enkä koskaan!
Kunnes tuli jälkiruoan aika. Tarjoilija ei tuonutkaan meille mitään paperista menua, vaan suuren, hopeisen lautasellisen erilaisia leivoksia, joista saimme valita mieleisemme. Itse valitsin sellaisen suklaisen, kun kerran Ranskassa oltiin. Siitä lautasen keskeltä. Pala haarukkaan, haarukka suuhun.
Tajuntani räjähti.
En voi siitä kertoa sen enempää liikuttumatta.
Olen joskus kuullut, että ruoka voi tuottaa henkistäkin mielihyvää. Nyt tiedän sen.
Olin niin onnellinen, että annoin tarjoilijalle reilun tipin, vaikka se ei Ranskassa ole välttämätöntä, eikä aina edes suotavaa. Niine hyvinemme jatkoimme matkaamme kohti Riemukaarta. Jalat olivat hieman kangistuneet istuskellessamme, mutta vertyivät kuitenkin pian jotakuinkin normaaliin käyttökuntoon.
Arc de Triomphe & Les Champs-Élysées
Riemukaari jotenkin tupsahti eteemme. Siinä se tökötti, neljällä jalalla seisova kivinen kuutio, jonka suurin aukko näytti haukkovan elinvoimaa Avenue des Champs-Élysées’ltä. Tuo Pariisin pääkatu on kuin kohiseva koski, jota myöten metalliset aallot kiiruhtavat ylös ja alas joutuen välillä akanvirtaan kaarta kiertämään, vapautuen lopulta jonnekin kahdestatoista mahdollisesta suunnasta. Ja me ihmiset siinä virran varrella olemme kuin lehtiä laineilla, ihan kaikki.
Etenimme hiljalleen leveääkin leveämpiä jalkakäytäviä myöten kohti Place de la Concordea. Vauhtimme oli sen verran hidasta, että näyteikkunaostoksille ei tarvinnut pysähtyä, vaan ne saattoi suorittaa vauhdista. Sisään ei tehnyt yhteenkään liikkeeseen mieli, ja olisimmekohan edes päässeet? Kuitenkin solmiopakko tai vähintäänkin likviditeettikapeikko olisi erottanut meidät ja auliin – sekä hyvin palkatun – henkilökunnan tarjoamat annit. Silti katua oli mukavaa käyskennellä ja seurata ohi kulkevia ihmisiä. Parin viikon takainen ampuvälikohtauskin, jossa kuoli poliisi ja pari ihmistä haavoittui, tuntui niin kaukaiselta. Välillä pysähdyimme hieman kätköilemäänkin, välillä onnistuen, mutta useammin epäonnistuen. Kadun loppupäässä pyrimme etsimään hieman varjoa viereisistä puistoista, sillä lämpötila tuntui iltapäivän edetessä vain kohoavan.
Place de la Concorde
Kylläpä kurkkua kuivasi ja aurinko raastoi. Puistosta oli kuitenkin mentävä tuolle valtavalle asfaltti- ja kivipintaiselle aukiolle. Kuin aavikolle olisi syöksynyt.
Place de la Concordella on varsin verinen menneisyys. Se oli paikka, jossa vallankumoukselliset opettelivat menestyksellä käyttämään kaikkien ainakin nimeltä tuntemaa mestauslaitetta, giljotiinia. Aukiolla on menettänyt päänsä kuningas Ludwig XVI ja vaimonsa Maria Antoinette sekä moni muu kuuluisuus, mutta ennen kaikkea moni syytön. Voi vain kuvitella hurmeen kuparisen tuoksun sen virratessa laineina kohti lähintä viemäriä ja sitä myöten Seineä. Alunperin aukion on mahtikäskyllään perustanut edellä mainitun aristokraatin isä, kuningas Ludwig XV ihan vain omaksi kunniakseen.
Keskellä aukiota on aiemmin sijainnut aukion perustajan näköispatsas, mutta sattuneesta syystä se kaatui ja meni rikki. Nyt siinä töröttää pystyssä valtava obeliski. Obeliskeja tulikin nähtyä yhden elämän tarpeiksi viimevuotisen Rooman reissun aikana, mutta tämä oli hieman erilainen. Luxorin obeliskiksi nimetyn kivipaaden jalustassa on selostettu kultaisin kuvin obeliskin pystytyksen vaiheet ja siinä käytetyt menetelmät. Kivipaaden huippukin on kullattu. Kaiken muun lisäksi obeliski on tuotu nykyiselle paikalleen pari vuosituhatta myöhemmin kuin Rooman vastaavat, tarkalleen ottaen 1836. Täällä tuntuu tuota lehtikultaa riittävän enemmän kuin keskisuurella valtiolla.
Tuileriesin puisto
Selviydyttyämme tuosta karusta erämaasta kohtasimme varsinaisen keitaan, Tuileriesin puiston. Pariisilaiset viettävät näköjään mielellään vapaa-aikaansa puistoissa, eikä tämä todellakaan tehnyt poikkeusta. Tuileriesin puistossa riittää kävijöiden, katseltavan ja viihtyisyyden lisäksi myös istumapaikkoja; kaupungin puolesta puistoissa on runsaasti vapaassa käytössä olevia tuoleja, jotka ihme kyllä tuntuvat säilyvän paitsi ehyinä myös omistussuhteiltaan oikeina.
Puiston on alunperin perustanut italialaissyntyinen Katarina de’Medici, kuningas Henrik II:n leski vuonna 1564 entisen tiilitehtaan paikalle. Siitä on puisto saanut nimensäkin. Vuosisatojen aikana puistoa on muokattu monin tavoin. Nykyisen muotonsa se sai vuonna 1672 ja viimeisimmät suuremmat muutokset on tehty 1990-luvulla.
