Jennylle tuntui olevan jo hyvissä ajoin Zürichin reissun jälkeen selvää, että seuraava reissumme tulisi olla Praha. En pistänyt hanttiin yhtään, sillä olihan edellisestä kerrasta kulunut aikaa jo yksitoista vuotta. Kertaus on opintojen äiti, ja voisimmepa samalla keskittyä enemmän yhteiseen ykkösharrastukseemme, geokätköilyyn. Ajankohdaksi valikoitui maaliskuu, kun keski-Euroopan kevät olisi jo kevyellä oraalla, mutta pääsiäisenviettäjien laumat eivät vielä olisi täyttämässä kaikkia toreja ja terasseja.
Perinteeksi muodostuneeseen tapaan matkamme alkoi jo edellisenä päivänä viemällä Rakka Heinituulin hellään hoitoon, Toven ja muiden kavereiden luo. Harrastelujen ja Oulun Baarissa nautitun lounaan jälkeen olimme valmiit muutaman tunnin yöuniin tutussa ja turvallisessa Finlandia Hotel Airport Oulussa. Toinen perinteemme oli nauttia pienet pullolliset Proseccoa hotellin baarissa, jonka jälkeen loma saattoi varsinaisesti alkaa.
Maanantai 16.3.2026
Herätyskello soi 03.00, Jennyllä kahdeksan minuuttia myöhemmin. Muistan katsoneeni kelloon vielä puoli kahden aikoihin, joten kovin pitkistä yöunista en voi sanoa nauttineeni. Matkakuume taisi valvottaa.
Rynttyyt päälle, hampaitten pesu ja pikakahvit rivakasti kituseen. Kyllä se siitä. Vain tuokion kuluttua olimme jo pihalla ihmettelemässä yön aikana satanutta lumikerrosta. Sen verran vitiä oli tullut, että Duster piti vallan harjata puhtaaksi. Sitten kohden lentoasemaa.
Laiskuuttamme jätimme backdrop-automaatin käyttämättä, joten jonotimme kiltisti muiden muassa. Saimmekin siitä kevyen kuittauksen virkailijattarelta, jolle myönsimme auliisti saamattomuutemme. Turvatarkastus meni tällä kertaa muutoin ihan hyvin, mutta loppusyksyllä ostamani Rieker-merkkiset kengät aiheuttivat hälytyksen ja ne piti käydä riisumassa portin toisella puolen. Kummallista, sillä ei niissä ainakaan päälle päin näyttäisi kovin paljoa metalleja olevan. Matka kuitenkin pääsi jatkumaan, eikä kummempia kommelluksia Oulun ja Prahan välille enää mahtunut.
Otin viihdykkeeksi mukaani matkalle uudet Elisalta lahjaksi saamani korvanapit, joilla yritin kuunnella kännykän täydeltä Spotifysta ladattuja biisejä. Vastamelukuulokkeet olisivat toimineet paremmin, sillä koneen jylinän takia voluumia olisi pitänyt säätää selkeästi THL:n määrittelemien riskirajojen huonommalle puolen. Viihdykkeinäni saivat siten toimia muutaman penkkirivin taaempana lentomatkailua opettelevat alle kouluikäiset lapset ja ennen kaikkea heidän äitinsä, joka tarmokkaasti ja yksityskohtiin paneutuen selosti näille lennon eri vaiheita ja mahdollisia fyysisiä tuntemuksia.
Kohteessa
Pari tuntia meni että vilahti, kun vain hetkeksi silmänsä ummisti. Yhteisesti tuntemamme narisevaäänisen ICT-konsultin kuuloinen lentokapteeni kuulutti meidän aloittavan laskeutumisen pilviseen, mutta poutaiseen Prahaan. Koneen rytkähtäessä puolihuolimattoman oloisesti kentän pintaan saatoimme todeta saman asian omin silmin.
Matka koneesta laukkuhihnalle oli yllättävän lyhyt. Mielestäni se tuntui ensimmäisellä ulkomaanmatkallani, joka suuntautui juuri tänne Prahaan, huomattavasti pidemmältä. Itse asiassa koko lentoasema tuntui mukavan kompaktilta paketilta. Laukkujakaan ei tarvinnut kauaa vartoa, sillä ehdimme vain käymään hätäisesti vessassa, kun hihna jo pyörähti käyntiin. Laukut hihnalta napattuamme nostimme 3000 korunan (n. 122 €) edestä käteistä viereisestä automaatista. Välityspalkkio oli melkoinen, sillä maksoimme korunoista kaikkiaan 147 euroa.
Pian olimme matkatavaroinemme uloskäynnin tienoilla etsimässä helpointa konstia hankkia matkaliput keskustan kuhinaan. Suurehko joukko yläkouluikäisiä koululaisia oli vallannut lähimmät Prahan liikennelaitoksen PID:n automaatit, joten suuntasimme kohden lipputiskiä. Koska jäimme jahkailemaan, ehti toinen koululaisjoukko tuhoamaan senkin mahdollisuuden. Pääsimme kuitenkin automaatille raivaamalla lievää kyynärpäätaktiikkaa apuna käyttäen kulkutilaa läpi tummakutrisen, metelöivän teinijoukon.
Masiinan käyttö oli helppoa, etenkin kun olin etukäteen ottanut selvää sen tarjoamista vaihtoehdoista. Meille sopivin oli 72 tunnin lippu, jolla saisi ajella edellä mainituilla julkisilla kulkuneuvoilla kolmen vuorokauden ajan aivan mielensä mukaan – kunhan se vain tapahtuisi kaupungin keskustan alueella. Hintaa moisella oli 350 korunaa, eli vaatimattomat 14 euroa ja risat. Itse asiassa en ollut siinä vaiheessa täysin varma siitä kattaisiko lippu myös matkan lentokentältä kaupungille ja takaisin, mutta en maininnut asiasta Jennylle. Oletin näin, eikä pilettiä kukaan tullut meiltä lopulta koskaan kyselemään.
Bussilaiturille mennessä aktivoimme liput maasta törröttävissä oransseissa aparaateissa, jonka lopputuloksena lippuihin leimautui pienellä, punaisella präntillä aktivointiajankohta ja lipun voimassaoloaika. Nyt se oli valmis käytettäväksi, joten hyppäsimme heti linjan 59 pitkänmalliseen haitaribussiin. Näitä autoja risteili kentän ja Veleslavin linja-autopysäkin välillä vain muutaman minuutin välein aamuaikaisesta iltamyöhäiseen. On merkillepantavaa, että Prahan lentoaseman ja keskustan välillä ei ole kiinteää juna-, metro- tai ratikkalinjaa, joten meillä tuli vaihtaa välillä kulkuneuvoa päästäksemme näppärimmällä mahdollisella konstilla hotellillemme.
Vaihto linja-autosta metroon tapahtui sujuvasti: autosta ulos, jonka jälkeen katseemme haravoivat vihreällä M-kirjaimella merkityn metrotunnelin suun. Portaat alas, jossa haravoitiin tällä kertaa nimi Depo Hostivar. Se oli kaupungille päin menevän A-metrolinjan toinen pääteasema, joten oikea raide oli helposti valittu. Prahassa linjoja on vain neljä, joten metrolla matkaaminen on helppoa.
Vaunut olivat todella siistejä, joskin melko meluisia. Ja koska meitä suomalaisia niin helposti moititaan juroiksi ja hiljaisiksi erakoiksi, niin voin huojentaa mieliänne toteamalla myös tsekkien olevan ihan samanlaisia julkisilla matkustaessaan. Sijainnin seuraaminen oli helppoa vaunun seunustoijen ja käytävien selkeiden näyttötaulujen avulla, eivätkä kuulutukset sitä ainakaan vaikeuttaneet. Jos niitä nyt edes kuuli jatkuvien kiihdytys- ja jarruttelu-ulinoiden, kitinän ja ryskeen seasta.
Kymmenenen aseman kohdalla olimme perillä Zelivskéhon asemalla. Tai oikeastaan yhdennentoista, sillä Floran asema oli remontin vuoksi poissa käytöstä.
Don Giovanni Hotel Prague
Alhaalta metroasemalta oli helppo lähteä oikeaan suuntaan, kun vain muisti hotellinsa nimen. Don Giovannihan se oli, siihen suuntaan siis. Vielä portaat ylös ja olisimme ulkona. Laukkuja portaita ylöspäin rahdatessa mietin, että miksi juuri alaspäin meneminen oli tehty helpoksi liukuportaiden avulla? Eikö se pitäisi olla toisin päin?
Metrotunnelista ulos päästyämme minulta pääsi suustani ihan vahingossa: jösses.
Oma hotellimme, Don Giovanni Hotel Prague, siinä esitteli ulkoisia sulojaan silmiemme edessä suurena ja mahtipontisena. Musiikillisesta instrumentista inspiraationsa saanut betoni- ja lasiluomus kurotteli koko 12 kerroksen komeudessaan kohden taivaita. Rakennus muistutti sopivasta kulmasta katsottuna etäisesti Vltavan rantapromenadia koristavaa Tanssivaa taloa, Tančící důmia. Tavallisesti meitä on viehättänyt enemmän pienet boutique-tyyppiset hotellit ja niiden lempeä intiimiys, mutta tällä kertaa haksahdimme hotellikolossiin, jolla olisi tarjota varsin nimelliseen hintaan mitä ihmeellisempiä asioita.
Sisälle astuessa tuntui kuin olisi astunut sisään johonkin elokuvaan. Edessä oli suuri ja avara sali, jonka katto katosi jonnekin korkeuksiin kullanväristen pilareiden kannattamana. Harmaahapsinen herra soitteli valkoisella pianolla ties mitä sonetteja. Nuoret, kauniit ja komeat vastaanottohenkilöt hymyilivät asiakkaille uniformuissaan kiiltäväksi hinkatun, pitkän vastaanottotiskin äärellä. Kaiken tuon keskellä, sulavalinjaisten portaiden juuressa Mozartin oopperan Don Giovannin nimikkohenkilön kivinen olemus toivotti matkustavaiset mitä lämpimimmin tervetulleiksi.
Vastaanottomuodollisuudet oli hoidettu nopesti molemminpuolisella rutiinilla. Ja vaikka olimme neljä tuntia etuajassa, saimme huoneen käyttöömme heti. Virkailijatar ojensi meille tervetuliaislahjaksi pullollisen valkoviiniä, jonka jälkeen lähdimme kohden hissejä, päämääränämme kahdeksas kerros. Tämähän alkoi lupaavasti, vaikka hissien eteen olikin aseteltu kylttejä, joissa varoiteltiin hissien olevan paraikaa päivitettävänä, eivätkä olisi kaikin puolin toiminnassa.
