Alunperin meillä piti lähteä Nizzan auringon alle lämpimään. Jossain vaiheessa suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja päätimmekin lähteä Tampereelle. Sehän onkin lähes sama asia. Mutta mikäpä siinä, käymätön paikka se oli Tamperekin, ainakin minulle!
Sunnuntai 22.10.2017
Ajelimme Ouluun Utajärven kautta, jonne jätimme Keron kasvistäti Riikan (kiitos Riikka, jälleen kerran!) ja hänen perheensä ja laumansa hellään huomaan. Auton saimme nätisti parkkiin aivan rautatieaseman välittömään läheisyyteen, josta löytyi maanalainen Easypark-pysäköintialue.. Junaa jouduimme odottelemaan noin tunnin verran, jonka aikana huomiomme ehti varastamaan odotusaulassa ranskankielistä rappia kännykästään luukuttava ja itsekseen sujuvasti ranskaksi höpöttelevä nuori naisihminen, joka vieläpä sylkäisi salin lattialle aivan nenämme eteen sieltä poistuessaan. Toinen huomionherättäjä oli selkeästikin laitapuolta kulkeva alkuasukastar, joka suureen ääneen julisti koko salille yhteiskunnan häntä hyljeksivän ja kerjäsi sen takia kolmea euroa tupakka-askin hankintaan. Aikoi kuulemma maksaa sen seuraavana aamuna takaisin saatuaan 30 euroa velalliseltaan. Junamatka sujui kuitenkin suhteellisen rauhallisesti lukuunottamatta Oulusta kyytiin noussutta parrakasta nuorukaista, joka suuressa humalassaan selosti vaunumme matkustajille jättäneensä läppärinsä vahingossa Ouluun ja tahtoi nyt ryyppykaverin ravintolavaunuun. Me emme lähteneet, eikä kukaan muukaan. Sama kaveri näytti sitten nukkuvan ruususenuntaan varsin epämääräisessä asennossa vaunujen välisessä tilassa aivan ravintolavaunun vieressä. Olihan se odotettavissakin.
Kohteessa
Tampereelle saavuimme aivan ajallaan neljän aikoihin iltapäivällä. Matka kesti nelisen tuntia, eikä se sisältänyt kuin kolme välipysähdystä. Oulun aurinko vaihtui samalla Tampereen harmauteen. Täällä myös tuuli kylmästi. Aivan kuin syksy olisi ollut jotenkin pidemmällä kuin pohjoisempana. Nopeasti osasimme tiemme ulos rautatieasemalta ja löysimme itsemme Hämeenkadun päästä. Maisema oli outo ja ihmisiä oli paljon. Napsautin olkalaukkuni soljessa roikkuvan gps:n päälle ja hetken kuluttua olimme kartalla. Hotellimme Cumulus Koskikatuun ei ollut kuin parin korttelin matka ja siitäkin valtaosa pitkin luotisuoraa Hämeenkatua. Ennen siltaa käännös oikeaan ja siinäpä se sitten jo kohosikin.
Vaan olipa majapaikkamme mainiossa ympäristössä: aivan vieressä Koskipuiston toisella puolen virtasi kansallismaiseman ympäröimä Tammerkoski, pääoven edessä puolestaan sijaitsi silmääkin miellyttävä Pikku Kakkosen leikkipuisto. Huoneen saimme ylimmästä, eli kahdeksannesta kerroksesta. Se ei haitannut yhtään, sillä hissi oli ajatustakin nopeampi. Sen kiihdyttäminen suorastaan tuntui välikorvassa. Huone ei ollut suuren suuri, mutta eipä toki ollut seurueemme kokokaan. Kaikki tarvittava sieltä silti löytyi ja bonuksena hulppeat maisemat yli Tampereen vanhan kaupungin. Koska meillä oli jo kova nälkä, päätimme käyttää hyväksemme hotellimme ravintolaa. Tuttuun ja ehkä hieman tylsäänkin tapaan istahdimme ketjuravintola Huviretken pöytään ja tilasimme molemmille ylikypsät Flank Steakit, suomeksi siis lankkupihvit. Lihat huuhdoimme alas Nevermind Marche Rosso -luomupunkun voimalla. Annoksemme olivat oikeastaan todella hyvät, vaikka odotukset eivät koskaan tällaisessa paikassa ole kovin korkealla. Viini varasti kuitenkin shown ja Jennyllä pitikin saada sitä vielä santsilasillinen. Jälkiruoaksi nautimme suklaakakkua ja Bailey’s juustokakkua, josta sai Plussa-kortilla euron alennuksen. Perushyviä olivat nekin, joskaan eivät aiheuttaneet Pariisin jälkkäreiden tapaan euforista olotilaa.