Mikä onkaan pariisilaisten viihtyessä puistossaan. Joka paikassa on hyvin hoidettuja viheralueita, istutuksia, patsaita ja muita taideteoksia, vesialueita ja varjoisia kahviloita. Paikalliset tuntuivatkin ottavan lämpimästä säästä kaiken irti. Pidempäänkin siellä olisimme varmasti viihtyneet, mutta väsymys alkoi jo hieman painaa. Onneksi hotellimme oli niin lähellä, lähes suoraan puiston vieressä virtaavan joen toisella puolen.
Iltapalalla
Hetken levähdettyämme lähdimme etsimään illallispaikkaa. Päätimme tällä kertaa olla käymättä vakiopaikaksemme tulleessa Les Antiquairesissa, joten pyörähdimme parin korttelin ympäri sopivaa paikka etsien. Lopulta päädyimme aivan vakiopaikkamme naapuriin, Cafe de L´Empireen.
Vanhemman ja nuoremman rouvan toimiessa ravintolan ystävällisenä henkilöstönä istahdimme sisälle ikkunapaikalle. Hetken listaa tavattuamme päädyimme suomalaisittain hyvin perinteiseen ateriaan, pottumuussiin ja makkaraan. Tiesimme kyllä, että aivan Suomessa totuttua tavaraa se ei varmasti tule olemaan, emmekä erehtyneet. Makkara oli ohuehko, mutta lihaisa ja maukas. Siis todella maukas! Vertaisisin sitä ehkä Chorizoon, mutta tätä ei oltu ryyditetty liian tuhdeilla mausteilla. Perunamuusikaan ei ollut sitä perinteisintä; muutama ripaus tuoretta persiljaa antoi sille mukavasti terävyyttä, eikä voita oltu säästelty. Tätä aion tehdä joskus kotonakin! Jälkiruoaksi hotkaisimme Crème brûléen ja omenapiirakkaa mangojäätelöllä, jossa oli säväys sitruunaa. Ei yhtään pöllömpi iltapala! Sinällään mainiota ravintolakokemusta jäi hieman varjostamaan se, että meidät tavallaan unohdettiin pöytäämme ja jouduin vallan huikkaamaan tarjoilijan tuomaan meille laskun. Vaan eipä siinä mitään: paikka oli mukava, ruoka maistuvaa ja henkilökunta ystävällistä. Merci beaucoup!
Pyörimme lähes suorinta tietä vatsojemme viereen köllölleen. Valon kaupungista piti toki ensin saada pari kuvaa pimeälläkin. Bonne nuit!
Tiistai 23.5.2017
Toiseksi viimeinen Pariisin aamumme valkeni ennusteiden uhittelusta huolimatta jälleen aurinkoisena. Emme siis jääneet nytkään hotelliin venymään, vaan suuntasimme kohti päivän seikkailuja.
Metro
Aamiaisen nautimme eiliseen tapaan Les Antiquairesissa, joka tälläkin kertaa oli sopivasti matkamme varrella. Itse hotkaisin tutun ”kansainvälisen aamiaisen”, nyt kuitenkin englantilaiseen tyyliin pekonin ja kananmunan kera.
Hieman jänskätti. Ei kuitenkaan niin paljoa, kuin eräässä Jennyn nappaamassa kuvassa, jossa näyttää aivan siltä kuin puristaisin laukkuani rystyset valkoisina. Maalaispojalle metro ei nimittän ole ihan jokapäiväinen liikkumismuoto. Lentokonekin on paljon tutumpi, tai vaikkapa laiva. Vain kerran aikaisimmin olen matkustanut metrolla ja silloinkin Helsingissä. Siitäkin on jo niin kauan, että muistikuvat ovat hataria. Lisäksi Pariisin metro taitaa olla ihan eri juttu.
Laskeuduimme Rue du Bacin metron portaat alas maankamaran poveen. Metroasema vaikutti rauhalliselta, vain pari ihmistä pujahti läpi portin ja aseman kassöörikin vain tuijotteli ruutuaan. Meidän piti kuitenkin saada lippu. Sellaiset saisi varmastikin seinän vierustan automaateista. Onni, että olivat saaneet ne käännettyä ranskan lisäksi myös muutamalle muulle. Meille riitti englanti. Rullaus, enter. Seinällä olevasta taulukosta totesimme, että meille riittäisi molemmille vain yksi kertalippu. Ajettelimme nimittäin kävellä takaisin. Rullaus, Single journey ticket, enter. Rullaus, kaksi kappaletta, enter. Yhteensä 3,80 €. No ei yhtään paha hinta. Kolikoille oli nyt käyttöä. Rahat luukkuun ja tiketit räpsähtivät esille. Kuitti ja molempien matkaliput tuli säilyttää aina siihen saakka, että pääsisimme metrosta ulos. Muutoin saattaisi tulla sanomista ja turhan kallis reissu. Tallessa ne ovat vieläkin.
Seuraava haaste oli päästä laiturille. Edessämme oli monista elokuvista tutun näköinen portti, josta tuli päästä läpi. Vilkaisin lasin takana istuvaa kassööriä, joka nyökkäsi hyväksyvästi puolen sekunnin mittaiselle pantomiimilleni: ”Näinkö?”. Lippu aukkoon, jonne se suorastaan imeytyi, hyvä ettei sormia vienyt mennessään, ja tupsahti vajaan puolen metrin päästä toisesta aukosta ulos. Näin pääsimme portista sisään. Selkeitä opasteita seuraten pääsimme oikeaan suuntaan vievän metron laiturille.
Sitten pitäisi päästä sisään itse kulkuneuvoon. Päättelimme tunnelin päässä näkyvästä kellosta, että seuraava juna saapuisi parin minuutin kuluttua. Niinhän se sitten tulikin, ja aivan ajallaan. Jäimme odottelemaan oven avautumista paikoillemme, mutta mitään ei tapahtunut. Eikö tämä pitäisi aueta automaattisesti? Äkkiä viereiselle ovelle, jonka alkuasukkaat olivat saaneet jollain konstilla avattua. Sisään pääsimme ja istuuduimme aloillemme.