Ylhäällä olimme tuossa tuokiossa. Parin Miloš Formanin Amadeus-elokuvan still-kuvin koristellun käytävän päässä olimme myös perillä. Huoneemme sijaitsi talon kulmauksessa maisemien avautuessa itään ja kaakkoon. Harmittelin hieman, sillä olisin toivonut näkymää juuri päinvastaiseen suuntaan, kohden vanhaakaupunkia. Mutta ehkäpä tähän hintaan ei voi vaatia kaikkea. Huone oli harvinaisen tilava ja kaikinpuolin siisti. Ikkunatkin olivat puhtaat, joka ei aina ole niin itsestään selvää. Sänky osoittautui laadultaan ehkä parhaaksi kaikista tähän astisista. Kylppärissä oli tilaa ja valoa, ainoastaan nestesaippuatelineen paikan olisi voinut harkita uudelleen.
Huoneesta löytyi myös tuiki tarpeellinen tallelokero sekä ilmastointi, joka vaikutti olevan vielä talvisäädöissään. Toisin sanoen se ei suostunut puhaltamaan viileää ilmaa, vaikka kuinka sääteli. Pöydällä meitä odotteli kaksi vesipulloa, jotka vaihdettiin siistijän toimesta täysiin joka aamu. Myös täyteen ahdettu baarikaappi olisi ollut käytettävissämme, mutta vaikka sen sisältö oli hinnaltaan varsin kilpailukykyinen kotimaisiin vastineisiinsa verrattuna, emme kajonneet siihen nopeaa vilkaisua kummemmin. Ei tänne ryyppäämään oltu tultu.
Jo vain tässä kämpässä muutaman yön majailisi.
Lounge hotellissa
Executive-huoneemme etuihin kuului talon kahdennessatoista, eli ylimmässä kerroksessa sijaitsevan loungen käyttö. Koska emme olleet ehtineet syömään juuri minkäänlaista aamupalaa, päätimme lähteä tarkastamaan sen tarjontaa. Juutuimme kuitenkin hissien ovelle, sillä hissi ei suostunut pysähtymään kohdallemme useista yrityksistä huolimatta. Jonkin aikaa aprikoituamme Jenny päätti kokeilla alaspäin suuntaavan nappulan painamista, vaikka olimmekin menossa ylös. Hissi saapui noutamaan meitä lähes saman tien ja saatoimme nousta talon katolle.
Hissiltä jatkoimme käytävien mittailua läpi hierontasalongin ja jonkinlaisen minikylpylän. Emme antautuneet niiden houkutuksille, vaan suunnistimme määrätietoisesti alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti suoraan loungeen. Aikaisen ajankohdan ansiosta paikka oli täysin autio, edes henkilökuntaa ei näkynyt.
Lasiovellinen viileäkaappi sisälsi valmiita salaattiannoksia kauniisti sommiteltuina, kupujen alta puolestaan löytyi erilaisia pikkusuolaisia lihalla, kalalla ja kasviksilla, gluteenilla ja ilman. Ruokailutilassa oli pari pientä pöytää tuoleineen ja niiden ohessa kahvi- ja limuautomaatti, alkoholijuomia oluista kuohuviiniin, tuoremehukannuja jäämurskassa, makeita jälkiruokia. Viereinen salonki piti sisällään kirjaston ja oleskelutilaa hieman suuremmallekin väelle. Nyt se huokui tyhjyyttään.
Otimme lopulta sivistyneesti croissantinpuolikkaat erinäisillä täytteillä, täkäläistä appelsiinilimua ja cappucinot. Mehuakin piti maistaa. Kaikki tarjoilut todettiin hyviksi ja maistuviksi, mutta erityisesti leipien täytteenä käytetty tahna vei kielen mennessään. Kävimme vielä kattoterassilla haistelemassa paikallista kaupunki-ilmaa ja mullistelemassa maisemia. Kenties täällä ylhäällä saattaisi käydä toisenkin kerran.
Kafkamainen kalmistokierros
Lyhyen ruokalevon jälkeen mielemme teki jo ulos. Ennusteet olivat lupailleet vähäisiä vesisateita, mutta koska sää näytti edelleen pysyvän täysin kuivana, päätimme lähteä kiertämään juutalaisten ”uutta” hautausmaata kadun toiselle puolen. Taatusti on olemassa iloisempia ja piristävämpiäkin tutustumiskohteita, mutta Franz Kafkan hautaan liittyvä multikätkö houkutteli meitä kovasti.
Ulos mennessä pysähdyimme hotellin 1-kerroksessa. Rakennukseen on nimittäin piilotettu mielenkiintoinen ominaisuus, akustinen ellipsoidi. En oikein löytänyt sille kattavaa suomenkielistä selitystä, mutta yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että rakennus on suunniteltu tietynlaisen ellipsin muotoiseksi, jossa ääni heijastuu kahden pisteen välillä äärimmäisen tarkasti. Asetuimme aulan molemmin puolin metallikilvin merkittyihin pisteisiin, noin viidentoista metrin päähän toisistamme ja ryhdyimme rupattelemaan. Ihan piti hätkähtää, sillä Jennyn ääni kuului toiselta puolen aulaa kuin olisi vieressä seissyt! Tähän ominaisuuteen oli liitetty myös multikätkö, jonka saimme lopulta ratkaistua vain erään kotimaankollegan avustuksella. Voi olla, että ilman kätköä olisi tämäkin asia saattanut jäädä kokematta.
Varsinainen kalmistokierroksemme käynnistyi hautausmaan komean portin kohdalta, jonka jälkeen jäimme ihmettelemään sen komeita hallinto- ja huoltorakennuksia parin itsiön ajaksi. Niitä vaadittiin paikalla olleen virtuaalikätkön suorittamiseen, eivätkä ne aiheuttaneet sen kummempia toimenpiteitä. Jatkoimme matkaamme kohden koillista aidan vierustaa seuraillen. Näkymät olivat jälleen kuin jostain elokuvasta, vaikka tunnelma olikin käsinkosketeltavan rauhaisa. Lehdettömät puut oikein korostivat kauhuleffamaista fiilistä. Lisäksemme paikalla ei näkynyt muita eläviä kuin yksi penkillä istuva, kirjaansa syventynyt nainen kauempana käytävän varrella.
Hautakiviä oli käytävän varrella pitkin ja poikin, Isommin hautoja ei oltu koskaan huollettu, mutta kiviä ilmeisesti siivotaan säännöllisesti joko omaisten tai henkilökunnan puolesta. Saamieni tietojen mukaan juutalaisilla on tapana haudata vainajansa tarvittaessa vanhojen päälle, joten tietty sekavuus kuuluu asiaan. Kivisen aidan valkeaan rappaukseen oli kiinnitetty koko matkan varrelta isompia ja pienempiä muistolaattoja, joissa muistettiin holokaustin uhreja. Niitä näyttää riittäneen.
Kafkan ja hänen vanhempiensa hauta oli yllättävän vaatimaton, ainakin kun useimpiin naapureihinsa vertaa. Käytävien kulmauksessa nökötti vaalea kivipaasi melko siivottoman kivikehyksen reunassa. Haudalle oli jätetty runsaasti pieniä paperilappusia, lienevätkö rukouksia tai muita viestejä tuonpuoleiseen olleet. Kutakin lappusta piti paikoillaan pieni kivi, joissa niissäkin näytti osassa olevan tekstiä. Joukossa oli myös kuvia, kukkasia ja muutama kokonainen savukekin. Kai sekin on tapa osoittaa kunnioitustaan: kaverille kans.
Löysimme etsimämme multikätkön ratkaisemiseen vaadittavat tiedot, mutta harmillisten takaiskujen vuoksi emme päässeet alkua pidemmälle. Jatkoimme kuitenkin käyskentelyämme tässä ehkä hieman kafkamaisessakin ympäristössä ihaillen vaikuttavan näköisiä hautamuistomerkkejä ja suoranaisia monumentteja. Toden totta juutalaisilla on ainakin aikoinaan ollut rahaa ja varmasti paljon valtaakin tässä kaupungissa.
Matkamme eteni juutalaiselta hautausmaalta sen kristilliseen naapuriin. Haudat olivat jo huomattavasti enemmän kotoisan protestanttisen vaatimattomia, joskin mitä syvemmälle kävelimme, sitä vaikuttavammiksi nekin kasvoivat. Joukkoon mahtui jo kokonaisia kryptia ja jopa pieniä mausoleumeja. Jätimme nuo kummitusmaiset kivirakennelmat rauhaan ja palailimme hiljakseen takaisin elävien maailmaan samalla kätköjä keräillen. Ihmettelin ääneen, kuinka paljon tänne onkaan haudattu Rodina-nimisiä ihmisiä. Jenny selvensi minulle rodinan tarkoittavan sanaa ”suku”. Ehkä tunsin itseni hieman typeräksi, ehkä en. Nauratti joka tapauksessa.
Kyllä vain, tämä kalmistokierros oli oikeasti elämys.
Hautausmaalta päästyämme totesimme auringon alkavan paistamaan yhä suuremmiksi muuttuvista pilvenrakosista. Tuuli edelleen puuskaisesti, mutta sekään ei tuntunut enää kovin kolealta. Seurailimme geoappiemme näkymiä ja totesimme aivan toisella puolen katua sijaitsevan seuraavan kohteen. Sen äärellä oli niin kutsuttua geoepäilyttävää liikehdintää, mutta koska emme aivan täysin varmoja voineet asiasta olla, jätimme tuo pipopäisen hiipparin rauhaan ja siirryimme puolestamme itse apajille vilkkaasta ohikulkuliikenteestä piittaamatta. Kätkö esitteli meillä kevään 1945 kansannousun erästä taistelupaikkaa, jossa prahalaiset nousivat barrikadeille natsimiehittäjiä vastaan.
Jatkoimme matkaamme pienempiä katuja kuljaillen kohden etelää. Alamäki veti askelta yhä kiihkeämmin, joten pysähdyimme välillä kätköilemään ja kuvailemaan paljon elämää kokeneita rakennuksia, mutta myös hyvällä maulla ja mielikuvituksella uudistettuja kadunvarsikohteita. Erityisesti shakkiruudukkoa muistuttava jalkakäytävän kiveys herätti meissä ihastusta, kuten myös punavalkeat katukyltit, jotka ovat Prahalle niin ominaiset. Paikoin näkymät olivat suorastaan karuja, sellaisia mitä turisteille ei ehkä niin kovin mielellään esiteltäisi.
Puut olivat muutamia suotuisimmissa paikoin kasvavia yksilöitä lukuun ottamatta vielä lehdettömiä. Pensaat sitä vastoin olivat heleän vihreinä, nurmikoista puhumattakaan. Prahan kevät oli jo selkeän pitkällä, kuten se oli yllättäin myös koti-Suomessa. Lintuset karjuivat kurkkunsa käheäksi yrittäessään saada ääntään kuuluvaksi jatkuvan liikenteen pauhun ylitse.
Käännyimme kätköjen perässä kohden itää, kunnes huomasimme olevamme jo melko pitkällä. Hotelliin ei suorinta tietä olisi kovin pitkä matka ollut, mutta tien tukki valtaisa sairaala-alue, jonka läpi ei tavallisella kuolevaisella vaikuttanut olevan mitään asiaa. Tilannetta puntaroituamme päätimme palata samoja jälkiämme takaisin päin. Alamäen sijasta edessä oli tällä kertaa pitkähkö ylämäki, joka pisti nousulihakset yllättävän tiukille. Lopulta olimme kuitenkin takaisin hotellissamme, ja ihan valoisan aikaan vieläpä.
