Pian edelliseltä reissulta selvittyämme Jenny totesi lähes ykskantaan, että meidän pitäisi varmaan käydä Zürichissä. Enpä tiedä mistä moinen aatos kumpusi – kenties Finnairin netistä tai jostain – mutta olin heti mukana, vaikken tiennyt kaupungista muuta kuin sen että se sijaitsee Sveitsissä. Liekö siellä edes mitään nähtävää, kun Alpitkin ovat jossain kaukana? Alppitorvia, vuorivuohia, käkikelloja ja punaisia linkkareita? Myös maan yleinen hintataso mietitytti, vaikkemme ihan varsinaisia budjettimatkailijoita olekaan.
Lentoliput hankimme jo hyvissä ajoin, mutta hotellivarauksen tekeminen jäi lähes viime tinkaan. Kun meille sopivin vaihtoehto oli tutkittu kansainvälisten varausjättien hakuominaisuuksia hyödyntämällä, saatoimme tehdä varauksen hotellin omien sivujen kautta. Se kun tuntuu jotenkin reilummalta monesti hyvin pientäkin perheyritystä kohtaan. Jostain kumman syystä mielenkiintomme koko kaupunkia kohtaan kihosi toiseen, ellei peräti kolmanteen potenssiin pelkästään hotellimme FB-sivuja seuraamalla.
Matkaan lähdimme tapamme mukaan lentoa edeltävänä päivänä, perunapääkaupungin kautta. Sinne jäi Rakka äänekkäistä vastalauseistaan huolimatta Heinituulin sekä Toven, Birgerin, Straussin ja muiden kavereiden hellään huomaan. Tyrnävältä ajelimme vielä viime hetken ostoksille Oulun ydinkeskustaan ja lounaalle kantabaariimme. Vasta tämän jälkeen oli Finlandia Hotel Airport Oulun vuoro, jossa itse talon ehtoisa isäntä otti meidät vastaan velmun humoristiseen tapaansa. Saimme vieläpä paremman huoneen mitä varasimme, joka ei suinkaan ollut yhtään huono asia lyhyen yön rajoittaman unen määrän ja laadun maksimoimiseksi.
Maanantai 24.11.2025
Puhelin alkoikin pilpattamaan jo puoli neljän aikoihin. Lento lähtisi noin puoli kuudelta, joten kahdessa tunnissa piti ehtiä hoitamaan pikaiset aamutoimet, siirtyä autolla hotellilta lentokentälle, hoidella pysäköinti, dropata laukut hihnalle ja siirtyä turvatarkastuksen läpi terminaaliin nauttimaan aamukahvit. Check-inin hoitelimme tapamme mukaan jo illalla Prosecco-lasillisen äärellä. Hyvin ehdimme.
Lennot Oulusta päämääräämme Zürichiin saakka sujuivat kommelluksitta tai ilman muitakaan mieleen erityisesti painuneita tapahtumia. Vaihtoaika Hel:ssä oli sopusuhtaisen mittainen, jonka aikana ehdimme hyvin nostamaan 50 sveitsin frangin edestä käteistä ja ostamaan hieman matkaevästä. Ne ehdimme nauttimaan koneessa kahvien ja mustikkamuffinien kera, lentoaikaa kun oli lähes kolme tuntia.
Zürich Flughaven – Hauptbahnhof
Laskeutuminen tapahtui paksun ja harmaan pilvimassan läpi. Suurempia meteorologin lahjoja ei siis tarvinnut todetakseen, että tuon massan alapuolella voisi olla märkää. Pilvet roikkuivat lisäksi sen verran matalalla, että maisemien kirkastuttua etäisyyttä maahan ei ollut enää montaakaan sataa metriä. Onneksi tekniikka pelasi moitteetta ja lentäjät tiesivät mitä olivat tekemässä.
Lentoaseman, Flughafen Zürichin, opasteet olivat hyviä ja niitä oli riittävästi. Niinpä meille ei tuottanut ongelmia löytää tietämme matkatavarahihnoille. Siirtymä omalta portiltamme sinne oli lisäksi vallan järjellisen mittainen ja siitäkin suurin osa oli koneellisesti avustettua. Laukkuja saimmekin sitten odotella tovin, mutta kun hihna viimein pyörähti käyntiin, olivat omat kapsäkkimme aivan ensimmäisten joukossa.
Olimme asentaneet kännyköihimme Zürich City Guide Appin, joka tarjosi mainioitten opasteominaisuuksiensa lisäksi mahdollisuuden hankkia Zürich Cardin. 56 euron panostuksella saisimme muun muassa ajella kolmen vuorokauden ajan julkisilla kulkuneuvoilla maksutta lentokentältä kaupunkiin ja siellä mielinmäärin ympäriinsä. Niinpä etsimme juna-aseman siirtyäksemme junalla kaupungin päärautatieasemalle, Zürich Hauptbahnhofille.
Asema löytyi ongelmitta, mutta oikean junan löytäminen teetti hieman enemmän töitä. Lopulta sekin oli ihan selkeää, kun vain löysi aikataulusta tekstin Zürich HB. Ja niitähän riitti. Kaikesta huolimatta kysyimme vielä konduktööriltä, olisimmeko nousemassa oikeaan junaan. Ja olimmehan me, kun vain ensin löytäisimme vielä 2-luokan vaunuun. Ja löysimmehän me, kun vain avasi hetkeksi silmänsä ja tarkasteli vaunujen ovenpielissä hohtavia opasnäyttöjä. Hyppäsimme junaan S24.
Istumapaikat löytyivät helposti, sillä työtätekeväiset olivat menneet jo menojaan, eikä marraskuinen maanantaiaamu houkutellut oikein turistejakaan, itsemme lisäksi tietenkin. Vaunut vaikuttivat olevan aivan ihmeellisen siistejä, kuin uusia. Ei tageja eikä graffiteja seinillä ja ikkunoissa, kaikki kyltitkin olivat luettavassa kunnossa. Ihmiset puhuivat toisilleen järjellisellä äänenvoimakkuudella, kaiuttimista kantautuivat kuulutukset kuin hifilaitteista konsaan. Jo tässä vaiheessa tuli tunne, että nyt ollaan muuten Sveitsissä, laadun kotimaassa. Sekä rahan, jolla sitä laatua taotaan – tai päin vastoin.
Kohteessa
Junasta noustuamme olimme hieman epätietoisia suunnista. Niinpä poistuimme asemalta pääoven sijasta sen etelän puoleisella sivustalla Europaalleelle. Satoi kuin saavista kaataen. Vaan eipä auttanut marista, kun kerran tänne saakka olimme jo tulleet. Olimmehan varustautuneet tällaisia säitä varten vedenpitävin vaattein, joten märkyys oli lopulta vain asennoitumiskysymys. Sitä paitsi aivan siinä lähellä oli ihan itse ratkaisemani mysteerikätkön loppupiste.
Otimme suunnaksemme kaupungin halkaisevan Limmat-joen oikean rannan, jossa tulevien öitten majapaikkamme sijaitsi. Sen verran olin tutustunut kaupunkiin etukäteen, että saatoin tunnistaa maisemasta jo ennen ajanlaskumme alkua syntynsä saaneen asutuskeskuksen alkupisteen, Lindenhofin kukkulan. Tuolloin roomalaiset perustivat kukkulalle veronkantoa varten linnoituksen, jonka ympärille alkoi hiljalleen kerääntyä myös muuta asutusta. Tuttu tarina monesta muustakin eurooppalaisesta yhteydestä, siis. Paikkakunnan nimi oli tuolloin Turicum, ja tuohon nimeen tulisimme törmäämään ihan fyysisestikin vierailumme edetessä.
Joen ylitimme varsin modernia kävelysiltaa, Mühlestegia myöten, jonka keskiosaan pysähdyimme näpsimään itsestämme selfieitä. Tuuli tuiversi ja sade ropisi, mutta mitäpä sitä ei tekisi yhden virtuaalikätkön eteen. Matka pääsi kuitenkin lopulta jatkumaan ja rantauduimme suoraan vanhan kaupungin kapeille kujille. Trollikat romisten etenimme mukulakivisiä katuja myöten vähäisiä ohikulkijoita väistellen. Ravintoloita, baareja, vaateliikkeitä, matkamuistomyymälöitä ja aivan kaikenlaisia pieniä liikkeitä vilisi vieri vieressä kadun varrella. Täällä ei turhien valojen kanssa liiemmin sähköä tuhlattu, joten keskipäivän hämärässä tunnelma tuntui lähes käsin kosketeltavan valistusaikaiselta.
Saavuimme Hirschenplatzille, pienelle aukiolle, jonka yhtä reunaa koristi muutama punainen myyntikoju. Vesisateessa värjöttelevät jouluisat rakennelmat värivaloineen ja kännyköitä näpläävine myyjineen näyttivät hieman surullisilta. Surullisilta, mutta kauniilta. Vain muutama säätä pelkäämätön asiakas oli tutkimassa torin tarjontaa. Kaltaisiamme kätköilijöitä tilanne ei suinkaan masentanut, sillä mitä surkeampi sää, sitä rauhallisempaa olisi nuohota nurkkia.
Huonetta odotellessa
Sininen lehmä parvekkeella! Tuo otus toimi Hotel Adlerin maamerkkinä aukiolle saavuttaessa. Pääovi puolestaan löytyi kapean Rosengassen puolelta. Lyhyen kujan toisesta päästä saattoi nähdä oikealle päin virtaavan Limmetin ja sen vastarannalla kohoavan Lindenhofin. Kaksi itselleni tärkeää asiaa oli siinä yhdessä, somassa paketissa: joki ja roomalainen kädenjälki.
Sisällä meidät vastaanotti vaalea, itseäni kenties hieman vanhempi rouva. Hän ei juuri hymyillyt ja vaikutti muutenkin varsin tietoiselta asemastaan. En kyllä tiedä, että mikä asema se olisi ollut, mutta tunsin pienen hetken ajan pientä alemmuudentunnetta. Koska olimme pari tuntia etuajassa, saimme jättää laukkumme respaan säilytykseen. Armollisesti rouva lupasi huoneemme valmistuvan jo tunnin päästä, joka oli vähemmän kuin uskalsin toivoakaan. Sitä odotellessa ehtisimme käydä tutustumassa huudeihin ja hörppäämässä kenties kupposellisen lämmikettä.
Poistuimme siis takaisin ulkotiloihin ja suuntasimme kulkumme pitkin Niederdorfstrassea kohden lähes 1000 vuotta vanhaa, romaanista tyyliä edustavaa Grossmünsteriä, Zürichin pääkirkkoa. Kirkon muhkeat muodot oli ikävä kyllä kääritty vierailumme aikana muoviin, joka tehokkaasti esti enemmät lähentely-yrityksemme. Harmin paikka, vaikka tällaisiin vastoinkäymisiin onkin ehtinyt tavallaan tottumaan. Kiersimme kirkon ja olimme lähtevinämme takaisin majoituspaikkaamme kohden.
Siinä vaiheessa, kun alkoi jo hieman hengästyttämään, totesimme olevamme vikasuunnassa. Kapeat kadut kun muistuttivat toisiaan siinä määrin, että kuka niistä kaikista saattoi tietää. Kirschgassen toiseen päähän puuskutettuamme päätimme jatkaa alamäkeen. Näin olimme saaneet ottaa hieman tuntumaa alppimaastoihin, vaikkemme olleet vuoria nähneetkään. Täkäläisillä täytyi varmasti olla ihan hyvä kunto, ja kun siihen lisätään ainakin kahden metrin mittaiset alaraajat, niin mikäpä olikaan alkuasukkailla täällä astellessa.
Pikku kierroksemme jatkui Napfbrunnen-suihkulähteen ja samalla aukiolla kohdatun upean ”silmäparvekkeen” sekä Spiegelgassen kautta Münstergasselle. Ryhdyimme haravoimaan katseillamme ympäristöä tavoitteenamme havaita jokin kiva kahvila, jossa voisi vähän aikaa elpyä pitkän matkan rasituksista ja sateisen sään aiheuttamasta henkisestä tuskasta. Kylmä ei silti ollut; siitä piti huolen arktiseen ilmanalaan laadittu kerrospukeutuminen.