Kirkkopuisto ja Tammerkoski
Ruoan jälkeen läksimme ulos hämärtyvään iltaan mielessämme muutama kätkö ja useampikin valokuva. Väinö Aaltosen veistämien Pirkkalaispatsaiden koristaman Hämeensillan kautta reittimme kulki Keskustorille. Empire-tyylisen torin laitamia reunistivat komeat ja komeasti valaistut Raatihuone, Vanha kirkko ja Tampereen teatteri. Torilla riitti kuhinaa, vaikka siellä ei markkinoita enää pidetäkään. Etsimme tuloksetta ainakin yhtä tradia, mutta löysimmekin vinkkejä lodjuun ja pariin mysseen, joita emme kuitenkaan saaneet matkamme aikana napattua hyppysiimme. Kiertelimme pitkin Kirkkopuistoa ja ihailimme sen ympäristöä ja vanhaa rakennuskantaa. Maisemassa on paljon punatiilisiä, entisiä tehdasrakennuksia, jotka eivät ole käytön puutteesta joutuneet kärsimään alkuperäisen tehtävänsä täytettyäänkään. Suomalaisen teollisuuden historia oli täällä vahvasti läsnä ja käsin kosketeltavissa. Kiersimme Patosillan kautta takaisin hotellimme puolelle jokea ja päädyimme lopulta Ratinansuvannon maisemiin, josta löytyi myös ensimmäinen tamperelainen kätkökin. Jenny oli samaisen purkin löytänyt jo aikaisemmalla käynnillään. Kolean tuulen johdosta meille maistui nyt kuuma juotava ja sellaiseksi valikoitui hotellin ravintolassa nautittu Scottish coffee. Automaattikahvin sijasta olisivat voineet käyttää siinä jollain muulla tavalla keitettyä, mutta kyllä se silti mukavasti lämmitti.
Koska viereisen Pikku Kakkosen puiston käyttäjät olivat jo tainneet mennä tutimaan, kävimme vielä etsimässä puiston kupeelta yhden, mainiosti kamotun kätkön. Sen jälkeen me olimmekin valmiit tutimaan aivan itse.
Maanantai 23.10.2017
Puhelimeni hälytti ehkä turhan aikaisin, kun kerran kiirettä ei mihinkään ollut. Venyimmekin varsin mukavassa vuoteessa tovin aikaa ennen aamupalalle lähtöä. Suomalaiseen tapaan aamiainen sisältyi hotellin hintaan. Minusta vain tuntui siltä, että tässä hotellissa tarjonta oli normaalia tuhdimpi. Tunne saattoi johtua siitä, että aamu aamulta musta makkara puolukkahillon kera valtasi lautaseltani yhä enemmän tilaa muiden syötävien kustannuksella.
Matkailuinfossa
Vatsat pullottaen pääsimme lopulta myös ulkoilmaan ja suunnistamaan Hämeensillan yli ensimmäiselle kätkölle. Tätä kätköä yritimme illalla tavoitella, ja tietenkin ihan turhaan, sillä se sijaitsi Tampereen matkailuinfon tiloissa. Astuimme rohkeasti sisään. Infotiskin takana meidät vastaanotti hieman vajavaista suomenkieltä haastava neitokainen, jolle piti esittää eräs sydämellinen kysymys. Ja sydämellisen vastauksenkin saimme, nimittäin nenämme eteen laskettiin sydämen muotoinen pahvirasia, joka toimitti kätköpurkin virkaa. Todistettuamme käyntimme otimme vielä mukaamme parit Tampereen kartat ja jatkoimme matkaamme aurinkoisen, joskin kolean Tampereen ydinkeskustaan. Risteilimme pitkin lähikatuja etsien erään mysteerin vaatimia arkkitehtonisia kokonaisuuksia ja pikantteja yksityiskohtia, kuten kuusiputkista putkipostia, jollaista en ennen ole nähnytkään. Kaikkea sitä kätköillessä pääseekään näkemään!
Matkamme jatkui läpi kauniin Aleksanterinkirkon kauniin puiston, josta myös yhden purkin yhytimme. Ruskaa loistavien vaahteroiden suojasta löytyi kätkön lisäksi myös entinen hautausmaa, josta muistona oli vielä useita muistomerkkejä. Näin sulassa sovussa puistossa viettivät aikaansa ja ajattomuuttaan niin kuolleet kuin elävätkin. Upeaa!