Allegretto
Sen suuremmin laittautumatta laskeuduimme kerroksestamme maan tasalle, jossa siirryimme hotellin ravintolaan, Allegrettoon. Ravintola mainosti itseään Michelinillä, joka tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että italialaistaustainen Michelin-kokki Sabatelli on joskus käynyt suunnittelemassa raivintolalle kolmen ruokalajin illallisen. Ehkä hieman harhaanjohtavaa mainontaa, mutta maassa maan tavalla.
Näin iltapäivän loppupuolella ravintola vaikutti autiolta, mutta jotain elämää siellä onneksi oli. Nuori miestarjoilija saatteli meidät peremmälle, jossa meillä oli vara valita pöytämme. Ruokalistalta valikoimme yhteisesti mieleisen annoksen, joka piti sisällään ylikypsällä ankanlihalla täytettyjä knöödeleitä punaviinikastikkeessa, siiderissä marinoidun punakaali-omenapaistoksen kera. Koska olimme vierailulla hyvin perinteisessä ja liki vankkumattomassa olutmaassa, valitsin juomakseni paikallisen pienpanimon Úněticen puolitumman oluen. Jennylle puolestaan maistuisi slovakialainen Prager’s-omenasiideri.
Taikinakuoreen piilotettu ankanliha oli tosiaankin mureaa, suorastaan suussa sulavaa. Olisin kaivannut siihen ehkä hieman lisää makua, lähinnä suolaa, mutta kun haarukallisen päälle sipaisi hitusen punakaali-omenapaistosta, heräsivät knöödelit eloon. Näiden elementtien saattoi lähes kuulla keskustelevan keskenään. Ja vaikka kuinka yritimme nauttia annoksiamme hitaasti ja arvokkaasti, samalla kevyesti keskustellen, katosivat ne ääntä kohden lähes suomalaiskansalliseen tyyliin. Toisin sanoen aivan liian nopeasti, sillä tätä makumatkaa olisin voinut jatkaa vaikka pitkälle aamuyölle saakka. Eikä palanpainikkeeksi tilaamani olut ainakaan huonontanut tilannetta; sen verran samettinen oli juoman lempeä kosketus kitalaella ja kurkunpäässä.
Jälkiruoaksi Jenny valitsi suklaafondantin, minä halusin säheltää Mille-Feuillen kanssa. Vaihdoimme välillä annoksiamme, kuten hyvin yleisesti hyväksyttynä tapana on, ja totesimme yhdessä tuumin suklaafondantin epäonnistuneeksi. Ei ollut sulaa suklaata siinä, ei. Mille-Feuille, jonka ohessa oli mascarponea, hedelmää ja vaniljakastiketta, oli puolestaan ihan hyvä. Sonetteja en tästäkään jälkiruoasta silti ryhtyisi säveltämään. Niitä saimme kuulla muutenkin aulapianistin esittäminä ja kaiuttimien meille välittäminä suoraan pöytämme yläpuolelta. Kokonaisuutena arvostellen pidän ateriaa oikein kelpona, ja etenkin sen punakaali-omena-osuutta. Myös juomat olivat hyviä, elleivät jopa erinomaista ja sopivat mainiosti perinteisen tsekkiläisen ruoan kanssa nautittaviksi.
Tarjoilijamme tuoman laskun mukaan ateriointimme kustansi 1582 korunaa (n. 65 €), toisin sanoen oli kuin olisimme syöneet kaksi ateriaa yhden hinnalla. Koska meillä jäi kaikki käteinen huoneeseemme, jouduin maksamaan kortilla. Oletin, että minulla olisi ollut mahdollisuus antaa mukavalle tarjoilijallemme tippiä, mutta eipä ollutkaan. Kaverin kasvoilta oli luettavissa pienoinen pettymys, mutta hän pysytteli silti asiallisen tyynenä. Kiittelimme ja läksimme ulos, mutta vain viereiseen matkamuistomyymälään asti, josta Jenny bongasin itselleen matkamuistoksi sopivan Myyrä-mukin. Koska käteinen oli edelleen huoneessa, lähdimme sitä hakemaan.
Omaatuntoani kolkutteli siihen malliin, että otin rahat ja lähdin yksikseni mukiostoksille ja särkemään samalla isoja korunaseteleitä pienemmiksi. Ostokset tehtyäni marssin takaisin ravintolaan, josta yhytin tarjoilijamme uudemman kerran.
– Hello again. We forgot something, lausahdin ja työnsin 200 korunan (n. 8 €) setelin nuoren miehen kouraan. Hänen ilmeensä kirkastui kertaheitolla.
– Thank you! I really appreciate this, thank you!
Kuinka helposti ja halvalla sitä pystyykään tekemään paitsi toiselle myös itselleen hyvän mielen. Pyhimyksen sädekehä pääni päällä himmeästi kiiluen poistuin ravintolasta valmistautumaan lyhyelle iltakävelylle.
Lidl
Aurinko oli jo painunut mailleen astuessamme hotellin alati lukitsemattomien automaattiovien kylmemmälle puolen. Ilta oli tosiaankin selkeästi viilennyt, eikä tuulikaapin tulikuumaa ilmaa hönkivä puhallinkoneisto ainakaan lieventänyt tuota tunnetta. Vaan samapa tuo sille, sillä meillä oli missio, tai oikeastaan kaksi.
Ensimmäinen oli kätkö, jonka olimme bonganneet jo iltapäivällä hotellille saapuessamme. Tuolloin väkeä oli liikkeellä aivan liikaa, eikä niin keskeisellä paikalla sijaitsevaa kätköä yksinkertaisesti ilennyt napata näkyville. Marssimme Vinohradská-kadun yli ja siirryimme pelipaikoille. Tungin käteni kainaloa myöten pimeään pensaaseen ja loppu onkin pelkkää statistiikkaa.
Toinen missio ja iltakävelymme perimmäinen tarkoitus oli kuitenkin käydä hankkimassa hieman hotellitarpeita: kivennäisvettä, sipsiä ja ehkä karkkiakin. Itsehän en selviä hotelli-illoista ilman sipsejä. Paljon niitä ei tarvitse olla, kunhan niitä vain on. Pieni pussillinen riittää useaksi päiväksi. Mistä lie moinen pinttymä on päähäni pätkähtänyt, mutta voisi asia olla huonomminkin. Lähin, ja kenties runsasvalikoimaisin paikka vaikutti olevan paikallinen Lidl.
Menimme sisään ja totesimme juuri menettäneemme Lidl-neitsyytemme. Tsekkeihin asti piti sekin tulla sitten kokemaan. Ei minulla mitään Lidlejä vastaan ole, mutta kun kotipaikkakunnalla ei sellaista ole, niin eipä noissa ole sitten vain tullut muuallakaan käytyä. Ensinäkemältä kauppa vaikutti ihan tavalliselta sekatavarakaupalta. Haluamiamme tarpeita etsiskellessä totesimme kuitenkin, että kauppahan oli aivan kirjaimellisesti sekatavarakauppa: samalla hyllyllä saattoi vierekkäin olla lastenruokapurkkeja ja jotain kannabisviinaa, selän takana leipää, saippuaa ja hohtimia. Viinakset vaikuttivat näyttelevän varsin suurta roolia kaupan tuotevalikoimassa, aivan kassojen vieruksia myöten – siinä missä meillä kotipuolessa tavallisesti tyrkytetään karkkia.
Saimme lopulta ostoksemme tehtyä ja palasimme kadun toiselle puolen. Vaikka ilta oli vielä nuori, päädyimme huilaamaan huoneessamme aamuun saakka. Päivä oli alkanut jo aamukolmelta ja paljon oli sen jälkeen ehditty tekemään ja kokemaan. Väsytti.
Dobrou noc!
Tiistai 17.3.2026
Nukuttiin niin pitkään kuin unta riitti. Tässä iässä sitä ei vain enää kovin pitkälle aamuun riitä, mutta tuonne puoli kahdeksan korville kuitenkin. Vankoista valoverhoista huolimatta auringonpaisteen saattoi aistia vain kevyestikin silmiä siristellessä. Pian olimme valmiita uuteen, hienoon päivään.
Aamiainen tarjottiin Allegretton tiloissa. Etukäteishuolehdinnasta huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, Jenny muisti huoneemme numeron ulkoa, kun ravintolan ovella päivystävä neitokainen sitä meiltä tiedusteli. Valtasimme saman pöydän käyttöömme kuin missä edellispäivänä olimme päivällistäneet. Mitäpä sitä suotta hyvää vaihtamaan.
Voisi kuvitella, että kun sormi menee suuhun, on se ravintolassa huonompi juttu. Mutta minkäs teit, kun valinnanvaraa erilaisten vaihtoehtojen kanssa oli niin paljon: erilaisia juustoja omin käsin leikeltäväksi ja valmiina siivuina, sama juttu makkaroiden kanssa. Nakkeja useamman sorttisia, paksua pekonia, kananmunaa muodossa jos toisessakin. Puuroa, jogurttia, vanukkaita, kaikenmoista pähkinää ja mysliä niiden sekaan heitettäväksi. Hedelmiä ja vihanneksia, useimmat kauniisti pilkottuna. Erilaista leipää varmaan viittätoista sorttia, osa jopa valmiiksi voideltuna. Mehuja, maitoja, smoothieita, kannuista ja automaateista. Jälkiruoaksi monenmoista nisua ja piirakkaa yhden seinustallisen verran. Eipä voinut kaikkea lappaa kerralla maistettavakseen, joten tyydyin näin ensimmäisenä aamuna nakkeihin, pekoniin, paistettuun kananmunaan, noin viiteen juustoon ja pariin leikkeleeseen. Koska annokseni vaikutti varsin värittömältä, heitin kyytiin malliksi pari kurkkuviipaletta. Fleksaaminen oli näin hyvällä alulla.
Hitaasti appeita nautiskellessa ja päivän toimia suunnitellessa oli väki ravintolassa alkanut lisääntymään. Me olimme siinä vaiheessa jo hyvinkin kylläisiä, joten vapautimme heille pöytätilaa ja vyöryimme vatsoinemme yläkertaan valmistautumaan päivän koitoksiin.
Staré Město – vanhakaupunki
Suihkaisimme linjan A metrolla aivan hotellimme edustalta Můstekin asemalle, vanhan- ja uudenkaupungin rajamaastoihin. Montaa minuuttia siihen ei ehtinyt kulumaan, mutta säästi kummasti alati vanhenevia jalkojamme. Tähän aikaan aamupäivästä pahimmat ruuhkat olivat jo takanapäin, joten saimme istuskella pääasiassa sysimustia maisemia ihaillen.