Pujahdimme sisään Café Henriciin ja kysyimme pöytää kahdelle ensimmäiseltä vastaan tulleelta tarjoilijattarelta. Vaikka lounasaika oli kiivaimmillaan, ohjasi hän meidät pieneen pöytään pienen salin keskelle. Tilasimme muitta mutkitta itsellemme kevyen mausteiset Scharfi Schoggi (Terävä Suklaa) -kaakaoannokset, joilla huuhtelimme New York -juustokakun ja hieman täkäläisemmän apfelstrudelin vaniljakastikkeen kera. Sanomattakin lie selvää, että niin juoma kuin leivosherkut olivat suussa sulavia. Loppuivatkin kesken, kuten on useimmiten tapana.
Maksun hetken koittaessa ja tarjoilijattaren ojentaessa maksupäätettä nenäni eteen tuli tenkkapoo: maksaako Sveitsin frangeina vaiko Suomen euroina? Englantia ranskalaisittain sortava sveitsitär selvitti, tai ainakin parhaansa yritti, meille metsä-suomalaisille, että tulee halvemmaksi valita paikallinen valuutta euron sijasta. Hän kertoili jotain sekavaa komissioista ja vaihtokursseista, mutta kaipa siitä meille jotain päähänkin jäi, kun kerran loppumatkan ajan noudatimme hänen neuvojaan. Ja varmaan vastedeskin.
Hotel Adler
Kun pääsimme respan rouvan kanssa uudelleen juttusille, niin irtosihan se hymykin lopulta. Hymyn lisäksi saimme tervetuliaislahjaksi pussukallisen naapurin pienessä suklaapuodissa loihdittuja herkkuja kiitokseksi siitä, ettemme olleet käyttäneet huonetta varatessamme riistofirmojen järjestelmiä. Kannatti siis olla reilu, niin meillekin oltiin reiluja! (Taisin viimeistään juuri nyt tuhota haaveeni päästä ammattimaiseksi matkabloggariksi…)
Huoneemme sijaitsi talon ylimmässä, eli neljännessä kerroksessa. Matkan taitoimme hissillä, joka sädehti siisteyttään kuten kaikki muutkin sopet tässä huushollissa. Tai koko kaupungissa. Ylhäällä olimme yhdessä hujauksessa. Kaikesta tästä ei voinut hyvällä tahdollakaan päätellä, että tässä samaisessa rakennuksessa on pidetty huolta matkailijoista jo 570 vuoden ajan. Se on melko pitkä aika se.
Huone numeroltaan 402 oli meidän. Sisään siirryimme puista lukkolätkää vilauttamalla. Oven takaa löytyi varsin tilava ja edelleenkin samaa siistiä linjaa noudatteleva huone. Tyynyjen päälle oli sijoiteltu hotellin oma portikortti ja pienet Toblerone-patukat. Ilmastointi oli säädetty +20 asteeseen ja vedenkeitin odotteli käyttäjiään Nescafé-pussukoiden kera. Mutta varsinaisen huomiomme herätti seinän kokoinen muraali, joka ei ollutkaan mikä tahansa tapettiprintti, vaan ihan oikean taiteilijan ihan oikea maalaus. Tämä Heinz Blumin maalaus esitti näkymää Limmatissa kelluvasta Frauenbadista ja sen ympäristöstä. Hotellin jokaisen 56 huoneen maalaus oli uniikki esittäen eri näkymää kaupungista, kuten myös koko porraskäytävän korkeuden kattava muraali. Aivan ihastuttavaa!
Näkymä ikkunastamme avautui suoraan äsken kulkemallemme Hirschenplatzille, jonka tapahtumia saattoi seurata kuin aitiopaikalta. Joulutorin äänet eivät juuri kantautuneet näin ylös, tai emme niistä ainakaan häiriintyneet. Televisiossa oli valittavana rapiat 50 kanavaa, josta valitsimme useimmiten BBC Newsin pysyäksemme edes jotakuinkin kärryillä maailmanmenosta.
Kävimme taloksi ja otimme lyhyet päiväunet.
Swiss Chuchi Restaurant
Iltapäivä oli jo sillä mallin, että suomalaisiin aikatauluihin tottuneet pötsimme vaativat ravintoa. Laskeuduimme saamiemme ohjeitten mukaisesti respaan varaamaan tiskin takana päivystävältä vaalealta rouvalta pöydän hotellin omasta ravintolasta, Swiss Chuchista. Portaita laskeutuessa saimme ihailla toisen tässä rakennuksessa vaikuttaneen taiteilijan, Rudolf Kollerin (1828 – 1905), lehmiin ja muihinkin eläimiin keskittyvää taidetta. Sen verran harras eläinten ystävä Rudolf taisi aikoinaan olla, että hotelli on rakennuttanut taiteilijan kuoleman 100-vuotispäivän muistoksi ulko-oven välittömään läheisyyteen ”koirien pystybaarin”, toisin sanoen pienen juomapisteen lähelle katutasoa. Liikuttava idea.
Pöydän saimme kello viideksi muitta mutkitta, ja ehdimme käymään sitä odotellessa hieman kätköilemässä lähimaastoissa. Ravintolaan päädyttyämme totesimme näin iltapäivällä valinnan varaa olevan useammankin pöydän verran, mutta valitsimme hieman sivummalla sijaitsevan pikku pöydän. Ryhdyimme tutkimaan reippaan ja huumorintajuisen tarjoilijan meille ojentamia ruokalistoja. Tarkoituksemme oli, kuten aina, tutustua mahdollisimman paikalliseen makumaailmaan.
Vielä ei ollut fonduen eikä racletten aika, joten valitsimme alkupaloiksi Capuns in Rahmsauce und mit Käse überbacken, eli perinteisiä Grisonsin kantonin capun-nyyttejä kermakastikkeessa ja juustolla kuorrutettuna sekä rapealla pekonilla koristeltuna. Annoksia hitaasti nautiskellessa aloimme hiljalleen ymmärtämään, mitä sveitsiläinen keittiö pitkälti on: se on juustoa. Pyrimme huuhtelemaan ylimääräiset rasvat kitalaestamme talon omalla viinillä, joka olikin onneksi sopivan kevyt tällaiseen tarkoitukseen.
Viereiseen pöytään tupsahti nuori pariskunta jotain slaavilaista kieltä toisilleen haastaen. He viihtyivät pitkälti kännyköidensä kanssa, mutta saivat kuitenkin tilattua pöytäänsä racletten. Raclettesta lisää joskus toiste, sillä tällä matkalla emme ehtineet siihen tutustumaan. Me puolestamme jatkoimme pääruoalla, jollaiseksi valikoitui Klassische Älplermagronen an herzhafter Rahmsauce mit Kartoffeln und Käse, mit gerösteten Zwiebeln dekoriert und mit Apfelmus serviert. Tämä nimihirviö käsitti perinteistä sveitsiläistä makaronia kermakastikkeessa perunoiden ja juuston kera, koristeltuna paahdetulla sipulilla ja tarjoiltuna omenavoussen kanssa. Jostain syystä näihinkin annoksiin oli lisätty pekonia, mutta emme antaneet sen häiritä.
Enpä olisi uskonut, että näinkin tavallisen oloinen pöperö – makaronit, perunat ja kermakastike – voisi maistua näin herkulliselta. Mutta koska tässäkin ruokalajissa oli käytetty erittäin runsaasti täyteläistä ja täysrasvaista juustoa, tuntui annos tulvivan lopulta yläkautta ulos. Viimeiset suupalat piti maittavuudestaan huolimatta lähes tunkea kurkusta alas.
Vyöryimme vatsoinemme huoneeseen 402, hintaan 126,31 euroa.
Iltakävely roomalaiseen kylpylään
Ilta oli vielä nuori läksiessämme kulkemaan kohden Limmetin rantaa. Oli jo pimeää, tai niin pimeää kuin reilun 400 000 asukkaan kaupungissa nyt suinkin voi olla, ja sadekin oli hiipunut kevyeksi, tuulen roiskimaksi ripseeksi. Zürichin kadut oli valaistu tunnelmallisen maltillisesti, joskin lukuisten kauppaliikkeitten valot toivat siihen oman lisänsä.
Vanhassakaupungissa autoilu oli tarkkaan säännösteltyä, joten jalan saattoi kulkea lähes missä ja miten tahansa. Liikennevaloja oli vähän ja nekin vähät keskittyivät muutaman suurimman pääkadun varteen. Suojateitäkään ei ollut kuin kiireisimmissä risteyksissä, muutoin kadut ja kujat ylitettiin aivan estoitta – jopa poliisin nenän edestä. Raitiovaunuja kannatti silti varoa, sillä ne eivät tunnetusti pysähdy kovin nopeasti, etenkään sateella. Ratikat olivat täällä päin mielestäni myös melko pitkiä, sellaisia neljän vaunun mittaisia. Massaa oli siis kiitettävästi.
Matkamme eteni Limmatin rantaa kohden etelään aina Münsterbruckelle, jota myöten ylitimme joen siirtyäksemme kaupungin vasemmalle rannalle. Sieltä etenimme läheisen Münsterhofin joulutorille, jota hetken ihmeteltyämme ja ihailtuamme jatkoimme kulkuamme Storchengassen kujia seuraillen kohden Lindenhofin kukkulaa. ”Let it snow, let it snow, let it snow” kaikui kivisissä seinissä vesisateen saatellessa meitä eteenpäin. Kadunvarsien liikkeet tarjosivat luksusta niille, joilla sellaiseen varaa ja tarvetta on. Me saimme käyskennellä aivan rauhassa; ei tarvinnut poiketa yhteenkään liikkeeseen.
Weinplatzin ohitettuamme hätkähdin, sillä meidän pitäisi palata hieman takaisin päin. Täällä oli nimittäin kuitenkin yksi paikka, jossa poiketa: Thermengasse. Tuolle kapeaakin kapeammalle kujalle oli museoitu roomalaisen kylpylän perustuksen säilyneet osat. Aivan siinä jalkojen juuressa, metalliritilän alla sojotti kylpylän peruskiviä, jotka tällainen maallikkokin saattoi tunnistaa antiikkisen lattialämmityskanavan osiksi. Seinässä oli lisäksi syvennyksiä, joihin sijoitettuja artefakteja saattoi ihailla panssarilasin lävitse. Kerrassaan ihastuttavaa, eikä maksanut mitään!
Aikamme siinä ihmeteltyämme jatkoimme taas matkaamme. Siirryimme nyt lähemmäs Limmatin rantaa, eikä lähemmäs olisi oikeastaan kastumatta päässytkään: muutoinkin kapea kuja muuttui entistäkin kapeammaksi, eikä sitä ja jokea erottanut enää kuin matala, joskin puolisen metriä paksu kivinen kaide. Kovasti ei olisi tarvinnut päissään olla, että siitä olisi pyörähtänyt päistikkaa jorpakkoon.
Kun humalasta kerran tuli puhetta, niin Zürichissä emme nähneet ainuttakaan humalaista tai muutenkaan selkeästi huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena olevia. Siellä ei ollut kerjäläisiä, kodittomia tai muitakaan yhteiskunnan heikompiosaisia. Heitä ei joko kertakaikkiaan ollut tai sitten heidät oli tehokkaasti siivottu pois ydinkeskustasta sivummalle. Maahanmuuttajataustaisia oli heitäkin hyvin vähän ja hekin vaikuttivat joittenkin seikkojen perusteella olevan lähinnä afgaaneja tai muita pakolaisstatuksella maassa majailevia.
Joen ylitimme Mühlestegin kautta, jossa näpsimme taas muutaman selfien. Eipä noista nytkään tullut toivotunlaisia sateen ja pimeyden takia, joten kuljailimme kämpille lähes tutuksi tullutta Niederdorfstrassea tallaillen. Pistäydyimme lopuksi hotellin naapurissa sijaitsevassa 7-Day Shopissa tekemässä muutamia kaupunkireissujemme perushankintoja: pikku pussillinen perussipsejä, kuplavettä useampi litra ja hieman namuja.
