No worries – Lontoon keväässä

Päätös seuraavan matkan suuntautumisesta Lontooseen tehtiin jo edellisenä kesänä, jolloin tilasimme lentoliput vain muutaman minuutin mittaisen harkinnan päätteeksi. Koolla oli tuolloin koko Pudasvieskan matkailukerhon jäsenkunta, joten sivistyneellä määrällä punaviiniä saattoi olla osuutensa asiaan. Ei kuitenkaan ratkaisevissa määrin, sillä olihan tästä puhuttu vuosien mittaan muutenkin. Kaltaiselleni anglofiilille Lontoo olisi yksi elämäni merkkipaaluista.

Lontoon-majoituksen varaaminen venyi sitten peräti marraskuulle ja Kempeleen/Oulunsalon lentokenttämajoituskin kahden viikon päähän lähtöpäivästä. Iso-Britanniaan vaadittu ETA-hakemus sentään tuli tehtyä heti sen mahdollistuttua, eli maaliskuun alussa. Toisin sanoen matkan järjestelyt tapahtuivat enemmän tunteella kuin järjellä. Mitään ei jäänyt kuitenkaan tekemättä, vaikka muutoin ilmassa olikin jonkinlaista vasemmalla kädellä – anteeksi vasurit – tekemisen fiilistä.

Oma matkamme alkoi vierailulla Tyrnävälle, jonne jätimme rakkaan karvakuonomme päivähoitoon näiksi muutamaksi päiväksi. Siitä jälleen kerran suuri kiitos Heinituulille, jonka huomaan Rakka on aina niin huoletonta heittää. Tyrnävältä ajelimme Kempeleeseen, jossa nautiskelimme aterian Rosson á la carte -listalta, lounasaika kun oli ollut ohi jo tunteja sitten. Samassa yhteydessä tapasimme myös kerhomme Alavieskan jaoston jäsenet, joiden kanssa sitten siirryimme tutun Finlandia Hotel Airport Oulun seinien suojiin. Saimme saman huoneen kuin edelliselläkin kerralla, eli respaan ei tarvinnut montaa askelta ottaa.

Ennen yöpuulle asettumista kävimme vielä vaihtamassa lentoaseman automaatista joitain euroja punniksi. Isolle määrälle ei ollut tarvetta, sillä tutkimustemme mukaan britit käyttävät mieluummin korttia kuin käteistä.

Tiistai 22.4.2025

Herätyskello herätti meidät jo puoli kuudelta, sillä kone nousisi kello 8.40 ja sitä ennen olisi mukavaa ehtiä syömään hotelliaamiainen. Lisäksi siirtyminen hotellilta lentoaseman parkkipaikalle ottaisi oman aikansa, kuten myös muodollisuudet turvatarkastusta myöten.

Laukkua dropatessani sain todeta, että pelkän henkilökortin vilauttaminen ei tällä kertaa riittänytkään, vaan poistuessamme Schengen-alueelta oli passin kaiveleminen repun syövereistä pakollista. Onneksi olin jononi ainoa asiakas. Muutoin siirtäytyminen Oulusta Helsinki-Vantaalle, tai lyhyesti pelkälle Helsingin lentoasemalle, onnistui sangen rutiininomaisesti ja ilman mainittavia tapahtumia.

Jatkolennon lähtiessä vasta lähempänä kolmea iltapäivällä meillä oli aikaa kuljailla pitkin asemaa ja ihailla tuon jo usempaankin kertaan kokoluokassaan Euroopan parhaaksi lentoasemaksi valitun liikenteellisen solmukohdan skandinaavisen tyylikästä arkkitehtuuria ja sen suojiin sullottuja toinen toistaan houkuttelevimpia kauppaliikkeitä muumeineen, koskenkorvineen ja fazereineen. Mitään muuta ei ainakaan minulla tarvinnut ostaa kuin varsin maittavaksi osoittautunut italialaisperäinen pasta-annos pohjoismaisesta keittiöstä (Nordic Kitchen), jossa suomea taitamaton henkilökunta antoi peri-suomalaiseen tyyliin asiakkaittensa tehdä likaisimmat työt.

Vaikka matkaan oli ollut aikaa valmistautua peräti yhdeksän kuukautta, tuli rajatarkastus minulle täytenä yllätyksenä. Niinpä portille 55 siirtyessämme päädyimme risteykseen, jonka nauhoitus ohjasi meidät joko vasemmalle kohden tuimailmeisten rajavartijoiden miehittämää palvelutiskiä tai kolkon ja pelottavan näköistä automaattirivistöä. Valitsimme vähemmän pelottavat automaatit.

Pekka ja Jenny vilahtivat omista automaateistaan läpi että heilahtivat, mutta minä ja Anne jäimme jumiin omien aparaattiemme kanssa. Rakkine ei syystä tai toisesta halunnut hyväksyä passejamme (saattoi olla käyttäjänkin vika), joten ei auttanut muu kuin nöyrtyä ja madella lakki kourassa rajavartijoiden palveltavaksi. Montaa sanaa siinä ei vaihdettu, kun tiukkailmeinen rajavartijatar skannasi passimme leveäraamisen työparinsa seuratessa tilannetta taustalta. Portti väläytti vihreää, avautui, ja olimme vapaita jatkamaan matkaamme.

Porttimme sijaitsi aivan terminaalin perimmäisessä sopukassa. Myös näiden käytävien varrelta olisi löytynyt kauppaa ja kuppilaa jos monenmoista, mutta niiden palveluja meillä ei ollut enää tarvetta käyttää. Onneksi matkan varrelle oli sielunravinnoksi ripoteltu kotimaista taidetta, kuten esimerkiksi Laila Pullisen vaikuttava, kuparilevyjä räjäyttämällä toteutettu ”Aurinko tunturissa”. Teos ilmentää niin raakaa ja alkukantaista voimaa, että se tuntuu munaskuissa vieläkin.

Koneeseen noustessa matkustajilla piti jälleen näyttää passinsa, joka teki lastaamisesta todella hidasta, vaikka käytössä oli kaksikin jonoa. Tämän tästä jono tökkäsi johonkin. Osa lähtijöistä joutui palaamaan takaisin ilmeisesti vajavaisten matkustusasiakirjojen tai muitten puutteiden takia. Finnair oli lisäksi ylibuukannut lennon, eikä vapaaehtoisia lentonsa siirtäjiä tuntunut löytyvän. Lopulta suurin osa lähtijöistä saatiin kuitenkin mahdutettua koneeseen ja matka pääsi alkamaan, joskin puolisen tuntia myöhässä.

Kohteessa

Kolmisen tuntia lennettyämme muinaisen Doggerlandin vetiset merimaisemat vaihtuivat rantamaisemiksi. Kanaalin rantaa seuraillen saavuimme viimein taajemmin rakennetun ympäristön yläpuolelle. Hämmästykseni oli suuri, kun tajusin, että kaupunkiahan riitti silmänkantamattomiin, olkoonkin, että tarkastelupisteemme sijaitsi siinä vaiheessa varmaankin noin kilometrin korkeudessa. Lontoo on toden totta suurin tähän mennessä vierailemistani kaupungeista.

Laskeuduttaessa ei voinut tietää, että Heathrown lentokenttä on matkustajamäärissä mitattuna Euroopan vilkkain ja maailman neljänneksi vilkkain. Sitä ei voinut käsittää edes matkalla hihnalle; valtaisa koko vain katosi jonnekin. Lukuisista ja näkyvistä opasteista huolimatta useisiin paikkoihin oli sijoitettu keltaisiin liiveihin puettuja eläviä opasteita, joka kovaan ääneen pyrkivät hoitamaan tointaan lausumalla omaa mantraansa, kuten vaikkapa ”EU-citizens this way, others that way!” Homma toimi hyvin, ja jaksoivatpa nuo vielä suoda kulkijoille pienen hymynkin.

Eipä aikaakaan, kun olimme jo odottelemassa omia laukkujamme. Montaa minuuttia niitä ei tarvinnut vartoa, joten siltäkin osin hommat tuntuivat Heathrowlla toimivan kuin ajatus. Puhtaan sinivalkoisin lipuin varustetut laukut erottuivat jo kaukaa omiksemme.

Kerran vielä piti meidänkin työntämän passimme automaattiin, joka tällä kertaa hyväksyi myös minun ja Annen asiakirjat nikottelematta. Nyt jätimme kansainvälisen alueen muutamaksi päiväksi ja saavuimme Iso-Britanniaan.

Olimme nyt Lontoossa, roomalaisten lähes tarkalleen 2000 vuotta sitten perustamassa sotilasleirissä. Tuolloinen asujaimisto tunnettiin nimellä Londinium ja sen tarkoituksena oli suojella suuren virran, Tamesiksen, yli vievää tärkeää siltaa barbaarien hyökkäysiltä. Aivan täysin se ei aina onnistunut, mutta vastoinkäymisistä huolimatta leirin ympärille kohonnut kyläpahanen kehittyi aikojen saatossa pieneksi kaupungiksi ja lopulta alueen hallinnolliseksi keskukseksi. Roomalaisten ajoilta on säästynyt joitain rakennelmien osia näihin päiviin, kuten esimerkiksi ympärysmuurin, amfiteatterin ja Mithraksen temppelin jäännöksiä. Näitä emme tällä matkallamme ikävä kyllä ehtineet näkemään, mutta vielä tulee sekin päivä.

Nykyisen suur-Londiniumin alueella asuu yli 20 miljoonaa ihmistä edustaen varmasti satoja eri kansallisuuksia ja etnistä taustaa. Kaikki vaikuttavat yhtä kaikki olevan ylpeitä lontoolaisuudestaan ja ihan syystäkin, onhan tuosta roomalaisesta sotilasleiristä muodostunut vuosituhansien saatossa todellinen Euroopan pääkaupunki – olkoonkin, että Iso-Britannia erosi EU:sta alkuvuonna 2020. Etenkään lontoolaiset eivät vieläkään anna tuota tapahtumaa anteeksi tuolloiselle hallitukselleen.

Kentältä Notting Hilliin

Opasteita seuraten löysimme itsemme pian juna-asemalta. Valittavanamme oli metro, taksi tai bussiyhteys, mutta valitsimme hinta-laatu-suhteeltaan sopivimman, eli junan. Junan osalta valinnan sai tehdä kalliimman, mutta nopeamman Heathrow Expressin ja edullisemman, mutta hitaamman Elizabeth Linen välillä.

Olimme ottaneet etukäteen selvää, että kätevin konsti paikallisliikenteen matkojen maksamiseen olisi tavallinen, lähimaksuominaisuudella varustettu luottokortti. Juna- tai metrolaiturille mennessä kun vain vilautti korttiaan keltaiseen lukijaan avautuivat portit sepposen selälleen ja matka saattoi alkaa. Sama tuli toistaa kohteessa poistuessaan laiturilta, jotta järjestelmä osaisi veloittaa oikean summan. Koska meillä ei varsinaisesti ollut kiire mihinkään, hyppäsimme Elizabethin kyytiin. Vain reilu puoli tuntia, ja olimme vuonna 1854 rakennetulla Paddingtonin asemalla. Asema on todella suuri rakennuskompleksi metro- ja juna-asemineen, kauppakeskuksineen päivineen.

Paddington… tuo nimi toi välittömästi lapsuusmuistoja mieleen. Ja toden totta, karhuherra itse istuskelikin penkillä ohikulkijoitten ihasteltavana. Kirkkaaksi kiillottuneesta pronssista päätellen moni on halunnut häntä silitellä ja taputella, ja asetuinpa minäkin hänen kainaloonsa selfien mittaiseksi ajaksi. Mutta koska matkan oli jatkuttava, siirryimme opastaulujen välittömään läheisyyteen ottamaan selvää linjoista ja aikatauluista. Suunta oli selvä, ja se oli Notting Hill Gaten asema. Se miten sinne päästäisiin, olikin toinen juttu.

Notting Hill… tuo nimi toi puolestaan mieleen Julia Robertsin ja Hugh Grantin tähdittämän elokuvan takavuosilta. Sinne olimme siis menossa. Välillä tuntui siltä kuin olisimme itsekin keskellä jotain elokuvaa tai tv-sarjaa.

Nopeasti selvisi, että sinne pääsisi joko vihreällä tai keltaisella linjalla. Kun vielä saisimme selville, miltä laiturilta oikeaan suuntaan menevä Tube lähtisi. Yleensähän suuntia oli kaksi: toiseen suuntaan ja toiseen suuntaan. Juuri sen oikean suunnan saimme selville asettamalla jokin muu opasteissa mainittu asema kartalle. Tavallisesti se oli joko linjan päätepiste tai jokin suurempi risteysasema. Sama nimi vilahteli myös aseman katossa roikkuvassa lähtevien ja saapuvien luettelossa, joka helpotti tuntuvasti oikeaan junaan hyppäämisessä. Keltaisen linjan, joka oli rengaslinja, suunta oli yleensä länteen (westbound) tai itään (eastbound). Itse asiassa englanninkielen välttäväkään taitaminen näillä kulmin helpotti monia asioita.

The Abbey

Metro ryttyytteli tuon parin asemanvälin nopeasti. Jotkut metrolinjat osoittautuivat niin äänekkäiksi, että niissä ei juuri tarvinnut keskustalla. Huutaminen olikin niissä ainoa kommunikointitapa.

Nousimme metrosta, otimme opasteiden ”Way out” -neuvoista vaarin, leimasimme itsemme portilla ulos ja etenimme laukut pörräten käytäviä niin pitkälle kuin luonnonvalo alkoi kajastamaan. Siitä sitten muutamat portaat ylöspäin ja raittiiseen ulkoilmaan.

Aurinko paistoi suurten pilvilauttojen rakosista. Tuuleskeli hieman, kuten näillä tienoin taitaa olla tapana. Silti oli varsin lämmin. Lontoon tuoksu oli miedompi kuin suurissa kaupungeissa yleensä, vaikka legendaarisia double-decker -busseja ja muita ajoneuvoja kulki jatkuvana virtana pitkin pääkatua. Kaiken kokoisia ja näköisiä ihmisiä tuli ja meni suuntaan jos toiseen. Näillä tienoin ei kenelläkään kuitenkaan vaikuttanut mikään erityinen kiire; se ominaisuus on lienee enemmän aivan ydinkaupungin kulkijoilla. TV:stäkin tuttujen sireenien äänet tuntuivat yllättävän tiuhaan peittävän kaiken muun metelin ympäriltämme.

Käännyimme metroaseman suulta heti Pembridge Gardensin suuntaan. Kaupungin meteli jäi yhtäkkiä lähes täysin taaksemme ja rauha laskeutui yllemme. Vikroriaanisen ajan valkoisiksi rapatut talot tuntuivat tervehtivän meitä kuin arvovieraita. Lähes kaljut ja ankarasti leikatut jalopuut yrittivät väen väkisin tunkea vihreää oksistaan, mutta vain majapaikkamme edustaa vartioiva pieni ja vaatimaton koivu oli siinä kunnolla onnistunut. Pieni, kodikas tuulahdus tuntui heti luissa ja ytimissä.

Hotellimme, The Abbeyn, ulkoasu oli hieman nukkavieru, jota kymmenen neliön kokoiselle etupihalle sijoitetut halvan oloiset pihakalusteet ja muovinen keinonurmikko oikein alleviivasivat. Oven päältä rappaus oli osin rapissut ja taivaalta sadeveden mukana kulkeutunut musta saastemönjä raidoitti muutoin valkeita pintoja. Tämä vaikutti kuitenkin olevan Lontoossa enemmän sääntö kuin poikkeus. Astuimme kuitenkin rohkeasti sisään; tämähän tulisi olemaan lähinnä nukkuma- ei asuinpaikkamme.

Sisällä tunnelma muuttui kuitenkin heti valoisammaksi: tilat vaikuttivat todella siisteiltä ja tuoksukin oli moitteeton. Tummahipiäinen vastaanottovirkailijatar otti meidät kohteliaasti vastaan. Mitään paperitöitäkään ei tarvinnut tehdä, riitti kun näytin varaajan ominaisuudessa omaa henkilökorttiani. Tämän jälkeen neitokainen saatteli meidät kolmannen kerroksen huoneisiimme ja esitteli niiden ominaisuudet ja muut käytänteet. Häntä piti vain muistuttaa puhumaan meille hieman normaalia hitaammin; tämmöinen subarktinen metsäneläjä kun ei välttämättä pysy mukana kaikkien juttujen käänteissä, etenkin kun puhuja suoltaa englantia äidinkielenään.