Maanpinnalle putkahdimme upealla Venceslauksen aukiolla, josta otimme suunnaksi lähimmän kätkön. Matkan varrelle sattui kuitenkin pari matkamuistomyymälää, joissa piti piipahtaa tekemässä ne muutamat pakolliset hankinnat. Mukaamme lähti ainakin postikortteja, Kunnon sotamies Švejk -jääkaappimagneetti ja monenlaista makeaa muistoa. Keskeytyksistä huolimatta matkamme eteni kätkölle ja ohikin, kunnes saavuimme Kostel svatého Havla -nimisen kirkon läheiselle torille, Havelskýlle. Olimme kyllä tietoisia prahalaisten pääsiäismarkkinaperinteestä, mutta tuli hieman yllätyksenä, että jossakin päin kaupunkia moista perinnettä jo toimeenpantiin, vaikka pääsiäiseen oli aikaa vielä monta viikkoa.
Väkeä oli liikkeellä oikein sopivasti suomalaiseen mentaliteettiin, joten liityimme joukon jatkoksi. Runsaasti ja rehevästi pääsiäisaihein koristellut kojut pursusivat kaikenlaista hyvää ja hienoa, pääasiassa paikallista tuotantoa olevia käsitöitä ja kulinaarisia erikoisuuksia. Oli käsintehtyä suklaata, puuleluja, nahkatöitä, marjoja ja vihanneksia, hedelmiäkin. Hiplailimme ja ihastelimme aikamme ostoksia kuitenkaan tekemättä ja jatkoimme kohden koillista.
Käyskentelimme aurinkoisia katuja ja kujia saapuen 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa rakennetun Týnin Mariankirkon jykeville peruskiville. Tapani mukaan en nytkään voinut olla taputtelematta aikaa ja elämää nähnyttä rakennusta sen hiekkakiviselle ahterille kerätäkseni jotain maagista voimaa muinaisuudesta. Vanhankaupungin aukio oli tällä kertaa varsin vaisuna, sillä se oli suljettu pääsiäisvalmisteluiden takia. Niinpä meillä jäi nyt katusoittajat kuulematta ja trdelníkit syömättä, joten kiertelimme Prahan kenties kuvatuimmalle nähtävyydelle, astronomiselle kellolle hieman sivummalta. Aikomuksenamme oli tutkia kellon alapuolista kiviseinää erään maakätkön tiimoilta. Ties kuinka moneen kymmeneen valokuvaan ehdimmekään pääsemään siinä seinää hipelöidessämme ja iknofossiili-aiheisia muistiinpanoja värkäten.
Banksy Museum
Kun olimme saaneet fossiileista tarpeeksemme, tungimme itsemme väkijoukon läpi kapealle sivukadulle. Tiesimme kyllä minne olimme menossa, mutta emme tienneet miten sinne pääsisi. Opastekylttejä ja mainoksia tihrustellessa huomasin lopulta sivusilmälläni joitain kohteeseemme viittaava: Banksy Museum. Palasimme vähän matkaa takaisin päin siirtyäksemme pienestä porttikongin tapaisesta peremmälle. Edessämme avautui pieni aukio kahviloineen ja ravintoloineen, me pujahdimme kuitenkin sisään suurehkon rakennuksen ovesta.
Pääsymaksun maksettuamme siirrtyimme peremmälle. Jo heti ensisilmäyksellä saatoimme tunnistaa tutun tyylin, vaikka kyse olikin vain ansiokkaista jäljennöksistä. Näitä samoja teoksia olemme pyrkineet löytämään niiden alkuperäisistä sijainneistaan Euroopan suurkaupungeissa, joskin heikolla menestyksellä. Katutaidetta kun ovat, niin melko suuri osa niistä on jäänyt uuden maalikerroksen alle. Osa on myös poistettu kiinteistönomistajien tai viranomaisten toimesta.
Käsittääkseni teoksia esiteltiin aivan yksyhteen-koossa, jonka lisäksi niiden yhteydestä löytyi kattava seloste niiden kontekstista ja historiasta. Mielenkiinnolla noita tekstejä ahmimme. Eräässä rakennuksen lukuisista huoneista huomioni kuitenkin kiinnitti hautakivimäiset paadet, joissa oli mielestäni hebreankielistä kirjoitusta. Mielenkiintoni heräsi: mitä ne täällä tekivät? Eivät taatusti liity näyttelyyn mitenkään. Rakennuksen korkeuksia kurotteleva katto ja useassa eri tasossa sijaitsevat näyttelytilat sekä suuret, umpeen levytetyt ikkunat toivat helposti mieleen jonkin pyhäkön. Synagokako? Asiasta piti ottaa selvää.
Selvisi, että rakennus oli peräisin jo keskiajalta ja alkuperäiseltä nimeltään Kostel svatého Michaela archanděla, eli vapaasti suomennettuna Pyhän Arkkienkeli Mikaelin kirkko. Valmistuessaan kirkko on edustanut romaanista ja goottilaista tyyliä, mutta muutettiin myöhemmin barokin tyylin mukaiseksi. Uskontokuntia sen seinien suojissa on ollut aikojen saatossa monia alkaen roomalaiskatolisuudesta siirtyen sitten hussilaisuuden kautta luterilaiseksi. Kirkkorakennuksen kryptaan, jonne pääsy oli ihme kyllä estetty, on ilmeisesti edelleen haudattuna Prahan yliopiston rehtoreita vuosisatojen varsilta. Mitä kaikkea muuta rakennuksen historiaan sitten liittyykään, mutta ennen näyttelytilaksi päätymistään se on ehtinyt toimia mm. varastona ja yökerhona.
Vaikka näyttely oli kaikin tavoin varsin puhutteleva ja ansiokkaasti toteutettu, edusti sitä ympäröivä rakennus itselleni silti jotain aidompaa – olkoonkin, että jäljet sen pitkästä ja vaiheikkaasta menneisyydestä on piilotettu valkean maalin ja lastulevyjen alle.
Pienimuotoinen tunnemyrsky oli valmis. Mutta ehkäpä se olikin tämän kaiken perimmäinen tarkoitus.
Näyttelystä ulos päästyämme hiukoi sen verran, että päätimme käyttää tämän pienen ja hiljaisen aukion matkailupalveluita hyväksemme kahvin ja leivosten merkeissä. Se oli helppoa, sillä viereisen, ainakin terassinsa osalta tyhjyyttään huokuvan ja lopulta nimettömäksi jääneen kahvilan tarjoilijatar saapui tyrkylle välittömästi, kun vain pysähdyimme hetkeksi tutustumaan paikan tarjontaan mainostelinettä tavaten.
– Inside or outside?
Kysymys tuli sen verran yllättäin ja pyytämättä, että heitin lonkalta ”Outside, of course”, aurinko kun paistoi niin komeasti. Etenkin Jennyn mielestä se osoittautui virheeksi, mutta siinä sitä varjoisalla terassilla sitten kuitenkin istuskelimme paksuilla istuintyynyillä. Jotka muuten kuumensivat takapuolta siihen malliin, että lienevätkö ihan lämmitettyjä olleet. Tilasimme wieniläisen ja algerialaisen kahvin sekä palaset porkkana- ja mansikkakakkuja, jotka kaikki osoittautuivat sen muhkeiksi, että kahvitauko sai lähes lounastauon luonteen. Kiittelinkin tarjoilijattarellemme annosten olleen varsinaisia energiapommeja, johon mielipiteeseen hän naurahtaen myös yhtyi. Välipalat maksoivat tasan 600 korunaa, eli rapiat 24 euroa. Yllättävän hintavat olivat paitsi Prahan myös jopa Suomen mittapuun mukaan.
Kaarlensillalla
Matkamme jatkui läpi kapeiden ja ah, niin ihanan rauhaisten kujien halki kohden Vltavajoen rantaa. Keskiaikaisten seinien tiukassa syleilyssä tuntee helposti olevansa osa kaupunkia ja sen ikiaikaista jatkumoa. Itsellään ei tarvitse kosketella elämää ja kuolemaa kokeneita seiniä, vaan seinät koskettelevat itseä. Aurinko tavoittelee kaupungin kattoja ja tuuliviirejä, aivan katutasoon sen säteet eivät yllä. Ja sitten kun yltävät, niin värit ja niiden miljoonat sävyt tuntuvat luovan koko kaupungin aina uudelleen ja uudelleen.
Rantakadulle saapuessa turistien määrä räjähti käsiin. Tai räjähti niin kuin näin maaliskuun puolen välin jälkeen voi ajatella sen räjähtävän, eli ihan maltillisesti. Kohteenamme oli kadun toisella puolen väkeä varsin tehokkaasti, mutta kaikessa aurinkoisuudessaan hyvin ymmärrettävästi kiinnostavan katuterassin takana sijaitseva näköalatasanne. Kuljimme läpi iloisesti oluittensa kanssa mekastavan ihmisjoukon sivuillemme vilkuilematta ja saavutimme päämäärämme ilman ongelmia. Virtuaalikätkö vaati ottamaan itsiön, jossa näkyisi itsensä lisäksi kaksi Prahan kolmesta kuvatuimmasta kohteesta, Kaarlensilta ja Prahan linna. Homma oli helppo, vaikka oma kännykkäni ei komenteluista, kiroilusta ja asetusten säätelyistä huolimatta halunnut tarkentaa muuhun kuin karvaiseen pärstävärkkiini. Ei sitten.
Jäimme hetkeksi ihailemaan upeita näkymiä aivan muuten vain. Huomiomme kiinnitti alapuolellamme uiskenteleva nokikana, joka pieni risu nokassaan eteni määrätietoisen näköisesti ylävirtaan. Pian se käännähti sillan suojaksi aseteltujen hirsihäkkyröiden päälle ja askelsi hieman vaappuvin räpylöin hirsien päällä aurinkoa ottavan puluparven keskelle, pysähtyi ja asetteli risunsa haljenneen hirren rakoseen. Sitten se laskeutui alas vedenrajaan ja uiskenteli takaisin tulosuuntaansa uutta risua hakemaan.
Siinä me olimme maailmanluokan kulttuurihistoriallisten nähtävyyksien keskellä, muiden turistien metelöidessä juomiensa kanssa selkäimme takana ja seurasimme pesäänsä liikuttavan tarmokkaasti rakentavaa nokikanaa. Mitä kaikkeus tahtoikaan meille sillä kertoa?
Moisen jälkeen tuntuu lähes harmaan arkiselta kertoa, että Kaarlensilta oli siinä lähes nurkan takana. Matkamme sinne kulki kuitenkin läpi vähemmän arkisen tunnelin. Sen varrelta olisi löytynyt mitä ihmeellisimpiä houkutuksia aina robottibaarin, virtuaalimuseon ja epäilyttävän oloisen julkisen vessan muodossa. Pysähdyimme lopulta kannabiskioskin kohdalle, emme kuitenkaan hankkimaan mitään tajuntaa laajentavaa, vaan postimerkkejä. Hieman elämäänsä kyllästyneen oloinen aasialaisrouva otti rahat ja ojensi merkit mitään ääntelemättä. Luulenpa, että viereisen virtuaalimuseon mainosfraasien kaikuessa ympärillä 100 desibelin voimalla koko 12-tuntisen, ellei pidemmänkin työpäivän ajan ei päähän enää muuta mahdu.