Muutoin niin puheliaat pariisilaiset tuntuivat olevan aivan ääneti. Kukaan ei puhunut mitään. Ainoa puhe taisi kuulua meistä. Olisikohan meidänkin kuulunut olla hiljaa? Onko täällä jotain käytösetikettejä, joita pitäisi noudattaa? Asemien välillä juna ei kauaa viivytellyt: minuutti, pari ja olimme taas seuraavalla asemalla. Niitä Pariisissa kartan perusteella riittää! Junan kiihdyttäessä suhteellisen rivakasti kuului vain hentoa volinaa ja kalketta. Taas jarrutettiin ja ikkunoista näkyvä mustuus muuttui aseman valoiksi. Aseman nimi luki suurin kirjaimin sen seinällä. Seurasin sivusilmälläni ihmisiä, miten he avaavat oven. Ai, tuo pieni nuppiko toimitti kahvan virkaa? Kiireisimmät nostivat nuppia ylöspäin junan ollessa vielä liikkeellä, mutta onneksi ovet avautuivat vasta junan seisahduttua. Jotain automatiikkaa sentään! Jokaisen oven päällä näkyi reitin kartta ja sitä seuraamalla tiesimme missä olimme. Jäämme ulos seuraavalla pysäkillä, nimeltään Abbesses.
Sacré-Cœur
Muutama muukin jäi pois samalla asemalla. Nupin käytännön kokeileminen jäi tällä kertaa tekemättä, mutta teoriaosuus on suoritettu. Siispä Sortie / Exit -kylttien osoittamaan suuntaan ja portaita ylös. Ja ylös. Ja ylös. Ylös. Ylös. ”Eivätkö nämä lopu?” Ylös. Vieressä kivunnut madam jäi puuskuttamaan portaisiin. Ylös. ”Voi helkkari, tässähän tulee hiki ja päivä on vasta aluillaan…” Ylös. Vielä kerran ylös ja tunnelin päässä näkyi auringon valo. Kyllä huomasi, että jos metrojunat kerran kulkevat kaikki samassa tasossa, niin olimme tulleet jonnekin maastonmuodoltaan korkeampaan paikkaan.
Lempeä tuuli ja suurten puitten varjot hälvensivät pian ylimääräisen ruumiinlämmön. Karttaa tutkittuamme päätimme lähteä seuraamaan ilmeisesti luokkaretkellä olleita koululaisia. Kohteemme oli selkeästi sama: Montmartre, ”Marttyyrien vuori”, Pariisin korkein kohta, taiteen ja turmeltuneisuuden tyyssija. Matkalla pysähdyimme ostamaan hieman juotavaa päivän varalle pienestä Minimarketista, jonka leveästi hymyilevä kauppias muistutti aivan Jean Renota. Jospa vaikka olikin hän, kun tuntuu viettäneen hiljaiseloa viime aikoina?
Aivan hetken kuluttua saavuimme Square Louise Michelin -nimisen puistoalueen eteläreunaan. Näkymä oli upea: hyvin hoidetun nurmialueen reunoissa kulkevien portaiden yläpäässä komeili koko Pariisia ylhäisestä yksinäisyydestään tarkkaileva basilika, Sacré-Cœur. Kirkko on yksi Pariisin suosituimmista nähtävyyksistä ja sen saatoimme todeta todeksi. Kukkulan rinteissä risteili runsaasti pieniä turistiryppäitä ja niiden keskellä työskentelivät myös katukauppiaat. He olivat useimmiten afrikkalaistaustaisia maahanmuuttajia, jotka välillä suorastaan tyrkyttivät tuotteitaan ohikulkijoille. Lujassa on heidän leipänsä, ja ajoittain tunsin suorastaan häpeää hyväosaisuudestani. Emme kuitenkaan ostaneet mitään, edes säälistä.
Valitsimme aivan oikeanpuoleiset portaat ja lähdimme nousemaan ylös. Ne olivat toki mutkaisemmat kuin keskempänä kulkevat, mutta myös loivemmat. Ennen kaikkea ne kulkivat varjossa suurten puitten suojassa. Huomiomme kiinnitti nuoripari, ainakin oletettu sellainen, joka konttasi ja ryömi viinipullo kädessään pitkin ja poikin heinikkoa puistoalueen ulkopuolella. Selkeästikin he halusivat liikkua näkösuojassa, mutta ääneti se ei tapahtunut. Sen verran kovaa oli pusikoiden kahina.
Viimein saavutimme ylimmäisen tasanteen. Olimme nyt Sacré-Cœurin vieressä. Tämä vuonna 1914 valmistunut ja 83 metrin korkeuteen (maanpinnan tasosta) kohoava kirkko on rakennettu ns. lutetialaista kalkkikivestä, jonka voisi sanoa olevan luonnollisesti itsepuhdistuva rakennusmateriaalia. Vähäinenkin vesisade riittää pesemään kiven pinnan puhtaaksi epäpuhtauksista ja niinpä kirkko loistaakin kirkkaan valkoisena kelillä kuin kelillä. Kirkon sivupihalla käyskenteli suurikokoinen saksanpaimenkoira, joka yhtäkkiä rähähti äänekkääseen varoitushaukkuun. Lieköhän joku turistiparka eksynyt liian lähelle sen aluetta? Ainakaan ei tehnyt mieli mennä aidan toiselle puolelle!
Aikoinaan basilikan paikalla sijainnut luostari on tarun mukaan rakennettu Pariisin ensimmäisen piispan, Pyhän Dionysiuksen mestauspaikalle. Pään irrottua ruumiista äijän torso oli kuulemma napannut nupin kainaloonsa ja tallustellut se muassaan muutaman kilometrin pohjoiseen. Hengen viimein kaikottua ja ruumiin rojahdettua niille sijoilleen rakennettiin paikalle kaupunki nimeltään Saint Denis. Tämä tapahtuma on antanut nimensä myös seuraavalle tutustumiskohteellemme.