Pyynikki
Kulkumme eteni kohti Pyynikkiä samalla kätköjä noukkien. Pyynikki on aivan Tampereen keskustan kupeessa sijaitseva soraharju, joka on lajissaan kuulemma maailman korkein yltäen 162 metrin korkeuteen merenpinnasta. Sitä on kuitenkin hankala uskoa, sillä vain hetken noustuamme ylöpäin pitkin rinteessä risteileviä lukuisia polkuja olimmekin jo Pyynikin komean näkötornin juuressa valmiina kahvittelemaan. Etukäteen ajattelin näköalojen olevan huikaisevammat yli suurten järvenselkien, mutta koska harju on julistettu luonnonsuojelualueeksi, ei sinne ole tehty minkäänlaisia maisemointitöitä. Niinpä kasvusto peittää suuren osan maisemista. Huomattavaa myös on, että kaikissa maailmanhistorian suurissa kaupungeissa on kukkula, jonka päälle on kavuttava: Pariisissa Montmartre, Roomassa Gianicolo, Prahassa Petrin ja Tampereella Pyynikki. Myös virtaava vesi on tärkeä elementti: Seine, Tiber, Vltava, Tammerkoski…
Näin jälkikäteen hieman harmittaa, että tulikin syötyä aamiaista niin antaumuksella. Pyynikin näkötornin suojissa nimittäin toimii useastikin palkittu kahvila, nimeltänsä Pyynikin Näkötornin kahvila, josta saa ainakin paikallisten mielestä maailman parhaita munkkeja. Ne jäi tällä kertaa maistelematta. Mutta kun vatsa oli edelleen aivan täynnä. Emme myöskään kivunneet ylös torniin, vaikka se ei yhden euron pääsymaksullaan olisi juuri vaikuttanut matkabudjettiimme. Sen sijaan lähdimme laskeutumaan alas harjulta kohti pohjoisessa siintävää Näsijärven rantaa. Matkan varrella meitä tuli vastaan Uudesta päivästä tuttu Otso Karhu, joka siviilissä tunnetaan paremmin nimellä Aimo Räsänen.
Välillä nappasimme erään mysteerin loppupisteen ja päädyimme lopulta kylmän ja navakan tuulen saattelemana Näsijärven rannassa sijaitsevaan satamaan kätkö mielessämme. Kuljimme aivan sataman kärkeen, mutta emme sieltä mitään löytäneet. Purkki oli liian hyvin piilotettu ja vaikka alue oli autio, emme jääneet sitä pidemmäksi aikaa etsimään. Kylmä tuuli ajoi meidät kauemmaksi rannasta rakennusten ja puiden suojaan. Kauniita laivoja kyllä pääsimme ihailemaan, joskin niistä suurin osa oli jo kääritty pressupalttoisiin talven tuiskuja odottelemaan.
Näsinpuisto
Näsinpuiston kierteleminen oli myös elämys. Kolusimme ensin Näsikallion suihkukaivon ympäristössä kätköä turhaan etsien ja siirryimme sitten ylemmäs, keskemmällä puistoa. Ihailimme Tiitiäisen satupuiston vierestä löytyviä Haituloita, kuvanveistäjä Olli Larjon luomia pikkuruisia pronssiveistoksia. Aivan ihastuttavia! Matkamme jatkui puiston läpi ohi komean, pyöreän laululavan, ohi HL Kurun muistomerkin ja lopulta ohi komean Näsinlinnan. Päädyimme Tammerkosken rannalla sijaitsevalle uimarannalla, josta nappasimme helpon kätkön.
Suurten kaupunkien tapaan Tamperekin tuntuu olevan jatkuvassa myllerryksessä. Oman osansa soppaan varmastikin tuovat rakenteilla oleva raitiotieverkosto ja ilmeisesti jonkin sortin kaukolämpöverkoston saneeraus. Suuri osa kaduista tuntui olevan tukittu aidoin ja toiselle puolen katua päästääkseen oli kierrettävä hyvinkin pitkä matka. Työmaita löytyi myös kauniilta Finlaysonin ja Tallipihan alueilta, ja aidanvieruksia seuraillen päädyimme lopulta Tampellan komeaan tehdasmiljööseen. Punatiiliset, suuret rakennukset olivat vaikuttava näky kuivan ja kivikkoisen voimalaitoskanavan ympärillä. Minkälaisia olisivatkaan veden virratessa koko voimallaan! Käyskentelimme kohti Vapriikkia, Tampellan entiseen verstasrakennukseen sijoitettua museokeskusta. Välillä pysähdyimme ihailemaan Kalle Päätalon muistomerkkiä, jonka vastinkappaleet löytyvät hieman lähempää, nimittäin Taivalkoskelta. Enpä tuotakaan tiennyt! Todella hienolla tavalla tämä teos yhdistää kaksi niinkin erilaista paikkakuntaa. Vapriikki oli kahvilaansa ja lounasravintolaansa lukuun ottamatta kiinni, joten nautimme vain pikaisesti leivoskahvit ja jatkoimme matkaamme.