Huoneemme oli jopa hämmästyttävän suuri; tilaa tuntui olevan vaikka tanssiaiset järjestää. Suuri ikkuna avautui kadulle lähes suoraan pääoven yläpuolella. Sänky näytti päällisin puolin mukavalta ja suorastaan puoleensa vetävältä. Muut kalusteet olivat antiikinvihreäksi maalattua, vuosisadan takaista tyyliä edustavaa tuotantoa. Suuri kaappi piti sisällään reilusti tilaa ja tallelokeron. Televisio puolestaan oli pieni ja kaukana sängystä, mutta lohduttauduimme ajatuksella, että kukapa tänne saakka tulisikaan televisiota tapittamaan. Etsin siihen kuitenkin ensitöikseni jonkin uutiskanavan, että pysyisimme edes jollain tavalla kärryillä maailmanmenosta. Lattiaa peittävä kokolattiamatto vaikutti sekin puhtaalta ja hajuttomalta, ja myönnettävähän se on, että myös mukavalta paljaan jalan alla.

Kahviveden kiehumista odotellessa tutustuimme kylppäriin. Tyyliltään sekin oli jotain vuosisadan takaista. Lavuaarin hana vaikutti normaalin modernilta ja siitä sai suorastaan polttavan kuumaa vettä. Vesi oli lähes täysin mautonta, eli oikeinkin juomakelpoista. Pyyhkeet olivat suuria, puhtaan valkeita, suloisen pehmoisia ja todella lämpimiä.

Poreominaisuuksin varustettu kylpyamme puolestaan ei houkutellut polskimaan, jonka lisäksi sen yhteydessä olevan suihkun hanat säätimineen vaikuttivat antiikkisilta: kuuman ja kylmän sekoittaminen omilla säätimillään oli oma operaationsa, jonka lisäksi virtaus oli todella heikko. Suihkussa käydessä saippuaa saikin hinkata iholtaan tovin. Lisäksi suihkusuuttimen kiinteä ripustusroikotin sijaitsi kaukana katonrajassa, eikä siitä näin ollen ollut suuresti iloa ja apua edes minulle, saatika sitten Jennylle. Kertaalleen kuuma vesi loppui suihkusta, mutta ei kuitenkaan lavuaarista. Miten lienee vuosisataiset putket onkaan viritelty, mutta joka tapauksessa eräs Jennyn suihkukäynti venyi tuolloin mittaan mittaamattomaan.

Vessanpytty vaikutti muutoin normaalilta, mutta huuhtelu tapahtui seinään upotetun ovenkahvan välityksellä. Se olikin hieman konstikas, ainakin minulle. Vasta toisena päivänä opin, että kahvan käsittelyn tuli tapahtua määrätietoisen rivakasti ja voimakkaasti, jotta veden saisi virtaamaan tarpeeksi voimakkaasti tukevimmatkin tuotokset huuhdellakseen.

The Prince Albert

Koska päivä oli kuin yllättäen vierähtänyt jo illan puolelle, alkoi koko joukolla olla nälkä. Päivä olikin eletty lähinnä lentokentiltä löytyvillä ruoantapaisilla. Niinpä laskeuduimme huoneistamme etsimään jotain suuhunpantavaa. Kyselimme vastaanottovirkailijattareltamme hänen henkilökohtaisia suosituksiaan ja yksi niistä nousi ylitse muiden: The Prince Albert -niminen pubi aivan vain kahden kulman takana. Toiveenamme olikin ollut paitsi käydä jossain aidossa, englantilaisessa pubissa myös syödä jotain paikallista evästä, joten se kävi meille paremmin kuin hyvin. Erityisesti virkailijattaremme suositteli Sticky toffee pudding -merkkistä jälkiruokaa.

Matelimme väliaikaisen kotikatumme päähän, käännyimme oikealla, ohitimme Notting Hill Gaten metroaseman ja käännyimme vielä kerran oikealle. Siinähän se sitten olikin, toisella puolen katua. Ihan sellaisen aidon näköinen, englantilainen pubi. Sen kohdalla oli bussipysäkki, jonka vuoksi pubissa vaikutti olevan enemmän väkeä kuin mitä siellä lopulta oli. Ehkäpä tiistai-ilta on Britteinsaarillakin yksi viikon hiljaisimpia.

Ilman kummempia mutinoita astuimme sisään ja lompsimme suoraan ohi baaritiskin ja pöytärivistön, josta valtasimme itsellemme keneltäkään kyselemättä elämää – ja ehkä kuolemaakin – nähneen, selkeästi iäkkään pöydän. Komea pöytä, jonka karhea pinta tuntui hyvältä kämmentä vasten. Yhtä karhealta kuin kaikki sen tuhannet ja taas tuhannet käyttäjät ennen meitä ja meidän jälkeemme.

Tavaillessamme pöydän vakiovarustukseen kuuluvaa menua paikalle saapui oikein peri-brittiläisen oloinen, kalju sälli, joka toi meille lisää tavattavaa ja ryhtyi selkeästi tunnistettavalla cockneyllään selventämään meille niiden saloja. Ihmeen hyvin saimme tuosta kaverista selvää ja tulimme muutenkin todella hyvin juttuun. Saimme tilattua itsellemme syötävää, jonka takia tänne tulimmekin. Ja juotavaa myös, sitähän ei pidä Englannissa unohdettaman.

Jennyn kanssa tilasimme British Outdoor-Bred Cumberland Sausage and Mashin, eli käytännössä nakit ja muusin punaviinikastikkeessa paistetun punasipulin ja höyrytettyjen herneiden kera. Anne ja Pekka nautiskelivat muistini mukaan Slow-Cooked Steak & Pale Ale Pien, joka puolestaan piti sisällään piirakkakuoreen leivottua, hitaasti oluessa kypsytettyä nautaa voisulan, voideldun purjon ja savoikaalin kera sekä lorauksen punaviinikastiketta. Nämä kaikki huuhdottiin alas mahdollisimman paikallisen oluen (Beaver Neckoil) ja siiderin (Aspall) voimin.

Siinä annoksia nautiskellessa väki pubissa oli alkanut lisääntymään, lapsista päätellen osin jopa keskenään. Jälleen kerran heräsikin kysymys, että miksi ihmeessä tällaiset palvelupisteet ovat Suomessa niin pyhiä, ettei niihin voisi tulla vaikka koko perheen kera? Jos vanhemmat ottavat ruoan yhteydessä tuopin tai kaksi, niin miten ihmeessä suomalaislapset muka jotenkin siitä saastuisivat ja olisivat sitten mukamas loppuikänsä alkoholisteja tai muuten vain yhteiskunnan vastuulla? Oli miten oli, loppuiltaa kohden paikan äänentaso kipusi kohden kattoa, eikä asiaa yhtään auttanut se, että paikan kolme televisiota kailotti nupit kaakossa jokainen omalla kanavallaan. Henkilökunta kävikin välillä niitä hieman virittelemässä, ja se auttoikin heti.

Paikan yleistä ilmapiiriä ja kaikin puolin leppoisaa tunnelmaa kaikin aistein ahmiessa ajauduimme tilanteeseen, että meillä tuli saada jälkiruokaa. Huikkasimme rempseän cockneymme oitis paikalle ja tilasimme maistuvaa jos minkälaista. Itselleni maittoi vastaanottovirkailijattaremme suosittelema Sticky Toffee Pudding, eli pallerollinen mainiolta maistuvaa inkiväärijäätelöä, jonka kylkeen oli aseteltu pala taatelikakkua ja sen päälle kaadettu karamellikastiketta. Olipa hääviä! Mitään kovin ”stickyä”, eli tarttuvaa siinä ei mielestäni ollut, ellei sitä olisi kaatanut vaikka paidalleen: taatusti olisi jämähtänyt. Jennylle maistui Bramley Apple & Rhubarb Crumble, toisin sanoen omenaa ja raparperia murupäällisellä vaniljakreemin kera. Sen verran pääsin minäkin maistamaan, että totesin sen olevan vallan suunmyötäistä. Matkailukerhomme toinen puolikas nautti myös silminnähden omista annoksistaan, mutta niiden nimi ja koostumus eivät ikävä kyllä ole muistissani tai haltuuni saamissa maksutositteissa.

Päivä oli ollut kaikkine mutkineen sen verran pitkä ja painava, että laskut maksettuamme päätimme lasketella läheisen Pembridge Square Gardenin kulmille piilotetun kätkön myötä höyhensaarille.

Nighty night!

Keskiviikko 23.4.2025

Heräsin aamulla heikosti nukkuneena. Sänky oli niin pullea, että tunsin jatkuvasti tippuvani lattialle ja minulla oli lisäksi kuuma. Ja vaikka olen nukkunut huonompienkin äänieristysten takana, niin silti hätkähtelin tämän tästä kadulta kuuluviin, mitättömän tuntuisiin ääniin. Muutoin hotelli oli näin alkuviikosta hipihiljainen. Mukillinen kuumaa pikakahvia onneksi auttoi pahimpaan haukotteluun.

Tapasimme matkailukerhomme Alavieskan alajaoston jäsenet etupihalla ennakolta sovittuun kellonlyömään, josta lähdimme etenemään kohden ensimmäiseksi kokeiltavaa aamiaispaikkaamme, Cherry onia. Sää oli kenties edellisiltaa tuulisempi, mutta vielä tässä vaiheessa vielä poutainen. Työtätekeväiset olivat tainneet pääosin jo siirtyä työpaikoilleen, jotkut heistä paimentelivat vielä koulupukuihin sonnustautuneita lapsiaan kohden näiden opinahjoja. Tuollaiset puvut olisivat kyllä jämerän näköisiä meillä Suomessakin: tulisi heti pienestä pitäen sellainen viranhaltijafiilis.

Cherry on

Meinasimme kävellä ensin ohi. Sen verran piilossa kahden räiskyvänvärisen matkamuistomyymälän katveessa tämä paikka oli. Ja vieläpä aivan The Prince Albertin lähettyvillä, toisella puolen katua vain.

Astuimme sisään ja totesimme paikan olevan tyhjillään kolmea intialais- tai pakistanilaisperua olevaa henkilökunnan edustajaa lukuun ottamatta. Itse asiassa he taisivat omistaa paikan; kyseessä lienee perheyritys. Nuori mies opasti meidät isompaan pöytään, joskin saimme lopulta valita sen itse, tilaa kun oli.

Sisältä paikka oli kuin jokin prinsessalinna vaaleanpunaisine seinineen ja kirsikka-aiheisine somistuksineen. Yrityksen logo, jossa ilmeni kuninkaallinen kruunu ja luonnollisesti kirsikka, loi kuitenkin kuppilalle sopivasti uskottavuutta, ja niin istahdimme aloillemme. Saimme menut käsimme ja ryhdyimme ankaraan mietintään.

Itseäni kiinnosti tässä vaiheessa eniten perinteisen brittiläinen aamiainen. Onhan noita toki syöty ennenkin, mutta ei koskaan Britanniassa. Tilasimmekin lopulta koko joukolle Very Cherry On Full English Breakfastin. Annos piti sisällään kaksi paistettua vapaan kanan munaa, savustettua kalkkunapekonia, täyslihamakkaraa, paistettuja kirsikkatomaatteja, herkkusieniä, papuja tomaattikastikkeessa sekä paahtoleipää. Palan painikkeeksi valitsimme tuorepuristettua appelsiinimehua.

Annoksia odotellessa ehdimme katselemaan ympärillemme. Paikalle saapui toinenkin seurue, sekä vanhempi herra, joka kaikeasta päätellen oli paikan vakituinen asiakas. Hän vaikutti ottavan tutun ja turvallisen aamupalan mukaansa ja poistui kenties kotiinsa sitä nauttimaan. Vyöstä riippuvan avainnipun perusteella päättelimme hänen olleen eläköitynyt vartija tai kenties jopa poliisi. Tämän tästä liikkeen edustalle tupsahti linja-auto, josta vyöryi koulupukuisia lapsia ja nuoria. Nämä katosivat omille suunnilleen jäämättä viipymään herkkupuodin eteen. Pakettiauto toi liikkeeseen lastin tavaraa, jotka siirrettiin alakertaan tavarahissillä. Lieneekö keittiökin sitten samalla suunnalla, mene ja tiedä.

Vajaa puoli tuntia varrottua annoksemme tulivat. Eihän siitä mihinkään päässyt, että kaunishan se oli kaikessa värikkyydessään. Olipa päälle vielä aseteltu orvokkikin silmin ja suin ahmittavaksi. Eikä maussakaan moittimista ollut. Sanoisinko näin, että se maistui aivan sille mille sen pitikin maistua, eli englantilaiselle aamiaiselle.

Suomalaiseen tapaan aamiaiset alkoivat painua kohden parempia suita hiljaisuuden vallitessa. Viimein joku huomasi asian ja ryhtyi virittelemään keskustelua, kuten näin isossa maailmassa kuuluukin. Vaan minkäs sille voimme, että meidät suomalaiset on jo pienestä pitäen kasvatettu pitämään ruokaa suorastaan pyhänä asiana. Se voi olla osin myös geeneissä. Suomalainen ruokakulttuuri pohjaa mielestäni vahvasti köyhyyteen ja kurjuuteen. Siksi meillä ei ole montaakaan maailmanlaajuisesti tunnustettua kulinaristista nautintoa ja nekin harvat ovat vaatimattomuuden koristelemia. Kun ruokaa on saatu, ei sitä ole saanut pilata turhanpäiväisellä jaarittelulla, vaan se on tullut syödä ennen kuin joku muu ehtii sen tekemään. Että näihin aatoksiin pohjautuen me vain toteutimme jälleen kerran omaa kulttuuriamme, vaikka eihän se tietenkään ole matkailun perimmäinen tarkoitus.

Lattéin ja muiden kahvinautintojen jälkeen olimme valmiit aloittamaan päivän. Palasimme vielä hetkeksi hotellille vain lähteäksemme hetken perästä kylille.

Buckingham

Tässä välin oli alkanut satelemaan. Se ei mieltämme suinkaan lannistanut ja unohtuikin tyystin ahtautuessamme aamuruuhkaiseen metrovaunuun Notting Hill Gaten syvissä syövereissä. Jo kulunut sanonta silleistä ja purkeista piti oikein hyvin kutinsa, mutta lyhyenläntä matka päättyi onneksi nopeasti saavuttaessamme Victorian aseman Buckinghamin palatsin lähituntumassa.

Maanpinnalle noustuamme totesimme sateen hieman yltyneen, joten kuoritakin hupusta oli nyt hyötyä. Kävimme myös hyvin paikallisista, sillä jonkin paikallisen kansanviisauden mukaan turistin ja aidon lontoolaisen tunnistaa sateenvarjosta tai sen puutteesta: vain turistit käyttävät sateenvarjoa, sillä paikalliset tietävät sen helposti hajoavan tuulessa. Enpä kyllä muutenkaan ole moista tottunut käyttämään.

Käyskentelimme samaan suuntaan kuin useimmat muutkin. Puhelimen gps sen myös vahvisti: kulkumme kävi kohden kuningasparin virallista asuinpaikkaa, Buckinghamin palatsia. Väliin pistäydyimme houkuttelevan näköisessä matkamuistoliikkeessä, jossa huolitellusta ulkoasustaan huolimatta myytiin pääasiassa samaa tavaraa kuin sadoissa lajikumppaneissaan ympäri kaupunkia, mutta myös jotain laadukkaampaakin. Postikortit saimme sieltä hankittua, ja löysipä Pekka uuden lätsänkin.

Jostain syystä minulla oli sellainen mielikuva, että palatsin yläosa näkyisi jo mailien päähän ja sen ylimaallinen arvokkuus loistaisi kymmenen auringon voimalla yli kadunkulmien peittäen alleen jopa mainoskylttien välkkeen. Vaan ei, lähes palatsin viereen piti meillä pääsemän, ennen kuin näimme siitä vilaustakaan. Toki lähestyimme sitä niin sanotusti takapihan puolelta.