Lämmin suihku teki nyt terää, jonka jälkeen pehkuihin. Gute Nacht!
Tiistai 25.11.2025
Heräsimme ennen kelloa, kuten ikäistemme tapana on. Yllättävän nopeasti saimme myös aamutoimet tehtyä ja saatoimme siirtyä Swiss Chuchin tiloihin järjestettyyn aamiaisbuffetiin. Täkäläinen, tai ainakin tämän paikan tapa näyttää olevan, että aamiaiselle ilmoittautuessa ilmoitetaan myös haluttu kuuma juoma, joka toimitetaan suoraan pöytään. Opimmekin, että kannattaa viedä vaikka mehulasi ensi töikseen haluamaansa pöytään yllätyksien välttämiseksi.
Tarjonta oli kattavaa: leipää jos monenmoista, croissanteja, leikkeleitä ja juustoja puolen kymmentä laatua kutakin, hilloja, hinajaa, jogurttia maustettuna tai ilman makua, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, ties mitä. Kyllä tällä kattauksella sai päivänsä käyntiin. Olimme lisäksi joka aamu ilmeisesti sen verran aikaisin liikkeellä, että ruuhkaa ei ravintolaan ehtinyt muodostumaan. Vain muutamia amerikkalaisia pariskuntia ja liikemiehiä, jotka kaikki olivat jotenkin epä-amerikkalaisen huomaamattomia ja vaatimattomia. Mukavaa vaihtelua moinen.
Polybahn ja Polyterrasse
Turun lisäksi myös Zürichissä on oma funikulaari, Polybahn. Nimensä se on saanut teknillistä korkeakoulua merkitsevästä sanasta polytekninen. Rata nimittäin kulkee keskusaukion ja ETH Zurichin (aiemmin Eidgenössisches Polytechnikum) välillä parin minuutin välein kuljettaen innokkaita opiskelijoita ja uteliaita matkailijoita aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kaupungilta joitain kymmeniä metrejä korkeammalla sijaitsevaan opinahjoon. Kyseisessä koulussa toimi aikoinaan opettajana muuan Einstein ja oppilaana eräs Röntgen.
Me olimme liikkeellä sen verran myöhään, että innokkaimmat opiskelijat olivat siirtyneet paikasta toiseen jo aikoja sitten. Nyt kanssamme ala-asemalla funikulaaria odotteli vain yksi mustaan huppariinsa kääriytynyt kännykänräplääjä. Punainen puukomero lähestyi arvokkaan näköisenä asemaa. Pysäköinti tuntui kestävän pienen ikuisuuden sen sijoitellessa itseään kirurgisella pieteetillä sijoilleen. Laitteen viimein pysähdyttyä pujahdimme automaattiovista sisään, minä, Jenny ja huppupäinen nuorimies. Istahdimme alas puistonpenkkiä muistuttavalle istuimelle. Paitsi nuorimies, joka siirtyi kauimmaiseen nurkkaan kännykkäänsä hipelöimään, mahdollisimman kauas noista kahdesta outoa kieltä mongertavasta muukalaisesta. Matka alkoi.
Kyyti oli tasaista, kuten olettaa saattoi. Onhan aparaatti rakennettu tarkimpien sveitsiläisten kellonrakentajamestarien oppeja noudattaen jo 1889 – tuona viktoriaanisena aikana, jolloin vain täydellisyys oli kyllin hyvää. Hiljaistakin oli, joten saatoimme ilman häiriöitä keskittyä ohi mateleviin maisemiin. Jossain välissä tuntui pieni heilahdus, kun siirryimme hetkeksi kaksoisraiteelle ohittaaksemme Polybahnin toiseen suuntaan kulkevan puolikkaan. Sitten uusi heilahdus, ja olimme taas omalla raiteellamme
Aivan yhtä hitaasti kuin matka oli alkanut, niin samalla tavalla se myös päättyi. Yläasemalta ulkoilmaan päästyämme saimme iloksemme todeta, että pilviverho rakoili sen verran, että aurinkokin pääsi kurkkimaan. Ei paljoa, mutta sen verran, että maiseman lisäksi myös mieli kirkastui. Saavuimme Polyterrasselle, korkeakoulun maisematasanteelle.
Tuoksui ihmeellisen hyvälle. Paikallinen torimyyjä oli avannut Piaggionsa ja lämmitti jotain makeaa herkkua sen uumenissa tauolle säntääviä opiskelijoita ja professoreita odotellessa. Churroja saattoivat olla. Me pysyimme lujina ja ohitimme tuon moottorikojun kirsu väpättäen. Terassin reunalta avautui upeat näkymät kohden kaupunkia ja sen tiilisiä kattoja. Grossmünster, Fraumünster, Haupbahnhof, kaikki tuntemamme maamerkit kuin kädenojennuksen päässä. Eipä ihme, että paikka on kuuleman mukaan suosittu ajanviettopaikka niin arkena kuin juhla-aikoina. Mitään alppimaisemia näillä tienoin ei kannata odottaa, vaikka Sveitsissä ollaankin. Mutta on mäkiä silti enemmän kuin Pohjois-Pohjanmaalla keskimäärin.
Nyt täällä oli lähes autiota: lisäksemme aukiolla oli vain kolmihenkinen perhe kuvia näpsimässä. Pieni tyttönen nauroi ja kirmaili sinne tänne. Perheen isä kävi kysymässä meiltä apua perhepotretin näppämistä varten ja autoimme mieluusti. Samaa kieltä meillä ei oikein tuntunut olevan, mutta asiat tulivat silti selviksi molempiin suuntiin. Tunnelma oli mitä leppoisin.
Siirryimme läheisen pääkadun varteen ja hyppäsimme seuraavaan ratikkaan.
Kunsthaus Zürich
Kolluuttelimme ratikalla parin pysäkin verran. Jossain vaiheessa alkoi jälleen ripsimään vettäkin. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tarkoituksemme oli siirtyä aivan kohta sisätiloihin. Olimme jääneet kyydistä Kunsthaus Zürichin pysäkillä.
Kello ei ollut aivan vielä kymmentä, joten saimme odotella muitten odottelijoiden muassa valtaisan rakennuskompleksin ovien aukeamista. Seuranamme meillä oli ainakin joukko ilmeisiä taideopiskelijoita, joiden piirittämä mentori selitti heille innostuneesti jotain, sekä pari kiinalaisen näköistä turistia, jotka tarkasti tutkivat jokaisen pihalle sijoitetun kohteen yksityiskohdat. Erityisesti Auguste Rodinin ”Helvetin portit” näytti kiinnostavan. Kieltämättä se kiinnosti itseänikin. Sitten portit aukesivat, mutta onneksi vain rakennuksen sisätiloihin.
Astuimme sisään suureen, hiekkakiviseen, lasiseen ja metalliseen aulaan. Mustiin pukeutuneet naiset seurasivat sivummalta tarkasti niin meidän kuin muiden vierailijoiden liikkeitä, valmiina tarttumaan toimeen tilanteen niin vaatiessa. Siirryimme lipputiskille, josta pääsimme eteenpäin aivan vain Zürich Cardia kännykästä vilauttamalla. Merkiksi vierailumme lainmukaisuudesta saimme pienet S-tarrat jonnekin näkyville kiinnitettäväksi. Kävimme viemässä ylimääräiset varusteemme alakerran lukittaviin kaappeihin ja lähdimme kierrokselle.
Rupeaman aloitimme ensimmäisen kerroksen siivestä, jossa esiteltiin 1900-luvun sveitsiläistä taidetta, printtejä sekä klassista modernismia, bauhausia ja abstraktia näkemystä aina Marc Chagallista Paul Kleehen. Jos jotain taiteesta ymmärtäisin, niin väittäisin, että jo tämä kierroksemme alku vilisi maailmanluokan taidetta aivan sieltä kärkipäästä. Mutta raffimpaa kamaa oli vielä tulossa.
Aulaan palattuamme jouduimme miettimään seuraavaa suuntaamme. Perisuomalaiseen tapaan emme keneltäkään mitään kyselleet, vaikka apua olisi ollut tarjolla mustiin puettujen ninjanaisten muodossa vaikka kuinka paljon. Niinpä istahdimme hetkeksi vapaaseen pöytään saamaamme karttaa tutkimaan. Jopa ilman gps:ää huomasimme lähteä seuraavaan kerrokseen, kun vain ensin löysimme sinne vievät, valtaisat portaat.
Tunnelma oli kuin kirjastossa. Täällä ei turhia höpötelty ja jos höpöteltiinkin, niin sitten vain sisäänpäin. Kokolattiamatot imivät tehokkaasti askelten äänet. Kiersimme italialaisten, hollantilaisten, saksalaisten ja muiden maiden vanhojen mestareiden teokset aina gotiikasta valistusajan realismiin. Jo ulkoa tutut aasialaiset kanssaturistimme liikkuivat muassamme. Ihmettelimme Wolfgang Laibin, saksalaisen nykytaiteilijan massiivisia, luomutuotteista valmistettuja tilataideteoksia ja siirryimme niiden saattelemana jälleen kerrosta ylemmäs. Siellä meitä vartoi joukko nykytaiteen helmiä, joista kirkkaimpana sädehti itse Andy ”Tomatosoup” Warholin legendaarinen Campbells-tölkki.
Matkamme vei edelleen ylöspäin. Nyt saavuimme kerrokseen, jonka anti olisi saanut herkemmät taiteenystävät firenzensynrooman partaalle: Manet, Degas, Renoir, Munch, Bacon, Picasso sekä monia, monia muita enemmän ja vähemmän itsensä maailmanhistoriaan maalanneita persoonia. Jossain kohden taisin työntää nenäni sentin tai puolitoista liian lähelle teosta, koska nurkkaan asennettu hälytin kiljahti lyhyesti ja lähistölle piiloutunut mustapukuinen ninjanainen otti jämäkän askeleen lähemmäksi minua tuijottaen samalla kysyvästi. Onneksi tilanne laukesi nopeasti osoittaessani katseellani syvää katumusta hänen suuntaansa. Sain siis vielä elää, ainakin seuraavaan huoneeseen saakka.
Sen verran minussa on luolamiehen vikaa, että kaikesta tästä taiteellisesta ylitsevuotavaisuudesta huolimatta päivän mieleenpainuvimmaksi teokseksi osoittautui sveitsiläisen nykytaitelijan Peter Fischlin ”Ohne titel”. Ensin olin jo kävelemässä siitä ohi, koska luulin kyseessä olevan museon talonmiehen työhuone, mutta totuus paljastui ovenpielestä. Lukitun lasioven takana sijaitsevaan huoneeseen oli koottu koko joukko erilaisia esineitä: tuoli, pöytä, mankka, sähkölämmitin, kengät, kiintoavaimia, jatkojohto, puhelin, jakkara, pensselit, monenlaista normaalista autotallista tai verstaasta löytyvää nippeliä ja nappelia. Eihän siinä sinällään olisi ollut vielä mitään ihmeellistä, mutta kun kaikki oli valmistettu polyuretaanista! Niin kutsutun vakavan taiteen keskellä tämä kohde väännäytti väkisin suupieliä ylöspäin, vaikka olisi kuinka yrittänyt rimpuilla vastaan ja esittää jotain itseään kummempaa.
Loppumatkasta saimme vielä ihailla ainakin Matissen ja jo hotellistamme tutuksi tulleen Rudolf Kollerin upeita teoksia sekä itsensä Salvador Dalin ”Woman with a Head of Roses” -maalausta. Tästä teoksesta printatut julisteet ovat näköjään moninkertaisia suurennoksia, sillä alkuperäinen onkin yllättävän pieni. Korkeutta ei ollut varmaan kuin rapiat 30 senttiä, leveyttä ei senkään vertaa. Sitä parinkymmenen sentin päästä tutkiessani saatoin vain todeta, että tarkkaa työtä on pitänyt taiteilijan tehdä. Uskomatonta.