Tampereen tuomiokirkolla
Päätimme käydä ihmettelemässä Tampereen tuomiokirkkoa, joka ei hirveän kaukana ollutkaan. Tietenkin meitä kiinnosti sen välittömään läheisyyteen piilotettu kätkökin, mutta kirkot ovat aina vierailun arvoisia kohteita. Itselleni uskonto ei sinällään merkitse mitään, mutta kirkot rakennuksina kertovat paljon paikkakunnan historiasta ja sen asukkaista. Usein ne ovat myös arkkitehtuuriltaan mielenkiintoisia ja niin oli tämäkin. Kansallisromanttista tyylisuuntaa edustava jyhkeä, harmaakivinen kirkko on Lars Sonckin suunnittelema ja se on valmistunut 1907. Omasta mielestäni siinä on jonkin verran Kansallismuseon näköä, mutta aikalaisiahan ne toki ovatkin. Komea näky! Sisällä emme käyneet, vaikka Hugo Simbergin maalaukset olisivat nekin olleet varmasti näkemisen arvoisia. Kätkö löytyi yllättävän helposti niinkin vilkkaasta paikasta kuin kirkon edustalta, vaikka väkeä tuli ja meni ohitse ja ympäri lähes jatkuvalla syötöllä. Tällä suunnalla kun olimme, niin vierailimme rautatieaseman “tuolla puolen”, entisten veturitallien edustalla purnukkaa etsimässä, mutta se puuha osoittautui ihmisvilinässä toivottomaksi. Palasimme hotellille asemarakennuksen kautta, josta nappasimme vihjeen erääseen multikätköön.
Plevna
Vähän aikaa majapaikassamme huilattuamme alkoi nälkä kurnimaan vatsoissamme, olihan jo hyvinkin päivällisaika. Suuressa viisaudessaan Jenny oli Facebookissa pyytänyt kavereiltaan suosituksia Tampereen ravintoloista ja osin niiden perusteella lähdimme marssimaan kohti Panimoravintola Plevnaa. Pysähtymättä ja suorinta mahdollista reittiä kulkien saavutimme pian kohteemme. Ravintola oli suuri, muistuttaen mielestäni saksalaista oluttupaa. En kyllä sellaisessa ole koskaan – vielä – käynyt, mutta tällaiseksi sen mielessäni kuvittelisin. Ruokailupuoli oli juomaosastoa ylempänä ja molemmissa oli iltapäivän päätteeksi reilusti tilaa. Niinpä saimme miljöön tyyliin sopivasti saksalaismalliseen mekkoon sonnustautuneen tarjoilijattaren pian pöydämme päähän tilaustamme utelemaan. Siihen emme vielä olleet aivan valmiit, joten tilasimme alkupalaksi talon omaa olutta ja selllaiseksi valikoitu tsekkiläistyylinen Plevnan tumma. Oli muuten hyvää!
Aikamme ruokalistaa selailtuamme tilasin itselleni Karjua kolmeen tapaan, Jenny halusi puolestaan maistaa talon oluessa ja yrttiliemessä Pitkään haudutettua karitsaa. Eikä aikaakaan, kun täyteen ladatut lautaset tuotiin nenäimme eteen. Mikä jumalainen tuoksu noista lihapatojen ihmeistä nousikaan kohti korkeuksia! Oma annokseni sisälsi possun niskaa, possun filettä ja possumakkaraa talon omaan olutsoosiin hukutettuna. Vegaanista puolta annoksessani edustivat valkosipuliperunamuussi ja grillattuja kasviksia. Jennyn lautasella seisoi edellä mainitun karitsan lisäksi samaa valkosipulimuussia, juureksia sekä mustikka-sipulihilloa. Voi että osasikin maistua armoitetun ihanalle aikaisemmin tilattujen oluiden kera! Niiden ja annostemme maut täydensivät maukkaasti toisiaan. Koska vatsamme olivat jälleen kerran aivan pullollaan, emme voineet kuvitellakaan mitään kiinteää jälkiruokaa. Siispä tilasimme lopuksi Irish Coffeet ja ne olivatkin koleassa, joskin kauniissa säässä ulkoilleille kulkijoille oiva valinta. Suosittelen paikkaa todella lämpimästi!
