Amsterdamista tiesin oikeastaan vain kanavat ja Anne Frankin talon, sekä tietenkin joltisenkin nipun loistokasta, mutta ajoittain myös sangen raskasta historiaa. Hollannille tyypillisiä tuulimyllyjäkään siellä ei montaa näkynyt muualla kuin matkamuistomyymälöiden jääkaappimagneettitelineissä. Jopa Pariisissa myllyjä oli enemmän – ainakin se yksi punainen. Puukenkiä ei näyttänyt pitävän enää kukaan, joten sekin stereotypia hollantilaisesta elämänmenosta murskattiin surutta.
Että miksikö näin pikainen katsaus? Aivan vain siksi, että matkamme kolmannen, eli toiseksi viimeisen päivän ihastelin Amsterdamin kanavaista kauneutta hotellihuoneen ikkunaverhojen raosta ruokamyrkytyksestä kärsien. Viimeinenkin päivä kului liikenneasemilla voimatonna vötkyten.
Mutta siitä lisää sitten myöhemmin; ehdittiinhän Alankomaiden pääkaupungista toki nauttimaankin!
Sunnuntai 3.11.2024
Matka alkoi tälläkin kertaa jo edellisenä päivänä, kun saavuimme hyvissä ajoin Ouluun odottelemaan Rakan matkahoitajana toimivaa Heinituulia, joka otti karvakorvamme hellään huomaansa iltasella. Odotellessa meillä oli aikaa kätköillä koko minilaumamme voimin pitkin synnyinkaupunkini määräisiä ja ennen kaikkea epämääräisiä rytelikköjä.
Oulun Baarissa nautittujen iltapalojen jälkeen asetuimme nukkumaan muutamaksi tunniksi tuttuun ja turvalliseen Finlandia Hotel Airport Ouluun. Herätys oli jo 3.30, jotta ehtisimme hoidella aamutoimemme ja lentoon liittyvät asiat ennen koneeseen nousua. Lähtöselvitys tehtiin mobiilisti jo toissailtana, joten se ei ollut enää hidastamassa menoa.
Matka Oulusta Helsinkiin ja sieltä Amsterdamiin Schipholin lentokentälle sujui kommelluksitta. Ilmaisten matkamehujen lisäksi nautimme hieman pientä suolapalaa, jotka Jenny maksoi Avioksilla, joita on alkanut kertymään Finnairinkin lennoista. Eipä noita taida omien matkailijoidenuriemme aikana niin paljoa ehtiä kertymään, että niillä aivan matkoja maksaisi, joten samahan noita on käyttää vaikka sipseihin ja muihin naposteltaviin. Ehdimmepä vallan nukahtaakin, ja hätkähdimme hereille kapteenin kuuluttaessa laskeutumiseen valmistautumisesta.
Kohteessa
Putkesta päästyämme seurasimme selkeitä opasteita lähes suoraan matkalaukkuhihnojen äärelle lähellä pääuloskäyntiä. Kävelymatkaa ehti kertymään varmasti melkein kilometrin verran, mutta se ei tovin istumisen jälkeen hirveästi harmittanut. Vilkas kenttä, suuret puitteet.
Rautatieaseman opasteita seuraten osasimme pian myös kiskojen ääreen. Matkaa keskustaan oli linnuntietä myöten noin 12 kilometriä, rataa myöten jonkin verran pidemmästi. Vaikka matkan olisi voinut helposti maksaa OVpaylla vain luottokorttia lukulaitteen edessä heilauttamalla, nappasimme silti automaatista mukaamme perinteiset matkaliput. Tai lähes perinteiset, nekin kun toimivat lähilukuominaisuudella. Ajatuksena oli, että lippua tai korttia heilautetaan lukulaitteen edessä junaan mennessä ja toisen kerran sitten poistuttaessa. Laitteita löytyi luonnollisesti porttien yhteydestä ja lopulta hieman sieltä sun täältä, ettei kuittaaminen varmasti pääsisi unohtumaan. Hintaa lipulla oli hyvin kohtuulliset 4,90 nenää kohden.
Asemalaiturille siirryttyä mielemme valtasi epätietoisuus keskustaan menevästä junasta, vaikka kaiken piti olla aivan selvää. Rohkaistuinkin kysymään neuvoa ensimmäiseltä näköpiiriini osuneelta hollantilaiselta herralta:
– Excuse me, sir. Do you know if this train is going to Centraal?
– I hope so. I’m going to Brussels. Oletko muuten Suomesta?
Menin hieman hämmästyksestä hämilleni, mutta vastasin luonnollisesti myöntävästi. Ensimmäinen hollantilainen, jonka kanssa koskaan olen keskustellut, puhui täysin sujuvaa suomea! Aksenttini kuulemma paljasti minut, vaikka eihän minulla mitään aksenttia edes ole, vaan kaikilla muilla! Jatkoimme lyhyesti keskustelua tuon hieman murtaen suomea puhuvan herran kanssa ja uskaltauduimme lopulta koko joukko hyppäämään junaan. Suomi tuntui hetken aikaa isolta ja maailma pieneltä.
Junat olivat todella siistejä niin sisältä kuin päältäkin. Ei roskia tai ainuttakaan töherrystä. Muut matkustajat olivat lisäksi aivan yhtä hiljaisia kuin me suomalaisetkin, joten tunsimme olomme heti kotoisaksi. Välillä ei ollut muita pysäkkejä kuin yksi ratatyömaa, joten vajaan parinkymmenen minuutin kuluttua olimme päärautatieasemalla, aivan Amsterdamin keskustan tuntumassa.
Ensitunnelmat Amsterdamista
Asemalta hotelliimme Max Brown Canal Districtiin oli noin kymmenen minuutin kävelymatka. Jäimme kuitenkin ensin hetkeksi ihailemaan Amsterdamin päärautatieaseman uljaita muotoja, jotka kuuleman mukaan toistavat kaupungin toisella reunalla sijaitsevan kansallismuseon, Rijksmuseumin vastaavia. Ja koska oli sunnuntai ja aurinko paistoi, olivat ihmiset liikkeellä sankoin joukoin.
Asema-aukealla tuoksuivat kymmenet eri tuoksut, joista osaan ei totu varmasti ikinä. Pakokaasu täällä ei kuitenkaan haissut, sillä Amsterdam ei selkeästikään ollut oikein autoystävällinen. Nekin vähät peltilehmät osoittautuivat pääasiassa sähkökäyttöisiksi. Läksimme taivaltamaan kohden hotellia, emmekä tietenkään malttaneet ohittaa erästä matkan varrelle osunutta kätköä. Siinä kätköä etsiessä ja käsitellessä tuntui ihan siltä, että paikalliset eivät taida isommin välittää mitä olet tekemässä, kunhan se ei riko kenenkään oikeuksia.
Mitä lähemmäs hotellia pääsimme, sitä enemmän kaupunki alkoi muistuttamaan mielikuviani. Ensimmäinen vesieste, toisin sanoen kanava, tuli vastaan aivan pian. Sen toisella puolen sijaitsivat ensimmäiset koskaan näkemäni ”taikasienikaupat” ja ”coffee shopit”, joiden terasseilla hilpeät ihmiset rupattelivat omiaan. Näistä paikoista varoiteltiin jo etukäteen, joten mieleemme ei tullutkaan käydä niissä asioimassa. Toisaalta ”kahvikauppojen” asiakkaat vaikuttivat varsin harmittomilta pössyttelijöiltä, tai ainakaan me emme ehtineet näiden parin päivän aikana yhteenkään harmilliseen tapaukseen törmätä.
Silmiinpistävää oli kuitenkin kaupungin sotkuisuus. Se saattoi tietenkin johtua viikonlopusta, jolloin jätehuolto ei taatusti ollut tehokkaimmillaan. Joka tapauksessa roskaa oli ympäriinsä valtavat määrät, osan kelluessa kanavissa. Kaiken sen keskellä levittäytyivät kuitenkin näkymät, jollaisia ei kohtaa missään muualla kuin Amsterdamissa.