Kierroksemme kesti reilun kaksi tuntia, joka tuntui jo hieman jaloissa. Niinpä istahdimme vielä ennen lähtöämme Kunsthaus Caféteriaan nauttimaan oikeinkin herkulliset ja täyttävät sämpylät cappuccinon ja limonadin kera. Niiden voimin jaksoi taas jonkun tunnin eteenpäin – hintaan 41,72 €.
Kunsthaus Zürich oli miellyttävä ja mielenkiintoinen tuttavuus, jota pystymme varauksetta suosittelemaan kaikille tässä kaupungissa vieraileville.
Päiväkävely vasemmalla rannalla
Taidemuseosta ulos selviydyttyämme halusimme käydä hieman kätköilemässä. Lähin vaihtoehto löytyisi, tai sitten ei, kävelymatkan päästä. Matka ei ollut pitkä, mutta jouduimme tekemään sen ylämäkeen. Vasta lähellä kätkön oletettua sijaintia havahduimme olevamme jonkinmoisen peruskoulun alueella. Sivurakennuksen ovenpielessä puhuttiin jotain Mensasta. Taisivat siis olla keskimääräistä reilummat luonnonlahjat omaavia oppivelvollisia. Joka tapauksessa tilanne ei ollut mieluinen, ja kun kätköäkään ei alkanut löytymään, teki mieli liueta paikalta. Päätin silti vielä katsoa siihen kuuluisaan viimeiseen paikkaan, josta purnukka kuin ihmeen kautta paljastuikin. Sitten äkkiä livohkaan, vaikka pidemmän kautta kiertäen!
Mittailimme sivukatuja Kunsthausin ratikkapysäkille, jossa hyppäsimme linjalle yhdeksän. Päämääräksi asetimme itsellemme joen vasemmalla puolen sijaitsevan Paradenplatzin. Matka kesti kymmenkunta minuuttia, jonka aikana saimme kokea mm. ratikan hätäjarrutuksen. Varomattomimmat olivat siinä hieman hätää kärsimässä lennellessään päistikkaa käytävälle tai muita matkustajia vasten. Onneksi meillä oli istumapaikat, eikä vaunu ollut lähellekään täynnä. Niinpä säästyimme ilman kummempia fyysisiä tai psyykkisiä vammoja.
Paradenplatzilla raitiovaunusta poistuessa totesimme olevamme Zürichin tärkeimmällä, komeimmalla ja kalleimmalla ostoskadulla, Bahnhofstrassella. Kultaa ja kimallusta riitti joka puolelle niin pitkälle kuin silmä siinsi. Näyteikkunoita vilkuillessa liikkeet vaikuttivat melko tyhjiltä, vaatteitakin oli hyllyillä ja hengareissa vain muutamia. Hintalappuja ei näkynyt juuri missään, josta saattoi päätellä, että hinta ei joko ollut ratkaiseva tekijä liikkeiden potentiaalisille asiakkaille tai sitten sen sai vain pyydettäessä. Putiikkien ovella vartoi tiukkailmeinen pukumies, joka tuskin oli varsinainen myyntihenkilö.
Me emme aikoneet jäädä näille turhuuksien turuille värkkäämään, vaan suuntasimme lähemmäs Limmatin rantaa ja vanhan kaupungin kapeita kujia. Varsinainen kohteemme oli Lindenhof, tuo kaupungin alku ja juuri.
Kulkumme eteni Fraumünsterin kautta, jonka edessä olevalla aukiolla olevalla joulutorilla, Weihnachtsmarktilla, päätimme pysähtyä hetkeksi nauttimaan glühweinit. Anniskelupiste oli onneksi enemmän kuin pelkkä koju, joten saatoimme nauttia kuumat ja mausteiset juomamme suojassa tuulelta ja sateelta. Oikein makoisilta nuo maistuivatkin, eikä tähän aikaan päivästä tarvinnut jonotellakaan. Joululaulut raikasivat pehmoporonsarviin puetun laulajattaren vetäessä yleisöä mukaansa läheisen kaariteltan suojissa. Yllättävän hyvin hän siinä vaikutti onnistuvan.
Jatkoimme hetken kuluttua taas matkaamme vain pysähtyäksemme jälleen kerran, kun eräältä kojulta meille huhuileva vaalea neitokainen kiinnitti huomiomme. Hän pyysi meitä maistelemaan pienen pieniä, tomusokerilla kuorrutettuja pannukakkuja. Mikäpä siinä, maistelimmehan me. Ja kun ne vieläpä hyviksi todettiin, niin tilasimme niitä rahaa vastaan kymmenen lisää. Siinä neitokaisen kanssa rupatellessa saimme tietää hänen olevan virolainen ja ikään kuin ohikulkumatkalla Tallinnan ja Kreikan välillä. Totesimme siis olevamme lähes sukulaisia. Olipa hän reilukin ugriveljelleen ja -sisarelleen, kun annosteli pikku pannareittemme päälle kahdenlaista lisuketta normaalin yhden sijasta. Toinen oli omien sanojensa mukaan kotoperillä Tallinnan tienoilla kasvaneista marjoista tehtyä hilloa, toinen vaaleaa kastiketta, jonka koostumus katosi minulta jonnekin ohimolohkon takamaastoon. Oli miten oli, herkullisiahan ne olivat, ja oikein mukava piristysruiske juuri siihen hetkeen. Toivottelimme lopuksi hyvät joulut toisillemme omilla äidinkielillämme, jotka tunnetusti muistuttavat paljon toisiaan ja poistuimme torilta huiskuttaen käsiämme hyvästiksi. Se oli sellainen mukava, pieni kohtaaminen suuressa maailmassa.
Matkan edetessä poikkesimme kuin yllättäen vastaan sattuneen St. Peter -kirkon pihamaalle. Kirkko erottuu muista kaupungin kivikirkoista kellotornin jokaista sivua koristavilla kellotauluillaan, joista kukin on saamiemme tietojen mukaan Euroopan toiseksi suurin peräti 8,64 metrin halkaisijallaan. Kieltämättä kellotaulut ovat suhteettoman suuria kirkon muuhun olemukseen nähden, mutta niiden ansiosta se erottuu hyvin kauempaakin. Koska kirkko oli avoinna, halusimme pistäytyä myös siellä sisällä. Kirkko oli sisältä yllättävän vaatimaton, mutta koska kyseessä on protestanttinen, tarkemmin sanoen reformoitu kirkko, niin eihän sitä lopulta tarvitse ihmetellä.
Lindenhof
Reittimme alkoi hiljalleen nousemaan ylöspäin, joka oli selkeä merkki siitä, että tavoittelemamme kohde lähestyi. Kun katu alkoi muistuttamaan enemmän jonkinlaista solaa, olimme jo hyvin lähellä Lindenhofin puistoa. Sitä ennen pysähdyimme erään maakätkön ratkaistaksemme tutkimaan solan varrelle pystytettyä hautakiven replikaa, jonka latinankielinen teksti paljastaisi sitä taitavalle, että ”Tässä lepää Lucius Aelius Urbicus, joka eli vuoden, viisi kuukautta ja viisi päivää. Unio, keisarin vapautettu sotilas, gallialaisen tullin Zürichin tulliaseman päällikkö, sekä Aelia Secundina, rakastetun pojan vanhempi”. Paateen on siten raapustettu vanhin tunnettu Zürichia tarkoittava sana: Turicum.
Jatkoimme nousuamme vielä muutaman metrin verran, kunnes kukkulan laelle rakennettu puisto, eli muinainen tullilinnake, avautui meille koko komeudessaan. Komeampi se varmasti olisi kesällä tai vaikkapa ruskan aikaan kuin tällaisena harmaana marraskuisena iltapäivänä. Viihtyisä se oli silti ja sitä todistivat kotimatkallaan kirmailevat koululaiset, puistoshakkia pelailevat nuoret miehet, muuria korjailevat palomiehet sekä joen suuntaan maisemia ihailevat ohikulkijat. Liityimme joukon jatkoksi.
Lindenhofin nimikko- ja valtapuu metsälehmus oli tiputtanut lehtensä jo jonkin aikaa sitten. Puut olivat silti komeita ja loivat lehdessä ollessaan taatusti viihtyisän ja varjoisan paratiisin viettää lämmintä kesäpäivää. Kiertelimme puistoa valokuvaillen ja ratkoen useammankin eri kätkön vaatimia tehtäviä. Välillä pysähdyimme ihailemaan Limmetin yli oikealle rannalle avautuvaa näkymää, joka soi aivan uudenlaisen perspektiivin mielikuviimme tästä hienosta kaupungista. Sääkin pysyi pääasiassa poutaisena vierailumme ajan.
Aika aikaansa kutakin. Jatkoimme matkaamme alas Lindenhofin pohjoista rinnettä ja pysähdyimme tutkimaan sen alaosassa sijaitsevaa kalliomuodostelmaa ratkaistaksemme siihen liittyvän maakätkön salat. Opimme, että kallio ja koko moreenista muodostunut Lindenhof ovat molemmat kantautuneet paikalle jo tuhansia vuosia sitten edesmenneen Linth-jäätikön valtaisien voimien edesauttamina. Että joka kätköilyä pitääkään typeränä ja lapsellisena, niin hävetkööt!
Kiertelimme vielä Bahnhofstrassen kautta parin kätkön houkuttelemina ja osuimme majapaikkaan palatessamme Werdmühleplatzille, aukiolle, jossa on jo yli 20 vuoden ajan joulun alla järjestetty jotain erityistä. Koska kello oli vielä sopivan vähän, päätimme etsiä tässä vaiheessa jonkin mukavan ruokapaikan ja palata tänne tänne myöhemmin takaisin. Tällä puolen jokea tarjonta vaikutti hintavalta, joten palasimme suosiolla sosioekonomialtaan meille sopivammalle kaupunginpuolikkaalle.
Alexi’s Restaurant
Tapahtumarikas päivä oli nostattanut jo ihan kunnon näläntunteen, joten valikoimme netistä vain parin kivenheiton päässä hotellistamme sijaitsevan ravintolan, Alexi’s Restaurantin. Saamiemme tietojen mukaan sieltä saisi perinteistä, sveitsiläistä ruokaa.
Ja mikäpä sen sveitsiläisempää kuin fondue! Astelimme sisään ravintolaan, josta saimme nuoren tarjoilijan avustuksella pöydän lähes tyhjästä ravintolasta. Oivallista, olimme paikalla juuri oikeaan aikaan! Emme tarvinneet edes ruokalistaa, sillä meillä oli missio, jonka teimme nuorelle miehelle heti selväksi: haluamme syödä fonduen ja siihen tarvitsemme apua ja neuvoja lähes kädestä pitäen. Pienten aksenttierimielisyyksien jälkeen puhuimme viimein yhteistä kieltä, jonka lopputuloksena saimme eteemme oluet sekä fondue-polttimen patatelineineen. Satsiin kuului myös iso, lusikan näköinen liekinsammutin sekä kaksi pitkävartista haarukkaa.
Kauaa emme ehtineet odottelemaan, kun pöytäämme kannettiin suurehko korillinen valmiiksi paloiteltua, tiivistä leipää ja pieni kulhollinen ohutkuorisia perunoita. Ihan vaikuttivat uusilta perunoilta, vaan lieneekö tuo mahdollista. Siitä kului vain hetki, kun tarjoilijamme saapui jälleen paikalle, tällä kertaa punaisen padan (caquelon) kanssa, sytytti telineen alla olevan polttimen pitkällä sytyttimellään ja asetti padan telineeseen. Parin litran verran kuplivaa, puhuttelevan keltaista juusto-valkoviiniseosta kupli houkuttelevan näköisenä edessämme levittäen voimakasta tuoksua ympärilleen. Välttämättä en puhuisi hyvästä tai edes erityisen herkullisesta tuoksusta.