Montmartre
Suoritimme Montmartrella käyntimme aikana kahden eri earth-kätkön vaatimat tehtävät, jotka molemmat liittyivät edellä mainittuun kalkkikiveen. Tuota kiveä saa vain Pariisin alueelta ja sitä louhittaessa kaupungin alle on syntynyt satojen kilometrien verran luolia. Niitä on aikojen saatossa käytetty tavalla kuin toisellakin. Muun muassa miljoonat pariisilaiset on haudattu niistä muodostuneisiin katakombeihin. Luolastoissa liikkuminen on lain nimessä kiellettyä, mutta siitä huolimatta, tai juuri sen takia, niissä liikkumisesta on tullut joillekin jopa harrastus. Niiden suojissa tapahtuu myös paljon muutakin laittomuutta.
Turmeluksen, mutta ennenkaikkea taiteen tyyssijana tunnetaan myös Montmartre. Niiden lisäksi se on pieni kylä keskellä suurkaupunkia. Matalat kerrostalot ja kapeat, mutkaiset kadut muodostavat viehättävän kokonaisuuden. Aivan kuin olisi saapunut kokonaan eri kaupunkiin. Vain ympärillä vellova turistimassa muistutti Pariisista. Ajoittain huipulta alaspäin johtavia katuja myöten näki kauas horisonttiin ja vilahtelipa siellä myös itse Madamoiselle. Välillä pysähdyimme näyteikkunaostoksille tai tuoksuttelimme lukuisista pienistä ravintoloista kantautuvia sulotuoksuja. Tai seisahduimme ihan muuten vain.
Matkantekomme keskeytyi hetkeksi saapuessamme kahdesta tuulimyllystä koostuvan Moulin de la Galetten luo. Yksityisomistuksessa olevan Blute-fin -nimisestä myllystä näimme tullessamme vain sen siivet. Sanovat sen olevan Pariisin ainoa toimintakuntoinen tuulimylly. Kadunkulmassa kohoava Radet-niminen mylly on kaikessa sinisyydessään varsin virkistävä yksityiskohta sinällään viehättävien kivitalojen keskellä. Myllyjä on kuvannut moni taiteen harrastaja teoksissaan. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa sellaiset nimet kuin Renoir, Van Gogh ja Picasso. Myllyn ohessa olisi ollut myös kahvila, mutta tyydyimme ihailemaan läheisellä sivukujalla vastakulttuurin tuotteena syntynyttä katutaidetta. Matkamme alaspäin jatkui ja nappasimmepa väliltä aivan ehdan tradi-kätkönkin!
Moulin Rouge
Helteiseksi lämpenevä sää tuntui alkavan jo vaikuttaa meihin jalankulkijoihin. Onneksi pieni Minimarket soi meille hieman virkistystä kaappikylmän kivennäisveden muodossa, joten saatoimme jatkaa matkaamme kohti turmelluksen pesää, Moulin Rougea ja sitä ympäröivää paheksuttavaa tienoota. Boulevard de Clichy oli suorastaan läkähdyttävän kuuma astellessamme toinen toistaan mielikuvituksellisempia seksikapistuksia tai elokuvanäytöksiä tarjoavien putiikkien ohi. Vakaumuksen konservatiiveina vain tuhahdimme niille halveksuvasti ja pian olimme tämän synninpesän keskipisteessä. Tuota ikonista kabareeta voikin helposti luonnehtia keskipisteeksi; sen verran monta elokuvaa siitä on tehty ja moni aikuisviihdepaikka on siltä nimensä lainannut.
Täytyy myöntää, että olisihan siellä jokin kabaree hienoa kokea. Nyt tyydyimme kuitenkin ihailemaan tuota Pariisin yhtä kuuluisinta maamerkkiä vain etäältä, keskeltä tienjakajaa. Hauska paikka sinällään; sillä sijaitsi ilmeisesti metrotunnelin tuuletustunnelin pää, josta vyöryi viileää ilmaa ylös taivaalle. Monikohan onkaan käväissyt sen suojaritilän päällä hulmauttamassa hameenhelmojaan Marilyn Monroe esikuvanaan? Harmillisesti kabareen eteen oli pysäköity sorakuormassa oleva vihreä kuorma-auto, joka hieman pilasi tunnelmaa. Olikohan kuljettajalle tullut akuutti kabareentarve?
Kyllästyimme pian näpsimään kuvia ja lähdimme taivaltamaan bulevardia. Välillä pysähdyimme läheiseen tupakkakauppaan postimerkkiostoksille. Hassua, että näin suuresta kaupungista ei saa postimerkkejä muualta kuin tupakkakaupasta. Sai sieltä toki paljon muutakin, joten sitä ehkäpä voisi kuitenkin sanoa kioskiksi. Päästyämme viimein istumaan varjoisaan paikkaan bulevardin päähän ryhdyimme suunnittelemaan matkamme jatkoa.
Halki 2. kaupunginosan
Otimme gps:ään kohteeksi erään mysteerikätkön loppupisteen 11. kaupunginosassa. Se saavuttaaksemme meidän tuli kävellä läpi 2. kaupunginosan. Väkeä oli nyt liikkeellä entistäkin enemmän, ilmeisesti lounasajan vaikutuksesta. Osa oli jo päässyt töistäkin, sillä Ranskassa työpäivä on vain seitsemän tunnin mittainen. On kyllä kurjaa moinen! Siitä huolimatta ihmiset vaikuttivat paitsi iloisilta ja stressittömiltä, myös varsin hyvin toimeentulevilta.