Hotellimme sijaitsi hyvin klassisissa maisemissa Herengracht-kanavan varrella. Itse asiassa niinkin klassississa, että se on kuvattu Ikean aikoinaan myymään sisustustauluun. Kanavaa ympäröivät korkeat talorivistöt, jotka katkesivat vain seuraavaan katuun. Talot on pystytetty puisten paalujen varaan ja aikojen saatossa paalutukset ovat alkaneet paikoin antamaan periksi. Niinpä näyttääkin siltä, että yhdessäkään talossa ei ole ainuttakaan suoraa pintaa, vaan kaikki on jollain tavalla vinksallaan johonkin suuntaan. Kanavaa myöten lipui tämän tästä kanavaveneitä, joiden matkustajat olivat joko ihailemassa maisemia, bilettämässä tai aivan vain vaihtamassa paikkaa. Osa veneistä nimittäin toimii vesibusseina.
Julkisivujen ylintä osaa koristavat monenkirjavat poikkipäädyt. Juuri näistä päädyistä muodostuu kaupungin kaikkialla tunnettu siluetti. Lähes jokaisen talon päätyyn on kiinnitetty niin sanottu muuttokoukku. Talojen rappukäytävät ovat yleensä nimittäin niin kapeita, että niitä myöten ei isoimpia huonekaluja kannella, ja niinpä ne nostetaan koukusta suoraan huoneisiin. Talot kaareutuvat keveästi kohden kanavaa, joka helpottaa tavaran nostamista.
Tällaiseen kapeaan taloon mekin menimme. Meidät otti vastaan iloinen ja puhelias, käsittääkseni espanjalaistaustainen nuori mies, joka puhui selkeämpää englantia kuin kukaan muu kohtaamamme henkilö tässä kaupungissa. Koska olimme reilusti aikaisessa, jätimme tässä vaiheessa vain matkatavaramme säilytykseen. Kysyimme kaverilta suosituksia mahdolliseksi ruokapaikaksi, joita hän meille auliisti muutamia esittelikin. Sen verran janotti, että nautimme ennen ravintolakierrosta oikein kunnon mehut vodkalla terästettynä.
The Pancake Bakery
Aurinkoinen sunnuntaipäivä Amsterdamissa näytti tarkoittavan sitä, että ihmiset olivat todellakin liikkeellä. Väkeä, nuorta ja vanhaa, tungeksi kaduilla ja silloilla. Terassit olivat täynnä, coffee shopit sauhusivat ja levittivät imelänmakeaa tuoksuaan ympärilleen. Meitä ehkä hieman huolestutti, että kaikki ravintolat on ammuttu niin täyteen, että myöhäinen lounas jäisi pelkän ajattelun asteelle.
Optimistisesti ajattelimme, että matkan varrella sijainnut kätkö olisi ollut logattavissa. Mutta vaikka se näkyikin jopa toiselle puolen katua, ei sen nappaamisesta käsittelyymme kannattanut haaveksiakaan. Jatkoimme matkaamme sen kummemmin asiaa murehtimatta ja käännyimme seuraavasta kadunkulmasta vasemmalle. Löysimme etsimämme, The Pancake Bakeryn.
Seisahdimme ovelle, kun sitä kyltissä niin kauniisti pyydettiin. Heti ovi-ikkunasta näki, että kapeassa ja pitkässä ravintolassa oli meno päällä. Siitä huolimatta vain muutaman sekunnin kuluttua nuori tarjoilijatar tuli päästämään meidät sisään ja ohjasi meidät pitkästä salista parin talonleveyden verran oikealle. Väkeä oli kuin pipoa, mutta meillä löytyi peremmältä oikein hyvin tilaa. Saimmekin käyttöömme peräti neljän hengen pöydän. Istahdimme alas ja saimme menut eteemme.
Olipa siinä valinnanvaraa. Pannukakkuja suolaisina ja makeina, ranskalaisina, unkarilaisina ja vaikka masai-versioina, omenalla, pekonilla, kinkulla, juustolla. Päädyimme näin ensimmäisellä kerralla kokeilemaan jotain paikallista ja perinteisempää, joten valitsin itselleni pelkän pekonin ja juuston. Jenny halusi pekonin sijasta kinkkua. Kyytipojiksi valikoimme pullollisen tummaa olutta ja siiderin. Sitten vain odottelemaan. Ihmeen näppärästihän tämä aterialle pääseminen lopulta käytti.
Annoksemme tulivat varsin pian. Eteemme työnnettiin noin tavallisen pizzan kokoinen lätty, jonka sisään oli leivottu toivomamme täytteet. Päällisin puolin lätyt tosiaankin näyttivät ihan lätyiltä, ja ilman täytteitä ne siltä myös maistuivatkin. Reunat rapsahtelivat mukavasti. Rasva tirskahteli.
Olivathan ne herkullisia, ei siitä mihinkään päässyt. Myös täyttäviä olivat, sillä päästyämme noin puoleen väliin ei mielessämme enää käynyt ajatellakaan jälkiruokaa. Hollantilaisista pannukakuista on jostain syystä tullut jonkin sortin käsite, vaikka ne eivät eroa muiden maiden vastaavista kuin paistotavaltaan; pannarit paistetaan täytteineen rasvatulla valurautapannulla kuumassa uunissa. Reunojen rapsakkuus johtuu juuri tästä. Valmistaminen vaikuttaa sen verran helpolta, että jopa kaltaiseni harrastelija saattaisi niiden tekemistä joskus kokeilla.
Joordaanin kulmilla
Kun plätyt oli saatu heitettyä hetulaan mitä suurimmalla mielihyvällä ja henkilökunta palkittu ruhtinaallisella kahden euron tipillä, siirryimme ulos. Päivä paistoi vielä kirkkaana, joten otimme suunnan Prinsengracht-kanavaa lounaaseen. Väkeä täällä Joordaan-nimisen kaupunginosan laitamailla, tai laitavesillä, oli silmin nähden vähemmän, eikä se meitä suinkaan haitannut. Pistäydyimme lähes ensimmäisessä vastaan tulleessa matkamuistomyymälässä hoitamassa pari jonkinsortin velvollisuudeksi luettavaa asiaa heti pois päiväjärjestyksestä: postikortit merkkeineen sekä pienet puukenkä-jääkaappimagneetit kotoisan kylmäsäilytystilamme ovea koristamaan. Hauskuutimme lähtiessä toisiamme sovittamalla liikkeen edestä löytyneitä puukenkiä omiin töppösiimme. Hyvin mahtuivat!
Taivalsimme hitaasti edelleen kohden lounasta aina siihen saakka, että saavuimme 1600-luvulla rakennetun Westerkerk-kirkon kohdalle. Rembrandtin sanotaan haudatun kirkon alueelle, mutta hänen tarkkaa hautapaikkaansa ei tunneta. Samasta yhteydestä löytyvät myös maailman ensimmäinen homoseksuaaleille omistettu muistomerkki, Homomonument, sekä Anne Frankin patsas. Päiväkirjassaan Anne ilmeisesti mainitsee pitävänsä kirkon kellojen äänestä, joten patsas on pystytetty mahdollisimman lähelle niitä. Pitäisikin lukea tuo opus joskus.
Jatkaessamme matkaamme kohden Amsterdamin historiallista ja kansallista keskusaukeaa, Damia, alkoi meille käydä hyvin selväksi paikallisen liikenteen perusperiaatteet:
1. Autoilijat väistävät jalankulkijoita ja polkupyöräilijöitä
2. Jalankulkijat väistävät polkupyöriä
3. Polkupyöräilijät eivät väistä ketään
Vähän vaikutti siltä, että pyöräilijät on ehkä syystäkin vallannut jonkinmoinen ylimielisyys muita tienkäyttäjiä kohtaan; pyöräily on tehty kaupungissa todella helpoksi ja turvalliseksi, ainakin niin kauan kuin typerät jalankulkijat eivät hypi eteen. Liikennevalot ovat lähinnä suuntaa-antavia, eivätkä vaikuta velvoittavan juuri mihinkään – muita kuin autoilijoita.