Asettelimme leipäpalasen pitkiin haarukoihimme ja pyörittelimme niitä paksussa juustossa. Siitä vain sitten ääntä kohden pala palan perään niin kauan, ettei enempää enää mahtuisi. Tämän ravintolan fonduen tarkkaa reseptiä en tiedä, mutta perinteisesti juuston ja viinin lisäksi seokseen lorautetaan tujaus Kirschwasseria, paikallista kirsikkabrandya. Tilaamani puolen litran kolpakollinen paikallista Gold Sprint Züri -lageria maistui puolestaan pehmeän pähkinäiselle, sikäli mikäli niistä mitään tajuan. Olut sopi mainiosti tuhdin rasvaisen eväämme kanssa ja sai olon tuntumaan jopa todellista kevyemmältä. Välillä viruttelimme padassa perunaviipaletta, joka toi makuelämykseen hieman kotoisampaa suutuntumaa.
Ravintola pysyi hiljaisena, vaikka tarjoilijat ja paikalle saapunut vanhempi herra yhdistelivätkin viereiset pikkupöydät yhdeksi isommaksi kokonaisuudeksi odottelemaan jotain suurempaa pöytäseuruetta. Nuoren miestarjoilijamme työaika taisi lisäksi päättyä kesken fonduen, joten meillä ei ollut enää ketään neuvomassa ateriointimme kanssa. Saimme hänen tilalleen simpsakan neitosen, jonka iloisuutta ja heleää naurua ei voinut olla noteeraamatta. En valittanut asiasta.
Vatsat täyttyivät siihen malliin, että leipää jäi syömättäkin. Jäimme odottelemaan tarjoilijatartamme, joka saapuessaan selvitti meille, että aterioinnin lopettuaan asiakkaan tulisi itse sammuttaa liekki mukana tulleella lusikantapaisella merkiksi siitä, että ateriointi on päättynyt. Näin tarjoilija tietää varautua seuraavaan vaiheeseen, joka voi, kuten meidän tapauksessamme, olla jälkiruoan tilaaminen. Ei hän moisesta toki vihainen ollut, ei tietenkään, etenkään kun mitään vahinkoa ei ollut sattunut, eikä ruuhkaakaan ollut.
Jälkiruokalistalla oli turhan monta jäätelöä sisältävää annosta, jotka mielestäni olivat ulkolämpötiloihin suhteutettuna turhan vilpoisia. Siispä oli minun vuoroni maistella paikallista omenastruudelia kermavaahdolla ja vaniljakastikkeen kera, Jenny valikoi itselleen Schwarzwaldin tortun. Molemmat olivat suussa sulavia, mutta hienoisesti pidemmän korren taisi vetää torttu. Struudeliin on ehkä jo hieman leipäydytty, vaikka se hyvää toki onkin. Useimmissa paikoissa myös uniikilla tavalla varioitu.
Alexi’s oli oikein mukava paikka; tunnelmallinen, iloinen, maukas, avulias ja rauhallinen, ainakin näin iltapäivän päätteeksi.
Juustoyliannostus taattiin hintaan 115,43 €.
Laulava joulukuusi ja muuta jouluista
Ilta oli vielä nuori, eikä mukavasti vietettyä päivää haluttu suinkaan vielä päättää. Käytyämme pikamutkat hotellilla otimme kohteeksemme jo aiemmin iltapäivällä nopeasti läpikulkemamme Werdmühleplatz. Tiesimme nimittäin Laulavan Joulukuusen seuraavan esityksen alkavan kello 18.30, ja sinne aioimme ehtiä. Ehdimme lopulta jopa liiankin hyvin, sillä tuntia aiemmin alkanut edellinen esitys oli vielä kesken.
Ja missä kohden osuimmekaan paikalle: tonttupukuihin sonnustautunut koulukuoro kajautti paikalle saapuessamme aloitustahdit jo klassikoksi muodostuneen Lumiukko-piirroselokuvan tunnuskappaleesta, joka on mielestäni kaikkien aikojen liikuttavin joululaulu. Vaikka en enää jaksa innostua joulusta ja sen alati lisääntyvästä hömpötyksestä, niin siitäkin huolimatta ehdin videoimaan tuon ikimuistoisen esityksen lähes kokonaisuudessaan muistoksi itselleni – alaleuka väpättäen, pieni kyynel silmäkulmasta valuen.
Kuoron lopetettua esityksensä olimme jälleen vapaat liikkumaan. Joulu oli näin saatu sydämiimme, ainakin osittain, joten raivasimme tiemme väentungoksen läpi Bahnhofstrasselle, jonka sesonkivalot eivät kuuleman mukaan jättäisi ketään kylmäksi. Siitä piti tietenkin ottaa selvää.
Olivathan ne kieltämättä hienot. Näytti siltä kuin tuhannet tähdet olisivat tippumaisillaan taivaalta. Ei mitään ärsyttäviä joulupukki- ja tähdenlentohökötyksiä, vaan tyylikkään yksinkertaiset, kerrostalojen välillä roikkuvia kaapeleita, joissa tuikki pienen pieni ledi parin metrin välein. Seassa havaitsimme siellä täällä keveän pastellisävyisiäkin värejä. Niitä ei ollut liikaa, mutta juuri sen verran, että etäisyyden päästä katsottuna sävyeroja huomasi olevan. Tätä jatkui koko pitkän kadun pituudelta ja välillä vähän muuallakin.
Väsyimme pian tungokseen ja valosaasteeseen, joten siirryimme kätköjen perässä sivummalle. Kiertelimme hämärämpiä katuja sinne ja tänne, eikä varakkaiden yksityisten ja suuryritysten pihoilleen virittelemiä valonäytöksiä voinut olla noteeraamatta. Päädyimme myös jo entuudestaan tutulle Paradenplatzille, jossa päiväinen tungos oli kuin haalea muisto. Kätköily siellä onnistuikin nyt lähes leikiten. Matkamme kulki kohden Limmet-joen niskaa, toisin sanoen Zürichseen pohjukkaan. Pimeydessä ei järvelle kyennyt näkemään yhtään mitään, mutta siitä huolimatta rannassa sijaitsevan aukion, Bürkliplatzin, yhdessä nurkassa näpsittiin hääkuvia. Liikennettä oli näillä tienoin runsaasti, joten kaikeksi onneksi kaupungin vähiä liikennevaloja oli siroteltu runsaasti juuri tänne.
Etenimme kohden Zürichin oopperataloa. Kävimme tutkiskelemassa talon edustalla pönöttävän patsaan varpaita ja lyhtypylväitten kupeita, ja saatuamme niistä tarpeeksemme siirryimme toistaiseksi kenties jouluisimman näköisen joulutorin markkinahumun pyörteisiin. Valoja, vilskettä ja hilpeää metakkaa oli yllinkyllin. Kauppa näytti käyvän ja ihmisillä vaikutti olevan ihan aidosti hauskaa. Olipa joukossa myös joitain eläimiä, mutta niiden hauskanpidosta en menisi takuuseen. Pistin merkille, että ihmiset kävelivät hehkuviinimukit kourassaan, joka tuntui hieman erikoiselta. Luulisi tuollaisten painatuksilla varustettujen erikoismukien olevan ihan arvotavaraa, josta omistaja ei mielellään luopuisi. Selitys tälle saatiin vähän myöhemmin.
Jätimme alueen ostamatta yhtään mitään ja siirryimme väljemmille vesille. Pitkä, mutta mainio päivä alkoi jo tuntumaan jäsenissä. Askelsimme laiskahkosti oikean rannan sisämaita myöten hotelliamme kohden pysähtyen välillä muun muassa hankkimaan täydennyksiä vajavaisiin matkamuistovarastoihimme. Aivan loppumatkasta pysähdyimme myös rauhalliselle Stüssibrunnen suihkulähdeaukiolle nauttimaan paikallisen creppiravintolan ylläpitämän glühwein-kojun antimista. Kuten aiemmin pistin merkille, myös täällä näytti olevan käytössä oikein torin nimikkomukit logoineen päivineen. Täytyihän niiden jo maksaakin jotakin. Jos olisimme olleet epärehellisempiä, niin molemmat olisivat taatusti lähteneet matkamuistoina koti-Suomeen. Mutta kuinka ollakaan, mukeja palauttaessamme myyjättäret löivät Jennylle 10 frangia (noin 11 euroa) rahaa puhtaana käteen. Hintaan oli kuin olikin kuulunut mukipantti. Siinä kohden heräsi myös kysymys, että kuinkahan kalliita täydet mukit olivatkaan olleet… (yht. 26,71 €, toim. huom.)
Niin että minä maksoin ja Jenny sai rahat. Tasan ei käy onnen lahjat. Sitä sen kummemmin kipuilematta siirryimme aivan vain parin kivisen nurkan takana pilkottavaan hotelliimme ja syöksyimme surutta vällyjen väliin.
Päivä oli ollut enemmän kuin hyvä, olkoon yökin. Gute Nacht, meine Damen und Herren.
Keskiviikko 26.11.2025
Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä päivä ei olisi jännittänyt yhtään. Myönnän siis auliisti pienen pieniä perhosia pyrähdelleen vatsassa murtaessani aamupalapöydässä joka-aamuista croissanttiani. Otin jopa lievän mielenliikutuksen vallassa latte machiatton sijasta cappucinon, kun niin kovasti teki maidon sijasta mieli kahvia.
Tarkoituksemme oli liikahtaa junalla ihan kunnolla ja vieläpä toisen valtakunnan alueelle, eikä käytänteistä tai muodollisuuksista ollut meillä hajuakaan. Pakkasimme mukaamme huoneesta lähtiessä jopa passin, sillä eihän sitä voisi tietää, jos joku innokas tullitarkastaja tai rajavartija alkaisi kyselemään meiltä virallisia matkustusasiakirjoja. Löisivät vielä lukkojen taakse ja syyttäisivät jostain vehkeilystä.
Matkaa oli toki suunniteltu jo kotona, mutta usein suunnitelmat ja käytännöt tuppaavat kulkemaan omia uriaan. Läksimme kuitenkin suunnitelmiemme mukaisesti kohden Hauptbahnhofia. Satoi tuhnua, joka ei oikein kastellutkaan. Sääennusteet olivat kuitenkin uhkailleet Liechtensteinin alueelle ajoittain jopa sakeaa lumisadetta.
Olen muuten opetellut viimein kirjoittamaan Liechtensteinin omalla muistisäännölläni: liech niin kuin vaikkapa liech, ten niin kuin kymmenen ja stein niin kuin kivi. Eli Liech-10-kivi, Liechtenstein. Lähes loogista, eikö totta!
Kohti Liechtensteinia
Asemalle saavuttuamme pysähdyimme ensimmäisen vastaan sattuneen lippuautomaatin ääreen. Valittiin englanninkieli asioitten yleiseksi helpottamiseksi, näpyteltiin lähtö- ja pääteasemat, Zürich ja Sargans. Sargans on muuten sveitsiläinen pikkukaupunki aivan Liechtensteinin rajan tuntumassa ja siellä meillä pitäisi vaihtaa juna linja-autoon. Sitten OK, jonka jälkeen Visa vinkumaan. Paperiset liput tupsahtivat lokeroon ja homma oli sillä selvä. Huomasimme, että takaisinkin piti päästä. Tutkimme hetkisen verran aikatauluja ja toistimme äskeisen proseduurin uudelleen, joskin vaihtaen asemien paikkoja keskenään. Visa vingahti jälleen, liput tupsahtivat lokeroon. Näppärää.
Sitten piti etsiä laituri, josta ICE lähtisi kohden Sargansia. Zürichin juna-asemalla riitti laitureita kolmeen kerrokseen, mutta asiallisten opasteiden ansiosta osasimme perille heti ensimmäisellä yrityksellä. Harpoimme vaunujen B ja C -vyöhykkeiden rajalle, josta pitäisi löytyä enemmältikin 2-luokan matkustiloja. Vähän aikaa saimme odotella, kunnes juna sveitsiläisen käkikellon tarkkuudella jylisteli laiturin kupeeseen.