Käännyttyämme etupihalle vievän tien risteyksestä lievä hämmennys valtasi mielemme: mikä oli tämä väenpaljous, miksi kadut on metalliaidoin rajattuja, miksi poliisiauto on tuossa parkissa ja miksi toiset poliisit huutelevat määräyksiään kauempana aukiolla? Hetkisen siinä muiden kanssa ihmeteltyämme alkoi jostain The Mall’n suunnasta kuulua rytmikästä ja alati voimistuvaa rummun jyskettä. Vähitellen sen seasta erottui myös reipasta torvisoittoa. Jollakulla meistä välähti: olimme osuneet paikalla samaan aikaan päivittäin tapahtuvan vahdinvaihdon kanssa.

Olimme sattuneet paikalle liian myöhään nähdäksemme vaihto aitiopaikalta ja liian aikaisin, jotta olisimme voineet paremmin nauttia Buckinhamin palatsin ja sen edustalle tällättyjen monumenttien loistosta. Emme antaneet sen kuitenkaan häiritä, vaan änkesimme itsemme peremmälle, aivan kuningatar Victorian muistomerkille saakka. Bobbyt huutelivat ees taas kulkevalle väkijoukolle määräyksiä ja ohjeita kitapurjeet lepattaen: ”This way! Walk straight across the street!”, ”Use the crosswalk! Don’t block the road!” Kieltämättä ihmiset tuntuivat välillä toimivan kuin päättömät kanat, joten virkavaltaiseen ohjeistamiseen oli varmasti syytäkin.

Valtaisan monumentin tasanteelta näki kuitenkin jotain palatsin pihalle, jossa punatakit mustissa karhunkarvalakeissaan vetelivät viihdemusiikkikonserttia sydämiensä kyllyydestä yleisön ja mahdollisesti kuningasparinkin iloksi. Siinä ällistellessä sade alkoi hiipumaan, eikä meillä tarvinnut enää loppumatkamme aikana sietää Brittien kansallissäätä.

Yritimme Jennyn kanssa parhaamme mukaan etsiä ratkaisuja erääseen Victorian monumenttiin liittyvään maakätköön. Hieman hankalaa se väenpaljouden ja sateenripsuttelun keskellä oli, mutta jotain saimme silti tyydyttävän lopputuloksen aikaiseksi. Hetkosen päästä olimme valmiit jatkamaan matkaamme kohden valtakunnan hallinnollista keskusta, Westminsteriä.

Seurailimme St. James Park -puiston reunaa myötäilevää Birdcage Roadia. The Mall’n reunaa kulkiessa väkeä olisi ollut aivan liikaa, joskin riitti sitä tännekin. Saimme ohikulkiessa ihmetellä vartiokaartin harjoituksia ja ihastella etäältä puiston flooraa ja faunaa. Pysähdyimme myös nauttimaan nopeasti lämpimät cappucinot porkkanaleivoksen kera kahvilaan, jolla on selkeän informatiivinen nimi: Café at Storeys Gate. Ikävä kyllä sisällä ei ollut tilaa, joten huitaisimme herkkumme ääntä kohden sademärkiin pihakalusteisiin tukeutuen. Leivoksen nauttiminen pahvilautaselta ilman kunnollista alustaa oli sen verran haastavaa, että osa omastani jäi pulujen appeeksi kahvilan pihalle. Möryvellikin oli niin kuumaa, että sitä sai siemailla vielä seuraavan kohteen äärellä.

Big Ben ja Westminster

Sydämessäni läikähti lämpimästi huomatessani Big Benin terävät piirteet ensimmäisen kerran. Lontoon symboliksi muodostunut ikoninen kellotorni näkyi jo kaukaa Birdcage Roadia taivaltaessamme.

Tarkalleen ottaen Big Ben tarkoittaa tornin 13,7 tonnia painavaa, tasatunnit ilmoittavaa kelloa. Siis sitä semmoista kelloa, joka useimmista kirkoistakin löytyy. Kellotornin virallinen nimi on vuodesta 2012 alkaen ollut Elisabetintorni, jonka se sai kuningatar Elisabetin 60-vuotisen vallassaolon kunniaksi. Mutta epävirallisesti koko tornia kutsutaan Big Beniksi, ja se sille suotakoon.

Ennen sitä meillä piti pysähtyä kerran jos toisenkin valokuvaamaan yhtä lailla ikonisia punaisia puhelinkoppeja, joita paikallinen puhelinyhtiö oli sijoitellut pitkin kadunvartta ilmeisestikin aivan vain turistien iloksi. Useimpiin pääsi sisälle, mutta jotkut oli lukittu aivan vain museaalisista syistä. Erään tässä kohdin sijaitsevan virtuaalikätkön selosteen mukaan punaisten puhelinkoppien ja Big Benin muodostama näkymä on kenties Lontoon valokuvatuin. Enpä ihmettele.

Kansakunnan hallinnollista keskipistettä lähestyttäessä eräästä kadunkulmasta kuului kovaäänistä klassista musiikkia. Musiikkikappale osoittautui Beethovenin Oodiksi ilolle, jota EU-myönteinen mielenosoittajajoukko huudatti ämyreistään vaatien passiivisagressiivisella tavallaan hallintoa ryhtymään toimiin ja perumaan muutaman vuoden takainen Brexit. Ylpeydellä saatoin todeta olevani tuon pienen joukon kanssa samalla puolella, joten toivotin heille mielessäni onnea ja voimia. Itse asiassa britit ovatkin jo alkaneet katumaan useisiin epätosiin väitteisiin perustunutta EU-eroaan. Paluu yhteen suureen perheeseen olisikin näinä aikoina vain hyvä asia meidän kaikkien kannalta.

Turistivirrassa sukkuloiden pääsimme lopulta Big Benin äärelle. Koska aivan joka paikkaan ei kolmen kokonaisen vuorokauden ja muutaman tunnin aikana ehtisi, jätimme torniin kiipeämisen toiselle kerralle. Yhtä kaikki ihailemista riitti tuon lähes satametrisen komistuksen ulkopuolellakin. Vuonna 2022 valmistunut remontti oli tainnut tehdä sille monin tavoin terää. Muun muassa kellon kehyksissä näkyvä ja myös niiden alkuperäinen väri, preussinsininen, on mielestäni todella komea verrattuna vanhemmissa valokuvissa näkyvään mustaan.

Tornin varmasti miljoonat yksityiskohdat jatkuivat saumattomasti viereisen Westminsterin palatsissa, eli Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttitalossa. Ihan näitten rakennusten viereen ei hyvin ymmärrettävistä syistä päässyt, mutta ihailemista saattoi jatkaa korkeitten valurauta-aitojen läpi. Lisäksi rakennuskokonaisuutta vartioi poliisien runsaslukuinen joukko, joka oli turvaamassa paikalle saapuvien Ukraina-neuvottelijoiden turvallisuutta. Tilaisuus latistui osanottajien puutteen vuoksi pelkäksi virkamiestapaamiseksi. Pihalla mateleva pitkä jono muistutti meitä myös sisätilavierailun mahdollisuudesta, mutta rajallisen ajan vuoksi sekin piti jättää tällä käynnillä väliin.

Koko tämän Unescon maailmanperintökohteisiin lukeutuvan kokonaisuuden täydensi Webminster Abbey, tuo monista kuninkaallisista kirkonmenoista – ja näin ollen televisiostakin – tuttu goottilaistyylinen kirkko. Päätimme kiertää tämän upean pyhäkön ihaillen sen sanoinkuvaamattoman upeita yksityiskohtia lukemattomine lasipintoineen. Kirkon rakentaminen on aloitettu jo lähes tuhat vuotta sitten, eli se on ollut olemassa pidempään kuin Suomessa kristinusko ylipäätään. Rakentaminen on tapahtunut useassa eri vaiheessa, joten aivan kirkon alkuperäisimmistä osista ei lienee enää paljoakaan jäljillä.

Kuljailimme kirkon ympäri kulkien ensin yli 900 vuotta vanhan College Gardenin, jonka rauhaan oli asettunut niin eväistään nauttivia opiskelijoita kuin Ukraina-kokousta turhaan seuraamaan tulleita median edustajiakin. Heillä näytti nyt olevan aikaa räplätä kännyköitään. Suurin osa tuhansista turisteista taisi käyskennellä toistensa seurassa, joten meidän ympärillämme vallitsi ihmeellinen rauha. Tai sitten olimme huomaamattamme eksyneet jollekin luvattomalle alueelle. Aurinko pilkahteli tämän tästä pilvien rakosista.

Seurasimme nimestään huolimatta varsin kapeaa Great College Streetia ihaillen tummista tiilistä rakennettuja taloja ja muureja, joitten reunoilta roikkui kukkivia pensaita. Jotkut ilmeisesti asuivatkin täällä, enkä voi olla olematta vähintään hienoisesti kateellinen. Kadun päässä käännyimme portin läpi pieneen puistikkoon, joka pukuihin sonnustautuneista lapsista ja nuorista päätellen saattoi olla jonkin koulun piha. Kenties vaikka Tylypahkan! Parista kyynärsauvoihin ja kolmioliinaan tukeutuvasta varhaisteinistä päättelimme koulunkäynnin olevan näillä kulmin silminnähtävän vaarallista, joten velhokoulu huispausturnauksineen selittäisi asian. Pian poistuimme pihan vaikutusalueelta ja tavoitimme Abbeyn länsipäädyn.

Pitkä jono uteliaita mateli pitkän seinän vierustalla myös tämän nähtävyyden sisätiloihin. Ja jälleen kerran me vain käyskentelimme ohi, joskaan emme toki olleet yksin. Päätimmekin pyrkiä kohden väljempiä vesiä ja otimme suunnan kohden Westminster Bridgeä, jota myöten ylitimme Thamesin.

Kuljimme hiljalleen joen elelärantaa, Southbankia, samalla sopivaa taukopaikkaa etsien. Mielemme teki jotain kevyttä haukattavaa ja kenties kolpakollista paikallista janojuomaa. Aivan rannan puoleisimmalla kadulla oli sen verran kova vilske, että siirryimme asteen verran sisämaan suuntaan. Ravintoloita olisi ollut tarjolla, mutta aivan niin kova nälkä ei vielä kenelläkään vaikuttanut olevan.

Jubilee Gardensin kohdalla päätimme kokeilla onneamme toisella puolen jokea, joten kuljimme London Eye -maailmanpyörän ohi ja pienen huvipuiston läpi Golden Jubilee -kävely- ja rautatiesillalle. Sillalta oli mainiot näkymät joen yläjuoksun suuntaan kohden Westminsteriä.

Trafalgar Squarelta Leicester Squarelle

Etenimme kiireettä kauniin, joskin vilkasliikenteisen Northumberland Avenuen vartta. Sen kummemmin karttaan vilkuilematta saavuimme suurehkolle aukiolle, jossa näytti viihtyvän runsaslukuinen väki. Emme rynnänneet tuon väenpaljouden sekaan, vaan jatkoimme matkaamme janoisina ja ehkä hieman väsyneinäkin oluttuopit kangastuksina silmissämme kiiluen.

Korkealla erään kulmatalon katolla huomasimme hauskan yksityiskohdan: patsas, joka esitti lätsäpäistä miestä käsittelemässä puista tynnyriä. Mitä lie asiaa moinen teos ajanut, mutta siirrettyämme katseemme parikymmentä metriä alaspäin huomasimme saapuneemme jonkinlaisen taukopaikan välittömään läheisyyteen. Kuin vastaus rukouksiimme!

Astuimme sisään The Chandos -nimiseen pubiin, jonka tummasävyinen puusisustus värikkäine lasimaalauksin koristelluine ikkunoineen miellytti kovasti silmiämme. Tungosta ei vaikuttanut olevan, joten asetuimme mielihyvin taloksi.

Etsimme itsellemme mukavan hämyisän loossin, jonka puupenkeiltä ylös päästyämme huomasimme mennä tilaamaan jotain parin asiakaspalveluorientoituneen nuoren miehen miehittämältä baaritiskiltä. Janon lisäksi myös pieni nälkä vaivasi. Loaded nachos vaikutti tuolloiseen tilanteeseen sopivalta pikkupurtavalta, jonka jokainen matkailukerhomme jäsen omalta osaltaan vahvisti. Kyytipojiksi otimme mieleisemme juomat. Itselleni maistuisi pintillinen tummaa olutta, jollaiseksi valikoitui talon oma Smith’s Extra Stout. Voinen tässä vaiheessa paljastaa vankkumattomana mielipiteenäni, että mustaa vaaleampi olut on tynnyrinpesuvettä. Ja se vaahto, voi ettien että!

Nachoannokset nautittiin pääasiassa suomalais-ugrilaiseen tapaan nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa. Toki yritimme välillä pitää hieman ääntä, ettei anglosaksinen isäntäväkemme pitäisi meitä aivan sivistymättöminä barbaareina. Syödessä nälkä tuntui kasvavan, mutta pysyi nyt kuitenkin sen verran kurissa, että saatoimme jatkaa jälleen matkamme.

Päästyämme ulos tuosta keitaasta huomasin vasta tässä vaiheessa, aivotoiminnan hiljalleen palatessa, että olimme erittäin huolimattomasti ohittaneet Trafalgar Squaren, britti-imperiumin kansallisten juhlahetkien perinteistäkin perinteisemmän henkisen keskipisteen. Aukion fyysisenä keskipisteenä puolestaan toimii amiraali Horatio Nelsonin yli viisikymmenmetrinen muistomerkki. Jouluisin aukiota koristaa suuri ja kattavasti koristeltu joulukuusi, jonka norjalaiset toimittavat briteille joka vuosi kiitoksena toisessa maailmansodassa saamastaan avusta. Säästääkseni matkakumppaneitteni hermoja en ryhtynyt vaatimaan paluuta aukiolle vain saadakseni ottaa siellä muutaman valokuvan, joten otimme suunnan kohden seuraavaa, Leicester Squarea.

Ja miksikö juuri Leicester Squarelle? No, oikeastaan ihan vain siksi, että täällä oli virtuaalikätkö, jonka sai suoritettua otettuaan kuvan pronssisen Karhuherra Paddingtonin tai jonkun hänen täysmetallisen kaverinsa kanssa. Aukiolle saavuttuamme ei voinut olla huomaamatta sitä ympäröiviä lukuisia elokuvateattereita, kasinoita ja muita viihteitä tarjoavia laitoksia. Keskellä kaikkea pönötti komea Shakespearen patsas sitä ympäröivine suihkulähteineen. Chaplin, Harry Potter, Ohukainen ja Paksukainen, Maija Poppanen, Batman, Mr. Bean ja moni muu elokuvista tutuksi tullut kasvo kutsui meitä näpsimään selfieitä vierelleen. Eräskin aasialaisneitokainen pyysi Jennyä ottamaan kuvan hänestä karhuherran kanssa. Yllättävän kevyesti jotkut uskaltavatkin antaa avoimen puhelimensa uppo-oudoille ihmisille…

Aikamme kuljailtuamme otimme suunnan lähimmälle metroasemalle.

Harrods

Lontoon metrossa käytettiin runsaasti rullaportaita, useat jopa satametrisiä. Monet niistä oli rakennettu lähes 45 asteen kulmaan, joten portaissa seisoskellessa tuntui koko ajan kuin olisi kaatumassa nenilleen. Tunnelmaa tehosti portaikon seinille todelliseen vaakatasoon asetellut mainokset, puhumattakaan vastaan tulevasta lattiasta, joka näytti kuin seinältä, jota myöten ihmiset lähtivät portaiden loppuessa kipuamaan. Välillä tunsikin olevansa kuin jossain huvipuistovekottimessa.

Useissa matkaoppaissa muistutetaan lontoolaisten olevan tarkkoja siitä, että jalankulku tapahtuu poikkeuksetta tunnelin tai jalkakäytävän vasemmalla puolella. Muutaman päivän vankalla kokemuksella voin nyt väittää, että ei pidä paikkaansa: kulku tapahtuu juuri sillä puolen kuin kullakin yksilöllä juuri sillä hetkellä tekee mieli kulkea. Vastaantulijoita saa väistellä jatkuvasti, olit itse sitten millä puolen tahansa. Joten mikäli missään ei erikseen näy kylttiä ”Keep left”, niin rennosti vain.