Auto on Adamissa (huomaa virallisen epävirallinen lyhenne) muutenkin todella huono kulkupeli, sillä kadut ovat pääosin todella kapeita ja ne ovat sen takia myös lähes poikkeuksetta yksisuuntaisia. Julkinenkin liikenne on keskittynyt kaupungin keskustassa suurimpien katujen varrelle, kanavien varteen kun isoilla kulkuneuvoilla ei ole mitään asiaa. Kanavilla seilaa paljon niin julkisia kuin yksityisiäkin kanavabusseja, joilla pystyy varsin näppärästi liikkumaan paikasta toiseen. Tarkoituksemme olikin seilata tällä reissulla jokin osuus, mutta sattuneesta syystä se jäi nyt tekemättä.
Matkamme eteni yli kaikkien Amsterdamin neljän pääkanavan, Prinsengrachtin, Keizersgrachtin, Herengrachtin ja Singelin, jonka jälkeen olimmekin perillä välietapissamme.
Dam
Amsterdamin historiallisen keskusaukion nimi tarkoittaa patoa. Koska pato piti alkujaan kurissa Amstel-joen vesiä, sai koko kaupunki nimensä tästä kokonaisuudesta. Kaupunki perustettiin virallisesti 1275, eli se on puolen vuosisataa nuorempi kuin kotoinen Turkumme.
Padon levetessä ajan myötä sai sen päälle mahtumaan torin ja keskusaukion, jonka kupeelle rakennettiin 1500-luvulla Nieuwe kirke -kirkko. Tuo entinen pyhättö toimittaa nykyisin lähinnä näyttelytilan virkaa ja pitää sisällään myös kaupallista toimintaa. 1600-luvulla kirkon viereen rakennettiin kaupungintalo ja muita hallinnollisia rakennuksia. Kaupungintalo toimii nykyisin kuninkaallisena palatsina, joskin kuninkaalliset käyttävät sitä vain harvoissa edustuksellisissa tilaisuuksissa talon ollessa muutoin avoinna yleisölle. Käyntimme aikana palatsi oli harmillisesti suuremman luokan remontissa, joten siitä ei suuresti saatu iloa irti edes päällisin puolin.
Aukion ympäristöstä löytyy myös toisen maailmansodan muistoksi pystytetty Nationaal Monument op de Dam, jota ei valkoisen ja varsin pystyn olemuksensa takia voi olla huomaamatta. Reunoja koristavat lisäksi Madame Tussaudsin Amsterdamin toimipiste sekä runsaasti paremman väen kauppaliikkeitä. Keskellä aukiota on muutamia pikaruokakojuja, jotka lienevät toiminnassa ympäri vuorokauden.
Kiertelimme kirkkoa ja palatsia parin kätkön takia, mutta pitkä päivä alkoi lopulta verottamaan voimia sen verran, että päätimme lähteä palailemaan hotellille asettumaan taloksi ja hieman huilaamaan. Ilta oli vielä nuori, joten palaisimme vielä ”kylille” illallispaikkaa etsimään.
Heti kotiinlähtömme jälkeen Dam-aukio toimi jonkinlaisen antisemiittisen jalkapallohuliganismin näyttämönä.
Max Brown Canal District
Respan neitokainen saatteli meidät huoneeseemme. Yllätykseksemme hän vei meidät kuitenkin ensin ulos, jossa käännyimme tiukasti vasempaan. Ulko-ovemme olikin siinä. Sen vieressä oli ilmeisesti jossain muussa kerroksessa sijaitsevien huoneiden ovi. Ovet sijaitsivat jyrkkien kiviportaiden päässä, joten saavutettavuus ei tässä hotellissa ollut aivan huippuluokkaa.
Oikean puoleisen oven avattuamme portaat jatkuivat kapeassa rappukäytävässä. Onneksi huoneemme ovi oli onneksi heti näiden portaiden päässä ja ikkunat kohden kanavaa – aivan kuten oli tilattukin.
Kun viimeinenkin uksi aukesi, niin emme voineet muuta kuin huokaista ihastuksesta: kaksi suurta ikkunaa avasivat maiseman kohden Herengracht-kanavaa ja sen vastapäisiä taloja. Suuri ja kutsuva punkka untuvaisine pieluksineen täytti lähes koko pienen tilan, jota oli koristeltu moniain pienin yksityiskohdin. Kassakaappi toimitti oman toimensa ohella myös yöpöydän virkaa.
Kammettuamme itsemme peremmälle ja laskettuamme laukut lattialle saatoimme yhteen ääneen todeta, että aika vilpoista huoneessa oli. Me suomalaiset kun emme ole oikein tottuneet alle +25 asteen sisälämpötiloihin. Syyksi paljastui suurien ikkunoiden yksinkertaisuus ja vuotavat karmit: päivä paistoi niiden läpi paikoin oikein komeasti. Lisäksi näin päiväsaikaan lämpötilaa oli taidettu muutenkin säätää matalammaksi.
Ohuet ikkunat tarkoittivat myös sitä, että kadulta kantautuvat äänet kantautuivat aivan perille saakka. Aivan kuin mitään ikkunoita saatika seiniä olisi ollut olemassakaan. Kaikesta paistoi se, että tätäkin vanhaa rakennusta koski varmasti moni laki ja säädös, jotka eivät suojelullisista syistä antaneet mahdollisuuksia kovin mittaviin energiaremontteihin. Kylppäri poikkesi tästä linjasta, sillä se oli oikein moderni ja nykyajan tarpeet täyttävä.
Ihastuksen ja epäilyksen aiheuttamista ristiriitaisista tunteista huolimatta asetuimme keskimäärin tyytyväisinä taloksi ja hengähdimme hetken.
Pastaa ja punaisia lyhtyjä
Sen verran katselimme ennakkoon netistä illallispaikkoja, että totesimme erittäin monen varteen otettavan paikan sulkeutuvan näin alkuviikosta jo turhan aikaisin. Niinpä otimmekin vain suunnan kohden ydinkeskustaa, josta jatkuvan turistivirran ansiosta löytyisi varmasti joku paikka, jossa vatsansa täyttää.
Ilta oli jo hämärtynyt. Se näytti tarkoittavan täällä Adamissa ihan sellaista perinteistä hämäryyttä; kirkkaita katuvaloja ei ollut missään, vaan entiset kaasuvalot oli modernisoitu sähköisiksi ja tuottamaan ympärilleen tunnelmallista, pehmeää valoa. Se oli kyllä hienoa, mutta aiheutti valokuvien ottamiselle omat haasteensa.
Matkan edetessä kadut hämärtyivät hämärtymistään ja niillä liikkuva väki väheni. Samalla joidenkin huoneistojen ikkunoista alkoi kajastamaan punaista valoa. Se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: olimme saapuneet Amsterdamin kenties kuuluisimman alueen etuvartioille. Varsinainen punaisten lyhtyjen alue olisi sijainnut vielä edempänä De Wallessa, mutta sen verran paljasta pintaa eräässä ikkunassa vilahti, että se riitti kaltaiselleni ujolle ohikulkijalle ihan mainiosti. Kuvaakaan en muistoksi ottanut, se kun on ankarasti kiellettyä tai vähintäänkin rajoitettua.
Koska ruokapaikat olivat näillä kulmin todella vähissä, käännyimme kohden valaistumpia katuja. Jopas alkoi löytymään monenmoista kippolaa ja kuppilaa. Kovin puoleensa vetäviltä ei monikaan vain vaikuttanut, ja kovin moni tuntui tarjoavan iskulauseissaan pelkästään argentiinalaista pihvilihaa. Moinen tuputus sai aikaiseksi vain eräänlaisen inflaation, ja niin päätimme etsiä jonkin italialais-tyylisen tavernan tai vastaavan.