Junamme ei ollut halvin, mutta se oli nopein. Vauhti ei siltikään ollut päätä huimaava, mutta välipysähdyksien vähyydellä luvattiin matka-ajaksi mukavat 55 minuuttia. Aikataulussa myös pysyttiin. Matkan varrella saatoimme viimein ihailla ja ihmetellä kaipaamiani alppimaisemia maaston kohotessa jatkuvasti ylöspäin määränpään lähestyessä. Toisella puolen junaa vilisi äkkijyrkkien vuorenrinteiden lisäksi jäätiköiden sulamisvesistä muodostuneita turkoosinsinisiä järviä. Jenny näpläsi kännykkäänsä ja teki muistiinpanoja ja piti näin omalla tavallaan huolen, että pysyisimme kyyteissä ja aikatauluissa myös Vaduzissa. Minulla puolestaan pää pyöri kuin elokuvateatterin eturivissä:
– Kato!
– Ompa siinä lampailla jyrkkä laidun!
– Oho!
– Oliskohan tuolla kätköä?
– Aika viliposan näköstä vettä!
Matalalla roikkuvat pilvet peittivät korkeimpien vuorien huiput, joten aivan täyteen lentoon ei ihmettelyni yltänyt. Konduktööri käväisi jossain vaiheessa matkaa tarkistamassa ja leimaamassa liput, josta päättelimme kaiken olevan hyvin. Ainakin pääsisimme Sargansiin. Siitä eteenpäin kaikki oli vielä auki.
Vaduz
Osasimme jäädä oikealla pysäkillä pois. Asematunnelin kautta ajauduimme suoraan linja-autoasemalle, josta jatkaisimme matkaamme joko linjalla 11 tai 12E kohden Liechtensteinin pääkaupunkia, Vaduzia. Joihinkin busseihin saattoi kuulemma ostaa liput suoraan kuljettajalta, joihinkin taas ei. Päätimme varmistella asian ostamalla meno-paluut lähimmästä automaatista tai vaikka luukulta, jos sellainen jostain löytyisi.
Automaatteja ei näkynyt, mutta olihan siinä jokin matkatoimisto. Vaan kun missään ei puhuttu muusta kuin junista. Ei sanallakaan linja-autoista. Kiersimme koko rakennuksen, jonka johdosta päädyimme käyttämään sen helmoista löytyvää maksullista wc:tä. Takaisin ulos tullessani minulta meinasi loppua happi: harmaa maisema oli pikkuhätää toimittaessani muuttunut vuorenrinteeksi, jota siinä ovenpielessä sitten suu auki möllötin. Paikalliset olisivat saattaneet vilkaista minua huolestuneesti, jos heitä olisi siinä ollut. Oli siinä metsäläisellä taas kestämistä.
Menimme lopulta matkatoimistoon, sillä varmaan he ainakin osaisivat kertoa mistä bussilippuja saisi. Saimme kuulla, että niitä sai juuri siitä. Niinpä hankimme muitta mutkitta sellaiset kahdelle hengelle Vaduziin ja takaisin. Sitten vain odottelemaan seuraavaa linjuria, joita liikkuisi peräti puolen tunnin välein. Sinällään hassua, sillä niin Sargas kuin Vaduzkaan eivät kovin isoja paikkakuntia ole.
Eipä tarvinnut kauaa odotella, kun pinkki linjan numero 11 auto saapui laiturille B. Kuljettaja jäi siivoilemaan ajoneuvoaan, mutta huomattuaan meidät avasi meille oven.
– Do you have a ticket?
– Yes, we have…
– Then I’m not interested. Come in, come in!
Hupaisan oloinen pipopäinen herra jatkoi siivoamistaan ja me kipusimme peremmälle. Vain muutama minuutti ja olimme jo matkalla kohden Vaduzia lähes tyhjässä autossa.
Reitti kulki ensin pitkin Sargasin mutkaisia katuja ja teitä jatkuen satojen talojen muodostamien loppumattomien kylien läpi ja ylittäen joksikin kanavaksi ajattelemani uoman. Tuo uoma osoittautui Reiniksi, joka näin latvoilla ei ollenkaan vaikuttanut yhdeltä Euroopan valtavirroista. Välillä saimme ihailla pystysuoria vuorenrinteitä, jotka suorastaan uhkaavina puhkoivat matalalla roikkuvia pilviä. Jo alkumatkan aikana olimme ylittäneet valtakunnanrajan ilman merkkiäkään rajamuodollisuuksista, saatika edes kylteistä, jotka olisivat osoittaneet vaikkapa valuutan vaihtuvan. Ei tullut kukaan kyselemään passiemmekaan perään.
Asutus alkoi tiivistymään, vaikka se ei kovin harvaksi missään vaiheessa päässytkään. Talot muuttivat kuitenkin selkeästi luonnettaan ja jouduimme pysähtelemään liikennevaloihin. Ne olivat melko varmoja merkkejä siitä, että olimme saapuneet kylistä kaupunkiin. Matkaa oli tuolloin tehty noin puolisen tuntia. Kyytiin nousi koululaisia, jotka seuraavilla pysäkeillä sitten poistuivat tai vaihtuivat uusiin. Lopulta tuli meidänkin aika jäädä pois kyydistä. Innokkaana painoin pysäytysnappia turhan hyvissä ajoin, joten jouduimme seisoskelemaan useampia minuutteja oven pielessä rystyset valkoisina tukitangosta puristaen.
No nyt! Nyt olimme Post-nimisen pysäkin kohdalla. Ovet aukesivat suhahtaen ja pomppasimme autosta. Ensimmäiset mielikuvani Vaduzista liittyivät räntäriekaleisiin, jotka suorastaan piiskasivat kasvojamme. Onneksi jalkakäytävä kulki sillä kohden rakennuksen katon alla, joten pääsimme hetkeksi suojaan. Otimme kohteeksemme St. Florinin katedraalin, jonka edustalta löytyisi paikallisen ruhtinasparin muistomerkki, jota tarvitsimme erään virtuaalikätkön suorittamiseen. Ei tänne tultu suinkaan lomailemaan, vaan suorittamaan!
Eikä tässä säässä olisi isommin haluttanutkaan lomailla. Kulunutta sanontaa käyttäen räntäroikaleet olivat ajoittain riekon kokoisia ja ne läsähtelivät maisemaan navakan tuulen avittamina. Kipaisimme nopeasti patsaalle, näppäsimme kuvamme ja siirryimme varsin vaikuttavan rakennuskompleksin pihamaalle. Autiolta näytti, vaikka kyseessä taisi itse asiassa olla Liechtensteinin hallituksen päämaja, Regierungsgebäude. Rakennus, ja itse asiassa koko pihamaa, viereinen puisto sekä läheiset rakennukset oli kaikki rakennettu vaaleasta kivestä ja tiilestä. Kokonaisuus oli todella tyylikäs, mutta autius tuntui epätodelliselta. Kuin kulisseja jossain elokuvakaupungissa.
Siirryimme välillä kätköillen kohden keskustaa, joka ei vaikuttanut kovinkaan suurelta. Kaupungin halkaisi yksi ainoa pääkatu, se samainen tie, jota tänne saavuimmekin. Liikennettä siinä piisasi, joten selkeästi täällä elämää oli. Pienempiä katuja pisti sinne tänne, mutta niiden varrella näytti olevan lähinnä asuintaloja. Ainakin tältä kantilta katsottuna Vaduz vaikutti hieman hajanaiselta betonierämaalta, eikä edes erityisen kauniilta. Eri vuodenaikaan tilanne voisi tosin olla toinen. Toisaalta surkean sään ansiosta jalan ei liikkunut muita kuin kaksi kahelia suomalaista, muovipurkkeja etsien.
Siirryimme sivukadulle, jossa meillä oli selkeä kohde: valtakunnan virallinen matkamuistomyymälä ja turisti-info, Liechtenstein Center. Sinnepä siis, jossa kaksi viralliseen univormuun puettua naista kikatteli keskenään myyntitiskin takana. Äkkiä he toki hiljenivät astuessamme sisään ja ryhtyessämme tutkimaan tyylillä esille aseteltuja artikkeleita. Mukaan lähti ainakin postikortteja, pullollinen Liechtensteinin ruhtinasparin oman viinitilan virallista Pinot Noiria sekä sokerina pohjalla Liechtensteinin virallinen jääkaappimagneetti. Kassatoimenpiteet suorittanut myyjätär tahtoi välttämättä antaa kassin mukaan, vaikka emme olisi tahtoneet, koska minulla oli reppu. Kassi oli kuulemma niin kaunis. Ja onhan se, edelleen.
Kun Vaduzin vierailumme pakolliset osuudet oli näin saatu suoritettua, tahdoimme palkita itsemme jollain pienellä, mutta maittavalla välipalalla. Etenimme pitkin kadun vartta silmäillen tarkasti sen molemmin puolin. Pankki, museo, taidegalleria, pankki, pankki, hotelli. Ja lopulta myös pieni kahvila-konditorio, Balu Bäckerei Konditorei. Astuimme sisään.
Vaikka kahvila oli melko pieni, oli sinne saatu mahdutettua aikamoisen pitkä vitriinitiski. Jäimme sen ääreen tutkimaan mittavaa tarjontaa, jotka toinen toistaan herkullisempina huutelivat meille houkutuksiaan kuin seireenit ikään. Oli siis tehtävä raaka jako kahteen: suolaista tai makeaa. Olomme tuntui siltä, että jokin leivosta painavampi voisi tähän aikaan päivästä tehdä terää. Joku lounaalle kiiruhtava nuorempi mies huokaili perässämme siihen malliin, että päätimme tehdä hänelle tilaa ja jatkoimme sitten päätöksentekoamme. Päädyimme lopulta tilaamaan pienet suolaiset piiraat, Küachlet. Minulle juustolla, Jennylle capunsilla. Juomaksi otimme cappucinot ja pullollisen kuplavettä. Siirryimme tilan perälle parin paikallisen lounaannautiskelijan välittömään läheisyyteen. Näin suomalaiselle syöminen niin lähellä tuntemattomia ihmisiä tuntuu aina hieman ahdistavalta. Henkilökohtainen tila, se on kova juttu.
Herkkujahan ne olivat, sitä ei käy kieltäminen. Ja kuten aina, niin myös nyt annos loppui kesken. Eikö näitä voitaisi tehdä sellaiseen brutaaliin, arktiseen nälkään? Olimme silti tyytyväisiä käyntiimme ja poistuimme kuppilasta jätettyämme astiat ihmeen suomalaistyyliseen keräyskärryyn.
Ulkona satoi märkää räntää, kuinkapa muuten. Emme aikoneet jäädä paikkakunnalle enää sen pidemmäksi aikaa värkkäämään, joten läksimme kohden Post’n linja-autopysäkkiä. Pienen mutkan kautta kuitenkin, ihaillen mennessämme paikallista katutaidetta. Lopulta pääsimme pysäkin katon suojiin, ja vain muutaman minuutin kuluttua mutkan takaa ilmestyi linjan 12E sininen linja-auto. Paluumatkalla meno hyytyi jonkin tiellämme olleen liikenne-esteen takia yllättävän pitkäksi aikaa, joten siitä päästyämme kuskimme alkoi rivakasti ottamaan aikaa kiinni. Meno oli välillä suorastaan kiihkeää, mutta aivan aikataulussa emme Sargansiin silti ehtineet. Eikä meille ollut niin väliksikään, sillä Jenny oli tullessa laskenut sopivat vaihtoajat tarpeisiimme. On siinä kyllä oivallinen matkakumppani!
Junaa odotellessa ehdimme käymään hieman kätköilemässäkin, mutta ikävä kyllä piilottaja oli tällä kertaa ovelampi. Matka takasin Zürichiin sujui aivan yhtä kivuttomasti ja rauhallisesti kuin tullessakin. Päivänvaloakin oli vielä sen verran jäljellä, että maisemien ihaileminen onnistui. Rautatieasemalta otimme suorimman suunnan hotellille, joskin Mühlestegin kautta, jossa näpsimme vielä kertaalleen virtuaalikätkön vaatimat selfiet. Taisi olla jo kolmas kerta, joten joskohan tuo viimein onnistui.