Viimein oli pysähdyttävä johonkin hieman virkistäytymään. Valitsimme hieman syrjemmässä kadunkulmassa sijaitsevan Le Podium -nimisen kahvilan ja jäimme ulos kahville ja ”kaasuvedelle”. Aika kului rattoisasti postikortteja kirjoitellessa ja varjosta nauttiessa. Unohtipa tarjoilijana toimiva vanhempi herra meidät kokonaan ja häntä piti ihan muistuttaa läsnäolostamme, tai pikemminkin katoavasta sellaisesta. Hupaisa herra hän kuitenkin oli ja soipa vanhana kunnon ranskalaisena herrasmiehenä runsaasti positiivista huomiotaan Jennyä kohtaan.
Iltapäivä alkoi olla jo niin pitkällä, että koulupäivätkin tulivat päätökseensä. Kotiin vilistäviä muksuja piti väistellä vallan olan takaa, mutta kummemmitta kommelluksitta matkamme eteni vääjäämättä. Välillä poikkesimme katetulla ja viihtyisällä, jopa vilpoisalla, kauppakadulla, Passage du Grand-Cerfillä. Seudulta löytyi myös muistoja Ranskan kolonialismin kulta-ajoista, joista kumpuaa vieläkin paljon tyytymättömyyttä, vihaa ja katkeruutta. Yritimme löytää taipaleemme varrelta useita kätköjä, mutta ihmisvilinässä ne jäivätkin vain yrityksiksi.
Page 35
Nälkä murisi kulkijoiden suolen mutkassa ja niinpä pidimme silmämme avoinna potentiaalisten ruokapaikkojen suhteen. Jotkut olivat liian fiinejä, toiset liian kalliita, kolmannessa ei ollut sopivaa tarjottavaan, neljäs oli liian täynnä. Viimein eteemme sattui Page 35 -niminen, viihtyisän oloinen ja rauhallinen ravintola vain kivenheiton päässä kohteenamme olleesta kätköstä. Hinnatkin näyttivät asiallisilta. Astuimme avoimesta ovesta ja totesimme saavamme itse valita paikkamme, ravintolassa ei nimittäin ollut ainoatakaan asiakasta. Hieman kummeksutti, sillä paikka oli kuitenkin ihan viihtyisä ja vilpoisa, seinilläkin roikkui myytävänä jonkun paikallisen ITE-taiteilijan varsin hauskaa taidetta. Stereoista raikaava pianonpimputus pisti vain hieman rasittamaan, vaikka pianosta muutoin instrumenttina pidänkin.
Tarjoilija oli kenties pakistanista alkuperää ja puheenparresta päätellen niin oli myös talon kokki. Tarjoilija oli selvästi opetellut omat manööverinsä, jotka ilmenivät liioiteltuna kohteliaisuutena, jossa ei ollut tippaakaan luonnollisuutta. Toisin sanoen hänen käytöksensä oli mielestäni imelää. Tilasimme kuitenkin naudanpihvit mediumina paistinperunoiden ja salaatin kera. Lisäksi otimme viiniä, runsaasti vettä sekä leipää.
Pihvi näytti päälle päin varsin asiallisesti pinnaltaan umpeenpaistetulta. Tarjoilija pippuroikin sen vasta pöydässä ja pääsimme viimein nauttimaan ateriaamme. Liha oli myös asiallisen veristä, aivan kuten täkäläisen mediumin tuli ollakin. Mutta olivatkohan veitsemme tylsät, vai mistäköhän johtui, että pihvistä ei tahtonut saada palasta? Ja se suutuntuma ja se maku: kuin kumia olisi järsinyt. Ei ole tämä pihvi tuoreutta nähnytkään sitten toisen maailmansodan. Lieköhän ollut jo Dietrich von Choltitzin pakastimessa? Salaattikin oli tainnut lojua huoneenlämmössä tunnin liian pitkään. Perunat olivat kuitenkin ihan hyviä, eikä punaviinikastikkeessakaan ollut valittamista. Jälkiruoaksi ottamamme crêpet, suomalaisittain ”lätyt”, sen sijaan olivat suorastaan herkullisia ja jälkeenpäin saimmekin selville, että paikka on erikoistunut nimenomaan niihin. Jos olisimme sen silloin tienneet, olisimme unohtaneet pihvit ja nauttiineet crêpet suolaisilla täytteillä. Nälkä olisi taatusti siirtynyt niilläkin, joskin siirtyihän se toki nytkin. Piheinä kulkijoina kun emme jättäneet annoksistamme paljoakaan syömättä. Emmekä noista pihveistä mitään vatsatautia silti saaneet.
Kätkölle kävellessämme koimme absurdihkon kokemuksen: reilun parinkymmenen ikäinen, nörtinomainen mieshenkilö seisoi keskellä katua muistaakseni suuren roskapöntön päällä ja karjui täyttä hönkää. Yritin ottaa hänestä kuvankin, mutta tilanteen äkillisyyden takia kameran säädöt menivät pyllylleen ja kuva epäonnistui surkeasti. Sain tällä tavalla kuitenkin kiinnitettyä hänen huomionsa ja päästyämme hänen ohitseen takaamme kuului: ”Monsieur, monsieur!”. Emme vilkaisseetkaan olkaimme ylitse, vaan jatkoimme matkaamme. Olisikohan hän kaivannut apua?
Île Saint-Louis
Kätkö löytyi pieniä epätoivon pilkahduksia lukuunottamatta lopulta varsin helposti. Tämä ihmisten seassa kätköileminen kun ei vain oikein ole meidän juttumme. Koska se kuitenkin oli kohteenamme jo Montmartrelta saakka ja tehtävä oli näin suoritettu, saatoimme suunnata kulkumme kohti hotellia. Reittimme halusimme kulkevan läpi île de la Citen pienemmän naapurisaaren, Île Saint-Louisin. Se kun jäi ensimmäisenä päivänä tutkimatta.