Hyppäsimme Tubesta Hydepark Cornerin asemalla. Päästyämme takaisin päivänvaloon ja raikkaaseen ilmaan totesimme pian, että olimme jääneet pois yhtä asemaa liian aikaisin. Toisaalta se ei haitannut yhtään, satuimme nimittäin saman nimisen puiston kulmille. Puisto näytti olevan täynnä jos monenmoista muistomerkkiä, ja kaikki olivat jollain tavalla varsin sotaisia. Olimme aivan jonkin ratsastajapatsaan vieressä, joka osoittautui Wellingtonin Herttuan patsaaksi. Siis sen samaisen soturin, joka löi Napoleonin Waterloossa 1815. Hieman kauempana siinsi komea riemukaari, Wellington Arch. Lähtiessä saimme vielä ihmetellä Kuninkaallisen tykistön muistomerkkiä.

Varsinainen kohteemme oli kuitenkin Harrods. Useimpien, tai ainakin minun, tietoisuuteen tuo paremman väen tavaratalo tuli vuonna 1997 prinsessa Dianan saadessa surmansa auto-onnettomuudessa Pariisissa. Dianan mukana kolarissa kuoli myös hänen miesystävänsä Dodi Al-Fayed, joka puolestaan oli Harrodsin omistajan, Mohamed Al-Fayedin poika. Jonkin matkaa kiireisen oloisen Knightsbridgen reunaa kuljettuamme olimme lopulta perillä. Jalkoja meinasikin jo hieman särkeä.

Astuimme sisään suurista automaattiovista, joita tiukkailmeiset turvamiehet vartioitsivat. Satuimme heti kättelyssä Luxury-kyltein varustellulle osastolle. Oloni tuntui hieman ahdistuneelta kaiken tuon kullan, kimalluksen ja valkaistujen hampaiden loisteessa. Käytäviä sai taivaltaa tovin, eikä glamourista tuntunut tulevan loppua.

Pääosa paikalla pyöriskelevästä väestä tosin vaikutti olevan ihan tavallista keskiluokkaa, jolla ei ollut sen kummempia ostohaluja. Kunhan vain joukolla ihmettelimme. Moitteettoman puhtaisiin ja rypyttömiin, mutta silti varsin mukavan ja käytännönläheisen näköisiin mustiin asusteihin puetut myyjät keskustelivat lähinnä keskenään. Hajusteosaston odööri hyökkäsi nenääni aivan samalla tavalla kuin minkä tahansa Cittarin tai Prisman kemikaliokin.

Matkailukerhomme varsinaiseksi päämääräksi Harrodsilla oli jo etukäteen muodostunut ruokaosasto. En ole aivan varma, että miksi, mutta minulle se ainakin sopi mainiosti. Opasteita taisi vain olla heikonlaisesti, sillä otimme vauhtimutkat tavaratalon ulkopuolelta päästäksemme oikeaan paikkaan. Jälkiviisaasti saatoimme todeta, että sisätiloissa siirtyminen olisi ollut lopulta varsin vaivatonta.

Tavarataloa on hieman hankala kuvailla. Se johtuu kenties siitä, että en tuntenut oloani siellä kovin kotoisaksi – kuten en kaupoissa yleensäkään. Paikka oli joka tapauksessa täynnä jalometallien säihkettä niin myyntiartikkeleissa kuin somisteissakin. Kaikki pinnat olivat äärimmäisen puhtaita, henkilökunta oli viimeisen päälle puleerattua. Pahat kielet kertovatkin, että erityisesti naisilla on tarkat kriteerit päästäkseen sinne töihin. Sen jälkeenkin heille on laadittu runsaasti erilaisia sääntöjä, että pystyvät edes näyttäytymään työpaikallaan. Herääkin kysymys, että onko heidän kasvoilleen jämähtänyt hymy aito vai kenties kirurgisesti toteutettu.

Ruokaosaston myyntiartikkelit vaikuttivat olevan pääsääntöisesti samoja kuin missä tahansa arkisemmassakin kaupassa: lihaa, juustoa, leipää, maitoa, leivonnaisia. Tuotemerkit ja myyntipakkaukset olivat minulle entuudestaan tuntemattomia ja ulkoasultaan tyylikkään yksinkertaisia. Hinnat olivat kuitenkin moninkertaisia. Lihaa tai juustoja ei myyty muovipakkauksissa, vaan ne leikattiin kaikki yksilölliset tarpeet tyydyttäviin annoskokoihin jalopuisen leikkuulaudan päällä. Varmaankin vain veitsellä, jonka ainoastaan seitsemänkymmenennenensimmäisen sukupolven japanilainen miekkamestari kykenee takomaan. Hohtavan valkoisiksi kloorattuihin kauluspaitoihin ja tahrattoman mustiin essuihin puetut liha- ja juustomestarit toteuttivat asiakkaittensa pienimmätkin toiveet suoden kaupan päälle mairean hymyn.

Kiertelimme keksihyllyjen välissä hyvän tovin. Paketteja oli moneen junaan, mutta meidän matkaamme ei lopulta yksikään lähtenyt. Ostoshuumaa, jos sellaista oikein olikaan, himmensi pakettien kovahko hinta: 15 puntaa halvimmastakin vehnäsestä oli turhan paljon ja nekin olisivat kuitenkin Suomeen päästyä murusina. Alavieskan alajaosto sitä vastoin teki joitain ostoksia, joten pistäytymisemme täällä saavutti siinä mielin täyttymyksensä.

Tulipahan tämäkin sitten nähtyä. Sain otettua Harrodsista yhden ainokaisen kuvan ja senkin ulkoa, etäisyyden päästä. Jotenkin valokuvaaminen sisällä ei vain tuntunut oikein soveliaalta.

Otimme lähimmän metron ja ajelimme Notting Hill Gatelle, vahingossa Earl’s Courtin asemalla mutkat käyden, kun sen yhden kerran astuimme väärään Tubeen. Isoa vahinkoa siinä ei sattunut, kunhan vain tuli pari vaihtoa ylimääräistä.

Portobello Ristorante Pizzeria

Kotikadulle palattuamme ja hieman jalkoja lepuuteltuamme keräännyimme jälleen sovittuna aikana hotellin yleisiin tiloihin tai niiden ulkopuolelle ja läksimme kohden Notting Hillin ydinalueita. Ajatuksenamme oli tällä kertaa nauttia jotain muuta kuin pubiruokaa, joka sekin toki vaikuttaa näiden vähien kokemustemme perusteella olevan oikein ehtaa. Kohteenamme olevat tienoot olisivat ainakin opaskirjojen mukaan täynnänsä mitä oivallisimpia ateriointipaikkoja.

Hetikohta The Prince Albertin kulmilta Ladbroke Roadille käännyttyämme huomasimme tiheässä pensaikossa jonkin kyltin. Täältähän saisi näköjään ainakin pizzaa, kenties jotain muutakin italialaista. Ensin meinasimme mennä sisälle pensaikon väärästä aukosta, mutta hieman suuntaa korjattuamme olimme selkeästi oikeassa paikassa: Portobello Ristorante Pizzeriassa.

Pöytävarausta meillä ei luonnollisestikaan ollut, mutta koska kello oli vielä sen verran vähän, että paikallisten illallisaika olisi vielä edessä päin, saimme pöydän lähes tyhjästä ravintolasta. Palavakatseinen, englantia italialaisella aksentilla nopeasti haastava kaveri otti meidät vastaan ja saatteli pöytään. Paikka vaikutti varsin viihtyisältä.

Ruoka- ja juomalistoja hetken tavattuamme päädyin tilaamaan Paccheri Ragú Napolitanon, muille maistuisi Penne Arabbiata ja Rigatoni Sicialiana. Kevyellä pastalinjalla siis menisimme. Juomaksi päädyin valitsemaan tarjoilijan suositusten perusteella ympäripyöreää ja siten varsin suunmyötäistä Meczan Pinot Noiria (57 £, Alkossa 29,99 €).

Koska muita asiakkaita ei vielä tässä vaiheessa ollut, ehdimme nauttimaan toistemme seurasta kivennäisveden kera. Kovin pitkään annoksia ei kuitenkaan tarvinnut odotella; etukäteen varatut pöydäthän pitää saada mahdollisimman pian käyttöön. Ja jälleen kerran viinin tilaajan ominaisuudessa sain toimia sen maistajana. Asiantuntijamaisin ottein heilautin lasiani kierteen tai parin verran, nuuhkaisin juomaani ja siemaisin sitä sitten kevyesti suussani samalla tuota linnunmaitoa ilmaavasti purskauttaen.

– Excellent.

Ihanhan tuo punaviinille maistui, ja jopa varsin hyvälle sellaiselle. Pinot Noirin, tai tässä tapauksessa ja kuten tarjoilijammekin kuuluvasti tähdensi, Pinot Neron, kanssa menee harvoin hakoteille. Ainakaan se ei maistunut mullalle, kuten kerran Nizzassa.

Oma ateriani, Paccheri Ragú Napolitano, on nimensä mukaisesti alunperin Napolista kotoisin oleva pasta-ateria. Pastana voidaan periaatteessa käyttää mitä tahansa pastaa, mutta kookkaammat tyypit vaikuttavat olevan suosiossa. Omaankin annokseeni oli keitetty rigatonia, joka soveltuu siihen mainiosti, sillä lihaisa tomaattikastike täyttää mukavasti suuret putkipastat. Kirsikkatomaateista ja yrteistä loihdittu kastike herkisti vähäiset makunystyräni vastaanottamaan hitaasti kypsytetyn naudan- ja possunlihan. Koko komeus oli päällystetty kerroksella pecorinoa. Hitaasti tuota yksinkertaista, mutta kyynelehdittävän maukasta ateriaa nauttiessa olikin mukava siirtyä ajatuksissaan Italiaan ja suunnittelemaan sinne kokonaista makumatkaa.

Viereiseen pöytään istahti iloisesti mekkaloiva, italiaa toisilleen haastava miesryhmä. Paikalle saapui myös vanhempi, charmantti herra, joka sujuvasti osallistui heidän keskusteluunsa. Heittipä hän levollinen hymy kasvoillaan muutaman näppärän heiton myös meidän puoleemme ja osallistui puheen tasolla tarjoilijoidenkin puuhiin. Kysessä oli melkoisella varmuudella paikan omistaja. Tämän vierailun aikana palavasilmäisen tarjoilijammekin ilme kirkastui ja hän oli lopun aikaa jo pelkkää hymyä.

Päälle päätteeksi tilasimme tietenkin jälkiruokaa. Itse nautiskelin suussasulavan Torta Capresen, eli mantelijauhoista, suklaasta, munista, voista ja sokerista loihditun kakunpalan, jonka kylkeen oli kostukkeeksi aseteltu pallollisen verran inkiväärijäätelöä. Inkivääri tuntuu ainakin Lontoossa olevan kovassa huudossa, ja näin jäätelössä se toimiikin mielestäni ihmeen hyvin. Kokonaisuus oli, kuten arvata saattaa, suussa sulava. Muiden makuun olivat tällä kertaa enemmän Affocato al Caffe ja perinteisempi Tiramisu.

Laskun maksettuamme läksimme hymyilevän ja iloisesti meidät hyvästelevän henkilökunnan saattelemana jo hämärtyneeseen Lontoon iltaan. Punaviini sai meidät, tai ainakin minut, puhumaan jopa hieman kielillä.

– Grazie! Arrivederci!

Väki liikkui, hälytysajoneuvojen sireenit huusivat. Neonvalot loistivat.

Koska ilta oli vielä nuori ja kielenkannat sopivasti irrallaan, päätimme käydä The Prince Albertissa kostuttamassa hieman kurkkujamme. Istahdimme vakiopöytämme ääreen ja nautimme hyvässä seurassa tuopin kukin. Enpä tiedä miksi tämä samainen pöytä oli pubiin tullessamme aina vapaana, mutta sen ääressä saimme viettää moniaita hauskoja ja herkullisia hetkiä. Kukaan ei tullut meitä siitä koskaan hätistelemään, joten jos se olikin varattu johonkin tarkoitukseen, niin ei siitä meille ainakaan mitään mainittu.

Hilpeän seurueemme poistuessa kantapaikastamme ajattelimme vielä käyskennellä lähiseuduilla tutustuaksemme sen tarjontaan. Kuljimme Notting Hill Gatea lounaan suuntaan, mutta palasimme pian suosiolla takaisin liikehuoneistojen muuttuessa asuinkortteleiksi. Ja koska jano vielä hieman vaivasi, etsimme seuraavaa pubia kokeiltavaksemme.

Sellainen tuli vastaan aivan lähellä, Kensingtonin puolelta katua. The Old Swan -niminen kuppila oli yksinkertainen, pohjamalliltaan suurehkon neliön muotoinen tila. Pöytiä oli runsaasti, mutta ainakin näin myöhäisenä keskiviikkoiltana siellä ei näyttänyt olevan isommin ruuhkaa. Tiskin takana hääräävältä rouvalta juomia tilatessamme eräs kypsempään keski-ikään varttunut herra intoutui porisemaan kanssamme kaikenmoista. Eniten hän innostui suomalaisuudestamme, ja syyksi osoittautui se, että hänen vaimonsa sisaren mies oli kotoisin Tampereelta. Ovatpa he käyneet siellä vierailullakin silloin tällöin. Juttua hänen kanssaan olisi varmasti riittänyt hamaan tappiin saakka, mutta me menimme nauttimaan juomistamme omaan rauhaamme vapaan ikkunapöydän ääreen. Anne päätyi naisten toilettikäynnin yhteydessä kuitenkin vielä kertaalleen tuo puheliaan herran juttuseuraksi.

Juomat juotuamme Alavieskan alajaosto läksi kohden hotellia pudasjärvisten suunnatessa kohden lähistöllä sijaitsevaa kätköä. Eipä sen löytämisestä mitään pimeydessä tullut, joten pian mekin lähdimme majapaikkaamme.

Vaiherikkaan ja mukavan päivän jälkeen olikin oikein mukavaa päästä lämpimään suihkuun ja köllähtää pehmeään punkkaan. Erityisesti siksi, että edellinen yö oli mennyt minulta hieman hänekseen.

Good night!

Torstai 24.4.2025

Heräsin levänneenä puhelimen herätykseen ja kiehautin ensitöikseni vettä pikakahvien nauttimista ajatellen. Verhonraosta vilkaistuna sää näytti poutaiselta, eikä pilviverhokaan kovin paksulta vaikuttanut. Päivästä voisi tulla vielä kaunis.

Vessaa en saanut vieläkään vedettyä, tai siis väännettyä, tarpeeksi tehokkaasti. Varmaan kolmesti piti odotella säiliön täyttymistä, ennen kuin kaikki tuotokset olivat singonneet kunnallisen jäte- ja vesihuollon piiriin. Kyllä minä sen vielä oppisin; vastahan olimme aloittelemassa toista päivää Lontoossa.

Kuten tavaksi oli tullut, niin myös nyt joukkiomme kokoontui pääoven läheisyyteen joko sen sisä- tai ulkopuolelle. Nytkin otimme suunnaksemme läheisen Cherry onin. Muutoin oivallista aamupalaa säestivät tänäkin aamuna yltiöromanttiset cover-biisit, ja korvani alkoivat vuotaa siirappia. Kaipasin aamuuni jotain hieman räväkämpää, ehkä peräti aamu-uutisia. Tällä kuitenkin mentiin, ja kaiken kaikkiaan oikein tyytyväisinä paikan tarjontaan palasimme takaisin hotellillle aloittaaksemme päivän varsinaisen ohjelman.

Abbey Road

Satuimme ajoittamaan metromatkamme samaan aikaan tuhansien töihinsä menevien kanssakulkijoitten kanssa, joten olo puolelta toiselle heittelehtivässä ja rajusti kiihdyttelevässä ja jarruttavassa metrossa tuntui kuin purkkisilakalta pesukoneessa. Toisaalta, kiinni ei tarvinnut pitää mistään – siitä piti ympäröivä lihamuuri huolen.

Tubesta astuimme maanpäälliseen maailmaan Maida Valen asemalla, josta otimme jalankulkusuunnan kohden koillista. Väliin kätköillen ja tienoon hassua puustoa sekä roskakuskien autonkäsittelytaitoja ihaillen olimme pian Abbey Roadilla, jota lähdimme jatkamaan kohden kaakkoa. Aivan vain parin sadan metrin päässä saatoimme todeta eräässä tienristeyksessä olevan enemmän ihmisiä kuin mitä näillä tienoin on vielä näkynyt.