Keskustorin kautta Ratinaan
Päivä ei suinkaan ollut vielä pulkassa. Kylläisinä lähdimme pyörimään kohti Keskustoria. Hieman oli alkanut jo hämärtymään ja olimme näkevinämme muutaman, pienen lumihiutaleen leijailevan hiljakseen taivaalta katua kuitenkaan saavuttamatta. Taivalsimme läpi torin, ihastelimme välillä katuun upotettuja sitaatteja ja mietelauseita, ja saavuimme lopulta Laukonsillalle, aivan Ratinan stadionin viereen. Tässä yritimme etsiä kätköä, jota Jenny ja ystävämme Pekka ovat joskus koulutusmatkallaan yrittäneet menestyksettä hakea. Ei sitä löytynyt nytkään, joten jatkoimme matkaamme tavoitteenamme erään ratkaisemani mysteerin loppupiste. Reittivalintamme oli hieman huono, sillä jouduimme vain ihailemaan kätköaluetta jyrkän sorarinteen yläpuolelta. Vatsassanikin alkoi möyrimään, joten piti kiireenvilkkaa ryhtyä etsimään lähimpää toilettia. Sellainen onneksi löytyikin vain parien liikennevalojen päässä Neste-huoltoaseman muodossa. Tuokin kätkö jäi siis saavuttamatta.
Sen verran alkoi jo olla vilu ja ehkäpä hieman väsykin, että läksimme kohti hotellia. Etäisyydet Tampereella onneksi tuntuivat häviävän pieniltä, joten pian olimmekin perillä. Aivan suoraan emme punkkaan halunneet heittäytyä, joten pistäydyimme hotellimme yökerhoon Hemingway´siin iltasiiderille. Siinä näyteikkunan nahkasohvilla istuskellessamme ratkoimme samalla päivällä hakemamme multikätkön loppupisteen sijainnin ja tuopit tyhjennettyämme katosimme vielä hetkeksi pimenevään iltaan. Vain muutaman korttelin kuljettuamme koppasimme kätkön hyppysiimme ja saatoimme tyytyväisin mielen palata pienen mutkan kautta hotellille. Lämpimän suihkun jälkeen olikin hyvä siirtyä Höyhensaarille.
Tämä oli hyvä ja mukava päivä.
Tiistai 24.10.2017
Aamu valkeni aurinkoisena. Pikkuinen pakkanen oli huurtanut hieman ruohikkoa ja kylmä tuuli nipisteli nenien päissä suunnatessamme rauhallisen aamupalatuokion jälkeen kohti Laukonsilltaa ja Ratinaa. Aioimme pyhittää päivän Vapriikille, mutta ei koskaan niin kiire ole mihinkään, etteikö paria kätköä ehtisi etsimään. Eikä se ollut sitä paitsi vielä edes auki.
Kumiankka
Ohjelmassamme ensimmäisenä oli Laukonsillalla edellisenä päivänä löytämättä jäänyt kätkö. Jennyn edellisiltana siiderilasillisen ääressä viettämä mietintätuokio ei mennyt hukkaan, sillä purnukka löytyi ovelasta piilostaan tuossa tuokiossa. Niinpä jätimme Laukonsillan lasiseinäisine portaikkoineen taaksemme ja jatkoimme matkaamme kohti auringonnousua. Edellisenä päivänä kiinnitin huomioni nelikulmaiseen sepelilänttiin ja sitä silloin hieman ihmettelin. Ihmettelyyni tuotiin vastaus kuorma-auton lavalla uudemman kerran sepeliläntistä ohi kulkiessamme: Kumiankka. Autonrenkaista kokoon kursittu kumiankka, joka katseli yrmeän näköisenä kohti järveksi muuntuvaa Tammerkoskea.
Matkamme jatkui kohti Viinikanlahtea. Tammerkosken ylittävän Tampereen valtatien sillan alla ei ollutkaan paikallisten kodittomien pesäkoloa, vaan monipuolinen kokoelma erilaisia kuntoilulaitteita ja -telineitä. Sillan alla ei tarvinnut nauttia pelkästään ruumiinkulttuurista, sillä sillan idänpuoleista betoniseinää peitti upea muraali Playground-Leikkikenttä. Pysäyttävä teos, kerrassaan! Kierroksemme Ratinan rannoilla piti kuitenkin jatkua, parin kätkö kautta. Valuimme hiljakseen pitkin tuulisia katuja kohti Tampellan kaupunginosaa.
Vapriikki
Matalalta paistava aamupäivän aurinko värjäsi päivämme vierailukohteen, Vapriikin, kirkkaan punaiseksi. Tuulen mukulakivilla juoksuttamat kullankeltaiset vaahteranlehdet loistivat kilpaa väriloistossaan vanhojen tehdasrakennusten kanssa. Päivä oli alkanut oikein mukavasti. Museokorttia vilauttamalla pääsin sisään suorastaan lennosta. Jenny joutui yhdeksän euroa maksamaan, kun kortti ei tälle reissulle ehtinyt saapua.