Hieno, joskin räntäinen päivä vaati hieman huilia hotellissa, ennen kuin olimme valmiit iltarientoihimme.
Restaurant Brasserie Johanniter
Tunsimme ansainneemme ulkomaanmatkalla tekemämme ulkomaanmatkan kunniaksi kunnon aterian, mieluusti sveitsiläisen sellaisen. Niinpä katselimme taas netistä sopivan ehdokkaan, josta saisi kunnollisia, sveitsiläisiä röstiannoksia. Sellaiseksi valikoitui vain parin sadan metrin päässä hotellistamme, ”Dörflin” sydämessä sijaitseva Restaurant Brasserie Johanniter.
Ravintola näytti näin loppuiltapäivästä päällisin puolin erittäin rauhalliselta ja sellaiseksi se osoittautui myös sisältä käsin. Pöydän saimme aivan ikkunan vierestä, joka sopii meille aina mainiosti. Useimmiten se ei edes onnistu. Jostain syystä hieman kiireisen oloinen tarjoilijatar kiikutti meille menut, joita ryhdyimme ahmimaan katseillamme. Lopulta aivan viimeisiltä sivuilta löysimme etsimämme; Johanniterin spesiaaliannoksiin lukeutuvat röstit. Maistoin jo suupielessäni bratwurstin mehevän umamin, Jennylle passasi parhaiten possu sieni-kermakastikkeessa, molemmat luonnollisesti röstin kera. Palan painikkeeksi valitsimme tuopilliset tummaa Dunkle Perleä, minä isomman, Jenny pienemmän. Tummempaakin olen kokenut, mutta juuri ruokajuomana se oli ihan mukiinmenevää.
Annoksemme tulivat nopeammin kuin ehdin kirjoittamaan 200gr Bratwurst an Zwiebelsauce mit Rösti ja Geschnetzelter Zürcher Art mit Rösti. Ne olivat nimittäin annostemme nimet. Annokset meille toi rempseä, hieman vanhempi miestarjoilija, joka taisi nettisivujen kuvan perusteella olla itse ravintolapäällikkö. Valaistus ravintolassa oli mukavan hämärä, joka sopi mainiosti jo 1900-luvun alusta saakka toimineen paikan tunnelmaan. Suurehkossa salissa voisi olla hulppeaa viettää hieman kosteampaakin iltaa metelöivässä germaaniseurassa.
Viereiseen, varattuun pöytään tupsahti yksinäinen ja ulkoiselta olemukseltaan varsin vaatimattoman oloinen vanhempi herra. Hän ei juuri puhua pukahtanut, mutta palvelua sai silti välittömästi. Eikä hänen tarvinnut odottaa annostaan meidänkään vertaa, vaan tarjoilija kiikutti sen siliän tien hänen nenänsä eteen valtaisan lihamöhkäleen useammankin suuren perunan kera, joita herra alkoi suurella mielihyvällä halkomaan. Taisi kuulua niin kutsuttuihin vakioasiakkaisiin.
Viidenneskilon painoinen, luonnonsuoleen pakattu ja pinnaltaan juuri passelin ritiseväksi paistettu bratwurst oli niin mehevän rasvaista ja lihaisaa kuin saatoin odottaakin. Sitä en kuitenkaan odottanut, että puolet lautasestani täyttävä röstipaistos saattaisi olla pinnaltaan niin rapeaa, mutta sisältä silti jumalaisen kuohkeaa. Annoksesta ei suolaa ja rasvaa puuttunut, mutta senhän pitäisi ollakin ihan luonnonlaki. Vuoro vuoron perään – röstiä, makkaraa, röstiä, makkaraa – annokseni katosi tähän pohjattomaan Molokin kitaan, jota suuksenikin kutsun. Eikä tarvinnut yhtään irvistellä. Jennylle annos puolestaan oli hieman liian suuri, joten sain jälkiruoan eturuokana maistella mureaa possua kermaisessa sienikastikkeessa. Ei paha, ei yhtään paha!
Vatsamme olivat jo täynnä, mutta koska vanha sanonta tietää, että jälkiruoka menee eri mahaan, niin tilata täräytimme päälle päätteeksi Jennylle palan laavakakkua ja minulle tiramisun. Varsinainen ateria maistui suun sopukoissa vielä sen verran voimakkaasti, että jälkiruoan tarkempi analyysi jäi puolitiehen, Mutta ei ole siitäkään yhtään pahaa sanaa sanottavanamme, ei ainuttakaan.
Perinneherkut kahmimme kitusiimme hintaan 101,64 €, eli täkäläisittäin jopa yllättävän edullisesti.
Sveitsiläinen linkkari – tai jotain sinne päin
Päästyämme ulos läksimme vielä lyhyelle iltakävelylle. Pysähdyimme kuitenkin ensitöiksemme lähes toisella puolella katua sijaitsevaan Swiss Shopin myymälään Victorinox-telineiden houkuttelemana. Astuimme sisään lähes autioon liikkeeseen, sillä minulla oli mielessäni eräs tietty matkamuisto, jollaisen Jenny oli bongannut Partioaitan mainoksesta: Victorinox Smart Card Wallet. Kyseessä on näppärällä mekanismilla toteutettu korttilompakko, jonka kylkeen on tällätty muutamia työkaluja, tietysti. Myyjätär vaikutti hieman pöllämystyneeltä; lienevätkö maksavat asiakkaat tähän aikaan illasta sitten harvinaisiakin. Elinikäisen takuun kattava matkamuisto lähti mukaani lähes parikymmentä euroa halvemmalla kuin Suomesta ostettuna ja sain samalla tyydytettyä monitoimityökalujen alituisen himoni.
Jatkoimme matkaamme vain rapian korttelin päässä sijaitsevalle keskusaukiolle. Kovasti siellä oli liikennettä näin alkuillasta, mutta saimme sukkuloitua itsemme monimutkaiseksi luonnehdittavan risteyshärdellin toiselle puolelle suojateitä ja liikennevaloja sekä päätöntä koikkelehtimista hyväksemme käyttäen. Sieltä löysimme kuin löysimmekin kätkön lähes pilkkopimeästä ympäristöstä, jonka jälkeen koikkelehdimme takaisin vanhankaupungin rauhaan. Etenimme jo hieman väsynein askelin pitkin hämäriä ja hiljaisia kujia näyteikkunoita ihaillen ja ihmetellen.
Kello ei ollut käytännössä vielä paljon mitään, mutta koska päivä oli ollut pitkä ja vaiherikas, päätimme ottaa loppuillan rennosti aivan vain huoneessamme löhöillen ja levätä kunnolla tulevan päivän kotimatkaa varten.
Gute Nacht, liebe Freunde!
Torstai 27.11.2025
Lähtöpäivän aamu ei eronnut edellisistä muuten kuin että verhon takaa ulos kurkistaessani olin lentää persielleni: siellähän paistoi aurinko! Sääennusteita kännykästä tihrustaessa saimme todeta, että aurinko ei ainakaan tänä päivänä katoaisi Zürichin taivaalta ennen iltaa. Normaalia kummempaa kiirettä ei siis tarvinnut ainakaan sen takia pitää. Lentokin lähtisi vasta iltaseitsemän maissa, joskin kentällä toki piti olla reilusti ennen sitä. Kentän omilla FB-sivuilla nimittäin varoiteltiin, että turvatarkastuksessa saattaisi mennä normaalia pidempään jonkin sortin remontin takia. Mutta näin aamusta sille oli yksi ja sama.
Nyt jo rutinoituneesti sujuneen aamupalan jälkeen olimme valmiit nauttimaan ulkona möllöttävästä fuusiopallukasta.
Aamukävely Limmatin niskaan
Hotellin portailta mukulakiviselle Rosengasselle astuessa näytti ja tuntui hyvältä: kuja oli kuiva ja Lindenhofin rantamuuri loisti kirkkaana aamuauringossa. Ilma tuntui raikkaalta hengittää. Otimme suunnan ensitöiksemme kohden rantaa. Ylitettyämme Limmatquain lähdimme käyskentelemään kohden joen alkua, Zürichseen pohjukkaa.
Kaupunki näytti kirkkaassa auringonvalossa aivan erilaiselta vaaleiden, hiekkakivisten rakennusten sädehtiessä kilpaa Limmatin aaltojen kanssa. Jokikaan ei ollut aivan musta, vaan jopa sen pohjan saattoi nähdä. Rannassa oli paikoin niin matalaa, että joen vesi näytti aivan turkoosilta. Juuri sellaisilta kuin kylmimmät ja vuolaimmat alppipurot näyttävät tv-dokumenteissa. Limmat oli ainakin juuri nyt hyvin rauhallinen. Kyhmyjoutsenet torkkuivat sen lempeillä laineilla kaikessa rauhassa melkein käsinkosketeltavalla etäisyydellä. Annoimme niiden nukkua.
Vanhankaupungin alueella elämä vaikutti arjesta huolimatta kiireettömältä. Jotkut olivat aamulenkillään, toiset mussuttivat patonkia kulkiessaan. Pipo päässä, muhkea toppatakki yllään, kuin kovemmallakin pakkasella. Taivaalla kaarteli lintu, jota oli pysähdyttävä seuraamaan. Selkeästi petolintu, kenties joku haukka. Toistaiseksi se on kuitenkin jäänyt tunnistamattomaksi. Jonkinlainen luonnonkaipuu oli muutoinkin ehtinyt näitten päivien aikana kehkeytymään, joten Helmhausin kupeilla minun piti aivan välttämättä saada halailla kadun varrelle ja joen yli komeasti kaartuvia, ikivanhoja mäntyjä. Kyllä niistä voimaa iminkin, eikä minua kieroon tuijottanut rouvakaan haitannut yhden yhtään.
Quaibrücke-sillalta avautui unenomainen näky järvenselälle, jonka yllä leijuvan usvan läpi aurinko tunki säteitään. Turisteja kierrättävä risteilyalus oli tainnut aloittaa päivän rupeamansa jo hyvissä ajoin, sillä se oli juuri saapumassa satamaan. Uusi satsi uteliaita odotteli jo pitkässä jonossa alusta saapuvaksi. Sillan yli kävellessä ja varsin vilkasta liikennettä seuraillessa tuo jono katosi laivan uumeniin, joka puolestaan katosi arvokkaan hitaasti usvaan. Me ryhdyimme vaihteeksi kätköilemään, ja vieläpä ihan menestyksellä.
Sillalta jatkoimme matkaamme joen vasenta rantaa. Varsinaista päämäärää ei ollut, kunhan nyt vain ehtisimme luovuttamaan huoneemme ennen puolta päivää. Pistäydyimme välillä jossain paperitarvikekaupassa, mutta muutoin etenimme verkkaiseen tahtiin aina vilkkaalle Bahnhofstrasselle saakka. Kurz-nimisen kultasepänliikkeen edustalle saapuessa huomasimme liikkeen etuoven yläpuolella olevan kellopelin, joka taas muistutti meitä virtuaalikätköstä, johon se liittyisi. Koska kello ei edelleenkään ollut juuri mitään, läksimme suorinta tietä hotellille hoitelemaan tarvittavat lähtötoimenpiteet palataksemme Kurzin edustalle kello 11:ksi. Silloin näkisimme jotain kivaa.
Viimeiset kirmaukset
Tavaroiden kasaamisessa ei kauan nokka tuhissut. Hyvästelimme oivallisen huoneemme ja poistuimme trollikoinemme neljännestä kerroksesta. Vanha tuttumme, vaalea rouva, istuskeli tiskinsä takana valmiina vastaanottamaan avaimet ja laskuttamaan meitä asiaankuuluvasti. Tungettuani korttini kortinlukijaan aparaatti väitti, ettei minulla olisi tililläni katetta. Yritin myös debit-puolella, mutta tilanne oli siellä sama. Jennykin kokeili omallaan, mutta ei. Olimmeko saapuneet likviditeettikapeikkoon, josta ei ollut ulospääsyä? Tuliko meillä mennä ulos kauppaamaan matkatavaramme tai jopa munuaisemme? Tai mikä hirveintä, itseämme? Hyi hirvitys.