Kyseessä oli The Beatlesin Abbey Road -LP:n kannessa esiintyvä tieosuus, jossa neljä muusikonretaletta marssii tahdissa suojatietä myöten kadun yli. Tarkasti katsoen Paul McCartney marssii kuvassa avojaloin ja eri tahtiin kuin muut ja siitäkös salaliittoteoreetikot ovat saaneet bensaa liekkeihinsä. Joka tapauksessa levyn kannesta kehkeytyi kenties kaikkien aikojen tunnetuin laatuaan.

Useat suojatietä ylittävät saattoivat jäädä keskelle tietä taltioimaan omaa tai kavereidensa olemassaoloa. Jotkut marssivat tien yli tahdissa, kuten esikuvansa ainakin. Autoilijat vartoivat kärsivällisesti, että pääsisivät jatkamaan matkaansa. Kaikkea sitä saattaakin paikallinen väestö joutua kestämään. Muutoinhan tässä paikassa ei pitäisi olla mitään sen kummempaa – vain yksi suojatie tuhansien ja taas tuhansien kaltaistensa joukossa. Mutta onhan siinä silti sitä jotain.

Itse otimme kuvamme tylsän aikuismaiseen tyyliin jalkakäytävältä ja tienkin ylitimme rivakasti ilman turhia manööverejä. Tuskin muuten olisimme ylittäneet sitä lainkaan, mutta kun toisella puolen tietä oli earth-kätkö, jonka ratkaisemiseen vaadittavia tietoja ei voinut kovin etäältä kerätä. Kyseessä oli Edward Onslow Fordin muistomerkki. Nimi ei kertonut minulle ensin mitään, joten selvitin Wikipediasta, että hän oli eräs vähemmän kuuluisa kuvanveistäjä 1800-luvun loppupuoliskolla.

Hetkisen muistomerkin ympärillä ja hieman sen lähimaastoissakin kätköiltyämme lähdimme kohden Marylebone Roadia. Harmillisesti juuri näinä päivinä eräs suojatiehen liittyvä webcam-kätkö oli huollon takia pimeänä, joten emme saaneet sen välityksellä ikuistettua vierailuamme. Pitänee siis käydä joskus toiste uudelleen.

Madame Tussauds

Olimme matkalla kohden päivän pääkohdettamme, Madame Tussaudin vahakabinettia Marylebone Roadilla, aivan Regent’s Gardenin eteläreunalla, Sherlock Holmesin naapurissa. Matka melkoisen suoraa ja vilkasliikenteistä Lisson Groven reunaa tuntui pitkältä. Sääkin lämpeni lämpenemistään pilvien karatessa vallan tyystin auringon edestä. Etsimme siinä kulkiessa jotain sopivaa keidasta tästä betonierämaasta, mutta näillä tienoin kuppilat jättivät meidät tyystin kylmäksi. Pistäydyimme jopa Marylebonen rautatieasemalla, mutta sieltäkään ei löytynyt apua. Toiletit kuitenkin löytyivät ja ryhmämme käytti kyseisiä palveluita hanakasti.

Liput kabinettiin olin hankkinut vasta pari viikkoa aiemmin. Samalla määrittelin ryhmämme saapumisaikaikkunaksi kello 12.00 – 12.10. Ilmeisesti sen verran väkeä kyseisessä hupilaitoksessa vierailee, että moisia ikkunoita tarvitaan. Olimme paikalla hyvissä ajoin, joten saimme hetken odotella vuoroamme. Kellon lähestyessä kahtatoista uskaltauduimme viimein sisäänheittäjien puhuteltavaksi, jotka muitta mutkitta tyrkkäsivät meidät omalle linjallemme jonottamaan. Matkan varrella minulta tarkistettiin liput, jotka löytyivätkin kätevästi kännykän suojista. Sitten vain odottelemaan, että pääsemme sisälle saakka.

Aivan tuossa tuokiossa löysimmekin itsemme värivaloin valaistusta käytävästä, jonka toisesta päästä raikui lupaava meteli. Dwayne ”The Rock” Johnsonhan siellä oli meitä vastaanottamassa puisevaan, joskin äänekkääseen tapaansa. Tarkemmin ajatellen kyseessä taisi olla hänen vahakuvajaisensa, joskaan en voi olla aivan varma.

Vaeltelimme muiden kävijöiden vanavedessä ja väliin keula-aallokossakin pitkin saleja ja käytäviä. Iso osa alkupään nukeista taisi edustaa Brittien sisäpiirijulkkiksia, joita en kyennyt tunnistamaan. Tai sitten olen vain liian vanha. Mutta seassa oli myös joitain tuttuja, kuten vaikkapa Benedict Cumberbatch ja Rihanna. Mielestäni olivat oikein näköisiään.

Naiset huomasivat, että jokin opasvihkonen olisi poikaa, joten he palasivat alkupäähän sellaista hankkimaan. Uskalsivatkin jättää meidät pojat keskenämme, sillä keksimme ässiytyä hetkeksi erään käytävän alkupäähän liikkumattomina kaukaisuuteen tuijottaen. Montaa sekuntia siinä ei ehditty patsastella, kun eräs naisihminen ja eri pesueeseen kuuluva pikkupoika ryhtyivät tuijottamaan meitä hieman epäröiden. Eihän siinä meinannut pokka millään pitää, joten itsensä oli pakko paljastaa silmiä liikauttamalla. Hätkähtäen he jatkoivat eteenpäin, eivätkä vilkuilleet taakseen. Että se siitä aikuismaisuudesta – mitään en silti kadu!

Mitä pidemmälle etenimme, sitä tutummiksi kävivät kasvot: Charles ja Camilla sekä muu kuninkaallinen perhe, Elisabeth I ja II, Barrack Obama, Ed Sheeran, Elton John, David Bowie, Freddie Mercury, Jimi Hendrix, Amy Winehouse, Bob Marley… jokainen niin eläväisen näköisenä, että olisivat aivan hyvin voineet siitä pompata vaikka pitämään puhetta tai vetämään keikkaa.

Erääseen osastoon oli puolestaan kasattu televisiosta ja elokuvista tuttua väkeä, kuten esimerkiksi vanha ystävämme karhuherra Paddington ja koko liuta James Bondeja eri vuosikymmeniltä. Bondit olivat kaikki ihan itsensä näköisiä lukuun ottamatta Sean Connerya, jota emme edes tunnistaneet. Hän olikin mielestäni ainoa selkeästi epäonnistunut kuvatus koko talossa.

Kauhujen kammioon laskeuduttiin portaita myöten. Pimeydestä putkahteli lähinnä briteille itselleen tuttuja henkirikollisia. Viiltäjä-Jack toki tunnetaan muuallakin. Väliin vaellettiin pitkin öistä 1800-luvun lontoolaista sivukujaa, jonka haju oli kyllä autenttistakin autenttisinta. Liekö ollut ihan ehtaa tavaraa vai saadaankohan moinen löyhkä aikaiseksi jollain kusiesanssilla? Oli miten oli, niin ainakin hajun puolesta tunnelma oli kohdillaan.

Takaisin maan pinnalle palattua vastaamme tuli Marvel-sarjakuvista tuttuja hahmoja, kuten yksi yhteen -kokoinen Hulk, Hämähäkkimies, Kapteeni Amerikka ja moni muu itsellenikin tuttu supersankari. Matkamme eteni läpi Tähtien sota -kavalkadin. Han Solo, Luke Skywalker, Yabba the Hut, Ewokit, Prinsessa Leia. Hienoa nähtävää kaikki, mutta varsinainen loppuhuipennus oli silti ylittämätön; pääsimme nimittäin pienen junan kyytiin, jonka jokainen vaunu muistutti klassisen lontoolaisen mustan taksin peräosaa. Siihen meidät sitten kahlehdittiin ja vauhdikas matka läpi Lontoon vuosisatojen alkoi. Otin kaiken jopa videolle, mutta harmikseni olin mennyt formatoimaan kameran muistikortin ennen kuin sain videon siirrettyä talteen.

Vierailu vahakabinetissa oli mieleenpainuva, mutta mukava oli myös päästä takaisin ulos. Auringon lämpö herätti meissä kaikissa pienoisen jäätelönnälän, joten liityimme heti ensimmäisenä vastaan sattuneen jäätelökioskin asiakaskuntaan. Taisipa olla vallan Madame Tussaudin oma kipsa.

– Do you have any other flavours than vanilla?
– Yes we have: vanilla, vanilla and vanilla.
– Sounds good. I’ll take vanilla, please.

Päädyimme tilaamaan vaniljaa. Kylmä herkku maistui normaaliakin herkummalta, vohvelikin oli maukkaan rapea. Parta tahmeana nuoleskelin tuuttiani tyytyväisin mielin auringon lämmittäessä selkää paksuhkon takin läpi.

Iltapäiväteellä Café Rougessa

Jätskitauon yhteydessä oli sopivasti aikaa miettiä seuraavaa liikkua. Sellaiseksi koettiin vierailu St. Paulin katedraalissa tai vähintäänkin sen liepeillä. Sinne pääsisi kätevimmin Tuben keltaisella rinkelilinjalla, joten siirryimme kadun toiselle puolelle Baker Streetin aseman itään suunnatulle puolikkaalle (eastbound).

Kiskot kolkattelivat meidät vakaasti ja useista pysähdyksistä huolimatta nopeasti Mansion Housen asemalle, josta jäisi vain noin puolen kilometrin kävelymatka kohteeseemme. Maan pinnalle palattua otimme heti suunnan kohden Cannon Streetin päässä kohoavaa kupolia. Se maamerkkinämme ei ollut vaaraa eksymisestä.

Jäätelö ei ollut kuitenkaan poistanut sitä tosiasiaa, että meillä kaikilla oli jo hieman nälkä. Olihan päivä vierähtänyt jo pitkälle iltapäivän puolelle, eikä aamiaisen jälkeen oltu saatu sen kummempaa murua rinnan alle. Siispä ryhdyimme etsimään sopivaa taukopaikkaa Pyhän Paulin katsellessa mustasukkaisena peräämme: ”Ettekö te minusta olleetkaan kiinnostuneita?”

Itseäni olisi viehättänyt Kansallisen pelastajamuistomerkin katveeseen ryhmitettyjen pikaruokatelttojen monipuolinen ja kansainvälinen tarjonta, mutta ajatukseni ei kerännyt suosiota ryhmän muissa jäsenissä. Siispä jatkoimme etsintää. Etsiminen päättyi aivan katedraalin viereiseen kadunkulmaan, jossa huomasimme kyltissä mainittavan iltapäiväteen. Tiedä sitten kuinka autenttisia teenjuontikokemuksia tästä ranskaksi nimetystä kulmakuppilasta lopulta saisi, mutta päätimme yhtäkaikki kokeilla.

Café Rouge oli ilmiasultaan vuosisadan takaiseen asuun sisustettu valoisa ja viehättävä, joskin suurehko kuppila, jonka henkilökunta ei vaikuttanut ollenkaan ranskalaiselta – eikä oikeastaan edes peri-brittiläiseltä. Iltapäivä oli sillä mallin, että väkeä kahvilassa ei suuremmin ollut, joten saimme vapaasti valita pöytämme. Istahdimme ikkunan viereen, josta näki St. Paulin majesteettisen olemuksen kohoavan ylväänä kohden pilvetöntä taivasta.

Ja ei kun tilaamaan: iltapäivätee neljälle. Hämmästyin, kun näin teevalikoiman. Jotain vihreää teetä, Earl Greytä ja pari maustettua lajia. Siinäkö kaikki? Tilasin itselleni mustaa Earl Greytä, kun oloni ei juuri sillä hetkellä tuntunut erityisen vihreältä tai hedelmäiseltä. Jäimme odottelemaan lopputulemaa.

Piakkoin sitä sitten alkoikin saapumaan, ja ihan pöydän täydeltä vieläpä: kaksi kolmikerroksista tarjotinta pullollaan jos mitä: croque monsieurit, croque champignonit, skonssit, vadelmamunkit, suklaamuffinit, hillot, englantilaiset kermat sun muut pelit ja pensselit. Sen jälkeen tuotiin teet useammassa kannussa. Minä sain ihan oman, kun otin eri teetäkin. Täytyy myöntää, että hieman kyllä petyin, kun Earl Greyni oli aivan tavallista pussiteetä. Odotin, että kannuun olisi upotettu teesiivilä aromikkaine irtoteineen, mutta ei, naruthan sieltä posliinisen teekannun kannen alta roikkuivat kuin kotona konsanaan. Tietenkin sillä erotuksella, että kotona meillä ei ole teekannua.

Syömisen määrä oli minulle pienoinen yllätys. Olin ajatellut, että teen kanssa nautitaan jokin pieni ja sievä leivos, ehkä hieman pientä suolaistakin. Höpsis, kooltaan tämä kokonaisuus vastasi hyvinkin kokonaista ateriaa, kalorimäärältään varmaan kolmea. Tykästyin erityisesti skonsseihin, joiden sisään sai levitellä makunsa mukaan englantilaista kermaa ja mansikkahilloa. Eli kaiken, tietenkin. Epäilen kuitenkin, että ranskalaiset lämpimät voileivät, ”croquet”, eivät aivan taida kuulua iltapäiväteen alkuperäiseen tarjontaan. Mutta en valittanut, pidän niistäkin nimittäin valtavasti. Tarjottavat olivat kaiken rasvan ja sokerin ansiosta muutoinkin kaikin puolin maukkaita, joten taisinpa syödä muiltakin sen mitä yli jäi. Tai ainakin Jennyltä.

Olin ihan tyytyväinen, että muu seurue oli saanut taivuteltua minut lontoolaisen street foodin moninaisten houkutusten ääreltä tänne perinteisempien arvojen äärelle, Pitihän tämäkin toki saada kokea edes kerran eläissään.

St. Paulin katedraali

Saatuani kammettua selkeästi pyöristyneen vatsanseutuni muiden ruumiinosien sekä muun seurueen ohella ulos kahvilasta, etsimme lähimmän suojatien päästäksemme kadun toisella puolen jylhänä vuorena kohoavan St. Paulin katedraalin pihamaalle.

Kyseisellä tontilla on kuulemma sijainnut jonkinlainen pyhättö jo 600-luvulta saakka, mutta nykyisen edeltäjät on aina jokin vitsaus hävittänyt. Ensimmäisen tuhosivat viikingit, toisen liekit, kolmannen välinpitämättömyys. Muutama muukin versio on tainnut näiden väliin mahtua, mutta tämä nykyinen on kuitenkin saanut tönöttää sijoillaan 1700-luvun alkuvuosilta saakka. Saksalaiset sitä kovasti yrittivät räjäyttää maan tasalle The Blitzin yhteydessä 1940-luvun alkuvuosina, mutta eivät ihme kyllä osuneet, vaikka kyse on näinkin valtaisasta rakennuskompleksista. Ja hyvä niin, sillä onhan sen näyttävä kupoli yksi maailman korkeimpia – puhumattakaan kaikesta historiallisesta arvosta mitä se sisällään pitää.

Kirkon eteen päästyä totesimme, että ovet olivat sulkeutuneet yleisöltä tältä päivältä vain muutama minuutti ennen saapumistamme. Kenties olisimme voineet tarkistaa aukioloajat etukäteen tai käydä iltapäiväteellä vasta jälkikäteen. Vaan eipä auttanut itku markkinoilla, joten lähdimme lompsimaan kohden lähintä metroasemaa samalla katedraalin kivistä ulkokuorta korkeuteen ihaillen.

Tähän väliin on pakko mainita, että kuinka ihminen voikaan olla jo tottunut paljon parjattuihin EU-pullonkorkkeihin: ei nimittäin ollut vain yksi kerta tai kaksi kertaa, vaan monen monituista kertaa, kun vesipullosta huikkaa hörpätessäni tipautin korkin maahan. Ei pysy moinen enää näpeissäni, kun sitä niin kovasti luottaa korkin pysyvän pullossa kiinni. Onhan se oikeastaan ihan kätevää.

Harmillisen pintapuoliseksi jäi tämänkertainen St. Paulin vierailumme. Toisella kertaa sitten sisälle saakka.

Lohikäärmeenmunia ja marmeladia

Aivan varma en ollut seuraavasta suunnastamme, mutta ainakin Jennylle se tuntui olevan kristallinkirkasta. Selvisikin, että olimme aikeissa edetä Tubella King’s Crossin asemalle. Se ei ollutkaan mikä tahansa asema, vaan yksi Iso-Britannian vilkkaimmista lajissaan. Mutta ennen kaikkea se tunnetaan maailmalla laiturista 9 3/4, joka vie velhokoululaisia Tylypahkaan. Sitä, ja sen vieressä sijaitsevaa Harry Potter -kauppaa me olimme nyt menossa katsomaan. Tiedä vaikka löytäisin uuden taikasauvan tai niistaisikkijauhetta makkarakeittooni.