Kaarlensilta olikin sitten heti siinä tunnelin suulla. Väkeä oli tällä kertaa mukavasti vähemmän kuin edellisellä kerralla lähes yksitoista vuotta aiemmin. Samat, tai ainakin saman näköiset, puhtaan valkeisiin merimiesasuihin puetut mustat miehet kiertelivät alueella jakelemassa jotain esitteitä. Koskaan en ole heiltä esitettä ottanut, josko eivät he semmoista ole juuri minulle koskaan tyrkyttäneetkään. Epäilen kyseessä olevan jonkin ravintolan tai yökerhon mainosjutun. Mutta miksi juuri mustat miehet merimiesasuissa? Kovin tyytyväisiltä osaansa he eivät näyttäneet, joten epäilen hieman homman perimmäistä luonnetta. Heitä on myös aika paljon ja laajahkolla alueella.
Myös itse silta näytti tutulta, itse asiassa täsmälleen samalta kuin vuosia sitten. Kolmekymmentä pyhimystä vartioi sitä ja sen kautta kulkevia aivan yhtä ylväinä kuin ne ovat tehneet jo vuosisatojen ajan. Muistelen koskettaneeni monen muun tavoin Pyhän Johannes Nepomukilaisen patsasta, sillä sen kerrotaan tuovan onnea ja saavan henkilön palaamaan Prahaan toistekin. Tässäpä sitä oltiin, eli homma toimi ainakin siltä osin. Tällä kertaa en sitä hipelöinyt, mutta muistelimme jonkun patsaan jalkojen juuressa olevan kuvan isäntäänsä hellästi katsovasta koirasta. Löydettyämme patsaan lähes toiselta puolen jokea kävin silittämässä tuota pronssihauvaa lähettääkseni tervehdykseni sen välityksellä omalle karvakorvalle sinne Pohjolan perukoille. Käsidesille tuli taas käyttöä.
Tällä kertaa sillalla oli oikein miellyttävää käyskennellä. Väkeä oli maltillisesti ja katuorkesterit pitivät tunnelmaa hienosti yllä. Jotkut pistivät vallan tanssiksi ja mikäpä siinä, kun aurinko hyväili ja olo oli leppoisa. Pyhimykset katselivat hyväksyvän näköisinä, vaikkakin päätään pyöritellen näitä nykyaikojen kotkotuksia. Koululaisjoukko kirmaili opettajansa johdolla vauhdilla ja iloisesti kirkuen patsaalta toiselle.
Nokikanakin oli varmasti jo saanut pari risua lisää paikoilleen uuteen pesäänsä.
Juutalaiskaupungissa
Sillalta lähdimme etenemään kohden Vltavan alavirtaa ja Prahan juutalaiskaupunkia. Koska käyskentelimme tuon kauniin kaupunginosan, Josefovin, leveitä katuja varsin nopeasti ja suoraviivaisesti muutaman maakätkön perässä, en pysty tuosta osuudesta paljoa kertomaan. Mutta yhtä kaikki sen historia on mielenkiintoinen, joskin traaginen, joten siitä muutama sananen:
Juutalaisia on Prahassa ollut varmasti yhtä pitkään kuin kaupunki on ollut olemassa. Joskus 1200-luvulla heidät eristettiin muurilla omaan osaansa kaupunkia. Tuolta ajalta ovat peräisin ulkomaailmaankin kantautuneet tarinat hirmuisesta savihirviöstä, Golemista. Gheton ovet avautuivat lopullisesti vasta 1700-luvun lopulla kuningas Josef II:n uudistusten ansiosta. Ahdas ja ankea ghetto lanattiin Euroopan vanhinta säilynyttä synagoogaa ja paria muuta tärkeää rakennusta lukuun ottamatta maan tasalle 1900-luvun alussa ja sen tilalle rakennettiin hulppea jugend-asuinalue. Hämmästelimme tuota seutua jo edellisellä matkallamme sen ylenpalttisen vaurauden takia. Saksalaiset tuhosivat lopulta toisen maailmansodan aikana Prahan juutalaisyhteisön yli 90-prosenttisesti, eikä siinä nykyisinkään ole enää kuin jokunen tuhat jäsentä.
Matkan varrella meille tulivat tutuksi niin fossiilinen hiekkakivi, travertiini kuin supisuomalainen rapakivigraniittikin. Myös norjalaista larvikiittia olisi ollut tarjolla, mutta sitä edustavan seinän edessä istui sen verran karskin näköinen kaveri, että emme hennoneet häiritä häntä tutkimuksillamme. Ilta alkoi viiletä, joten kaivelin repusta takin hupparin päälle.
Katr
Iltapäivä oli jo sen verran pitkällä, että pohjoisen ruokinta-aikoihin tottuneilla alkoi nälän tunne vallata alaa. Kuljettuamme erään mysteerikätkön perässä Vězeňská-kadun koilliseen päähän äkkäsimme pienen aukion kulmalla Katr-nimisen ravintolan. Teimme lähistöllä pienen katsauksen seudun tarjontaan, mutta päädyimme lopulta avaamaan tuon päällisin puolin oikein siistin ja hyvämaineisen näköisen syöttölän ulko-oven ja astuimme sisään.
Paikka oli yhtä pöytää vaille autio, joten saatoimme istahtaa minne mielemme tekisi. Kauas ulko-ovelta emme päässeet kun jo löysimme etsimämme. Toisen pöydän äärellä istuva mies ja nainen osoittautuivat puheenpartensa perusteella ruotsalaisiksi. Mutta koske emme tulleet tänne sisustusta ihailemaan tai ruotsintuntia pitämään, niin menut tänne ja sassiin!
Hetken tai kahdenkin verran ruokalistan annoksia mielissä pyöriteltyämme päädyimme seuraavaan: Jenny ottaisi naudanpotkagulassia wieniläisillä knöödeleillä, minä puolestani valitsin possunjauhelihaschnitzelin goudajuuston ja perunamuussin kera. Reipas tarjoilijamme otti tilauksen vastaan, välitti viestimme keittiöön ja toi tullessaan tilaamamme oluet. Kyseisten hanaoluiden merkki ja malli jäivät hieman epäselväksi, mutta vasta ne saatuamme huomasimme kuinka jano meillä olikaan.
Annokset tulivat pöytään nopeammin kuin osasin olemattomista jonoistakaan päätellä. Päällisin puolin omani näytti varsin vaatimattomalta: perunamuusia, jonka vieressä ruskea, rapeaksi paistettu taikinanyytti, kyljessä jokunen maustekurkun viipale sekä jotain yrtinpätkiä. Jennyn annos näytti hiukan puoleensavetävämmältä, vaikka mitään väri-iloittelua ei senkään sommittelussa oltu toteutettu.
Mutta voi, mikä maku: kevyesti rapsahtavan kuoren alle piilotettu possun ja goudan epäpyhä avioliitto säkenöi suussani salaman lailla, jota edes taiten suolattu perunamuussi ei saanut sammumaan. Viereen asetellun maustekurkun etikkaisuus taittoi makukokonaisuuden jopa hivenen makeammalle puolen. Olipa tämä kerrassaan mielenkiintoista! Kevyt ja makeahko, jotenkin tutunomainen ja erittäin todennäköisesti tsekkiläinen olut teki tämän jälkeen hyvin kauppansa.
Jostain ihmeen syystä vatsamme täyttyivät nopeasti. Minä sain vielä hieman lisätäytettä Jennyn ylijäämägulassista ja wieniläisistä knöödeleistä. Jaksoimme vaivoin nauttia ruoanpäällyscappucinot. Koko makukokemus maksoi 1050 korunaa, eli vaivaiset 43 euroa! Hinta-laatu -suhde oli enemmän kuin kohdillaan. Henkilökuntakin oli mukavaa ja reipasta. Samalla tämä oli reissun ainoa paikka, missä tipin saattoi maksaa korttipäätteellä. Yhdessä tuumin päädyimme arvioimaan Katr’n selkeästi tämän reissun parhaaksi ravintolaksi. Jos tai kun olette näillä nurkin liikkeellä, niin pistäytykää ihmeessä!
Tyytyväisinä äskeiseen ravintolatapahtumaan läksimme kohden koillista keräillen matkan varrelta useimmat eteemme sattuneet kätköt. Náměstí Republiky -aukion ilmestyessä kadunkulman takaa eteemme totesimme siellä olevan käynnissä pääsiäismarkkinat. Jennyn olisi tehnyt vielä mieli maistella oikein kunnon artesaanihunajaviiniä kojusta kaupattuna, mutta piukeat vatsat olivat mieliämme mahtavampia. Niinpä jatkoimme matkaamme jo aiemmin mainitulle rapakivelle ja samaa kyytiä Na Prikope -ostoskadun ylellisiä houkutuksia ja näyteikkunaostoksia tekeviä ihmisiä väistellen takaisin Můstekin metroasemalle. Päivä oli vahvasti kallistumassa illaksi ja jalkojakin meinasi särkeä. Ehkä Riekereitä ei oltukaan suunniteltu minun jaloilleni.
Hotellille päästyä kävimme vielä lähi-Lidlissä kuplavesiostoksilla ja yläkerran loungessa iltapalalla. Sen jälkeen ei enää ollutkaan virtaa muuhun kuin pesun ja pisun kautta punkkaan. Unta ei tarvinnut juuri odotella. Kovaa hommaa tämä ulkomaankätköily.
Krásné sny!
Keskiviikko 18.3.2026
PItkään ei unta riittänyt tänäkään aamuna. Aamiaiselle konkoiltiin silti vasta pahimpaan ruuhka-aikaan, eli puoli yhdeksän maissa. Pöytiä riitti silti meillekin asti, joista yhden varasimme mehulasein käyttöömme ja ryhdyimme lastaamaan eväspalapeliä lautasillemme. Kirkas auringonpaiste ja ennusteiden iltapäiväksi lupaamat lähes 15 lämpöastetta tiesivät mainiota päivää.
Kauan emme eväittemme kanssa viivytelleet, joten olimme kohta tutussa A-linjan metrossa menossa kohden Malostranskàn metroasemaa linnan ja Vltavan välimaastossa. Aamuliikennettä oli tänä aamuna totuttua enemmän, joten saimme seisoskella ja istuskella paikallisten kanssa kylkimyyryssä toistemme kanssa. Suurin osa väestä jäi kuitenkin pois ennen omaa pysäkkiämme.
Kätköltä kätkölle etenimme jatkuvasti hieman ylöspäin kohoavaa reittiämme linnaa kohden. Matkan varrella näimme edelliseltä käynniltämme tuttuja juttuja, kuten Malostranskàn aukion aurinkokelloineen ja katettuine jalkakäytävineen sekä tuoreempia tuttavuuksia, joihin lukeutui ainakin sliveneciläinen marmori Pyhän Tuomaksen kirkon portilla ja legenda luurangosta, jonka päässä oli naula.