Ihan odottamatta tulimme kauniille aukiolle, jota reunusti jokaiselta reunaltaan iäkkäät talot. Aukiolla oli paljon ihmisiä, suurin osa heistä nuoria. Aukiolla oli runsaasti varjostavia puita ja suihkulähteitä, taivaalla kaartelivat pääskyset hyvin kotoisan näköisesti. Kuin ylikansoitettu keidas erämaassa! Olen muistaakseni joskus nähnyt tästä kauniista paikasta televisiodokumentinkin. Kyseessä oli vuonna 1612 valmistunut Place des Vosges, kuningas Henrik IV:n määräyksestä ja Ranskan hovielämän tarpeisiin rakennetusta ”asuinkorttelista”. Yksikään kuningas ei ole siellä koskaan kuitenkaan asunut, vaikka miljöö onkin todella upea. Aukion sanotaan olevan Pariisin vanhin ja mikseipä olisikaan, Hausmann kun ei ole siihen kuunaan kajonnut. Jos minulla olisi muutama miljoona euroa ylimääräistä valuuttaa, voisin vallan hyvin ostaa täältä asunto-osakkeen.
Vain parin korttelin kuluttua saavuimme jokirantaan. Virtaavan veden näkeminen tuo minulle jotenkin lohdullisen ja turvallisen olon. Jokimaisema onkin tainnut piirtyä paksulla punakynällä taiteiltuna suomalaiseen sielunmaisemaani. Pont de Sullyn ylitettyämme päädyimme seuraamaan gps:ää Île Saint-Louisin kaakkoispäässä sijaitsevaan vehmaaseen puistoon. Paikalla oli runsaasti perheitä sekä nuorisoa pienempiä sisaruksiaan kaitsemassa. Ääntä ja vilskettä riitti pienen pitäjän tarpeiksi. Kohteenamme olleen kätkön piti kuitenkin onneksi sijaita aivan saaren rannassa, pois muiden liikkujien silmistä. Vaan mitäpä vielä, myös rannassa oli väkeä aivan yhtälailla aurinkoa palvomassa ja jätimmekin leikin kesken.
Poistuimme puistosta ja kuljimme pitkin saaren vasenta rantaa aina siihen saakka, että poikkesimme saaren poikki kulkevalle Rue des Deux Pontille, ”Kahden sillan kadulle”. Sen varrelta löysimme varsin asiallisen matkamuistomyymälän, Eva Baz’Art’n. Ostokset ottivat aikansa ja minun oli hiki. Johtuiko se lämpimästä ilmasta vai henkisestä tuskasta, sitä en osaa sanoa. Viimein kuitenkin saimme ostoksemme tehtyä ja jatkoimme kantamuksinemme matkaa saaren oikealle reunalle. Jälleen yritimme löytää kätkön, mutta ne ihmiset! Niitä on joka paikassa, myös niissä kaikkein kummallisimmissa.
Matkanteko alkoi olla jo hieman tuskaisaa kuumasta ilmasta johtuen. Siirryimme île de la Citelle Pont Saint-Louis’n ylittämällä. Suuremmalle saarelle päästyäni totesin kamerani etsimensuojan kadonneen. Etsimään sitä ei lähdettäisi, kuten kerran talvisella hiihtoretkellämme jouduimme tekemään. Rämiältä se löytyi, mutta nyt suurkaupunkiolosuhteissa ei ollut pienintäkään toivoa. Kameran käyttöä sen puute ei onneksi haittaisi ja hintaakin on vain pari kymppiä. Kyllähän se silti hieman harmitti. Kaiken muun mukavan lisäksi paidastani lennähti yhtäkkiä alimmainen nappi katukiveykselle. Nappi taskuun ja matkamme jatkui Notre Damen ohitse kohti hotellia.
Sunnuntaina katedraalin etupihalla ollut leipomoteltta oli kadonnut, joten saimme ottaa valokuvia Notre Damesta au naturel. Lisäksi tuolloin paikallistamamme kätkö oli nyt helposti logattavissa. Lähes laahustavin askelin, mutta päämäärätietoisina etenimme joen vasenta rantaa seuraillen kohti hotellia. Poikkesimme välillä pienen mutkan Fontaine Saint-Michelillä näppäämässä earth-kätköä varten yhteispotretin, joka jäi sunnuntaina kaikessa hötäkässä ottamatta. Edetessämme huomasin jalkakäytävään upotetun pyöreän, messinkisen laatan, jossa luki Arago sekä kirjaimet N ja S. Kirjaimista päättelin sen liittyvän jotenkin Pariisin meridiaaniin ja jälkeenpäin otin selville, että vastaavia on istutettu Pariisin kaduille kaiken kaikkiaan 135 kappaletta ranskalaisen tiedemiehen François Aragon kunniaksi.
Yritimme vielä löytää Seinen rannan lehtimyyntikojuista jotain kivaa kotiinvietävää, ikävä kyllä tuloksetta. Tarjontaan taisikin iskeä runsaudenpula ja rajallinen kuljetuskapasiteettikin loi omat ongelmansa. Ilman noita tummanvihreiksi maalattuja laatikoita Seinen rantamaisemaa ei kohta tunnistaisikaan. 1800-luvun lopusta lähtien bouquinistit ovat kaupanneet niistä vanhaa kirjallisuutta ja graafiikkaa. Mitä lähempänä Notre Damea myyntikoju sijaitsee, sitä ylempänä kauppias on heidän keskinäisessä nokkimisjärjestyksessään. Hotellimme edessä kojuaan pitäneet bouquinistit taitanevat olla oikein pahnanpohjimmaisia; matkaa katedraalille kun kertyy lähes kilometrin.