Rullailtuamme 45 asteen rullaportaita takaisin maan pinnalle ja orastavaan ilta-aurinkoon avautui eteemme King’s Crossin näyttävä juna-asema. Se ja viereinen Pancrassin asema muodostavat massiivisen kokonaisuuden, jonka yhteyteen on noussut runsaasti niin koti- kuin ulkomaisiakin matkailijoita palvelevia rakenteita. Menimme yhteen niistä, aivan Crossin kylkeen rakennettuun kauppakeskukseen.

Hetkisen avaria käytäviä ja saleja ravattuamme epäilyttävän näköinen väkijoukko herätti mielenkiintomme. Siellähän jonotettiin laiturille 9 3/4, jossa sai poseerata puoliksi seinään upotetun matkatavarakärryn kanssa. Sen verran väkeä siinä pörräsi, että tyydyimme näppäämään paikallisen virtuaalikätkön vaatima selfie. Muita kuviapa en sitten juuri ottanutkaan ja sekin meni vähän persielleen.

Kauppa oli mainiosti esikuvansa näköinen ja oloinen: tummanpuhuvaa puuta, säntilliset taikasauvarasiarivistöt, puulaatikoita, voimapaperiin käärittyjä lahjapaketteja, pöllöhäkkejä, taikajuomia, huispausasusteita, Rohkelikkojen ja muitten osakuntien villapaitoja, lohikäärmeenmunia… mitä nyt jokainen itseään kunnioittava aloitteleva velho ikinä sattuukaan tarvitsemaan. Niiden lisäksi liikkeessä oli väkeä tungokseksi saakka.

Eihän meille sieltä mitään mukaan lähtenyt, mutta mukavahan se oli tällaisena kevytfaninakin paikalla pistäytyä. Naiset kävivät vielä lähikaupassa karkki- ja käsidesiostoksilla jättäen meidät miehet ikuisuuden mittaiseksi ajaksi aulaan odottelemaan.

Seuraava kohteemme oli jo tulomatkalta tuttu Paddingtonin asema, jonne matkasimme nopeinta mahdollista kulkuneuvoa, eli Tubea hyväksemme käyttäen. Työssäkäyvää väestönosaa riitti joka suuntaan, mutta saimme silti ahtauduttua täpötäyteen metrovaunuun.

Paddington on yhtä lailla valtaisa asema, jonka yhteydessä on myös suurehko ostoskeskus. Sinne päästyämme meidän piti löytää liike, joka sulattaisi paatuneimmankin kerskakuluttajan sydämen: Karhuherra Paddingtonille pyhitetyn kaupan!

Niin, sinne päästyämme. Kävi nimittäin niin, että suunnistimme ensitöiksemme ulos asemalta ja lähdimme kävelemään sen ympäri. Oletus ilmeisesti oli, että liike sijaitsisi aseman ulkopuolella. Jalkoja ja selkiä meinasi jo särkeä ja kierrettyämme lähes täyden kierroksen tämän massiivisen rakennelman ympäri osuimme viimein opaskartan luo, joka neuvoi meitä menemään takaisin aseman sisään. Sieltä kyseinen ostoskeskus sitten löytyikin, aivan vain parin kivenheiton päässä pisteestä, johon alunpitäen saavuimmekin. Eikä Paddington-kauppaakaan tarvinnut juuri etsiskellä; se oli aikalailla ensimmäisten joukossa heti aulaan astuttuamme.

Karhuherra siellä, karhuherra täällä, joka puolen karhuherra. Paddington-fani olen ollut lapsesta lähtien, eikä se minusta taida lähteä koskaan. Muutenkin olen aina pitänyt brittiläisistä piirretyistä ja animaatioista, kuten vaikkapa Kaislikossa suhisee, Richard Scarryn oivat eläinhahmot, Nalle Puh (ei-Disney versio), Peter Rabbit, Wallace and Gromit, The Snowman, Korkeajännitys… onhan näitä. Nykyisin ahmin pääasiassa brittiläistä draamaa ja leffoja rikoksilla ja ilman, mutta ne ovat sitten ihan toinen juttu. Joka tapauksessa Britteinsaaret ovat minulle tarujen ja legendojen valtakunta – ja nyt olen itse täällä!

Paddingtonia tulimme tänne etsimään ja hänet myös löysimme. Olin porkannut puolen kaupungin matkamuistoliikkeet Paddington-jääkaappimagneetin vuoksi, mutta vasta täältä semmoinen löytyi. Mukaamme lähti myös pieni purkillinen Paddingtonin marmeladia. Saapa nähdä milloin sen raskii käyttää, vai raskiiko ollenkaan.

Fish and Chips

Hotelliin palattua sovimme jälleen passelin kellonajan kokoontuaksemme respan tuntumaan. Tukevasta iltapäiväteestä huolimatta mielemme teki iltapalaa, ja kenties jotain juotavaakin. Karttaa tutkittuamme päätimme lähteä ottamaan selvää mitä Kensingtonilla olisi tarjottavanaan The Old Swanin lisäksi.

Näin torstai-iltana väkeä vaikutti olevan liikkeellä edellisiltoja runsaammin. Siihen saattoi vallan hyvin vaikuttaa sama asia kuin vaikkapa Oulussa tai missä tahansa muussa opiskelijakaupungissa, että opiskelijat käyvät hieman irrottelemassa ennen kuin matkustavat seuraavana päivänä opiskelupaikkakuntiensa ulkopuolella sijaitseviin koteihinsa.

Tarpeeksi pitkälle tallusteltuamme vastaan tupsahti suorastaan hämmentävä näky: rakennus, jonka ulkopinnat oli kauttaaltaan vuorattu erilaisilla kasveilla kuin Babylonin riippuvissa puutarhoissa konsanaan. Muistin nähneeni tämän joko jossain matkaoppaassa tai alan lehdessä: kyseessä oli The Churchill Arms -niminen pubi. Korean ulkokuoren ohella pubin sisätilat on koristeltu Winston Churchill -aiheisilla esineillä. Siitä päätellen, että jopa pubin ulkopuolella seisoskeli oluenjuojia, taisi paikka olla tupaten täynnä.

Emme edes yrittäneet ottaa siitä sen enempää selvää, vaan päätimme käydä kurkkaamassa The Old Swanin tarjontaa. Sisälle päästyämme saimme kuitenkin kuulla, että pöytiin oli yli tunnin jonot. Niinpä teimme pikapäätöksen käväistä kurkkaamassa vanhan, kunnon The Prince Albertin tilannetta.

Myös Prince Albertissa oli väkeä kuin pipoa. Siitä huolimatta elämää nähnyt pöytämme vaikutti kuin odottavan juuri meitä baaritiskin ja pehmustettujen istuin-pöytäyhdistelmien muodostaman käytävän toisessa päässä. Tässä tuntui olevan jo jonkinmoista taikaa.

– Ollos tervehditty, sinä oiva pöytä!

Tarjoilijat vaikuttivat vaihtuvan pubeissa yhtä tiheään kuin hotelleissa respat, ja tällä kertaa meitä palveli kiltin ja ystävällisen oloinen nuorimies. Sellainen opiskelijamainen naapurinpoika. Asiansa hän osasi, ja saipa myös nikottelematta selvää yksinkertaisia lauserakenteita sisältävästä rallienglannistamme.

Koska olimme tulleet kaukaa Euroopan toiselta kulmalta tänne mantereen kruunaamattomaan pääkaupunkiin saakka, oli joukkomme pääosalla tarve tutustua klassikkoannokseen, josta Englanti tunnetaan: fish and chipsiin. Jostain syystä annosta ei löydy The Prince Albertin ruokalistalta, joten päättelimme sen olevan niin itsestäänselvyys, ettei sitä tarvitse erikseen mainita. Koska tiesimme sitä kuitenkin täältä saatavan, ja jonka nuori tarjoilijamme myös vahvisti, tilasi seurueemme kalaa ja ranskiksia. Jenny poikkesi joukosta tilaten Chicken Schnitzelin, jonka voisi sanoa tavallaan olevan fish and chipsin kanamainen vastine.

Annoksia odotellessa nautiskelimme juomiamme. Itselläni teki mieli tummempaa olutta sen verran, että tyydyin hana-Guinnessiin. Ihan hyvää sekin toki on, mutta ei mitenkään tavatonta. Hyvässä seurassa aika kului kuin siivillä, joten höyryävät annoksemme tuntuivat valmistuvan vikkelästi.

Paneroitu ja uppopaistettu kalanpala, kyljessä kasa paksuja ranskiksia ja kourallinen keitettyjä herneitä sekä pienet kipolliset majoneesia ja ketsuppia. Siinä se kaikessa karuudessaan. Kala oli vaaleaa, mahdollisesti turskaa, ja hyvin kevyesti suolattua. Maku oli muutenkin kaikin puolin varsin mieto, joten annos lie tarkoitettu lähinnä nälän karkoittamiseen, ei niinkään gastronomis-hedonististen tuntemuksien tuottamiseen. Ranskalaiset olivat sellaisia kuin niiden kuuluukin, mutta kalan päälle jouduin lisäämään suolaa. Ihan syötävää fish ’n’ chips oli, mutta ehkäpä kotoperillä tilaan grillistä silti mieluummin vaikka makkaraperunat. Itse asiassa haukifilee toimisi tässä loistavasti.

Tilasimme vielä juomat tietämättä, että tämä istunto jäisi tällä erää viimeiseksi The Prince Albertissa. Siispä hyvää, elämää nähnyttä pöytääkään ei tullut hyvästeltyä. Laskua maksaessamme tarjoilija totesi ääneen meidän olevan Suomesta. Mitä mieltä hän sitten siitä asiasta olikaan, jäi lopulta hänen salaisuudekseen.

Hyvästelimme nuoren tarjoilijamme ja koko paikan ja heittäydyimme hämärtyvään iltaan. Edessä olisi uusi päivä ja uudet kohteet.

G’night!

Perjantai 25.4.2025

Matkamme viimeinen täysimittainen päivä valkeni aurinkoisena. Ennusteet lupasivat moista koko päivälle ja sen lisäksi varsin lämmintäkin. Aamun aloitettuamme kokoonnuimme pääoven tuntumaan.

The Farm Girl

Sen verran aioimme poiketa totutusta, että suunnistaisimme aamupalalle tänä aamuna Cherry onin sijasta hieman kauempana Notting Hillin sydämen suunnassa sijaitsevaan The Farm Girliin. Kyseessä on pieni, kolmen ravintolan ketju, jonka prinsiippeihin kuuluvat mahdollisimman vähän prosessoidut ja terveelliset raaka-aineet sekä kodinomainen, lämmin tunnelma. Näitä lähdimme etsimään aurinkoisia sivukatuja mittaillen. Kiirettä ei tarvinnut pitää, sillä paikallinen toimipiste avautuisi vasta puoli yhdeksältä.

Kapean ja ihastuttavan Portobello Roadin reunoja koristi viihtyivät, pastellisävyin maalatut talot. Autoista ja hyvinhoidetuista pihoista runsaine, kukkivine pensaiseen saattoi päätellä, että seudun asukkaat kuuluivat sosioekonomiselta asemaltaan ylempään keskiluokkaan.

Aivan käytöstä poistetun kirkon näköisen rakennuksen kupeessa oli valkeaksi kalkittu tiiliseinä ja seinässä kyltti ”The Farm Girl”. Koska ovi oli auki ja A-telineen Open-tekstikin meitä kutsui, astuimme sisään. Yllätyksekseni emme astuneetkaan minkään rakennuksen tiloihin, vaan vehreälle, pöydin kalustetulle sisäpihalle.

– We’re not open yet, parahti pihalle pelmahtanut nuori mies.

Tarkistin kellosta ja toden totta, olimme muutaman minuutin etuajassa löysästä tahdistamme huolimatta. Paikalle saapunut nuori nainen teki kuitenkin pikapäätöksen, jonka lopputulemana saimme astua sisään odottelemaan. Hetken saimmekin tutkiskella ympäristöämme kenenkään häiritsemättä.

Viihtyisää, joskin vilpoista. Kostea tuoksu, jonka takia rakennus olisi Suomessa ollut käyttökiellossa jo kauan. Tumma, tyylikkäästi kulahtanut lankkulattia, turkoosia seinäpintaa. Tiskin viereltä nuosi portaat se taakse pienelle parvelle, jossa oli yksi isompi pöytä. Purkkeja ja purnukoita ties mitä kaikkea pullollaan. Puisen tiskin takana ravintolan nuori henkilökunta valmisteli uutta aamua kovalla sykkeellä.

Kun tilaamisen aika sitten tuli, tilasimme muistini mukaan jokainen samanlaisen annoksen: Farm Breakfast Platen, eli Tilan aamiaislautasen. Annos piti sisällään naudanlihamakkaraa, munakokkelia, ruohosipulia, Ararat-leipää, timjamipaahdettuja tomaatteja sekä miso portobello -sieniä. Kaikki muut elementit olivat minulle jotakuinkin tuttuja, mutta Ararat-leivän ja sienien kohdalla piti etsimän hieman lisätietoja: Ararat-leipä lienee markkinointinimi jollekin flatbread-leipien alalajille, joka usein on päällystetty juustolla. Vähän kuin juustopäällysteinen, lämmin rieska, jossa on normaalia enemmän sitkoa, suutuntumaa ja ilmaa rakenteessaan. Miso portobello on puolestaan suuria, viipaloituja herkkusieniä, jotka on ennen paistamistaan marinoitu ruskeaa sokeria, misoa, soijaa ja sitruunamehua sisältävässä kastikkeessa. Erityisesti sienien maku oli näin äkkiseltään melkoisen eksoottinen, mutta äidin ohjeet kirkkaana mielessäni söin koko kattauksen viimeistä murua myöten. Taisin ollakin lopulta ainoa.

Ruokailun aikana kuulimme viereisestä pöydästä tutunlaisia sanoja ja lauserakenteita. Suomenkieleksihän ne lopulta osoittautuivat. Pöytäseurueemme eivät olleet sen kummemmin toisiinsa kontaktissa, vaan pyrimme pikemminkin välttelemään sitä kaikin tavoin. Eihän tänne saakka sentään omia maanmiehiämme ja -naisiamme tultu tapailemaan.

Ateriat aterioituamme käyskentelimme aamuauringon kilossa kohden hotellia valmistautumaan päivän koitoksiin.

Double-deckerillä kylille

Koko joukon pienenä haaveena oli saada edes kerran eläessään matkustaa lontoolaisella, klassisen punaisella double-deckerillä, eli kaksikerrosbussilla. Tänä aamuna päätimme tuon haaveen toteuttaa ja ajella moisella kohden keskustaa. Ensin piti kuitenkin hieman rassata hakukoneita ja TFL:n nettiä kerätäksemme matkustamisohjeita ja -vinkkejä. TFL:n äpistä puolestaan löysimme ajantasaiset aikataulut sekä pysäkit, joten tiesimme siirtyä hotellilta sopivaan sijaintiin Notting Hill Gaten varrelle.

Muutaman minuutin varrottuamme tuo katujen komistus saapui ja pysähtyi kohdillemme. Toistaiseksi kaikki sujui siis hyvin. Kuittasimme itsemme sisään Visaa totuttuun tapaan lukijalaitteessa heilauttamalla. Portaat yläkertaan lähtivät heti oviaukolta, joten sinnepä siis, vaikkei kerroksen täyttöasteesta ollutkaan mitään takeita. Sen verran siellä olikin muita kulkijoita, että jouduimme hieman erilleen, joskin onneksi puhe-etäisyyden päähän toisistamme. Sisätiloiltaan bussi oli kuin mikä tahansa moderni kaupunkiliikenteen bussi, näkymät ulos olivat vain huomattavasti ulottuvammat.