Iltaelämä vaikutti kiinnostavan lähes ikään katsomatta. Väliin saimme kuulla jopa muutaman suomenkielen sanankin neljän nuoren miehen seurueen törmätessä kuppilasta suoraan eteemme. Emme kaivanneet nyt maanmiestemme seuraa, joten tiemme erkanivat nopeasti. Jatkuvassa ihmisvirrassa kulki viihteelle virittäytyneiden nuorten keskuudessa niin senioreita kuin vaippaikäisiäkin, joten olo tuntui turvalliselta. Mitään Suomesta ikävän tuttua rähinöintiä tai muuta päihteiden aiheuttamaa levottomuutta emme ehtineet havaitsemaan.
La Madonna
Tässähän olisikin ihan passeli paikka, ajattelimme me, ja kävimme sisään. Iloisen näköinen tarjoilijatar ohjasi meidät kapean ravintolan ainoalle ikkunapaikalle, joka kävi meille oikein hyvin. Ravintolassa oli lisäksemme muutama muukin asiakas. Ankarannäköinen vanhempi herra, ilmeisesti paikan omistaja, tuntui arvioivan tulijat nenänvarttaan pitkin.
Koska oli jo ilta, emme halunneet sortua ylettömään mässäilyyn. Niinpä Jenny tilasi itselleen Filetto pollo Sicialianan, joka piti sisällään tomaattikastikkeella kuorrutetun kananfileen. Lautasen reunaan oli yritetty sommitella jotain taidetta pestokastikkeesta siinä isommin onnistumatta. Itse tyydyin varsin tylsännäköiseen ja -makuiseen lasagne-annokseen. Eväät huuhdoimme alas talon omalla valko- ja punaviinillä.
Ruoka oli ihan perushyvää, mutta ei siitä lauluja kirjoiteltaisi. Ikkunapaikalta oli mukava katsella ohi kulkevia ihmisiä, joskin seesteistä rauhaamme häiritsi täsmälleen päämme päältä katonrajasta raikuva musiikki, joka toimii tehokkaasti keskustelunvaimentimena. Ilman jälkiruokaa olimme varsin pian valmiita, joten lähdimme kohden hotelliamme.
Silmiinpistävää oli huomata, että paikalliset eivät pidä huoneistojensa verhoja kiinni pimeälläkään. Syitä siihen on hankala lähteä arvailemaan, kommunikointi alkuasukkaiden kanssa kun jäi muutenkin melko vajaaksi. Tietänevätköhän syytä moiseen lopulta itsekään?
Hotellissa huomasimme, että Schipholin lentokenttähenkilökunta oli saanut rikottua Jennyn matkalaukusta lukitussalpa-vetimen. Matkatavaroiden kohtelua ne tuolloin edessämme istuneet japanilaismatkaajat taisivatkin saapuessa kauhistella, kun oikein joukolla tuijottivat pihalle. Enpä kyllä anna siitä Schipholille täysiä pisteitä.
Maanantai 4.11.
Kuinka kauniisti kanavaa vastapäätä sijaitsevien talojen seinistä aamuauringon valo heijastuikaan kauttaaltaan huurtuneiden ikkunoiden läpi katsellessa! Illalla paksun peiton alle käperrettyämme ei pienestä vilpoisuudesta ollut enää tietoakaan, ja olipa se ikkunan alle taiten naamioitu lämpöpatterikin tainnut yön aikana jonkin verran lämmetä. Itse asiassa enpä muista, milloin olisin noin hyvin yöni viimeksi nukkunut, vaikka paikallinen jätehuolto aloittikin viikonlopun aikana kertyneiden jätekasojen siivoamisen jo aamuaikaisella, eikä samassa talossa majailevien ja pihalla tupakoivien jenkkien itsetuntoa uhkuvasta äänenkäytöstä voinut olla täysin piittaamatta. Valtaosa autoista ja muista perinteisistä moottorikulkineista oli onneksi sähkökäyttöisiä, joten niiden olemassa olon saattoi päätellä vain kevyestä rapinasta.
Aamupalalle ehdimme puolisen tuntia ennen aamiaisajan päättymistä. Tarjoilu oli sen verran vaatimatonta, että ihan hyvin siinä ajassa ehti nauttimaan sämpylän parin erilaisen juuston ja leikkeleen kera. Kasviksiksi luokiteltiin lähinnä luumutomaatit ja tuorekurkku. Jogurtti tarjoiltiin tarjoiluastioissa muutaman tunnin huoneenlämmössä muhineena, hotellin automaattikahvia en päässyt maistamaan vierailumme aikana kertaakaan. Molemmilla kerroilla aparaatista loppui maito, eikä henkilökuntaa tietenkään näkynyt tuolloin mailla halmeilla. Appelsiini- ja omenamehut olivat hyviä ja tuoreeltaan puristettuja. Jogurttiin oli saatavilla monenmoisia höysteitä, ja niitä hamusinkin kuppiini mielihyvin.
Mielessämme kävi, että mahdollisella seuraavalla kerralla säästämme hotelliaamiaisesta ja käytämme varat lähistön brunssipaikkoihin. Niitä tuntuu täällä olevan paikat väärällään, ja osassa myöhäistä aamiaista tarjoillaan jopa kolmeen saakka iltapäivällä.
Kaakon kautta keskustaan
Tämän päivän kiertueemme lähti täsmälleen samaan suuntaan kuin eilinenkin: ensin jonkin matkaa Herengrachtin rantaa kohden lounasta ja sieltä Prinsenstraatia myöten luoteeseen. Tarkoituksenamme oli nimittäin napata eilen ylettömän väkimäärän takia saavuttamattomaksi jäänyt kätkö.
Väkeä oli näin kymmenen jälkeen maanantaiaamuna liikkeellä reilusti vähemmän, joten onnistumisen mahdollisuudet olisivat huomattavasti paremmat. Työtä tekevät olivat töissään, koululaiset kouluissaan ja paikalliset hipit, no… päissään tietenkin. Tämän tästä väistelimme suuria jätesäkkikasoja, joiden päättelimme olevan viereisten asuntojen normaaleja talousjätteitä, jotka odottelivat katujen varsilla kerääjiään. Koska varsinaisia jäteastioita ei näkynyt juuri missään, tämä oli lienee se tapa, jolla paikallinen jätehuolto toimi. Ei ehkä huomaamattomin, mutta olosuhteet huomioon ottaen varmaankin tehokkain.
Aurinko paistoi, lämmintä oli suomalaisittain mitattuna ihan reilusti, nurmikot vihersivät, jopa osa puista. Linnutkin olivat ajoittain äänessä, joskin kaikkein kaunisäänisimmät olivat tainneet täältäkin jo lähteä jonnekin etelämmäs. Etsimämme kätkökin löytyi ja antautui kirjattavaksi aivan kuin itsestään. Purkki oli piilotettu purukumiklöntin muotoisen naamioinnin sisään. Eipä olekaan ennen tullut moista vastaan, joskin olen kyllä ollut semmoisista tietoinen.
Olipa mukavaa olla täällä.
Matkamme jatkui Prinsengrahctin rantaa seuraillen aina Westerkerkille saakka. Yritimme jälleen löytää erästä Homomonumentin yhteyteen piilotettua kätköä, mutta se ei onnistunut tälläkään kertaa. Emme jääneet lepäämään laakereillamme, vaan jatkoimme jo tuttua reittiä Damia kohden.
Välillä pistäydyimme mielenkiintoisessa putiikissa nimeltään By Popular Demand – Things You Want Giftshop. Olisihan sieltä voinut ostaa ties mitä hauskaa ja pääasiassa varsin tarpeetonta tavaraa, mutta päätimme sanoa itsellemme ei. Tyydyimme kierrokseen kaupan hyllyjen välissä. Suosittelen kuitenkin käymään, jos tuntee vetoa eksentrisiin artikkeleihin. Kävimme myös pyörähtämässä varsin pompöösin ulkomuodon omaavan tavaratalon, Magna Plazan syövereissä. Kokemus siitä jäi melkoisen vajaaksi, kärsineekö ostoshelvetti vuokralaisten puutteesta tai sitten olimme yksinkertaisesti väärään aikaan liikkeellä. Vessassa käyminenkin oli jostain syystä tehty niin haastavaksi, että Jennyn kahden yrityksen jälkeen päätimme jälleen vaihtaa maisemaa.