Pääsimme viimein huoneeseemme. Voipuneina, mutta sitäkin onnellisimpina. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, mutta päätimme silti yrittää löytää jonkin passelin ravintolan hieman kauempaa. Muutaman korttelin kierrettyämme löysimme itsemme jälleen kerran vanhasta kunnon Les Antiquairesista. Tilauksemme käsitti tällä kertaa ankanrintaa paistinperunoiden kera. Täytyyhän sitä kerran Ranskan reissullansa nyt ankkaa syödä. Ja herkullista se olikin, toki en muuta osannut odottaakaan! Jenny valitsi jälkiruoakseen coulant chocolat’n, sulaa suklaata sisältävän ja vaniljakastikkeessa uiskentelevan leivoksen. Itse otin tarjoilijan yllyttämänä ”illan viimeisen” mansikka-melban, joka oli minulle aivan uusi ja herkullinen tuttavuus. Samaisen, mainion afrikkalaistaustaisen tarjoilijan kanssa tuli vaihdettua muutama sananenkin, jonka yhteydessä hän osoitti yllättävää tuntemustaan suomalaiseen moottoriurheiluun: ainakin Jari-Matti Latvala oli hänelle tuttu, jos ei muuten, niin nimenä. Ravintolassa oli väkeä tuona iltana pilvin pimein, mutta asiakkaat otettiin silti huomioon kaikin mahdollisin tavoin. Mieleeni jäikin, kuinka neljä henkilökunnan jäsentä hyvästelee meidät tiskin takaa käsiään huiskuttaen ja lähes yhteen ääneen toivottaen ”Au revoir, bonne nuit!” Suorastaan liikuttavaa moinen!
Päivä oli upea. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan.
24.5.2017
Kuinka ollakaan, kävimme syömässä aamiaisen Les Antiquairesissa. Tuhtien omelettien suoman energian turvin meidän tuli pahimmillaan pärjätä Kemiin saakka. Aamiaisen jälkeen palasimme takaisin hotelliin ja pakkasimme tavaramme. Kaksi aikuista ihmistä selviytyi tehtävästä nopeasti ja niinpä ehdimme tekemään vielä pienen kävelykierroksen lähisilloilla ja siltojen vieressä. Kuin lähtömme takia mieltään osoittaen sää oli muuttunut pilviseksi, pysyen kuitenkin poutaisena.
Taksin oli tarkoitus tulla noutamaan meitä kello 11.15. Noudimme laukkumme huoneestamme ja jäimme aulabaarin sivuhuoneeseen odottelemaan. Siirryttyämme viimein ulos lähes samaan aikaan oven eteen pysäköi tumma tilataksi ja kotimatkamme alkoi. Kuljettajan lisäksi kyydissä oli ilmeisesti joku hänen tuttunsa ja kolmihenkinen, murteesta päätellen amerikkalainen perhe. Matkasimme läpi ruuhkaisen keskustan ja läpi epämääräisen näköisen laitakaupungin, kunnes viimein saavuimme paikalliselle kehätielle. Tämän jälkeen ei mennytkään kuin vilaus, kun olimme jo Charles de Gaullen lentokentällä. Nyt vasta kunnolla pääsimme toteamaan sen valtavuuden! Oma, kotoinen Helsinki-Vantaamme on suorastaan suloisen pieni siihen verrattuna.
Muodollisuudet menivät mutkattomasti, vaikka tullihenkilöstö kovasti tivasikin käsimatkatavaralaukkuni sisältöä ja halusivat lopulta myös tutkia sitä tarkemmin. Kysyivätkin vielä, että voivatko katsoa sinne sisään. ”Of course!” Mitähän olisikaan tapahtunut, jos olisin kieltänyt? Kun kapsäkistä ei mitään epäilyttävää löytynyt, oli meillä vielä runsaasti aikaa kierrellä tax-free -myymälöitä. Näin suureksi lentoasemaksi niitä oli mielestäni yllättävän vähän vaikkapa edes Helsinki-Vantaaseen verrattuna. Mieleisemme ostokset saimme kuitenkin tehtyä ja hiukopalatkin syötyä, eikä aikaakaan, kun putken läpi käveltyämme kuulimme kauniilla kielellä lausutut kauniit sanat: ”Tervetuloa, mukavaa matkaa!” Kuin kotiin olisi tullut.
Matka Helsinkiin kesti vajaan kolme tuntia. Jatkolentoa Kemi-Torniolle ei tarvinnut odotella kuin tunti ja sekin kului nätisti vessassa asioidessa ja kanelipullaa espresson kanssa nautiskellen.
Kuin taikaiskusta olimme Kemissä, jossa meidät vastaanotti suloisen pieni ja virttynyt lentoasema vähine väkineen. Matkatavaratkin saapuivat kommelluksitta perille saakka. Pysäytin EasyParkin, lastasimme tavaramme autoon ja käänsimme Skodan keulan kohti kotia. Neste Lapintuulessa pidimme lyhen Panini- ja kahvitauon. En vain lakkaa ihmettelemästä sen huonoa opastusta: moottoritieltä ei ole opasteita huoltoasemalle, eikä huoltoasemalta pois. Lieköhän byrokratiaähkyään poteva ELY-keskus asian näin päättäny?
Joka tapauksessa matkamme jatkui. Kuivaniemi-Siuruankylä-Kurenalus -pikataipaleella meidät vastaanotti turvallisen etäisyyden päästä kohdatut kaksi hirveä, useat kauriit, joutsenet, kurjet sekä yksinäiset teeri ja jänis. Myös täällä pohjoisen perukoilla on elämää, se on vain eri muotoista. Kotona olimme hieman puolen yön jälkeen.
Sellainen oli minun silmissäni Valon kaupunki, jonne tulemme varmasti palaamaan. Kenties pikemmin kuin osaamme vielä kuvitellakaan!
Summa summarum
Matkustaminen Pariisiin on helppoa, nopeaa ja edullistakin. Todella edullista matkustustapaa etsivälle löytyy huokeita vaihtoehtoja, me taas tällaisina turvallisuutta, vaivattomuutta ja luotettavuutta etsivinä luotamme Finnairin ja sen yhteistyökumppanien tarjontaan.