Aivan ensimmäiseksi siirryimme kellarikerrokseen ja tasan tuhat vuotta taaksepäin. Birckala 1017 -näyttely kertoi viikinkiaikaisen hämäläiskylän, Tursiannotkon elämästä noin vuosina 800-1200. Runsas esineistö on kaivettu viiden vuoden kuluessa. Arvokkain ja kansainvälistäkin kuuluisuutta niittänyt löytö lienee metallinpaljastimella vuonna 2013 paikannettu Janakkalan miekkamies, jonka kopio makasi paksun lasilattian alla. Kaikkinensa upea näyttely, jonka lukuisat esineet kertoivat mainiosti tuon ajan arjesta ja elämästä, kuten myös kuolemasta!
Hieman jopa tunkkaisista kellaritiloista siirryimme maan tasoon. Lyhyen kahvitauon jälkeen ryhdyimme tutustumaan Pirkanmaan ja Tampereen menneisyyteen aina esihistoriasta näihin päiviin. Kierroksemme jatkui tutustumalla luonnontieteellisen museon kivinäyttelyyn ja eläinmuseoon. Erityisesti uskomattomat kivikokoelmat viehättivät meitä, vaikka ensin jopa hieman epäröimme tutustua koko näyttelyyn. Kannatti pistäytyä! Yläkerrassa tutustuimme Mediamuseo Rupriikin ja Suomen pelimuseon mielenkiintoisiin kokoelmiin. Pelejä pääsi jopa pelaamaan ja moni niistä olikin melkoinen aikahyppy omaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Jääkiekkomuseossa pistäydyimme hyvin pikaisesti, sillä aihe ei itseäni luonnollisesti kiinnostanut yhtään. Paitsi yksi vitriini, sellainen, jossa jääkiekko oli uponnut teleobjektiivin vastavalosuojaan. Tai olisikohan ollut pikemminkin toisin päin. Joka tapauksessa se oli näkemisen arvoinen. Lopuksi kiersimme vielä Postimuseon, joka osoittautui mielenkiiintoiseksi, esineistöltään monipuoliseksi ja vieläpä hyvin rakennetultakin. Oivallista!
Museon kauppa puolestaan oli hienoinen pettymys. Siinä missä kansallismuseon kaupan olisi voinut vaikka ostaa tyhjäksi, mikäli rahaa olisi tarpeeksi, täältä ei muistoja tarttunut matkaan. Jotain pientä tuliaista toki saimme hankittua. Mutta kaikkinensa Vapriikki oli enemmän kuin käymisen arvoinen vierailukohde. Saimme kulumaan aikaa museokeskuksen kiertämiseen yli neljä tuntia ja niinpä iltapäivän päätteeksi alkoi ollakin jo nälkä. Tyytyväisinä päivän antiin jätimme Tampellan seudun selkäimme taa ja suuntasimme Tammerkosken toiselle puolen vakaana aikomuksenamme aterioida Kummelin kuuluisaksi tekemässä Ohranjyvässä.
Ohranjyvä
Suoraan emme toki syömään menneet. Pari kätköä vei meidät tutustumaan mm. Lasten katedraaliin ja Väinö Linnan Tuntemattoman maisemiin. Mutta vatsamme eivät lopulta enää antaneet enempää armoa, joten avasimme massiivipuiset ovet ja astuimme sisään. Ensivaikutelma oli varsin kotoisa ja tunnelmallinen: oikealla puolella oli pieni salintapainen, jossa pari miestä keskusteli keskenään tuopposten ääressä. Vasemmalla oli puolineliön muotoinen baaritiski ja pöytiä. Ajankohta oli jälleen sellainen, että suuret massat eivät vielä olleet ravintolafiiliksissä ja se kävi meille mainiosti. Kiersimme tiskin ja otimme pöydän ravintolan perältä. Massiivipuuta ei oltu säästelty myöskään sisustuksessa ja se toi oman lisänsä tunnelmaan.
Menusta valitsin itselleni Ohranjyvän pannun, jota ruokalistassa kuvaillaan näin: “Porsaan sisäfileleikeestä, pekonista, paistetusta munasta, bratwurstista ja paistetuista perunoista rakennettu kerrosherkku valurautapannulta tarjoiltuna.” Jenny valikoi Puerto Ricon pannun, joka sisälsi härkää, possua, herkkusieniä, tulisia salamausteita, smetanaa ja riisiä. Annoksia odotellessamme siemailimme englantilaista siideriä. Kun annokset sitten tulivat, omani varasti kaiken huomiomme lihojen edelleen tiristessä tulikuumalla paistinpannulla. Jennyn annos oli hieman huomaamattomampi, mutta maussa se ei takuulla joutunut häpeään! Lisäksi eväät olivat sen verran tuhdit, että viimeisiä suupaloja oli jo hankala saada soljumaan kurkusta alas. Mutta hyvää oli ja varauksetta paikkaa suosittelen muillekin! Kaiken muun hyvän lisäksi saimme yllätykseksemme 20 prosentin alennuksen, kun olimme tilanneet ruokamme ennen viittä. Happy hour minun mieleeni!