Ja maisemahan vaihtui – joskin vain toiselle puolen katua jo kertaalleen vierailtuun Damiin. Suurin osa aukiolle tulleesta ihmismassasta tuntui istuvan kolmen suurimman ravintolan terasseilla. Vilkaisimme katukylteistä nopeasti kahden lähimmän kahvilan tarjonnan ja painelimme sisään kirkon tiloissa sijaitsevaan Nieuwe Kaféhen. Sisällä oli viihtyisää ja mukavan avaraa, joten tilasimme sumpit pienten leivosten kera. Jennykin pääsi viimein kaipaamaansa vessaan.
Kupposet kumottuamme pääsimme viimein perehtymään aukion kätkötarjontaan. Tarjolla olisi ainakin pari virtuaalia ja maakätköä, joiden tehtäviin tulisi paneutua saadaksemme ne kirjattua. Pyörimme näiden tehtävien parissa varmaan tunnin verran pitkin ja poikin Damia, välillä jalkoihimme tuijottaen, väliin taivaisiin kurottaen ja hiomatonta, valkoista travertiinipintaa taputellen. Saimme tutustua mm. kevään 1945 ampumavälikohtaukseen, jossa humalaiset saksalaiset sotilaat ampuivat väkijoukkoon ja tappoivat kymmeniä rauhantuloa juhlistamaan tulleita hollantilaisia. Uhrien nimiä on taltioitu katukiveykseen aukion pohjoisella reunalla. Lisäksi saimme etsiäksemme sinisen, pyöreän kivilaatan, jonka alle 90 sentin syvyyteen on upotettu pronssinen pultti. Pultti markkeeraa Amsterdamin normaalikorkeutta merenpinnasta. Tai ehkä pitäisi ennemmin puhua normaalimataluudesta, kaupunkihan sijaitsee pääosin merenpinnan alapuolella!
Keskellä aukiota Halloweeniin jumiin jäänyt viikatemies jäi säikyttelemään lapsia ja satapäistä puluparvea läksiessämme eteenpäin.
Kivilaattoja seuraten kiinalaiskortteliin
Taivalsimme erään lab-kätkön etappien vanavedessä kohden koillista. Matkaamme viitoittivat muutoin varsin suoran Warmoersstraatin varrella muutama koristeellinen kivilaatta, joita on aseteltu 1600 – 1800 -lukujen välisenä aikana useimpien talojen seinille eräänlaisiksi tunnuskilviksi. Näitä laattoja on Amsterdamissa edelleen olemassa noin 1600. Saimme näin matkata läpi vuosisatojen, sillä kulkemamme kadut olivat vanhimpia mitä kaupungista löytyy.
Tämän varsin mielenkiintoisen reitin katkaisi poikkeama Amsterdamin kiinalaiskorttelissa. Nimitys on nykyisin siinä mielessä harhaanjohtava, että alueella vaikuttaa runsaasti muitakin aasialaisia kansallisuuksia ravintoloine ja muine liiketiloineen. Kovin syvälle alueelle emme sukeltaneet, mutta saatoimme todeta valtakulttuurin vaihtumisen muutamista arkkitehtoonisista yksityiskohdista, jotka pistivät silmään kuin kiinalainen arkkitehtuuri Amsterdamissa. Erään kätkön löydettyämme käännyimme kannoillamme tulosuuntaan ja takaisin kohden länsimaista ”sivistystä”.
Frietbordeel
Kapealla Korte Niezel -kadulla piti stopata. Silmämme havaitsivat mukavan ja siistin pikku puodin, jossa selkeästi kaupattiin erästä amsterdamilaista erikoisuutta, nimittäin ranskanperunoita. Jotkut väittävät täkäläisiä ranskisannoksia jonkinlaisiksi pikaruokakulttuurin multihuipentumaksi. Siitähän piti tietenkin ottaa selvää, vaikkapa tässä vapaasti suomennettuna Pottubordelliksi itsensä nimenneessä yrityksessä.
Koska ”nakkarilla” ei ollut juuri sillä hetkellä muita asiakkaita, kiusasin nuorta myyjätärtä ikävillä kysymyksillä perinteisimmistä annoksista, niiden koosta ja majoneesien vivahteista. Itse tilasin L-kokoisen roppeellisen ja jotain z-kirjaimella (kenties Zaanse) alkavaa kastiketta, joka koostui majoneesista ja makeasta sinapista. Jennylle riitti M-kokoinen aivan vain tavallisella majoneesilla. Kastikkeita ja lisähöysteitä olisi ollut valittavana vaikka viiden vuoden tarpeiksi, mutta näin ensikertalaisena kannatti aloittaa alkeista. Kyytipojiksi otimme pullolliset kokista.
Muutaman minuutin kuluttua annoksemme olivat valmiit ja siirryimme nauttimaan niistä läheiselle sillalle. Aurinko paistoi asentopaikkaamme täydeltä terältään, joten harmittamaan jäi vain istumapaikan täydellinen puute. Väkeä tuli ja meni ohitsemme oikealta ja vasemmalta, mutta se kuuluu vain asiaan. Lokit ja pulut loistivat onneksi poissaolollaan, joten se helpotti annoksien ahm… nauttimista.
Ranskalaiset olivat varsin paksuja, ehkä jopa tuplaten kotimaisiin vastineisiin verrattuna. Suolaa niissä oli vain hitunen ja sekin vähä oli onnistuttu levittämään varsin tasaisesti kautta annoksen. Missään välissä ei tullut äkillistä suolapaukkuhyökkäystä, kuten monesti on tapana. Oma kastikkeeni maistui sekin varsin miedolta, mutta toki siitä vaalean sinapin hennon vivahduksen silti erotti. Jotain tästä annoksesta jäi selkeästi puuttumaan. Olivatko ne sitten kuiviksi käristetyt makkarankappaleet, raaka sipuli, vetinen kurkkusalaatti vaiko jokin muu jalo ravintoaine, sitä en äkkiseltään osaa sanoa. Mutta yllättävän tuhti paukku se oli, vaikkei henkeäsalpaavan suuri ollutkaan. Jo vain tällä jaksoi taas muutaman sillan välin.
Etelän kautta keskustaan
Etenimme muutama kätkö silmissämme kiiluen Oudezijds Voorburgwal -katua kohden lounasta. Ihmettelimme siinä mennessämme moniaita kauppaliikkeitä, jotka ovat erikoistuneet varsin erityisiin artikkeleihin. Toinen saattoi myydä pelkkiä kumiankkoja, toinen ainoastaan erilaisia lehmäfiguureja, kolmannessa saatettiin kaupata pelkkiä joulukuusenkoristeita – vieläpä ympäri vuoden. Ilmeisesti kaikille riitti ostajakuntaa, joskaan eipä noissa kauhea vilske vaikuttanut käyvän.
Iltapäiväkahvia teki sen vahvasti mielemme, että pysähdyimme välillä Café Brasserie Meuwese -nimiseen sumppilaan nauttimaan jotain hyvää. Terassi oli koostaan huolimatta ahdettu täyteen marraskuisesta iltapäiväauringosta nauttivia ihmisiä, joten otimme ja saimme suosiolla pöytäpaikan tuulensuojan puolelta. Valitsimme listalta Caribbean Chocot, joiden nimestäkin voi jo päätellä, että rommi ja lämmin kaakao esittävät pääosaa tuossa kermavaahdolla kuorrutetussa unelmassa. Siinä herkkujuomia nautiskellessa oli mukava raapustella kortteja kotoperille. Pitkäksi aikaa emme aloillemme kaikesta mukavuudesta huolimatta jääneet, sillä meillä oli missio ja jopa aikataulu. Siitä sitten myöhemmin.