Majoituspaikkoja on kenties enemmän kuin missään muualla maailmassa, joten valinnan varaa riittää. Ruokapaikoistakaan ei ole pulaa: lähes jokaisen kadunkulman takaa näet jo seuraavat viisi paikkaa. Vaikka se kuulostaakin todella tylsältä, meille siunaantui oma vakiopaikkamme, jossa aterioimme aamuisin ja iltaisin. Se helpotti elämää kummasti, kun ei tarvinnut jokaista ateriaa varten etsiä uutta paikkaa ja aikaa jäi näin aivan muuhun.
Pariisi ei välttämättä ole budjettimatkailijan valinta. Hinnat ovat samaa tasoa ja paikoin kalliimmatkin kuin Suomessa. Mutta hinnalle saa useimmiten myös enemmän vastinetta: ruoka on niin hyvää, että se voi sammuttaa heikoimmilta järjen valon ja palvelu on jotain käsittämättömän huomioonottavaa. Asiakas on Pariisissa kuningas! Varasimme käteistä rahaa noin satasen päivää kohti ja se oli ihan sopivasti. Tippejä ei Pariisissa tavata jättää, mutta pyöristimme yleensä laskut vähintään seuraavaan euroon.
Nähtävää on paljon. Senpä vuoksi kunnolliset kengät tai kahdet ovat ensiarvoisen tärkeät. Myyjän minulle kehumat Eccot aiheuttivat pikkuvarpaiden kynsien mustumisen, mutta samalta myyjältä ostamani Björn Borgin nahkaiset tenniskengät taas olivat aivan loistavat. Meille sattuivat lämpimät ja poutaiset säät, joten kaljuuntuva kuupani vaati mukavan ja kevyen lakin. Shortsit olisivat olleet poikaa, joskaan niitä ei paikallisen aikuisväestön yllä juuri nähnyt. Paljon puhuttua pariisilaista muotia en tavannut juuri muualla kuin Champs-Élysées’n varrella, enkä sielläkään kuin muutamalla. Joten ihan rennosti vain, mutta jättäisin silti sandaalit pois matkasta, tai vähintäänkin sukat niiden sisältä.
Nähtävyyksiin kannattaa varata aikaa. Meidän tarkoituksemme oli tällä kertaa vain kiertää Pariisia päällisin puolin ja vasta seuraavilla kerroilla tutustua sen tarjontaan tarkemmin. Esimerkiksi Louvren kiertämiseen aiomme käyttää kokonaisen päivän, joka sekin on kuulemma ehdoton minimi. Versaillesissa tulee myös käydä. Näinä päivinä ikävän yleiset turvatarkastukset ottavat myös oman aikansa, mutta se on toki ymmärrettävää.
Metrolla liikkuminen on näköjään paitsi helppoa, myös halpaa. Seuraavalla kerralla jätämmekin kävelyn vähemmälle ja käytämme sitä. Asemia on joka paikassa ja niiden välityksellä pääsee lähes minne tahansa päin Pariisia. Sama varmaan pätee RER-juniin ja busseihin. Niitä ei tällä kertaa tullut kuitenkaan kokeiltua. Kannattaa myös harkita jonkin matkakortin hankkimista.
Kantakaupungilla tuntuu olevan vähänlaisesti ruokakauppoja. Jos sellainen siis tulee vastaan, kannattaa heti käyttää tilaisuus hyväksi ja ostaa tarvittavat tykötarpeet. Etenkin vesi on kovassa huudossa lämpimillä säillä. Postimerkkejä ostaaksesi tulee taas etsiä lähin tupakkakauppa, tabac. Kaikelle muulle on tavallisesti omat liikkeensä: himoitessasi pullaa, etsi boulangerie. Suklaannälän yllättäessä apu löytyy chocolateriesta. Ja niin päin pois.
Jatkuvasta terrorismin uhasta huolimatta koin Pariisin turvalliseksi. Kaduilla liikkuu runsaasti nelihenkisiä poliisi- tai sotilaspartioita. Siitä huolimatta kannattanee välttää liikkumista yöaikaan etenkin hieman sivummalla. Myöskin metron käyttö yöllä voi olla kuulemani mukaan arvelluttavaa. Jos haluaa maksimoida turvallisuudentunteensa, myös suuria väkijoukkoja tulisi välttää. Se vain on Pariisin tyyppisessä paikassa melkein mahdotonta. Tiukkoihinkin turvatarkastuksiin tulee varautua kaikissa kuuluisimmissa kohteissa vieraillessa. Taskuvarkaita on paljon, joten taskuissaan ei kannatakaan mitään kuljettaa. Myös suojaamattomien laukkujen ja reppujen sisällöt voivat kadota, jos ei pidä varaansa etenkään ruuhkassa. Itse hankin moinen mielessäni Pacsafen olkalaukun.
Mielikuvani pariisilaisista ihmisistä ovat varovaisen positiivisia. Henkilöt, joiden kanssa olimme puheväleissä, olivat kuitenkin asiakaspalvelun ammattilaisia, joten mitään varmaa tavallisesta pariisilaisesta on vaikea sanoa. Mikäli kuitenkin kuvittelet liikoja matkakohteestasi, voit vaikka sairastua Pariisin syndroomaan. Meillä suomalaisilla ei pitäisi kuitenkaan olla vaaraa saada tartuntaa.
Turisteja on ainakin sesonkina (kevät, kesä, alkusyksy) enemmän kuin tarpeeksi. Ihmisähkyn iskiessä ota rauhallisesti ja hengitä syvään. Istahda lähimmälle penkille, kuvittele itsesi sammalmättäälle kuuntelemaan leivon laulua ja syömään mämmiä piimän kera. Ahdistus menee pian ohi ja olet Pariisissa kohta kuin kotonasi nauttimassa mitä hienoimpia viinejä ja maailman parhaitten kokkien tuotoksia.
Lopuksi
Lue kirja Pariisi, Versailles, Giverny à la Helena Petäistö – ja pääset pitkälle!
Kartat
Kuvia