Finlayson
Syötyämme vyöryimme takaisin hotelliin huilaamaan, köllölleen vatsojemme viereen. Kauaa emme aloillamme malttaneet olla, vaan läksimme vielä pimenevään iltaan. Tarkoituksenamme oli etsiä erään multin loppupiste ja sen seurauksena löysimme itsemme keskeltä Finlaysonin aluetta. Erään porttikongin takaa löysimme yllätykseksemme hienosti valaistun sisäpihan, Miina Äkkijyrkän peltilehmän sekä upean savupiipun, joita piti jäädä hieman kuvailemaankin. Kätköä emme löytäneet ympäristössä liikuskelevien kanssaeläjien takia. Mutta se ei harmittanut yhtään, sen verran hienoon paikkaan satuimme nenämme tunkemaan. Jäimme vielä pyöriskelemään tienoille ja olimme hetken jopa hieman hukassa, mutta lopulta löysimme tiemme takaisin ihmisten ilmoille ja suuntasimme kohti tuttua ja turvallista Kirkkopuistoa.
Käyskentelimme hiljakseen kohti hotellia Hämeensillan yli. Jossakin kohtaa siltaa totesimme yhtäkkiä maiseman olevan jotenkin oudon näköinen. Oliko tuo kummakaan, sillä voimalaitos ja patosilta oli valaistu sinisin ja punaisin valoin, ja koko virran varsi oli saanut lisävalaistusta. Näytti aivan, että koko Tammerkoski oli rajattu valoketjuin. Oliko tämä ihan jokailtaista tai muuten vain tavallista, vai satuimmeko todistamaan jotain harvinaisempaa tapahtumaa? Näky oli joka tapauksessa huikea ja se sai meidät kiertämään vielä kerran kierroksen patosillan kautta hotellille. Veimme kimpsumme ja kampsumme huoneeseemme ja kävimme nauttimassa vielä yhdet yömyssyt Heminway’ssa. Väkeä yökerhossa ei ollut tälläkään kertaa tungokseksi saakka, mutta nyt siellä riitti ääntä. Nimittäin pieni joukko norjalaisia yövieraita piti elämää nurkkapöydässä suomalaisten isäntiensä kanssa. Missä norskeja, siellä meteliä. Se on ikään kuin luonnonlaki.
Keskiviikko 25.10.2017
Tampereen-matkamme viimeinen aamu valkeni edelleen poutaisena, puolipilvisenä, tuulisena ja hieman koleana. Säät siis suosivat meitä edelleen. Laukun pakkaamisen ja omalta kohdaltani mustamakkarapainotteisen aamiaisen jälkeen lähdimme jälleen toiselle puolelle jokea tavoitteenamme kätkö tai kaksi. Hotellihuone piti luovuttaa vasta ennen puoltapäivää, joten meillä oli vielä aikaa.
Mysteerikätkön päätepistettä kohti tallustellessamme yritimme etsiä paikallista kauppahallia. Sellainen kuulemma jossain on, mutta ainakin meiltä se oli piilotettu niin hyvin, että emme saaneet sitä näkökenttäämme. Mutta Tampereen työväenteatterin saimme. Sinällään rakennuksessa ei mitään kummallista ollut, olipa arkkitehtuuriltaankin peräti modernin karu, mutta monen monta kuuluisuutta on sen sisuksista kohonnut tietoisuuteemme. Kätkökin löytyi, vieläpä näppärästi katutöitä tekevien heppujen nenien edestä! Jatkoimme matkaamme etelän kautta koilliseen koukaten, kohti Ratinansuvantoa.
Siinä maisemia ihaillessamme Jenny huomasi maassa roskiksen vieressä pari luottokorttia, tai jotain sellaista. Ei, ne olivatkin tulityökortti ja jokin toinen rakennusalan ammattilaisten tarvitsema lupakortti. Voimassaoloaikaakin oli vielä useita vuosia ja omistajan nimi mukavasti näytillä. Siispä kiikutin ne viereisellä työmaalla töitään tekeville duunareille. Aikamme heitä siinä haastateltuamme tulimme lopputulokseen, että omistaja oli heille uppo-outo, ja että ehkäpä ne kannattaisi viedä poliisille tai löytötavaratoimistoon. Googletimme nopeasti lähimmän ja niinpä läksimme yli Tammerkosken ja läpi Koskikeskuksen viedäksemme ne lähimpään sellaiseen. Aikaakin oli vielä ruhtinaallisesti, joten kiirettä ei tarvinnut pitää.