Suurimman osan matkaa saatoimme ihailla Hyde Parkin ja siitä irrotetun kuninkaallisen residenssin, Kensingtonin palatsin puutarhojen, eli Kensington Gardensin vehreitä maisemia. Siellä jossain lehvästöjen takana sijaitsi mm. Prinsessa Dianan muistomerkki ja kuuluisa Speaker’s Corner, jossa jokainen saattoi käydä julkituomassa minkä tahansa mieltään kaihertavan asian. Näin arkiaamuna noiden kahden käytännössä yhteen liimautuneen puistoalueen laajoilla nurmikentillä ei vaikuttanut vielä viihtyvän kovinkaan paljon ihmisiä. Vain joitain eläkeläispariskuntia, lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Alkuperäisiin suunnitelmiimme kuului käydä tuossa puistossa, mutta sekin jäi toiseen kertaan.

Bussin yläkerrasta näki mukavasti jopa kuorma-autojen yli katujen varsille ja näyteikkunoihin. Seuraavalla Lontoon-vierailulla voisikin käyttää double-deckerien palveluja laajemmalti hyväkseen. Hidashan se on Tubeen verrattuna, mutta moinen vain nostaa sen arvoa nähtävyyksiä katsellessa.

Matkustajia tuli ja meni, mutta pääasiassa meni. Niinpä saatoimme vaihtaa istumapaikkoja ja näin koko joukkomme oli pian taas kasassa. Kyydistä hyppäsimme jossain Oxford Circuksen tienoilla. Sen kun vain hyppäsimme; korttia ei tarvinnut autosta poistuessa enää vilauttaa. Siitä halusimme kävellä kohden päivän pääkohdettamme.

British Museum

Käyskentelimme hiljakseen Sohon kaupunginosan halki kohden British Museumin puolilta päivin avaamaani aikaikkunaa. Aikaa oli runsaasti, joten kiirettä ei tarvinnut pitää. Koska matka ei ollut kovinkaan pitkä, olimme tuon kenties maailman kuuluisimman museon edustalla puolisen tuntia etujassa.

Tuon ajan päätimme käyttää tehokkaasti hyväksemme, ja nopean silmäilyn päätteeksi siirryimme Museum Tavern -nimisen pubin viileisiin sisätiloihin. Vaikka museon edustalla vaikutti olevan runsaasti väkeä sisäänpääsyään vartomassa, kumisi tämä taukopaikka tyhjyyttään. Se ei suinkaan vaikuttanut johtuvan tarjoilun puutteesta, sillä saimme tilaamamme juomat ilman vilunkia tai väittelyä.

Juomien ja toilettikäyntien jälkeen siirryimme toiselle puolen katua ja suoraan jonon jatkoksi. Vilautin jälleen vartijan näköisille portsareille kännykästäni löytyvät liput. Mitään sen kummemmin virkkomatta he viittoilivat meidät omaan jonoomme, jolla oli jonkin verran mittaakin, mutta näytti silti etenevän ripeästi. Kulkumme kävi nyt museon etupihan nurmikentän vieritse kohden valkeaa pressutelttaa.

Ohimoissani jysähti, kun huomasimme olevamme matkalla kohden turvatarkastusta ja että olin Lontooseen saapuessa siirtänyt piskuisen sveitsiläisen linkkuveitseni matkalaukusta reppuun. Ei perhana, eihän tuonne puukkojen ja puntareiden kanssa pääse!

Kuin kohtalooni alistuen jatkoin etenemistäni muun ryhmän muassa kohden telttaa. Tuskinpa nuo minua linnaan pistäisivät, ottavat vain tuon minimaalisen teräaseen talteen ja päästävät sisälle. Edellämme kulki pari nuorempaa aasialaistaustaista nuorta miestä, joiden reput ja laukut luotiliiveihin puettu, ankarailmeinen rouva näytti tarkistavan erityisellä huolella. Pöydälle kerääntyi muovipusseja ja muita irtopaketteja, joiden sisältöä sälleillä piti hänelle esitellä. Jenny puolestaan vilahti edestäni kuin huomaamatta turvatarkastuksen turvallisemmalle puolelle.

Sitten tuli minun vuoroni. Niskaa kuumottaen ja kainalot kostuen rymäytin kapsäkkini pöydälle ja kehotuksesta avasin sen. Nopea vilkaisu taskulampulla reppuun ja vielä pikkiriikkisen valohoitoa vetoketjun takana piilottelevalle etutaskullekin.

– Thank you and welcome, tokaisi rouva hymy silmissäänkin.

Mitämitämitä? Tässäkö tämä oli? Päästettiinkö minut julmine teräaseineni sisään maailmanhistorian pyörteisiin aivan noin vain? Ja vielä hymyilläänkin perään? En tietenkään jäänyt siihen inttämään, vaan siirryin Jennyn seuraksi teltan ulkopuolelle. Tunsin yhtäkkiä profiloituneeni turvaluokitusten paremmalle puolen – liekö sitten iällä ja ihonvärillä jotain vaikutusta, mene ja tiedä.

Alavieskan alajaostoakaan ei tarvinnut montaa sekuntia odotella, joten siirryimme koko joukkona suurien portaiden yläosassa siintävän pääoven suuntaan. Täällä käyntiä olen odottanut koko pienen ikäni!

Lontoolaisen tapaan British Museumiin ei tarvitse maksaa pääsymaksua. Se on varmasti oikeus ja kohtuus, onhan pääosa sen sisällöstä kirjaimellisesti ryöstösaalista. Brittiläisen imperiumin aikoinaan ympäri maailmaa käymät lukuisat valloitus- ja rangaistussodat ovat kartuttaneet museon muutenkin mittaamattoman arvokasta kokoelmaa mitä upeimmilla esineillä. Kaikkea sitä meillä ei tietenkään ollut mahdollisuus tulla tänne ihmettelemään, joten päätimme jo hyvissä ajoin kiertää museosta vain pienen osan.

Toisin kuin vaikkapa Pariisin Louvressa ei British Museumissa ollut vaatimusta päällysvaatteiden ja kantamusten jättämisestä säilytykseen. Niinpä kulkeuduimme niine hyvinemme valtaisaan keskusaulaan, joka oli kauttaaltaan lasilla katettu. Keskellä tuota aulaa puolestaan sijaitsi suuri, sylinterinmuotoinen keskusrakennus, jonka ulkopuolella kiertävät portaat johdattelivat meidät ylempiin kerroksiin. Näkymää ihaillessa muistin ilmeisesti jopa hengittää, kun kerran olen tätäkin kirjoittamassa.

Olin saanut kunnian valita käyntikohteemme ja sinne olimme nyt menossa: Roman Britain, eli roomalaista Britanniaa esittelevän osaston. Se kun niin näpsäkästi yhdistää kaksi vähemmän salaista intohimoani, Rooman valtakunnan ja Britannian.

Esineitä ja ihmisiä oli niin paljon, ettei tiennyt minne katseensa laskisi. Pyörimme vitriinien ja patsaiden ympärillä kanssakulkijoita väistellen. Roomalainen Britannia -osasto kutistui matkan edetessä yhden suuren salin kokoiseksi, joskin sinnekin mahtui monenlaista. Päädyimme kiertämään lopulta lähes koko kerroksen ja tutustuimme sen myötä myös laajemmin antiikin ajan Roomaan ja Kreikkaan, Lähi-itään ja Eurooppaan. Katselin lähietäisyydeltä Napoleonia silmästä silmään, tutustuimme roomalaisiin sotavarusteisiin, brittiläisen maatalouden historiaan, nautimme monista muinaisen käsityön hedelmistä, patsaista, koruista, uskonnollisista artefakteista. Katseen soimme myös mesopotamialaisen arkkitehtuurin ja etruskien veistotaiteen suuntaan.

Laskeutuessamme kolmannesta kerroksesta takaisin maanpinnan tasolle saatoimme vain todeta, että museon monisataapaikkainen kahvila oli tupaten täynnä. Vilkaisimme pikaisesti ohimennen laajan ja kaikenkattavan matkamuistomyymälän ostamatta sieltä mitään. Jokin pieni egyptiläinen sarkofagi tai makedonialainen kuolinnaamio olisi toisaalta voinut olla pikantti yksityiskohta jääkaapin ovessa.

Tämäkin vierailumme jäi lopulta lyhyeksi ja kierros melko pintapuoliseksi, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että British Museumiin täytyy palata joskus takaisin.

Aivan kuin olisin todennut saman joskus aiemminkin jossain muussa yhteydessä…

London Bridge has fallen down

Postikortit piti saada jollakin konstilla lähtemään kohden Suomea. Kortit oli jo kirjoitettu, joten ongelmana oli lähinnä postimerkkien saatavuus. Sekään ei toki ollut ongelma, kun tiesi mistä niitä saa. Ja mehän tiesimme: niitä sai postitoimistosta, jonka saattoi bongata vaikka kansainvälisen hakukoneoperaattorin karttapalvelusta. Lähin löytyikin kolmen kadunkulman ja kahden suojatien päässä museon edustalta. Sinne siis, olihan se samalla monta askelta kohden seuraavaa määränpäätämme.

Jenny pyysi minut henkiseksi tueksi sisään Royal Mailin paikalliskonttoriin. Lisäksemme paikalla ei ollut kuin kaksi asiakasta, mutta heidän asiointinsa valmistumista saimmekin odotella. Sivukorvalla kuulin toisen heistä olevan lähettämässä pakettia peräti Mauritiukselle saakka, joten jo pelkkä etäisyys saattoi tietenkin teetättää jonkin verran töitä. Päästyämme viimein tiskille saakka ilmestyivät Anne ja Pekka viipymistämme ihmetellen tuulikaappiin vartomaan. Kortit saatiin kuin saatiinkin lopulta pudotettua klassisen punaiseen postilaatikkoon, josta ne todistetusti ovat päässeet perille vastaanottajilleen. Roomasta vuonna 2016 lähetettyjä kortteja odotellaan muuten edelleen saapuviksi.

Etsimme äpistä lähimmän Tube-aseman, joka oli Holborn vain parin korttelin päässä. Sinne siis, ja vain tuokion päästä olimme kolmen aseman päässä The Cityn ytimessä, Bank Stationilla. Asemalta lähdimme kohden Thamesin rantaa ja ihmettelimme mennessämme menneen ja nykyisyyden sopuisaa avioliittoa, joka näkyi viktoriaanisen ajan – ja vanhempienkin – kivisten sekä puisten pintojen sulautumisena valtaviin, moderneihin lasi- ja metallirakenteisiin. Pukuihmisiä kiirehtii suuntaan ja toiseen, seassa myös runsaslukuinen kaltaistemme turistien joukko.

Rannan tuntumaan saapuessa käännyimme kohden alavirtaa. Entisen telakan, nykyisen kylpylän ali vievän ja kloorille tuoksahtavan tunnelin läpi päästyämme saimme nauttia Thamesin varsin vuolaana virtaavan, vihertävän veden ja lämpimästi paistavan auringon muodostamasta tunnelmasta tuhansien muiden kaltaistemme kanssa. Olimme saapumassa vanhasta lastenlaulusta tutulle London Bridgelle:

London Bridge is falling down
Falling down, falling down
London Bridge is falling down
My fair lady

Kun kerran etukäteen ei aiheesta tullut otettua selvää, niin nyt viimeistään tuli todettua, että London Bridge on tavallaan sortunut jo ajat sitten. Silta ei ollut juuri sen kummempi kuin kotoisa Iijoenkaan silta, oikeastaan jopa tylsempi. Mutta onhan sillä pitkä, vaiheikas, jopa loistelias historia, jota ei voi viedä siltä pois. Laulu viittaakin ilmeisesti jonnekin 1700-luvun lopulle, jolloin sillan kannella oli vielä osin keskiaikaisiakin asuin- ja liikerakennuksia. Nykyinen silta on niinkin tuore kuin vuodelta 1973, eikä sitä käytetä enää muuhun tarkoitukseen kuin siltoja yleensäkään, eli vesistön tai muun esteen ylittämiseen. Sen edeltäjä muuten myytiin Yhdysvaltain Arizonaan.

Alavieskan alajaosto halusi tapansa mukaan hieman omaa aikaa, joten jaostomme erkanivat hetkeksi omille teilleen. Anne ja Pekka suuntasivat Tubella kohden Notting Hilliä ja Portobellon katutoria, minä ja Jenny puolestaan jatkoimme jokivartta kohden seuraavaa pakkonähä-kohdettamme.

Tower ja Tower Bridge

Big Benin ohella toinen ikoninen Lontoon maamerkki Tower Bridge hallitsi jokivarsinäkymiämme koko sen ajan, mitä rantaraitilla käyskentelimme. Sitä ei todellakaan voinut olla näkemättä, vaikka olisi jostain syystä yrittänytkin. Sillan huomiota yritti varastaa mm. HMS Belfast, museolaivana toimiva käytöstä poistettu kevyt risteilijä sekä kirjava joukko pienempiä aluksia, joita kellui laitureissaan pitkin rantoja. Ruosteiset, kolhuja kärsineet proomut ja hinaajat muistuttivat, ettei Lontookaan elä pelkästä sirkushuvista. Silloin tällöin ohi hurahti moottorivene matkustajiensa hiukset hulmuten.

Linna päästi aivan lähelleen, ennen kuin se yllätti. Ja kun se yllätti, niin pyrstölleni olin lentää. Siinä se seisoi, jylhempänä ja suurempana kuin mitä kymmenet, elleivät sadat tv- ja elokuvatuotannot ovat pystyneet verkkokalvoilleni siirtämään: Tower of London tai lyhyemmin pelkkä Tower. Joskus myös The Tower kertomaan, ettei kyse ole aivan mistä tahansa tornista. Lukuisat ovat kaikki ne legendat ja tarut, mitä nuo pääasiassa harmaasta kalkkikivestä rakennetut seinät pitävät sisällään. Eivätkä kaikki ole pelkkää legendaa tai tarua; linnan tuhatvuotiseen historiaan mahtuu tusinoittain kalmankatkuisia tuokioita, mutta myös ilon ja onnen hetkiä.

Alunperin Englannin ensimmäisen normannikuninkaan Vilhelm Valloittajan asuin- ja puolustuslinnaksi rakentama ja White Toweriksi kutsuttu päätorni antoi nimen koko linnalle. Ympärysmuuria rakennettaessa otettiin käyttöön jo Rooman aikana käytössä ollut muuri. Sen ympärille kaivettiin vallihauta ja vielä senkin ympärille lisää puolustusvarustuksia. Vuosisatojen aikana linnaa laajennettiin ja paranneltiin kulloistenkin hallitsijoiden toimesta lähes jatkuvasti. Linna toimi kuninkaallisena asuinsijana 1500-luvun alkuun saakka, jonka jälkeen se on toiminut pääasiassa sotilastukikohtana, vankilana ja kuninkaallisten jalokivien säilytyspaikkana. Näihin lukeutuu mm. useimpien suomalaisten ainakin nimeltä tuntema Afrikan tähti, eli Cullinan I.

Koska aikomuksenamme ei ollut mennä linnaan sisälle, kiersimme sen vallihaudan reunalla kulkevaa polkua seuraten. Saimme näin samalla mainion kokonaiskuvan linnan koosta ja sen lukuisista, tunnuksenomaisista torneista. Meille sopivaa kätköä ei linnan liepeiltä ollut löydettävissä käytettävissä oleva aika huomioiden. Siispä saatoimme keskittyä linnaan ja sen lähiympäristöön. Huomioni kiinnitti linnan takana kaukaisuudessa siintävät The Cityn pilvenpiirtäjät, jotka yhdessä linnan keskiaikaisten muurien kanssa loivat suorastaan taianomaisen näkymän aikakausien sulautuessa toisiinsa.

Kuin huomaamatta olimme takaisin joen partaalla. Ajatuksenamme oli ylittää Thames päästäksemme kiertelemään Southbankin rannoille. Siihen tarkoitukseen aioimme käyttää, ei enempää eikä vähempää, kuin itseään Tower Bridgeä.

Lontoonkin mittakaavassa Tower Bridge on suhteellisen tuore tapaus, vuodelta 1894. Koska Lontoon satamat sijaitsivat noihin aikoihn pääasiassa London Bridgen alapuolella, tuli uuden sillan alitse päästä suuremmallakin aluksella. Niinpä uusi silta tuli olemaan ns. läppäsilta, eli sen kannet avautuvat kuin läpät päästäen laivat alitseen. Alunpitäen sillan piti olla ulkoasultaan Towerin linnaa vastaava, mutta koska kuningatar Victoria oli tuolloin vielä voimiensa tunnossa, päättivät suunnittelijat koristella sen häntä miellyttääkseen viktoriaanisen uusgoottiseen tyyliiin.