Matkamme jatkui kätköjen perässä pitkin Centrumin eteläisimpiä osia. Saimme ilon ja kunnian tutustua niiden ohella mm. suuren Lego-kaupan näyteikkunaan ja sen valtaviin rakennuspalikkaluomuksiin, Papukaija-nimisen kirkon kiviseen papukaijaan, vuonna 1580-perustetun orpokodin yhteentoista surumieliseen asukkiin, taloon integroituun kellopeliin ja muutamaan muuhunkin hämmästystä ja ihastusta herättävään yksityiskohtaan. Väliin löysimme itsemme jälleen kerran Damista, mutta jatkoimme saman tien matkaamme vertaillen klassisten hollantilaisten taiteilijoitten ikuistamia maisemia nykypäiviin saakka säilyneisiin arkkitehtonisiin yksityiskohtiin. Olipa kerrassaan mielenkiintoista, ja nyt osaammekin kertoa amsterdamilaisen talojen päätykolmioiden päätyypit: kolmio-, torni-, porras- ja kellopääty.
Plaskrul
Ilta alkoi hiljakseen hämärtymään, joten otimme suunnan kohden illan kohdetta. Kiirettä ei tarvinnut pitää vieläkään, joten päätimme käväistä vielä kerran pyörähtämässä Westerkerkin viereisessä puistossa etsimässä Homomonumentin kätköä. Tällä kertaa se onnistui, kun älysin käyttää kännykän kameraa purkin paikallistamiseen.
Kätkön löytymisen kunniaksi halusin pistäytyä amsterdamilaisessa erikoisuudessa, nimittäin plaskrulissa. Kyseessä on noin miehen korkuinen, mutkalle kierräytetty metallinen seinäke, jonka sisälle miehet pääsivät tekemään pienet tarpeensa. Nimenomaan miehet, sillä ainakaan käyttämäni laitoksen ominaisuudet eivät täysin riitä kattamaan naisellisia tarpeita: seinäkkeen avoin alaosa ei juurikaan soisi näkösuojaa strategisten tai edes taktisten paikkojen peittelemiseen.
Vuoroani odotellessa huomioin edelläni lorottelevan kaverin laajan haara-asennon. Havainto osoittautui erittäin tarpeelliseksi; roiskeilla saattaa helposti sotkea kenkänsä ja lahkeensa. Muutoin käyttö on helppoa: asetu mutkan tiukimpaan kurviin, ota laaja haara-asento, avaa housut. Loppu tapahtuukin sitten kuin itsestään, kunhan muistaa suunnata suihkun kohden maassa näkyvää viemäriä. Kun toimet on lopulta toimitettu, voit poistua – edes vetää ei tarvitse. Hygieniasta täytyy jokaisen huolehtia itse, ja itsekin turvauduin mukanamme kulkevaan käsidesituubiin.
Jostain syystä en huomannut ottaa tästä mukavuuslaitoksesta kuvaa muualta kuin sisältä. Mutta eipä hätää, plaskrul-faneille on olemassa oma nettisivustonsa verkkokauppoineen päivineen. Sivuston ylläpitäjä jopa järjestää plaskrul-kierroksia pitkin kaupunkia noita hiljalleen katukuvasta katoavia erikoisuuksia esitellen.
Ristin tämän mainion keksinnön kusimutkaksi.
Anne Frankin talo
Aikaisemmin mainitsin jotain aikataulusta ja missiosta. Ne liittyivät Anne Frankin taloon, sillä meillä oli ostettuna sinne liput kello 18.15 – 18.30 väliseen aikaikkunaan. Missio taas liittyi siihen, että saisimme vietettyä aikamme kaupungilla mahdollisimman tehokkaasti ja tuottavasti osuaksemme sopivasti kyseiseen aikaikkunaan.
Olimme tietenkin aikaisessa. Katselimme hetken museotaloon jonottavia ihmisiä ja lähdimme etsimään sopivaa paikkaa iltakahvin nauttimiseen. Sellainen löytyi Prinsengrachtin toiselta puolen vain korttelin mittaisen matkan päästä, Café Westeristä. Koska ilta oli jo viilenemässä, päädyimme nytkin lämpimiin juomiin. Irlantilainen ja espanjalainen kahvi tekivät tehtävänsä, ja sen kummemmin baarissa notkumatta läksimme odottelemaan vuoroamme. Kiirettä ei ollut vieläkään.
Kun aika sitten koitti, asetuimme jonon jatkoksi. Hetkisen siinä notkuttuamme ystävällismielisen oloinen naishenkilö tuli kysymään lippujamme, joita vilautimme kännyköistämme mielihyvin. Osoittautui, että meillä oli vaaleanpunaiset liput, jotka tarkoittivat sitä, että saimme mennä vapaasti sisään ohi jonojen. Mielestäni ostin kyllä halvimmat mahdolliset, mutta en ajatellut valittaa.
Sisään päästyämme jätimme takit ja reput säilytykseen. Saatavilla olisi ollut englanninkielinen ääniopastus, mutta kieltäydyimme siitä kohteliaasti. En ole ihan varma miksi, mutta ainakin itse tunsin taustatarinan karmaisevine yksityiskohtineen paremmin kuin hyvin. Siirryimme museon modernista osasta alkuperäiseen taloon.
Annen isän Oton mausteyrityksen varastotilat. Työmiesten takia päivät piilopaikassa ovat olleet hiljaisia.
Kuvat, tekstit, äänet ja videot siivittävät tarinaa huone huoneelta eteenpäin. Natsit vyöryvät Hollantiin 1940.
Kirjahylly kääntyy oviaukon edestä. Kuin jossain elokuvassa. Jyrkät portaat toiseen kerrokseen. Kellertäviä seinäpahveja ja tapetteja, antiikinvihreitä listoja.
Huoneesta toiseen täyden hiljaisuuden vallitessa. Frankien lisäksi talossa on piileskellyt myös toinen perhe, van Pelsit, sekä Fritz Pfeffer.
Tässä on majaillut Anne ja Fritz Pfeffer. Murrosikäisen tytön haaveita ja kipuilua elämänjanon ja kuolemanpelon keskellä.
Peter van Pelsin sängyn paikka portaiden alla. Nuoren pojan koko silloinen maailma – Annen lisäksi.
Ainoa alkuperäinen kaluste on van Pelsien keittiönurkkauksen työtaso ruosteisine lavuaareineen. Natsit takavarikoivat piilopaikasta kaiken omaisuuden, eikä Annen isä Otto sodan jälkeen halunnut säilyttää jäljelle jääneitä. Frankien ystävät ja auttajat pelastivat joitain yksityisiä esineitä takavarikolta, kuten Annen päiväkirjat.
Vakavia kasvoja katselee hiljaa ympärilleen, lukee vitriinien selitteitä, kuvittelee edesmenneen elämän ympärilleen.
Piilopaikka paljastuu loppukesästä 1944. Asukkaat joutuvat keskitysleireihin ympäri natsi-Saksan. Vaikka kaikki kuolivat, Annen ansiosta he kaikki elävät edelleen.
Noin tunnin mittaisen kierroksen päätteeksi hiljaiset museovieraat poistuivat nieleskellen takaisin museon moderniin osaan, osa tekemään ostoksia museokauppaan, osa poistuen suurkaupungin iltaelämään unohtamaan kaiken.
Café de Oude Wester
Vietimme tovin tutkimassa Google Mapsia ja etsien säädyllisen etäisyyden päässä sijaitsevia asiallisia ravintoloita. Lopulta päädyimme hakeutumaan noin kilometrin päässä lounaan suunnassa sijaitsevaan, nyt jo unohduksiin päässeeseen syöttölään.