Matkamme jatkui pitkin linnanmuurin vierustaa ylöspäin vieviä, sykähdyttävän valokuvauksellisia portaita. Nämä olivatkin jääneet edellisellä kerralla näkemättä, kun kuljimme linnaan ja sieltä pois aivan eri reittejä. Vaikka ylämäki ei tuntunut juuri missään, teki mieli pyörähtää välillä ympäri ja ihailla maisemia taapäin kameran linssien läpi.
Linnassa
Linnan edustalla oli tällä kertaa huomattavasti enemmän tilaa liikkua kuin edellisellä käynnillä. Armeijan kalustonäyttelykin loisti nyt poissaolollaan. Tutustuttuamme alueen opaskarttaan siirryimme sen johdattelemana kohden linnanpihaa. Linnan vartiokaartiin kuuluva, hieman aran oloinen, mutta toisaalta raskaasti aseistettu nuorimies huikkasi minut sivummalle haluten tutkia reppuni sisällön. Jenny olisi halunnut myös esitellä hänelle omaa laukkuaan, mutta ilmeisesti omassani oli kaverille ihan tarpeeksi. Todettuaan, että repussa ollut takki ei aiheuta toimenpiteitä, saimme molemminpuolisten kiitosten jälkeen jatkaa matkaamme.
Pyhän Vituksen katedraalin tupsahtaminen suoraan nenäimme eteen oli tälläkin kertaa sykähdyttävä näky. Linnan muurin oviaukosta linnanpihalle saapuessa ei oikeastaan voi nähdä mitään muuta kuin katedraalin upeasti koristellun seinän, joka johdattelee saapujan katseen lähes suoraan ylöspäin aina 82 metrin korkeuteen kohoavien länsitornien huipulle. Hivutimme itsemme Pyhän Yrjön ratsastajapatsaan luo, jossa näpsimme pari vaadittua itsiötä ja ryhdyimme miettimään seuraavaa liikkua.
Olimme jo aiemmin päättäneet tutustua ainakin muutamaan Prahan linnan pääsylippua vaativiin osaan. Siispä marssimme lähimpään lipunmyyntipisteeseen, josta ostamillamme lipuilla pääsi neljään linnan pysyvään näyttelyyn, joista avoinna oli nyt kolme.
Ensimmäiseksi siirryimme vanhan kuninkaan palatsin tiloihin rakennettuun ”Prahan linnan tarina” -näyttelyyn. Ovella meidät vastaanotti kolmen harmaahapsisen rouvan joukkio, joka opasti meidät näyttämään lippumme pöyröporttiin kytketyssä lukulaitteessa päästäksemme itse portin läpi. Pienikokoinen lukulaite-portti -yhdistelmä seisoi keskellä väljää lattiaa, joten tuntui hieman koomiselta änkeytyä sen läpi. Mutta mummot olivat tyytyväisiä ja sehän riitti meille,
Kiviset seinät ja lattiat hohkasivat talven jäljiltä vielä kovastikin kylmää, mutta suurella mielenkiinnolla ja pieteetillä tutustuimme linnan historiaan aivan sen aikojen alusta lähes näihin päiviin saakka. Arvokkaiden näyttelyesineiden ohella matkaamme siivittivät taiten luodut pienoismallit ja äänimaisemat yhdessä ajan henkeen liittyvän valaistuksen kanssa. Keskiaikainen tunnelma oli suorastaan käsin kosketeltavissa. Vaikka kierros oli yllättävän pitkä, ei sen aikana ehditty kovin monen muun kävijän kanssa törmäämään.
Useimmat muut olivat nimittäin linnanpihalla nauttimassa auringon lämmöstä. Korkeat muurit pitivät tuulen hyvin kurissa auringon paahtaessa koko maaliskuisella voimallaan ympäröiviin kivipintoihin. Nestettä kuluikin melkoisesti päivän aikana. Me siirryimme näyttelystä linnanpihan kautta esipihan puolelle, josta pääsisi tutustumaan Linnan gallerian tiloihin.
Gallerian ovesta sisään päästyä meidät otti jälleen vastaan kolmen vanhemman rouvan joukko. Eri rouvia taisivat olla kuin edellisessä paikassa. Nämä olivat edellisiä hieman vaativampia ja tahtoivat ottaa reppuni säilytykseen. Sinällään ihan ymmärrettävää; ties mitä anarkistitavaraa olisin voinut näyttelyyn viedä. Rouvat olivat myös astetta fiksumpia, sillä he ottivat lippumme, vilauttivat sitä lukulaitteeseen ja pyöräyttivät sitten omin käsin pyöröporttia. Ei tarvinnut asiakkailla siihen turhaan änkeytyä.
Näyttelyssä oli rauhallista. Enemmän siellä taisi olla vanhoja rouvia pitämässä vahtia kuin varsinaisia asiakkaita. Sinällään näyttely oli kuitenkin oikein mielenkiintoinen sisältäen satakunta linnan omiin kokoelmiin kuuluvaa maalausta 1500 – 1800 -luvuilta. Aiheet olivat uskonnollispainoitteisia, mutta joukossa oli myös runsaasti muotokuvia. Joukossa oli myös muutaman tunnetummankin taiteilijan, kuten Rubensin ja Tizianin, teoksia. Osa tästä kuningas Rudolf II:n alkuun panemasta kokoelmasta on vielä nykyisinkin Tukholmassa sotasaaliina 30-vuotisesta sodasta. Tiedä vaikka joku kaukainen sukulainen olisi ruotusotamiehen ominaisuudessa ollut niitä täältä ryöstämässä.
Päästyämme takaisin ulos oli päivä sillä mallin, että jotain pientä välipalaa oli hyvä saada. Otimme suunnaksemme linnassa jo vuodesta 1847 toimineen Vikárka-ravintolan kahvilan, joka oli sopivasti samalla suunnalla kuin viimeinen maksetuista käyntikohteistamme. Kahvilassa oli hyvin tilaa. Tilasimme cappucinot, limun ja palasen omenastruudelia sekä jotain suolaista piirakkaa, joka sisälsi reilusti mustia poppelinsiemeniä. Viimeksi mainitun maku oli pähkinäinen ja suutuntuma kivan rouhea. Myyjätär oli erittäin tyytyväinen valittuamme käteismaksun. Kun omaa kahviani ei alkanut kuulumaan myyjärouvan unohtuessa opastamaan oppipoikanaan toimivaa nuorukaista leivonnaisten tekemisessä, jouduin vallan muistuttamaan asiasta. Välipala nautittiin pienestä kömmähdyksestä huolimatta hyvillä mielin ja lähtiessä kilautinkin loput kolikkoni taskun pohjalta kahvilan tippikuppiin. Näin jälkiviisaasti ajetellen olisin voinut muutaman korunan jättää vielä talteen.
Seuraava, ja viimeinen, vierailukohteemme Prahan linnassa tällä erää oli linnan vartiokaartin oma näyttely. Näyttely sijaitsi linnan ns. ruutitornissa, jonne päästiin muutamia käytäviä ja portaita myöten. Tällä kertaa meitä vastaanotti vanhempi herra, joskin päivystämässä oli myös vanhempaa rouvakaartia. Lieneekö jollain paikallisella eläkeläisryhmittymällä ollut tuona päivänä linnan vahtivuoro? Näyttely esitteli lähinnä kaartin univormuja ja kevyttä aseistusta vuosisatojen varrelta. Olipa mukana yksi BMW-moottoripyöräkin. Näyttely oli pian kierretty, joten kiittelimme meitä palvelelleet seniorit, laskeuduimme tornista ja läksimme ulos linnasta lähes suorinta tietä.
Koko kierrokseen kului rahaa 600 korunaa, eli noin 25 euroa ja aikaa kolmisen tuntia. Hinta-laatusuhde oli oikeinkin asiallinen.
Malá Stranan mannuilla
Jenny muistutti minua, että geokätköilyn kuluvan talven Talviohjelma oli vielä käynnissä viimeisiä päiviään ja että meillä olisi mahdollisuus suorittaa eräs siihen liittyvä tehtävä aivan tässä lähellä. Kyseessä oli lab-kätkö, jonka bonuskätkön löytämällä saisimme virtuaalisia arpalipukkeita Talviohjelman arvonnassa. Jotta lukija ei vallan tympiintyisi kummallisten termien sekamelskaa setviessään, en ryhdy avaamaan asiaa sen kummemmin, vaan jatketaan eteenpäin.
Lab-kätkön etappeja oli ripoteltu pitkin läheistä Nerudova-kadun vartta. Sekä kätkön aihe että kadun nimi viittaavat tsekkiläiseen kirjailijaan ja runoiljaan Jan Nerudaan, jonka kotikontuja saimme näin mahdollisuuden tutkia ihan lähietäisyydeltä. Etappi etapilta etenimme varsin jyrkkää, mutta todella kaunista katua alaspäin kohden Vltava-jokea. Saimme pikaisesti ja pintapuolisesti tutustua mm. Nerudan kotitaloon, Kahden auringon taloon sekä Valkoisen nauriin taloon ja Nerudan kotikirkkoon. Lopulta päädyimme pienelle ja kauniille aukiolle Nerudovan alapäässä, jossa pidimme pienen tauon laskeaksemme bonus-kätkön koordinaatit.
Laskelmat osoittivat kätkön sijaitsevan lähellä linnaa. Sehän tarkoitti sitä, että oli pistettävä töppöstä toisen eteen ja kivuttava äsken laskeutumamme katu toiseen päähän ja ylikin. Koska motivaatio oli kohdillaan, niin ei muuta kuin matkaan. Ylämäkeen mennessä ei sitten paljoa ympärille vilkuiltu, hyvä että puuskutuksen keskellä sanoja vaihdettiin. Yllättävän pian olimme kuitenkin kohteessamme. Kätkö löytyi onneksi ongelmitta, joten meillä oli jälleen yksi Talviohjelman tehtävä suoritettuna. Huh, kaikkea sitä pitääkin tehdä käytännössä pelkkien tilastojen takia. Ja sitten taas takaisin alas.
Matkamme eteni aina Kaarlensillan länsipään tornille saakka ja siitä paholaisen kanavaksi kutsutun kanavan äärelle. Reilun 700 metrin mittainen kanava on kaivettu Maltan ritarikunnan toimesta Vltavan viereen vesimyllytoiminnan mahdollistamiseksi. Samalla kanava erotti ritarikunnan hallinnoiman Kampan alueen muusta kaupungista. Myllyistä on vielä kolme jäljellä, joskin yksikään niistä ei liene enää tuotantokäytössä. Kanavan äärellä meillä piti jälleen sommitella itsemme itsiöön, jonka päätteeksi siirryimme Kaarlensillan alitse kanavan muusta kaupungista erottamalle Kampan saarelle. Käyskentely Kampalla oli iltapäivän auringossa kaunista, mutta samalla myös hieman vilpoisaa. Niinpä Na Kampěn puiston penkillä taukoillessa ja upean värikkäitä taloja ihastellessa pitikin vetäistä takkia ylle.