Tilanne laukesi, kun vilkaisimme pankkiaplikaatioihimme. Olin mennyt kiristelemään turvarajojani juuri ennen lähtöä, joten kummakos tuo. Löysäilin niitä tuntuvasti ja kas, kortinlukija ei enää säikytellyt minua. Kiittelimme vaalean rouvan hyväksi ja poistuimme.
Kiiruhdimme trollikat rutisten toiselle puolen jokea Rudolf-Brun-Brücken yli ja tutun Werdmühleplatzin läpi Kurz’n liikkeen eteen. Ihan turhaan kiiruhdimme, sillä kello ei ollut vieläkään yhtätoista. Kuluttelimme aikaa liikkeen lähellä kuten parhaaksi koimme kellojamme vilkuillen.
Viimein kello tuli 11. Kurzin liikkeen yläpuolella olevan lipan päällä näkyvät pienet luukut aukesivat. Äänimaiseman peitti kellopelimusiikki, joka houkutteli muitakin kiinnostuneita pysähtymään niille sijoilleen. Aivan hetken kuluttua luukkujen takaa alkoi tunkea ulos pieniä, puisia henkilöhahmoja: pappi, lukkari, talonpoika, kuppari… mitä näitä nyt oli. Oli tanssivaa pariskuntaa ja kirnuavaa neitosta. Koirakin pyöri jonkun jaloissa. Me olimme tässä lähinnä sen takia, että meidän tuli pitää kirjaa jokaisesta figuurista, joka suoritti jonkin liikkeen. Pääsimme helpommalla, kun videoimme koko esityksen ja tarkastelimme lopputuotosta sitten kotona. Näytös on joka tapauksessa pieni, mutta miellyttävä kiireenkesyttäjä Zürichin kaltaisen bisneskeskuksen hektisessä maailmassa.
Näytöksen päätyttyä jatkoimme hyvin alkanutta matkaamme kohden rautatieasemaa, joka ei kaukana enää ollutkaan. Laskeuduimme asematunneliin ja etsimme lähimmän lippuautomaatin ostaaksemme liput lentokentälle vievään junaan. Aikatauluista valikoimme sellaisen lähdön, että ehtisimme vielä kätköilemään lähiseudulla ja muutenkin tutustumaan paikkoihin. Veimme laukkumme säilytykseen ja siirryimme jälleen ulkoilmaan, nyt rautatieaseman pohjoiselta puolen.
Ulkoilmaan päädyimme Sveitsin kansallismuseon, Landesmuseum Zürichin, pihalla. Komea pytinki olisi taatusti ollut vierailemisen arvoinen, mutta nyt se piti jättää toiseen kertaan. Sen sijaan löysimme pihalta kivisen tolpan, jonka sijainti oli määritelty niin tarkasti, että siinä saattoi tarkistaa oman gps:nsä tarkkuuden. Ja luonnollisesti siihen liittyi myös virtuaalikätkö, jonka ikään kuin ohimennen suoritimme.
Siirryimme saaren kärjen kattavaan puistoon, jonka nimeä ei taida tietää kukaan. Niin, vanhan kaupungin tämä puoliskohan sijaitsi tosiaankin saarella, jota erotti ”mantereesta” Limmat ja sen sivujoki Sihl. Rautatieasemakin makasi osittain Sihlin päällä.
Se maantieteestä. Jatkoimme puistopromenadia erään letter-kätkön välipisteet kohteinamme läpi aurinkoisen saaren aivan sen kärjimmäiseen kärkeen saakka, jossa meinasi tulla stoppi. Siellä oli nimittäin käynnissä melkoinen remontti, eikä työmaalle luonnollisestikaan ollut mitään asiaa. Mutta kuinka ollakaan, kätköttäjän fiksuuden ja armollisuuden ansiosta saatoimme jatkaa matkaamme ohi työmaan, ja löysimme itsemme aivan pian Zürichin Designmuseon, eli Museum für Gestaltung Zürichin edestä.
Saatuamme annetut tehtävät menestykselliseen päätökseen saatoimme huoahtaa hetkisen. Huomasimme museolla olevan kahvilan, jonne menimme nauttiaksemme jotain virvoitukseksemme. Nautimme tälläkin kertaa pienet piiraat cappucinon kera, joskin seura oli nyt jollain tavalla… kultivoituneempaa? Asiakaskunta koostui melkoisella varmuudella alan opiskelijoista sekä ainakin yhdestä professorista, joka innokkaasti selitti viereisessä pöydässä Zürichin asutushistoriaa ja siihen liittyviä veriuhreja niin hyvällä englanninkielellä, että minäkin ymmärsin kuulemani. Oppilaat tekivät muistiinpanoja vähintäänkin yhtä suurella innolla, eivätkä tainneet muistaa lainkaan jäähtyviä kasviskeittojaan.
Me puolestamme saimme siinä taukoa pitäessämme ratkaistua kätkön lopullisen sijainnin. Tyytyväisinä miellyttävään taukoon poistuimme kahvilasta kohden kätköä. Paikalla meitä odotti ikävä yllätys ruokatauolleen löntystelevien amisten ja kamojaan roudaavien roudareitten muodossa. Hetkisen siinä ihmeteltyämme otimme lopulta härkää sarvista ja kaivelimme kätkön esille, eikä kukaan ehtinyt edes noteeraamaan koko asiaa. Roudareitten käyttämä kuorma-auto helpotti myös osaltaan asiaa.
Kotia kohden
Sen verran jännittävää oli ollut, että otimme seuraavaksi kohteeksemme lähimmän yleisö-wc:n, joita Zürichissä oli lukuisasti. Vessa löytyi paikallisen linja-autoaseman yhteydestä, josta olisi enää kivenheitto rautatieasemalle. Kiirettä ei tarvinnut pitää vieläkään, kiitos väljien aikataulujen. Juna-asemalla kuljailimme ympäriinsä aikaa tappaen, välillä aseman sisälle pystytetyllä joulutorilla vieraillen. Moisessa tungoksessa emme kuitenkaan kauaa viihtyneet, joten haimme laukkumme säilytyksestä ja siirryimme kaksi kerrosta alemmas laiturille 33. Juna tuli ajallaan ja vei meidät lentokentälle vain 12 minuutissa. Siinä ajassa ei juuri ehtinyt maisemia ihailemaan. Eikä kukaan nytkään kysellyt lippujen perään.
Lentoasemalle päästyämme siirryimme pihalle testaamaan kuuleman mukaan Sveitsin lyhyintä funikulaaria, virtuaalikätkön perässä tietenkin. Nousimme kahden naureskelevaisen nuoren naisen muassa harmaaseen peltihökötykseen, jonka jälkeen se nytkähti liikkeelle. Oltiin reitin mitasta mitä mieltä tahansa, mutta omasta mielestäni se oli silti pidempi kuin Turun funikulaarin. Mäen päälle päästyämme ruttuutimme trollikoittemme kera vielä sorapolkua myöten pienen paviljongin kupeille kätköilemään, mutta turhaan.
Palasimme lähtöpisteeseemme ja siirryimme lentoaseman sisätiloihin. Laukut saimme dropattua ihme kyllä hyvissä ajoin. Kiertelimme kätköillen pitkin asemaa, kunnes jossain vaiheessa oli aika siirtyä turvatarkastukseen. Jonot olivat todellakin mittavat, mutta juurikaan varttia pidempään meillä ei tarvinnut kärsiä, kun olimme jo tarkastuksen kohteena. Edellisestä kerrasta oppineena olin mielestäni latonut kaikki tavarat vyötä myöten koreihin. Siitä huolimatta metallinpaljastin ulvahti ja kopeloin hädissäni taskujani. Tyhjiä olivat.
– Your watch, sir.
Perhana, kello. Eihän tämmöistä muovistä älyrimpulaa edes koe kelloksi. Otin sen ranteestani ja pistin minulle ojennettuun laatikoon. Kävelin paljastimen läpi ongelmitta ja sain kelloni.
Taxfreessa oli lujasti ihmeteltävää, pääasiassa kallista sellaista. Teimme kuitenkin ostoksia päästäksemme viimein eroon mukaamme varatusta 50 frangista käteistä. Se osoittautui yllättävän haastavaksi, mutta pääosa siitä taisi silti jäädä synnyinmaahansa. Mitä tästä opimme: älä ota Sveitsiin mukaan käteistä. Sitä ei tarvita.
Nälkäkin tuli aivan odottelun loppuvaiheessa. Tilasimme hampurilaisateriat jostain hassusta ravintolasta, jossa vain istahdettiin numeroituun pöytään ja skannattiin kännykällä pöydällä ollut QR-koodi. Se vei nettisivulle, jossa saattoi tehdä ja maksaa tilauksensa. Annokset tulivat jopa ihmeen nopeasti neniemme alle. Nälkäiset matkalaiset huitaisivat ne hetulaansa viimeistä murua myöten alta aikayksikön. Se oli laatuun ja määrään suhteutettuna reissun ylivoimaisesti kallein ateria: keskitasoinen ja -kokoinen hampurilainen pienillä ranuilla sekä pikku-Cokiksilla kahdelle kustansi yhteensä 74,77 €. Aika räävitöntä.
Muutoin loppumatka sujui kuten suunniteltua, joskin Hel:ssa olleen ilmatilaruuhkan takia laskeutumisemme myöhästyi noin vartilla. Se taas tarkoitti puolijuoksua portilta toiselle. Lopulta Oulun koneenkin nousu myöhästyi lentomekaanikon kuittausta odotellessa. Kotona olimme varttia yli kolme aamuyöllä, sillä kävimme vielä hakemassa Kaakkurin 24/7-Sokkarista pikkuevästä. Sitten muutama tunti unta ja Rakkaa hakemaan.
Lopputulema
En alunperin osannut odottaa kaupungilta mitään erityistä, mutta lopulta Zürichin reissusta kehkeytyi yksi parhaista koskaan. Yksittäistä syytä siihen on hankala keksiä, mutta ainakin Sveitsissä tuntuu kaikki toimivan kuten pitääkin. Kaikki oli jotenkin niin kotoisan mutkatonta. Sää oli vierailumme ajan mitä oli, vaan niinhän se on aina. Hyvät vaatteet ja passeli asenne paikkaavat paljon.
Plussat ja miinukset
+ Sveitsiläiset puhuvat ymmärrettävää englantia, joka helpottaa kommunikointia.
+ Sveitsiläiset ovat valoisia, suorastaan lupsakoita luonteita. Heidän kanssaan tulee helposti juttuun.
+ Kaupungissa on säilytetty paljon vanhaa ja perinteistä pidetään tiukasti kiinni. Niinpä kaupungilla oli paljon annettavaa monella saralla. Itse asiassa koko kaupunki on nähtävyys itsessään.
+ Julkinen liikenne on runsasta, tehokasta, toimivaa, edullista ja siistiä.
+ Ruoka on hyvää, mutta t-o-d-e-l-l-a juustoista. Sitä oli joka paikassa, varmaan aamiaismuroissakin.
+ Ylimaallinen siisteys, joka ei varmasti johdu pelkästään toimivasta puhtaanapidosta, vaan myös ihmisten asenteista.
+ Ruuhkattomuus, ainakin näin marraskuussa.
+ Tasokkuus
– Kallista on. Vaan onkohan lopulta paljoakaan kalliimpaa kuin Suomessa?
– Tasokkuus
Joko mainitsin, että kaupunki oli todella siisti?
Kiitokset
Ensimmäiset kiitokset kuuluvat vakituiselle matkakumppanilleni Jennylle, joka alati kärsivällisenä kestää tahattomat ja tahallisetkin koheltamiseni. Seuraavaksi kiitän Heinituulia, jonka hoivissa Rakka sai jälleen viettää todellista laatuaikaa. Kiitos siitä myös Tovelle ja muille karvakamuille.
Lisäksi haluan kiittää Suomea, joka taaskin mahdollisti kaiken tämän ja enemmänkin, ja otti meidät vielä takaisinkin.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Kartat
Kuvia Zürichistä ja Vaduzista