Ilmeisesti puolittainen laiskuus ja reippaaksi äitynyt nälkä saivat meidät kurkkaamaan läheisen kuppilan, Café de Oude Westerin, katukylttiä. Täältähän saisi hutspotia, tuota hollantilaisten vähemmän kuuluisaa perinneruokaa, joka voisi koostumuksensa takia sopia myös suomalaiseen suuhun. Siispä siirryimme sisään vain hentoinen epäilyksensiemen mielessämme.
Pöydissä istui puolenkymmentä ihmistä. Paikka vaikutti muutoin ihan viihtyisältä ja tarjoilijakin reippaalta. Saimme kahden hengen pöydän ikkunan vierestä, joskin valinnan varaakin olisi ollut. Tilasimme hutspotit, aivan kuten ajatuksena oli. Kysessä on käytännössä varsin sattumaiseksi muussatusta perunamuussista, jonka seassa on ainakin porkkanaa ja sipulia. Muusin yhteydessä oli tämän ravintolan tapauksessa muutama iso lihapulla ja keskellä koko annosta pieni kupillinen hieman paksulta lihaliemeltä näyttävää kastiketta. Annokset huuhdeltiin alas oluella, kuten täkäläinen tapa vaati.
Liekö sitten ollut jo niin nälkä, mutta muusi maistui ihan mainiolta. Lihapullat sen sijaan maiskahtivat hieman pakasteelta, mutta kun eivät silti varsinaisesti pahoja olleet, katosivat ne ääntä kohden vikkelään. Vikkelyyteen vaikutti myös se, että kaikki muut ravintolassa olleet lähtivät ja jättivät meidät keskenämme paikkoja putsailevan tarjoilijan kanssa. Kysyin varmuuden vuoksi, onko hän jo sulkemassa, mutta kiirettä ei kuulemma ollut. Take your time.
Pian olimme kuitenkin valmiit jatkamaan matkaamme. Olo oli suhteellisen ympäripyöreä, olihan kyseessä kuitenkin varsin tuhti ruokalaji. Lisäksi autoin Jennyä saamaan oma lautasensa tyhjemmäksi.
Käyskentelimme ruokaa sulatellessa korttelin ympäri erään multikätkön loppupisteellä, joka ikävä kyllä osoittautui sen verran hankalaksi, ettei löytöä herunut. Jatkoimme samaa vauhtia takaisin hotelliimme vatsojemme viereen köllölleen.
Keskiviikko 5.11.
Aamu valkeni aurinkoisena, kuten tähän asti kaikki muutkin aamut Amsterdamissa. Mikä merellinen marraskuu se tämmöinen muka on?
Vaatteita ylleni riipoessa olo vatsan seudulla ei tuntunut ihan normaalilta. Kipuja ei ollut, mutta hieman oli sellainen tunne, että jokin tahtoisi tulla ylös. Niinpä aamupalalla en saanut syötyä kuin hieman kurkkua ja pari leikkeleviipaletta. Sämpylää tai kahvia en saattanut ajatellekaan.
Takaisin huoneeseen päästyämme se sitten alkoi. Vuoronperään istuskelin vessanpytyllä ja kumartelin sille nöyrästi. Herättelin silti toivetta, että olo helpottuisi puoleen päivään mennessä, että ehtisimme Rijksmuseumiin meille varattuun aikaikkunaan, joka olisi kello 13.00 – 13.15.
Aamupäivän aikana toivoni alkoi hiipumaan: ei ollut minusta lähtijäksi. Jenny kävi kuitenkin kiertelemässä lähiseudun, ja vähän kauempiakin, kauppaliikkeitä ja toi tullessaan minulle mm. punajuurismoothieta ja appelsiini-Fantaa. Kyseinen smoothie saattoi olla tähän tautiin oikein hyvä lääke, joskin se meinasi säikäyttää minut yhdellä lukuisista vessareissuistani pahanpäiväisesti – kunnes sitten hoksasin, mitä olin nauttinut. Fantaa maistaessani huomioni kiinnittyi vanhan korkkimallin kautta väljähtäneeseen makuun ja kummakos tuo, kun päiväys oli mennyt ohitse jo huhtikuussa. Sekin vielä.
Kuume tuntui hieman nousevan, mutta sen sain lopulta pysymään kurissa Panadolilla. Sain päivän aikana syötyä muutaman Pringlesin, joita en muuten aio syödä enää koskaan missään. Iltaa kohden vessakäynnit vähenivät, kun ei oikein ollut tavaraa mitä tuottaa. Imodiumillakin saattoi olla oma osuutensa asiaan.
Joskus alkuiltapäivästä siivooja kävi koputtelemassa oveen, mutta hätistin hänet tiehensä unenpöpperöisellä vastauksellani: ”Täällä on asiakas! Sorry, here is customer inside!” Siivooja kaikkosi, mutta hetken kuluttua huolestunut respan kaveri soitteli Jennyn yöpöytä/kassakaapin päällä sijaitsevaan puhelimeen. Vakuutin kaiken olevan muutoin ok, mutta olen vain hieman sairas, enkä tarvinnut tähän hätään huonepalvelun palveluja. Liikuttavaa huolenpitoa.
Jenny lähti iltapäivän päätteeksi etsimään itselleen ruokapaikkaa, ja pitkällisen kiertelyn ja kaartelun päätteeksi löysi Restaurant & Pizzeria Lucca Duen varsin läheltä hotelliamme. Hän saapui illan suussa takaisin majapaikkaamme kertomansa mukaan Cotto-pizzan nauttineena ja muutoinkin oikein hyvin syöneenä. Viinilasillisenkin kera hinta oli edullisempi kuin useimmissa kotimaisissa känkkylöissä.
Itse pääasiassa nukuin tuonkin ajan, ja hereillä ollessani katselin paikallisia tv-lähetyksiä, joissa selkeästi oltiin huolissaan Trumpin ollessa niskan päällä USA:n presidentivaaleissa. Siinä kohden tunsin vahvasti asuvani hollantilaisten kanssa yhteisessä Euroopassa. Kun tv ei enää kiinnostanut, tuijottelin verhonraosta lasittunein silmin auringon kilossa kylpeviä vastarannan taloja huurtuneen lasin läpi.
Kauniita olivat.
Torstai 6.11.
Aamuyöllä kävin viimeisen kerran kumartamassa posliinille. Pari tuntia sen jälkeen vatsastani alkoi kuulumaan toivoa herättävää ääntelyä: mrrr, lurrr, möyyyrrr… kuulostipa kerrassaan hienolta; siellä siis on kuin onkin jotain elämää!
Ajatus kotimatkasta silti jännitti hieman. Ajatuksena koti-Suomi itsessään tuntui turvalliselta, mutta kaikki se mitä ennen sinne pääsyä voisi olla edessä, tuntui kammottavalta. Aamiaisen jätin suosiolla väliin, kun ajatus ruoasta teki vieläkin pahaa. Pahan olon lisäksi ja osittain sen tilalle oli tullut ajoittainen, polttava närästys. Päätin silti jättää Rennien ottamatta ja join sen sijaan hieman vettä. Se auttoikin joka kerta ja saattoi olla omiaan palauttamaan vatsaan tasapainon.
Venyimme huoneessamme niin pitkään kuin se oli mahdollista, eli lähemmäs kello 11:ä. Tuohon kellonlyömään mennessä olimme respassa tekemässä lähtöä. Espanjalaistaustainen vastaanottovirkailijamme kyseli vointiani ja antoi auliisti neuvoja kivennäisveden juomisesta, jotka kuittasin suomalaiseen tapaan lyhyesti ”No… I will survive.” Kuin joku Terminaattori. Olo tuntui muutenkin aivan yhtä kankealta.
Ulkoilmaan pääseminen tuntui silti hyvältä, vaikka sää olikin yön aikana harmaantunut. Hyvältä tuntui myös käveleminen pitkän lojumisen päätteeksi. Niinpä läksimme kohden muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa rautatieasemaa. Olo tuntui paranevan askel askeleelta, joten kysymys kuuluukin: olisiko minun pitänyt lähteä liikkeelle jo edellisenä päivänä? Ehkä, tai sitten ei.