Siihen ei silti voitu jäädä asumaan, vaan jatkoimme kohden yhtä erityisesti nuoremman väen suosimaa nähtävyyttä, Lennonova zeďiä, eli Lennonin seinää. John Lennonin murhan jälkeen 1980 spontaanisti syntynyt muraali- ja graffitiseinä oli näin ilta-auringossa varmasti kaikkein näyttävimmillään. Siitä piti näpsiä kuva jos toinenkin, ja niin tekivät myös seinän äärellä ilakoivat nuoret. Joukossa oli toki myös jonkin verran meitä Lennonin aikalaisia. Kaksi amerikanenglantia haastavaa naisenalkua pyysi minua ottamaan heistä pari kuvaa heidän lähes mikroskooppisen kokoisella kamerallaan. Ilmeisesti olemukseni oli sen verran luottamusta herättävä, että he uskalsivat ojentaa omaisuuttaan vieraan hoiteisiin. Tein työtä käskettyä ja tytöt vaikuttivat tyytyväisiltä lopputulokseen. Pääsivätpä he myös omaan kuvaani, kun siinä niin sopivasti sattuivat meitsietä virittelemään.
Etenimme jälleen kohden jokea, jonka itärantaa seuraillessa tutustuimme mm. kiviseen kantoon ja edelliseltäkin reissulta tuttuihin kafkamaisiin jättiläisvauvoihin. Väkeä oli sopivasti liikkeellä ja tunnelma oli rento. Lenkkeilijät lenkkeilivät, lapset ilakoivat, vanhemmat pukkailivat lastenvaunujaan, vanhuksen köpöttelivät, turistit turisteloivat. Poikkesimme välillä kätköilemässä avaralla ja tuulisella Střeleckýn saarella, jonne pääsee Most Legii -sillalta hissillä laskeutumalla. Paikallinen heinäsorsapariskunta osoitti meille kätkön sijainnin ja antoi melkein silittää itseään. Harmi, ettei meillä ollut pullaa tarjota. Olisivat kyllä sen ansainneet.
Nälkä alkoi jo olla ja jalatkin kaipasivat taukoa. Niinpä Jenny etsi meidän pirtaamme sopivan ruokapaikan aivan lähistöltä.
Pivovar Národní
Panimobistro kuulosti tosiaankin juuri meidänlaiseltamme paikalta. Astuimme sisään Pivovar Národní -merkkiseen juottola-syöttölään ja valitsimme haluamamme ateriointipaikan. Lisäksemme tässä osaa ravintolaa ei näin keskiviikkoisena alkuiltana ollut kuin yksi asiakas. Valaistus oli mukavan hämyisä, jota tummanpuhuvat puupinnat imivät itseensä sen mitä kykenivät. Pitkänhuiskea tarjoilijatar ojensi meille ruokalistat ja ilmeisesti todettuaan meidän olevan vähemmän paikallisia, otti telineestä lasinaluset ja asetteli ne eteemme. Mainiota huomaavaisuutta, vaikka olisihan tuo tässä vaiheessa praha-kokemuksiamme jo pitänyt osata itsekin. Mutta ei, se on yhtä hankalaa kuin pliis-sanan tai sen paikallisten vastineiden käyttäminen: ei kuulu omaan kulttuuriin.
Valitsin itselleni gulassin piparjuurella, punasipulilla ja leipäknöödeleillä. Jennylle maistuisi tällä kertaa possuschitzel kevyen perunasalaatin kera. Kyytipojiksi otimme kolpakolliset talon omaa Czech Lion 13 -olutta. Emme ehtineet juuri kissaa tai muutakaan nisäkästä sanomaan, kun annokset olivat jo neniemme edessä. Bistro, toden totta.
Annokset eivät hirmuisen isot olleet, mutta mahtavalle ne ainakin tuoksuivat. Lisäksi ihmettelin vaaleita leipäviipaleita omassa annoksessani, sillä olin jo tottunut näkemään kirjavia ja tukevarakenteisia wieniläisiä knöödeleitä gulassin kyljessä. Mutta kun ruokalistaa katsoi, niin kyllä vain siinä puhuttiin juuri leipäknöödeleistä. Ihan edellisillan Katr’n veroisia eivät eineet olleet, mutta oikein maistuvia kuitenkin. Mitään pahaa sanottavaa ei niistä jäänyt hampaankoloon. Myös olut oli hyvää, mutta se tuntui nyt loppuvan hieman kesken. Jano oli kuitenkin sammutettu, joten enemmälle ei ollut tarvetta. Jälkiruokalista näytti sen verran vaatimattomalta, että päätimme jättää sen testaamisen tällä kertaa väliin.
Koko repertuaari maksoi vain 652 korunaa, eli noin 30 euroa. Käteisvarantomme alkoivat kuitenkin huveta sen verran, että meillä piti vallan ryhtyä laskemaan tippiin tarvittavia kolikoita. Löydettyämme sopivat summat sanoimme heipat kaikille ja poistuimme tällä välin pimentyneeseen Prahan iltaan.
Nové Město – uusi kaupunki
Kun pahin nälän tunne oli näin taitettu ja jalkoja lepputettu, maistuisi pieni kätköily. Ja koska tässä lähistöllä oli niitä vaikka kuinka, päädyimme ensimmäisenä käymään Tsekin tasavallan ensimmäisen presidentin, Vaclav Havelin nimeä kantavan aukion virtuaalilla. Se sijaitsikin käytännössä aivan vieressä.
Aukio oli hämärä, kivilaatoin päällystetty suurehko sisäpiha, jonka yhdellä seinustalla hehkui suuri punainen sydän, sen rautalankamalli ja seinään metallista taivutettu nimikirjoitus. Itse asiassa näky oli vaikuttava. Hiljaistakin siellä oli. Astuessamme lähemmäs sydäntä viuhahti paikalle keski-ikäisen näköinen mies, joka asteli rivakasti suoraan muistomerkille, kosketti rintaansa, huuliaan ja punaista sydäntä ja lähti pois. Saattoi erittäin helposti päätellä, että Havelilla on edelleen paikka ainakin tietyn ikäisten tsekkien sydämissä.
Jatkoimme hieman syvemmälle ”sisämaahan” ja poikkesimme sivukaduille tavoitteenamme käydä vilkaisemassa jälleen yhtä suosittua prahalaista nähtävyyttä, Slight Uncertainty -teosta Myslikova ja Odboru -katujen kulmauksessa. Rauhallisia, hämärän ja pimeyden rajamailla häilyviä katuja seuraillen olimme kohta perillä. Ja siellähän se häämöttikin tummanpuhuvaa taivasta vasten. Kyseessä ooli Michal Trpák -nimisen kuvanveistäjän luomus, joka esittää sateenvarjon varassa maahan laskeutuvaa ihmistä. Varsin kuvaavan nimensä tämä teossarja on saanut ihmisen jatkuvasta hienoisesta epävarmuudesta tulevaisuuden suhteen. Hetkonen meni omille itsiöilleen hihitellessä ja vähän vakavampaakin valokuvaa värkätessä.
Matkamme eteni kätköjen tahtiin. Seuraava olikin vain parin kadunkulman takana, Pravoslavný chrám svatého Cyrila a Metoděje, eli Pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen ortodoksinen katedraali. Nimi ei kertonut minulle oikeastaan yhtään mitään, mutta kätkön osoittamassa sijainnissa oli jotain, joka sai mielenkiintoni heräämään: luukku, jonka ympärillä oli rosopintaisia koloja. Aivan kuin luodiniskemiä. Sitten minulla sytytti: olimme toisen maailmansodan tapahtumien äärellä, paikassa, jossa saksalaiset piirittivät kirkon kryptaan linnoittautuneita seitsemää tsekkipartisaania. Tsekit olivat saaneet koulutuksensa Isossa-Britanniassa ja hypänneet sitten laskuvarjoilla synnyinmaahansa päästääkseen päiviltä Böömin ja Määrin protektoraatin, Reinhard Heydrichin. Tuo Prahan teurastaja -lempinimen saanut kiihkeä ja julma natsi sai kuin saikin attentaatissa surmansa, joskin vasta kahdeksan päivää sen jälkeen. Kiivas ihmisjahti päättyi tähän paikkaan. Yksikään partisaaneista ei jäänyt eloon, kuten ei myöskään suurin osa kostoksi täysin tuhotun Lidicen kylän asukkaista.
Vaikka tienoo oli hiljainen, hiljeni se hetkeksi vielä enemmän.
Suuntasimme kohden jokea ja sen rannalla jo kajastavaa, arkkitehtonisesti ilomielistä rakennusta, Tančící důmia – Tanssivaa taloa. Rakennusta kierrettiin eri kanteilta jo edellisellä Prahan-matkallamme, joten sen tarkempaan syyniin ei ollut nyt tarvetta. Kunhan nyt vain hieman kätköilimme sen ympärillä, myös aivan jokirannassa, ja nautiskelimme Prahan värikkäästä illasta sekä liikenteen huumaavasta melusta. Viimeksi mainitun nautinnollisuus saattaa toki olla kyseenalaista, mutta se on silti olennainen osa kaupunkilomien aistimaailmaa.
Pyörähdimme vielä lähes täydessä pimeydessä kylpevällä ja autiolla Palackého-aukiolla parilla kätköllä, jonka jälkeen olimmekin jo valmiita lähtemään majapaikkaamme. Odottelimme hetken verran ja hyppäsimme linjan numero 16 raitiovaunuun, jolla kolkattelimme suoraan Želivskéhon pysäkille. Tai oikeastaan melkein suoraan, sillä Želivskéhon pysäkkejä oli huomaamattamme peräti kaksin kappalein, ja tietysti jäimme pois sillä kauimmaisella. Kävelymatka jäi onneksi silti lyhyeksi ja kävimme samalla Lidlissä tekemässä viimeiset ostokset seuraavaa päivää silmällä pitäen.
Koska olimme viisaasti jättäneet jälkiruoan syömättä, saatoimme hyvällä omalla tunnolla käydä vielä iltapalalla hotellin loungessa. Sitten ei enää tarvinnutkaan muuta kuin laitella matkatavaroitaan kasaan huomispäivän kotimatkaa varten, käydä suihkussa ja pötkähtää köllölleen. Unta ei tarvinnut tänäkään iltana odotella.
Mám psa, na zdraví! (Minulla on koira, kippis!)
Torstai 19.3.2026
Tänäkään aamuna ei jääty sänkyyn makaamaan, vaikka olisi voinutkin. Pakkailimme loput tavaroistamme laukkuihin jo ennen aamupalaa. Sen verran myöhään olimme tälläkin kertaa ravintolassa, että emme alati lisääntyvän aamuruuhkan takia halunneet jäädä sinne turhan takia vötkyämään. Sitä paitsi huone tuli olla luovutettuna kello yhteentoista mennessä.