Sillalla oli tungosta, joten sen kannella kulkeminen ei ollut aivan pelkkää nautintoa. Väkijoukkoja väistellen pääsimme sillan tarkkaan puoliväliin, jossa meillä piti ottamamme selfiet. Tämän tästä piti kuitenkin pysähdellä näpsimään kuvia myös sillan 65 metrin korkeuteen kohoavista torneista ja niistä laskeutuvista sinivalkeista kannattimista. Torneissa olisi ollut ties mitä turisteja miellyttävää, mutta tässä tungoksessa ei käynyt pienessä mielessäkään vierailla niissä. Tyydyimme osaamme ja ulkotiloihin mielihyvin.

Sillan puolenvälin ylitettyämme ruuhka alkoi hieman hellittää. Ilmeisesti pääosa vierailijoista tuli pohjoisrannalta ja myös palasi sinne. Ennen kuin ehdimme Southbankille saakka, pysähdyimme erään tuiki tavallisen matkamuistomyymälän näyteikkunaan: täältähän löytyi samanlaisia lasisia tuoppeja kuin millaisen sain Jennyltä tuliaisina hänen työmatkaltaan Pariisista, mutta puolta pienempinä. Toisin sanoen juuri sellaisia Jennylle sopivan kokoisia. Tässä kehkeytyi pakollinen pysähdys.

Kun tuoppi oli turvallisesti reppuni suojissa, siirryimme viimein rantaan, tai ainakin lähelle sitä. Mielissämme siinsi jo seuraava kätkö, joka sijaitsisi pienen puiston kupeessa hieman syrjemmässä valtavirroista. Sinne mennessä saimme ihailla Lontoon entisen kaupungintalon puolipyöreää, lasista olemusta. Nykyisinkin siellä pitää päämajaansa jokunen kaupungin laitos, eli aivan virattomista tienoista ei ollut kyse.

Puisto, jonne olimme matkalla, oli oikea pieni keidas betoni- metalli- ja lasierämaassa. Sen seesteisessä rauhassa ei montaa muuta ihmisiksi itseään luokittelevaa ihme kyllä viihtynyt, joten saimme kätköillä kenenkään häiritsemättä. Kaikesta tuosta vehreydestä johtuen ainakin minut valtasi pieni koti-ikävä, joten sitä piti lähteä karkottamaan urbaanimpaan ympäristöön. Myös pienimuotoinen WC:n kaipuu ajoi meitä eteenpäin.

Puikkelehdimme liike- ja virastorakennuksien välisillä käytävillä ja portaikoilla unohtamatta HMS Belfastin laiturilla otettavaa virtuaali-selfietä. Sitä ei voinut edes koululuokallinen saksalaista nuorisoa estää. Kun vessaa ei vain alkanut tulemaan vastaan, päätimme lähteä etsimään sitä toiselta puolen jokea. Mikäli sieltäkään ei moista löytyisi, niin lähimmän metroaseman välityksellä pääsisimme kuitenkin hotellin posliinille.

Ylitimme Thamesin toistamiseen, tällä kertaa London Bridgen kautta. Yllättäen osuimme vuonna 1666 tapahtuneen Lontoon suuren palon muistoksi pystytetyn monumentin juurelle. Yli 60 metrin korkeuteen kohoavan kivitolpan huipulle olisi päässyt ihailemaan maisemia, mutta sattuneesta syystä maisemat eivät olleet juuri sillä hetkellä listamme kärjessä. Päätimme syöksyä kadun toisella puolen sijaitsevan Monument-metroaseman avoimesta suuaukosta sisään.

Ei hiivatti, miksi juuri tämän aseman tunnelit ja liukuportaat tuntuivat aivan loputtoman pitkiltä? Eikä vessojakaan missään. Onni onnettomassa tilanteessa kuitenkin oli, että tuttu ja lähes kotiportille vievä keltainen rinkelilinja kulki juuri tätä kautta.

Pahin vessahätä kaikkosi välittömästi metrovaunuun päästyämme.

The Shed

Alajaostojemme kohdattua hotellilla oli joukon päällimmäisenä ajatuksena ruoka ja mistä sitä löydettäisiin. Hetken hakukoneita kiusattuamme läksimme nytkin Kensingtonin puolelle Notting Hill Gatea. Kohteeksi asetimme The Shed -nimisen ravintolan toivoen, että mahtuisimme sinne nauttimaan reissumme viimeistä päivällistä.

The Shed oli päällisin puolin kuin suuri pensas kahden valkean rakennuksen välissä, aivan kuten parin illan takainen Portobello Ristorantekin. Ja kuten The Farm Girl myös The Shed pyrki tavoittelemaan nuorempaa ja tiedostavampaa asiakaskuntaa paikallisuutta ja puhtaita, prosessoimattomia raaka-aineita korostavilla annoksillaan. Siinä mielessä me emme välttämättä olleet täysin näiden syöttölöiden pääasiallisia kohdeasiakkaita, mutta yhtä kaikki ennakkoluulottomia ja useimpia valintojaan etukäteen puntaroivia.

Pienen terassin neljästä pöydästä kolme oli käytössä astuessamme niiden välistä hämyisän tunnelmalliseen, joskin ahtaan puoleiseen ravintolaan. Meidät otti vastaan, anteeksi nyt vain kauheasti, kenties kaikkein stereotyyppisin gay, joka on eteeni vielä osunut. Hän oli aivan kuin jostain brittiläisestä laatudraamasta – ja nimenomaan draamasta, ei komediasta. Joka tapauksessa hän oli alansa jämpti ammattilainen ja valitteli, ettei pöytiä ollut vapaana – ellemme sitten suostuisi ateroimaan ulkona paikan ainoassa vapaassa pöydässä. Tietenkin suostuimme.

Kaveri saatteli meidät pöytäämme, ojensi jokaiselle ruokalistat ja opasti seinään kiinnitetyn säteilylämmittimen käytössä. Ja kuten tapana, tai viranomaisten määräyksestä, kuulostaa täällä olevan, kysäisee tarjoilija kuin ohimennen ja vaikkapa vain olutta tilatessa asiakkaan mahdollisista ruoka-aineallergioista:

– Allergies?
– Oh no, no, no.

Terassin täytti lisäksemme kahden pienen pöytäseurueen sivistynyt keskustelu, jota taustamusiikki ei ollut pilaamassa. Pienen, valkean koiransa kanssa kaksin viihtyvä nuori nainen luki kirjaansa tarjoten välillä pieniä makupaloja karvaiselle ystävälleen. Tämän tästä kaksikerrosbussi jymisteli kapeaa katua täyttäen punaisella olemuksellaan koko maiseman. Muutamat kulkijat tuijottivat uteliaina terassille, useimmat kuitenkin vain vilahtivat ohitse suomatta silmäystäkään.

Ryhdyimme tutkimaan menuja, jotka tuottivat meille hetkeksi päänvaivaa. Listan Courier-tyyppinen fontti ei ehkä ollut luettavuudeltaan selvin mahdollinen, etenkään kun tekstiä ei oltu jäsennelty juuri mitenkään. Siitä kuitenkin selvittiin, joten tavaustuokion lopputulemana päädyin tilaamaan Line Caught Scottish Haken, eli pitkäsiimalla (ilmeisesti) pyydystettyä skottilaista kummeliturskaa palkokasvimuhennoksen. lehtikaalin ja aiolin kera. Jenny koki suunmyötäisimmäksi Sussex-lampaan, paahdetun munakoison, kukkakaalin, villivalkosipulin sekä chermoulan ja dukkan muodostaman makukokonaisuuden. Jälleen kerran minun piti kaivella Eksoottisten Appeiden Keittokirjani esille ja ottaa selville, että chermoula on pohjois-afrikkalainen marinadi tai kastike, joka pitää sisällään ainakin valkosipulia, korianteria, kuminaa, taateliöljyä, sitruunamehua ja suolaa. Dukka (dukkah, duqqa) puolestaan on alkuperältään egyptiläinen mausteseos sisältäen pääasiassa pähkinää, yrttejä ja erilaisia mausteita. Anne ja Pekka tilasivat sussexilaista porsaankyljystä fenkolisoseen, pikkelöidyn kaalin ja sellerin kera ryyditettynä lorauksella lihalientä.

Koska istuimme terassin takakulmassa, oli pöytämme vieressä toinenkin seinä, käytännössä lasinen sellainen, joka erotti omamme ja yhden sisätiloissa olevan pöydän toisistaan. Tuon pöydän ääressä nautittiin kynttilästä päätellen romanttista illallista. Seurasimme jännityksellä, kun alati lyhenevän kynttilän liekki tavoitteli ahnaan näköisenä tekokukan terälehtiä. Ei suostunut kukka kuitenkaan roihahtamaan, joten saatoimme taas keskittyä pelkästään toisiimme.

Toisten annoksia on paha mennä maistelematta arvioimaan, mutta oma turskani maistui suorastaan taivaalliselta. Taisinpa jossain mielenliikutuksen vallassa jopa väittää, että tämä saattoi olla kenties paras kokemani kala-annos, tai ainakin turska-annos. Fish ’n’ chips jäi kyllä nyt kevyesti kakkoseksi. Annoksen huuhtelin alas kepeällä Adnams Dry Hopped Lagerilla, joka toimi oikein hyvin vähärasvaisenkin kalan kanssa. Jälkiruoaksi nautin lehtevän ja rapean mille-feuillen, muitten makuun olivat enemmänkin petit fours sekä suklaamousse. Koko komeuden kruunasi Jennyn kanssa digestiiviksi nauttimamme ärhäkkä Taylor’s 10 YO -portviini.

Aromit olivat komeat aterian alusta loppuun, mukavan leppoisasta tunnelmasta puhumattakaan. Suosittelenkin varauksetta pistäytymään The Shedissä, kunhan täällä Kensingtonin – Notting Hillin suunnilla liikutte.

Koska meillä oli seuraavana aamuna tiedossa aikainen herätys, emme jääneet raha-asiat selvitettyämme kuluttamaan enää enempää arvokasta lepoaikaa. Niinpä suuntasimme suorinta mahdollista reittiä hotellimme helmoihin.

Lauantai 26.4.2025

Tänä aamuna ei lähdetty etsimään kiireetöntä aamiaista, vaan hörpättiin pikakahvit huoneessamme, pakattiin kimpsut sekä kampsut ja suunnattiin ulos. Respan intialaistaustainen nuorimies ei ollut avainta luovuttaessa kanssani aivan samalla aaltopituudella, vaan sopersi jotain junista ja aikatauluista, kun yritin kohteliaasti hyvästellä häntä ja hotellia samalla koko Lontoota kehuen. Ulosantini taisi olla tällä kertaa normaaliakin heikompi. Joka tapauksessa pihalle pääsimme ottaen kohteeksemme jo kodikkaaksi muodostuneen Notting Hill Gaten metroaseman.

Olimme liikkeellä ehkä tarpeettomankin aikaisin, sillä emme halunneet jättää mitään sattuman varaan. Ovathan ne kaiken maailman aikataulumuutokset, pitkät jonot ja muut yllättävät esteet jo sen verran tulleet tutuiksi. Metro jytkähti liikkeelle suunnitellun aikataulun mukaisesti. Ajelimme sillä Paddingtonin asemalle, jossa aikomuksenamme oli vaihtaa Elizabeth Linen junaan. Jenny ehti vielä ottamaan erään virtuaalikätkön vaatiman selfien itsensä Karhuherran kanssa. Kulkuvälineen vaihto sujui mutkattomasti, ja niin olimme kohta menossa Heathrowta kohden.

Tämä matka taittui metroa verkkaisemmin, mutta olimme silti perillä lentoaseman terminaalien 2 ja 3 juna-asemalla vain noin puolessa tunnissa. Etsiydyimme lähimmälle automaattirivistölle tekemään lähtöselvitykset ja tipauttamaan matkalaukkumme. Nälkä alkoi jo näivertämään suolten mutkassa siihen malliin, että etsiydyimme näitten pakollisten toimenpiteiden jälkeen haukkaamaan pientä aamupalaa, joka omalta osaltani tarkoitti sämpylää ja kiehuvan kuumaa cappucinoa. Tutustuimme vielä Heathrown runsaaseen tax-free -tarjontaan sopivia tuliaisia silmäillen.

Saimme jossain välissä Finnairilta viestin, että Lontoo – Helsinki -lentomme operaattori vaihtuisi. Palaisimme kotimaan kamaralle entuudestaan itselleni tuntemattomalla DAT Airlinesilla. Kyseessä taisi olla Finnairia näinä aikoina kovasti koetelleen lakkosuman johdannainen, jota tuo tanskalaisen pikkufirma tulisi paikkaamaan. Vaan samapa tuo sille, pääasia että homma hoituu.

Turvatarkastus sujui Heathrowlla kuin tanssi. Sen kun vain latoi tavaransa tiskiin ja astui läpivalaisuun. Paitsi että oma etenemiseni tökkäsi siihen paikkaan, kun minut kutsuttiin sivummalle. Viranomaiset valaisivat reppuni sisällön vielä kertaalleen läpi ja tonkivat sitten syvälle sen sivutaskuun unohtuneen vesipullon ihmisten ilmoille. Kysyivätpä vielä, että haluanko pulloni takaisin, mutta sanoin, että voivat heittää menemään. Mikä lie aivopieru sekin sitten oli, kun kyseessä oli kuitenkin täysin avaamaton pullo, jonka sisällölle olisi taatusti ollut käyttöä. Vaan eipä siinä lopulta sen kummempaa, joten sain noilta ystävällisiltä tullihenkilöiltä luvan jatkaa matkaani. Näitten turvallisuusasioitten kanssa itselläni vaikutti olevan tällä reissulla pientä lipsumista. Pitänee yrittää hieman skarpata seuraavaa matkaa ajatellen.

Kuten arvata saattaa, matka terminaalin pienille lentoyhtiöille varattuun äärimmäiseen päähän oli pitkä, jonka taittamista onneksi helpotti runsas liukukäytävien mitta. Lento Lontoosta Helsinkiin sujui rutiininomaisesti, eikä useampituntinen vaihtoaika Helsingissä ehtinyt liikaa rasittamaan. Ouluun lennettiin pienellä potkurikoneella, mutta ehtipä tuota ihan hyvin silläkin. Kotona oltiin jo iltakymmenen jälkeen, joten Rakkaa saimme ajella hakemaan seuraavana päivänä hyvin levänneinä.

Lopputulema

Lontoohan on siis aivan loistopaikka: on nähtävää ja maisteltavaa vaikka kuinka, jos vain vatsa ja lompakko sen kestävät. Museoihin toki pääsee useimmiten ilmaiseksi, joten kaiken ei tarvitse olla kallista. Käyntikohteiden välillä ei tarvitse rasittua tai viettää liikaa aikaa, sillä julkinen liikenne on runsasta ja toimivaa. Tähän voi laskea myös Heathrown lentoaseman, joka valtavasta koostaan huolimatta toimi paremmin kuin mikään muu tähän mennessä käyttämämme asema. Säidenkin puolesta matkamme oli oikein onnistunut; vettä satoi vain yhden aamupäivän ajan, eikä silloinkaan kaatamalla. Kevät oli ajankohtana muutenkin oikein hyvä suomalaiselle lämmönsäätelyelimistölle, ja niin voisi olla myös alkusyksy.

Plussat ja miinukset

+ Heathrown lentokenttä – taatusti yksi parhaista
+ Käteisen tarve on olematon
+ Julkinen liikenne on sujuvaa ja sitä on kattavasti
+ Valtavasti nähtävää ja koettavaa
+ Ruoka- ja juomapaikkoja paljon ja jokaiseen makuun
+ Ihastuttava kulttuurien sekamelska
+ Englanninkielellä pärjää mainiosti

– Hintava
– Massoittain turisteja joka paikassa
– ETA-byrokratia, joka rehellisesti sanoen ei kuitenkaan hirveästi kuormita

Kiitokset

Kiitos aivan parhaalle matkaseuralle, eli Jennylle, Annelle ja Pekalle! Kiitos Rakasta huolta pitäneelle Heinituulille! Kiitos Lontoo! Kiitos Suomi, kun otit meidät vielä takaisin! Kiitos sinulle, kun jaksoit lukea vuodatustani tänne saakka!

Tavataan alkutalvesta Sveitsin Zürichissä!

Kartat

Kuvia Lontoosta