Kierreltyämme ohi lukuisten tietyökohteiden ja kahlattuamme puolisääreen yltävien vaahteranlehtikasojen läpi saavuimme konttorin ovelle. Voi ei, sehän aukeaa vasta puolilta päivin! No, hätä kun ei lue lakia, enkä ole varma, että rikoimmekaan sitä edes, joten tiputimme kortit konttorin postiluukusta sisään. Nyt ne olivat kuitenkin turvassa ja kenties tavoittavat joskus oikean omistajansa. Hyvillä mielin ja puhtain omintunnoin lähdimme palailemaan hotellille. Matkan varrella pysähdyimme tuliaisostoksille Taito Pirkanmaan puotiin, joka olikin oikein mainio paikka sellaisille. Paikallisia käsitöitä ja matkamuistoja oli hyllyt väärällään, joten ostosten suhteen tuli jopa runsaudenpula! Astuttuamme ulos liikkeestä huomasimme hotellimme olevan vain kivenheiton päässä.
Haettuamme kantamuksemme huoneestamme ja hyvästeltyämme respan neitokaisen lähdimme kohti rautatieasemaa. Junan tuloon oli vielä kaksi ja puoli tuntia, joten päätimme käydä etsimässä vielä jokusen kätkön. Isoimman laukun jätimme kuitenkin rautatieaseman säilölokeroon.
Emil Aaltosen puisto ja Tammelantori
Jos Tammerkosken varsi ja sen tuonpuoleinen osuus kaupungista tuntuivat keski-ikäisten ja sitä vanhempien sekä perheiden valtakunnalta, oli tällä puolella asemaa nuorisoa senkin edestä. Lähistöllä sijaitseva yliopisto saattaa olla siihen yksi selittävä tekijä. Tietyömaita edelleen kierrellen saavuimme lopulta Emil Aaltosen puistoon, josta nappasimme helppoakin helpomman mysteerin loppupisteen hyppysiimme. Palasimme tulosuuntaamme viereisen Tammelantorin kautta, jossa mieleni olisi tehnyt maistaa oikein kunnon mustaa makkaraa, mutta tuhti aamiaisemme esti aikeeni tehokkaasti. Otimmekin suunnaksi muutaman korttelin päässä sijaitsevan Sorsalammin, jonka lähes autioilta ja jääriitteisiltä rannoilta löysimme kätkönkin. Se jäikin reissumme viimeiseksi.
Taivalsimme rautatieasemalle Tampere-talon ohittaen. Asemalla aika tuntui käyvän hieman pitkäksi, vaikka odottelua ei ollutkaan kuin reilu tunti. Tapasimmepa melkoisessa kiireessä linja-autolle kiiruhtavan tuttavamme, työtoverimme ja sukulaiseni avioliiton kautta, joka naistenhuonetta kaipaillen kysyi lennosta kulkuohjeita. Toiletti oli kuulemma löytynyt, eikä nyssekään ollut jättänyt.
Oma junamme oli vartin myöhässä, mutta aika otettiin helposti kiinni Ouluun mennessä. Paluumatkamme oli tulomatkaamme rauhallisempi ja jo alkuillasta pääsimme kääntämään Skodan keulan kohti Utajärveä. Kero otti meidät riemuiten vastaan, kuten mekin sen ja pian kaarsimme lopputaipaleelle Ylikiimingin kautta kotiin.
Summa summarum
Tampere yllätti positiivisesti. Oikeastaan minulla ei ollut siitä juurikaan muuta mielikuvaa kuin mitä televisio ja muut mediat ovat päähäni luoneet. Kaupunki on nopea ja edullinen saavuttaa junalla. Majoitustilaa löytyy ainakin näin loppusyksystä tarpeeksi ja se on vieläpä ihan kohtuuhintaistakin. Kierrettävää ja katseltavaa riittää: Tammerkoski vanhoine tehdas- ja voimalarakennuksineen, Vapriikki, Kirkkopuiston ympärille kohonnut vanha Tampere, runsaasti julkista taidetta, kaksi suurta järveä, Näsinneula ja Särkänniemi, Pyynikki, Pispala. Siinä muutama mainitakseni. Ravintoloita on riittävästi ja mielestäni meillä kävi niiden kanssa hyvä tuuri, tai saimme vain yksinkertaisesti hyviä suosituksia. Kerrassaan hieno ja viihtyisä kaupunki, jonka kokemista suosittelen kaikille kotimaanmatkailusta pitäville! Täytyy tulla toistekin kiertämään vielä ne käymättömätkin paikat.
Kuvia