Aurinko paistoi täydeltä terältään luovuttaessamme huoneemme avaimet ja läksiessämme trollikoiden renkaat huristen kohden raitiovaunupysäkkiä hotellin edessä. Linja numero 26 saisi viedä meidät aivan juna-aseman viereen, josta veisimme laukut muutamaksi tunniksi säilöön. Lentomme lähtisi vasta 19.35, joten aikaa oli tuhlattavaksi asti. Ratikassa istuessa alkoi selkäimme takaa kuulumaan tutun oloista puheenpartta ja kun yksi heistä kysyi matkatovereiltaan mitä ”náměstí” tarkoittaa, käännähti Jenny ympäri ja kertoi noille oululaisrouville sanan tarkoittavan ”aukiota”. Maailma tuntui hetkisen verran varsin pieneltä. He jäivät jatkamaan matkaansa meidän hypätessä kyydistä.
Veimme laukkumme suoraan säilytykseen. Jostain syystä säilöntäautomaatti ei tovin kamppailunkaan jälkeen halunnut hyväksyä Jennyn pankkikorttia, joten minä jouduin vilauttamaan sille omaani. Mikä lie vikana sitten ollut, mutta näin laukut saatiin lokeroon saman tien. Turhan painolastin jäädessä pois muasta lähdimme tutkimaan asemanseudun kätkötarjontaa. Saimme tutustua mm. lähes 700 lasta natsien ikeen alta pelastaneen Sir Nicholas Wintonin kunniaksi pystytettyyn näköispatsaaseen sekä ksenoliittien sielunelämään. Suurin osa juna-aseman palveluista oli kaivettu maan alle alkuperäisen asemarakennuksen asemalaitureineen levätessä niiden päällä. Asematunnelit olivat pitkiä, leveitä ja suoria, joten liikkuminen niissä oli kaikin puolin ongelmatonta. Eksymisen vaarakin oli olematon.
Koska aikaa oli reilusti ja asema alkoi käymään meille tutuksi, lähdimme laajentamaan reviiriämme ratapihan toisella puolen kohoavan kukkulan suuntaan. Jossain rinteen takana pilkotteli myös Prahan kuuluista tv-torni. Kätköjen perässä löysimme tiemme mm. Winston Churchillin patsaalle, kommunistivallan aikana polttoitsemurhan tehneen Ryszard Siwiecin muistomerkille, mukavaan ja rauhalliseen puistoon aivan kukkulan laella sekä moniaaseen muuhun mukavaan ja mielenkiintoiseen kohteeseen. Matkamme kulki aurinkoiselta kukkulalta kohden Nove Mestoa koukaten kuitenkin lopulta takaisin rautatieaseman suuntaan.
Legerova-kadun vartta kävellessä tuota useampikastaista, leveää katua kaahasi auto mielestäni noin 150 kilometriä tunnissa ja vähän ajan päästä poliisiautoja pillit ujeltaen samaan suuntaan. Jokin tilanne siinä aivan selkeästi oli, mutta mikä, sitä ei tämä tarina osaa kertoa. Meillä oli kuitenkin tarve hieman huoltaa itseämme antoisan kukkulakierroksen päätteeksi, joten etsimme ensin Jennylle vessan ja siirryimme sitten vanhan ja todella upean asemarakennuksen suojiin kahvin ja pullan toivossa.
Prahan päärautatieasema ja kahvila Fantova
1900-luvun ensimmäisinä vuosina rakennetun, jugend-tyyliä edustavan asemahallin kupolimainen katto kohosi mielettömän upeine koristeineen korkeuksiin. Vaakunoiden ja patsaisen rivit kiersivät sen alareunaa värikkäiden ornamenttirivistöjen somistaessa ylempiä osia. Koko aseman maanpäällinen osa runsaine lasipintoineen ja valurautaisine yksityiskohtineen on varmasti yksi hienoimpia 1800-luvun teollisuusvallankumouksen edustajia. Ja me aioimme istahtaa hetkeksi keskelle sitä.
Fantova-kahvila toisti sisustuksellaan samaa linjaa pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Istahdimme nahkaverhotuille istuimille pienen, pyöreän pöydän ääreen. Kahvilassa kävi koko ajan suloinen, pieni kuhina ihmisten rupatellessa sivistyneen hiljaisesti keskenään. Tuntui, että olimme vahingossa saapuneet omaa sosioekonomista asemaamme parempaan paikkaan. Huoli oli turha, sillä meitä palveltiin siinä missä muitakin. Saimme menut luettaviksemme, jonka perusteella Jenny laskeskeli salavihkaisesti olemassa olevat rahavaramme ja mahdollisuutemme käyttää niitä. Päädyimme tilaamaan jo ehkä hieman liiankin tutuksi tulleet, mutta turvalliset cappucinot, yhteisen pienen limun ja molemmille viipaleet suolaista Tradiční-piirakkaa, joka tarkoitti yksinkertaisesti perinteistä piirasta. Kovasti olivat annoksemme maistuvat, joten kauaa niiden kanssa ei aikaa tuhrattu. Maksun hetken koittaessa tarjoilijatar siunaili käteismaksuvalintaamme, sillä kolikot olivat kuulemma täälläkin vähissä, Kumma juttu, vaikka käteistä käytetään Prahassa hyvin yleisesti.
Lähdön hetki oli jo lähellä, joten laskeuduimme asematunneliin ja haimme laukkumme säilöstä.
Prahan juna-asemasta jäi oikein hienot muistot, joita kuitenkin himmensi sen ja metroaseman yhteisen matkakeskuksen edustalla lojuvat narkkarit ja pultsarit, jotka maailmanmenosta mitään piittaamatta lojuivat penkeillä ja aurinkoisella nurmikolla. Emme jääneet seuraamaan heidän epäeloaan sen kummemmin, vaan etenimme trollikoiden rattaat huristen kohden Prahan kansallismuseota ja sen läheisyydessä sijaitsevia kätköjä.
Olimme yllättäen tiistaiaamusta tutun Venceslauksen aukion ruuhkaisessa toisessa päässä. Tarkoituksenamme oli käydä ottamassa itsiö Venceslaus Pyhän ratsastajapatsaalla, joka oli kääritty korkean työmaa-aidan sisäpuolelle viereisen katutyömaan takia. Suoritettuamme tehtävämme laskeuduimme alas Muzeumin metroasemalle. Molemmilla oli pienoinen vessahätä, joten etsimme lähimmän yleisen, joskin maksullisen vessan. Kävin kurkkaamassa miesten vessassa paikallisen hintatason, joka lasikopissa majailevan, hieman ruokkoamattoman näköisen ja harmaahapsisen vessavahdin mukaan oli joko 10 korunaa tai vastaavasti 50 senttiä. Minulla ei kuitenkaan ollut 20:a euroa pienempää rahaa mukanani, joten palasin tunnelissa vartovan Jennyn luo. Hän laski meillä olevan käytettävissämme yhteensä 18 korunaa, joten vain toinen pääsisi asioimaan posliinille. Koska tiesin minulla olevan isomman rakon, päätin siirtää oman käyntini lentoasemalle.
Kotia kohti
A-linja metro vei meidät nopeasti ja luotettavasti Muzeumin asemalta Veleslaville, josta jatkoimme bussilla numero 59 lentoasemalle.
Olimme lentoasemalla ihan hyvissä ajoin, sillä ainahan voi sattua jotain odottamatonta. Muutama asemalla sijaitseva kätkökin saattaisi ottaa oman aikansa. Lentoasemarutiinit todellakin hieman järkkyivät, kun backdrop-automaatit, kun niitä kerrankin olisimme käyttäneet, eivät suostuneet toimimaan ja jouduimme jonottamaan. Jono oli onneksi lyhyt, kiitos aikaisen saapumisemme. Jostain syystä meille tulostettiin paperiset boarding passit, joka ei itselläni turvatarkastukseen mennessä toiminut. Onneksi kännykkäapin liput olivat edelleen validit. Eikä siinäkään vielä kaikki, nimittäin kenkäni pysäyttivät minut rajalle jo toisen kerran. Ulkomaankielisten pyyntöjen, kehoitusten ja komentojen kanssa koheltaessa meni oma aikansa, mutta siitäkin selvittiin.
Tax-freehen asti kun pääsee, niin tietää kotimatkan varmuudella alkaneen. Loppuaika asemalla kului yllättävän nopeasti ja löysimmekin itsemme varsin pian portin edustan penkeiltä sen avautumista odottelemassa. Vastapäätä meitä istui vanhempi rouva, joka oli niin tutun näköinen, että se kaivelee mieltäni edelleen. Koneeseen nousi myös tulomatkalla viihdykkeen virkaa toimittanut viisihenkinen perhe, jonka nuori äiti johti edelleen väsymättömästi pesuettaan topakasti neuvoen ja opastaen. Väsyneen oloinen isä puolestaan osallistui toimintaan lähinnä hiljaisen ja rauhallisen olemuksensa suomalla auktoriteetilla. Nämä lapset saisivat taatusti hyvät eväät elämänsä poluille.
Matka Prahasta Ouluun sujui kuin siivillä. Pohjoisesta vastatuulesta huolimatta lennot lensivät tällä kertaa aivan ajallaan, joten Oulun Baarissa pidetyn ylenaikaisen aamupalan jälkeenkin olimme kotona jo varttia vaille kolme.
Siinä se hurahti: kuusi tuntia lentokoneessa, neljä yötä hotellissa, lähes 30 kilometriä kävelyä, 54 kätköä ja roppakaupalla hienoja kokemuksia. Praha oli meille hyvä.
Prahan plussat ja miinukset
+ Lähempänä kuin luulitkaan
+ Paljon koettavaa ja katseltavaa
+ Kaunis kuin mikä
+ Rento
+ Edullinen
+ Hyvää ruokaa ja juomaa
+ Hyvin toimiva ja kattava julkinen liikenne
+ Paikalliset ihmiset
– Käteisrahan valta-asema
– Lentoasemalta kaupungille ja takaisin liikkuminen konstikasta
– Ajoittainen ja paikoittainen turistitungos
Kiitokset
Saatan toistaa itseäni, mutta joka tapauksessa ensimmäiset kiitokseni kuuluvat armaalle matkakumppanilleni Jennylle, joka alati kärsivällisenä kestää tahattomat ja tahalliset koheltamiseni toimien samalla järjellisenä vastapainonani. Seuraavaksi kiitän Heinituulia, jonka hoivissa Rakka sai jälleen viettää laatuaikaa muutaman päivän ja yön ajan. Siitä kiitos kuuluu luonnollisesti myös Tovelle ja muille karvakamuille.
Lisäksi haluan kiittää Suomea, joka edelleenkin mahdollisti kaiken tämän ja enemmänkin, ja otti meidät vielä takaisinkin. Kiitos myös valtionyhtiö Finnairille, joka kaikista vastoinkäymisistään huolimatta jaksaa lennättää meitä ystävällisesti ja turvallisesti kohteesta toiseen.
Ja kiitos tietenkin teille kaikille, jotka jaksoitte lukea tänne saakka.
Hyvää päästäistä!
Kartat
Kuvia