Keräilimme matkan varrelta pari virtuaalikätköä, jotka eivät kummempia temppuja vaatineet. Kiirettä emme voineet pitää ja välillä piti pysähtyä levähtämään. Rautatieaseman sisätiloihin päästyämme tuntui kuitenkin jo siltä, että ehkäpä tämä tästä. Uusien kätköjen perässä kuljimme pitkin asemaa matkalaukkujemme ropeltavan äänen saatellessa menoamme. Kävimme IJ-joen rannalla ihmettelemässä sen ylitse molempiin suuntiin seilaavia lauttoja ja taksipysäkin reunalla kuuntelemassa maahanmuuttajataustaisten taksikuskien keskinäistä hauskanpitoa. Ollessamme eräässä pienessä kaupassa, tai isossa kioskissa, hyllyjenvälikierroksella huomasin tiskillä suklaapatukoita. Jostain syystä Snickers-patukka alkoi vetämään minua puoleensa vastustamattomalla voimalla. Jenny osti sen minulle muiden ostoksiensa ohella.
Istahdimme aseman penkeille huoahtamaan. Nautin aarteestani puolet hyvällä ruokahalulla, mutta toisen puolen jouduin vielä säästämään myöhemmäksi.
I will survive, totta f***ing tosiaan!
Kotimatkalle
Ratatöiden takia oikea juna ja sen raide olivat ensin hieman hakusessa, mutta osasimme kuitenkin lopulta sopivaan paikkaan. Laiturilla seisoskellessamme kaksi keltaisiin liiveihin puettua asematyöntekijää saapui paikalle. Yhtäkkiä toinen äityi pitämään meille mekkalaa, jonka syystä en oikein päässyt kärryille, vaikka vastailimmekin hänen kysymyksiinsä parhaan kykymme mukaisesti:
”Why don’t you answer to me? I made a question and you don’t answer to me!”
Tuo tummahkohipiäinen ja tulisilmäinen nuorimies melkein pelotti. Onneksi hänen kaverinsa oli eri maata, joten toimitimme asian hänen kanssaan. Lopulta saatoimme yhdessä todeta olevamme aivan oikeassa paikassa ja oikeaan aikaankin vielä; lentokentälle menevä juna saapui juuri laiturille. Hänen ilmeensä työkaverinsa käytöksestä kertoi kaiken.
Vajaan parinkymmenen minuutin kuluttua juna oli jo perillä lentokentän asemalaiturilla. Siitä kerros ylöspäin ja olimme asematasossa. Aikaa meillä oli runsaasti, sillä alkuperäisten suunnitelmien mukaan olisimme viettäneet sitä kaupungilla kuljaillen ja saapuneet kentälle vasta lähempänä nousukiitoa. Näin ne suunnitelmat saattavat muuttua.
Oloni alkoi olla jo sen verran hyvä, että vaikka ruokahalu ei vielä ollutkaan kohdillaan, tuoksuivat käytävienvarsien kahvilat ja konditoriat ajoittain turhankin hyviltä. Tyydyin kuitenkin lähinnä katselemaan sivusta Jennyn herkuttelua saaden häneltä pienet jämät kanavoileivästä: ”Miten tämä voi olla näin jumalaisen hyvää..?”
Lähtöselvitys oli jälleen tehty jo edellisenä iltana kännykällä, ja kun jätimme laukutkin automaatin vietäväksi, ei meillä tarvinnut jonottaa muualle kuin turvatarkastukseen. Muistutan näin itseäni ja kenties muitakin laukkuautomaatin käytöstä sen verran, että laukun pitkän sivun kahvaan kiedottu tarra tulee sojottaa ylöspäin: näin se ei syrttäänny aparaatin uumenissa ja lukulaite pystyy sen lukemaan.
Turvatarkastus oli käytännössä sen läpikävely. Aivan erilainen kokemus kuin Berliinistä keväällä. Niinpä meillä oli aikaa kierrellä myymälöitä, jotka eivät jostain syystä olleet Schipholilla oikein puoleensa vetäviä. Saimme kuitenkin ostoksemme stroopwafeleita myöten tehtyä, joskin jouduimme ravaamaan käytävät läpi kahteenkin otteeseen. Vähistä energioista kärsivänä minua alkoi lähdön lähetessä väsyttämään. Pienoinen pussi perinteisiä perunalastuja auttoi hieman menetettyjen voimien ja suolatasapainon tasaamisessa.
Pienen Finnairin kaltaisen lentoyhtiön portti sijaitsi lähes terminaalinsa kaukaisimmassa kolkassa. Siitä huolimatta sinnekin saakka oli saatu penkkejä odotteleville ja äänentoistoa sitä kaipaaville. Nekin yksityiskohdat kipittivät Berliinin kokemusten yli mennen, tullen. Ystävällismielisten, hymyilevien kasvojen ottaessa meidät lopulta vastaan ja toivottaessa tervetulleiksi sinivalkoisille siiville olimme jo melkein kotona. Välilasku Helsingissä toimi tällä kertaa mutkattomasti, vaikka boarding myöhästyikin puolella tunnilla. Oulussa olimme silti jotakuinkin ajallaan, ja Oulun Baarissa pidetystä lyhyestä tauosta huolimatta kotonakin ennen kolmea.
Plussat, miinukset ja lopputulema
Amsterdam on hyvin erikoinen kaupunki, jollaisia ei ole kuin tämä yksi ainoa uniikki kappale. Se on kaunis, vieraanvarainen ja palvelualtis, mutta jollain tasolla myös hieman arvaamaton: koskaan ei voi olla täysin varma, mitä seuraavan hämärän kulman takana odottaa.
Kaupunki ei ole erityisen kuuluisa oikein mistään yksittäisestä nähtävyydestä; Amsterdamhan on nähtävyys jo itsessään. Kulttuurihistoriaa ja maailmanluokan taidetta sillä on silti tarjota enemmän kuin varmasti puolella maailman kaupungeista yhteensä, onhan se kuitenkin entisen siirtomaavallan pääkaupunki. Varakkuus onkin kasautunut kaupunkiin monella tapaa.
Ainakaan näin keskustassa, Centrumissa, liikkuessa huono-osaisuutta oli vaikea hahmottaa. Ne lukuisat ”kahvikauppojenkaan” asiakkaat eivät vaikuttaneet mitenkään erityisen huono-osaisilta, vaan pikemminkin omaa elämäntapaansa toteuttavilta, keskiluokkaisilta kansalaisilta.
Varsinaisia kahviloita ja ravintoloita on paikat väärällään. Niiden kanssa täytyy näköjään vain olla todella varovainen, ettei käy niin kuin minulle. Se voi olla hankalaa, sillä tuokin epäilemämme paikka vaikutti päällisin puolin ihan asialliselta. Kaupoissakin kannattaa tarkistaa elintarvikkeiden päiväykset normaalia tarkemmin.
Koska vierailumme ei ollut järin pitkä ja siitäkin kolmasosa kului ruokamyrkytystä hotellihuoneessa potien, jäi meille runsaasti hampaankoloon. Museot jäivät Anne Frankin taloa lukuun ottamatta kiertämättä, kanavaristeily risteilemättä, monta paikkaa näkemättä ja kokemusta kokematta. Niinpä luulenkin, että meillä pitää joskus vielä palata sinne takaisin.
+ Hyvin toimiva lentokenttä, matkalaukun rikkotumisesta huolimatta
+ Kanavat
+ Historialliset rakennukset
+ Julkisen liikenteen maksutapojen helppous
– Sotkuisuus
– Paikallisten paksu aksentti, josta on ajoittain hankala saada selvää
– Ruoan laatu jäi arvelluttamaan
– Pyöräilijöiden henkinen ylivalta muita tienkäyttäjiä kohtaan
Kartat
Kuvia Amsterdamista
